keskiviikko 28. maaliskuuta 2018

Puuduttava tavisarki yhdistyy piinaavaan kauhuun Q-teatterissa

Q-teatterin Arki ja kauhu -esitys yhdistää oivaltavasti tylsän, harmaan arjen kauhuviihteen verta ja suolenpätkiä roiskivaan kuvastoon. Akse Petterssonin ohjaus ja dramatisointi etenevät piirtäen verkkaista perhearkea tarkasti. Toisaalta teos luo näyttämölle alusta asti vahvasti läsnäolevana, kauhuelokuvista tutun tunnelman siitä, että jokaisen nurkan ja mutkan takana vaanii jotakin pahaa.

Lopputuloksena Q-teatterissa nähdään esteettisesti omintakeinen teatterikokemus. Arki ja kauhu esityksen tunnelma on viipyilevä. Ydinperheen arki hiipii eteenpäin toistuvina rutiineina ja omalla vääjäämättömyydellään. Arki toistuu samanlaisin askelmerkein päivästä toiseen, lähes sanattomasti.

Monotoniaa säestää seinäkellon tikitys, pesukoneen hurina tai mikron kilahdus. Kunnes yhtäkkiä yöllisten painaisten pahimmat hirviöt ajavat takaa muuttaen kauhun ympärillä todelliseksi ja lopulta hervottomaksi splatteriksi verisuihkuineen ja suolenpätkineen. Ei kuitenkaan tämän enempää juonipaljastuksia. Teos elää myös yllätyksellisyydestään.

Akse Pettersson on käsitellyt muutamissa aiemmissa teoksissaan arjen tematiikkaa erityisesti työyhteisöissä ja osana ihmissuhteita. (Esimerkiksi Teatteri Takomon Noitavaino 2016 ja Svenska Teaternin Titanic 2016). Yhtymäkohtia esityksen tematiikassa on myös Petterssonin neljän vuoden takaiseen Kaspar Hauseriin Q-teatterissa.

Nyt ollaan vahvasti perheen arjessa, jonka näyttelijäryhmä Pirjo Lonka, Eero Ritala, Sonja Kuittinen ja Joonas Heikkinen tehokkaasti ja varsin vähäeleisesti näyttämölle piirtää.

Q-teatteri, Arki ja kauhu. Valokuva: Sakari Tervo.

Kyky sietää arkea on länsimaisen keskiluokkaisen ihmisen keskeisiä elämänhallinnan taitoja. Toisilta tavisarki luontuu sujuvasti ja ongelmitta, toisille arjen tappavan tylsyyden kestäminen asettaa suuria haasteita. Tematiikaltaan Arki ja kauhu käsittelee nykyarjen näkyvää helppoutta ja huolettomuutta sekä pinnan alla asuvaa tyhjyyttä ja merkityksettömyyden kokemuksia.

Kun kaikki on turvattu ja ulkoa päin kunnossa, voi sisäinen tyhjyys kasvaa painostavaksi. Lähes kaikki tuntuvat tarvitsevan ainakin jossain määrin tajunnan lamauttavaa viihdettä ja ajanvietettä arkensa pitimiksi. Arjen tyhjyyttä paetaan viihteeseen ja sosiaalisen median kupliin, jotka puolestaan oravanpyöränomaisesti lisäävät tyhjyyden ja merkityksettömyyden tunnetta.

Moni hakee jännitystä väkivaltaviihteestä, kauhusta, sotaelokuvista tai –peleistä. Arkea turrutetaan mitä hurjemmalla väkivaltakuvastolla. Se tarjoaa jännitystä ja turvallisen tavan kokea kauhu ja pelko. Samoin alitajuntamme synnyttää painajaisia ja kauhua, vaikkemme sellaista olisi edes vapaa-ajalla kuluttaneetkaan. Ne ovat muun muassa aivojen tapa öiseen aikaan poistaa arjen stressiä, masennusta ja mielen tasapainottomuutta.

Entä, mitä sitten kun tuo arki syystä tai toisesta katoaa tai viedään pois? Mitä kaipaa eniten? Juuri sitä tavallista ja tylsältä tuntuvaa tuttua arkeaan. Syyrian sodan keskellä elävät eivät mitään muuta kaipaa enemmän kuin tuota omaa pientä arkista puuhasteluaan, joka on jäänyt sodan verilöylyn alle.

Kasperi Laineen suunnittelema musiikki ja erityisesti esityksen äänimaailma on persoonallisen taitava näyte siitä, miten se voi jopa kuljettaa ja rytmittää esitystä. Tätä esitystä ei voisi edes kuvitella ilman moniulotteista äänimaailmaa, jota välillä jää kuuntelemaan ihmeissään ja lumoutuneena. Siinä on koko ajan mukana myös aimo annos teokseen sopivaa piinaavuutta.

Näyttämökuvan nukkekotia muistuttavan ”vahakodin” ja sitä ympäröivän uhkaavan luonnon suunnitellut Ville Seppänen hyödyntää Q-teatterin näyttämöä lattiasta kattoon ja jopa talon takaa metsästä ja pihalta katsomiskokemusta täydentää videokuva (Ville Seppänen ja Martti Tervo). Kodin lavastus tapetointia myöten korostaa arkisuutta, samoin kuin Sanna Levon pukusuunnittelu.

Arki ja kauhu on monitulkintainen esitys, joka nostaa pintaan nykyihmisen kokemukset riittämättömyydestä ja merkityksettömyydestä. Mitkä ovat seuraukset siitä, että arkemme on helpottunut ja vapaa-aikamme lisääntyy lisääntymistään ja yritämme täyttää aikaamme esimerkiksi viihdeteollisuuden tarjoamin keinoin? Näemmekö peilistä oman tyhjyytemme ja kauhumme?


Q-teatteri – Arki ja kauhu
Ensi-ilta 21.2.2018 esityksiä 18.5.2018 asti

Ohjaus: Akse Pettersson
Rooleissa: Pirjo Lonka, Eero Ritala, Sonja Kuittinen ja Joonas Heikkinen.
Lavastus ja valosuunnittelu Ville Seppänen
Musiikki ja äänisuunnittelu: Kasperi Laine
Videosuunnittelu: Ville Seppänen ja Martti Tervo
Pukusuunnittelu: Sanna Levo
Efektimaskeeraus: Saara Räisänen


torstai 22. maaliskuuta 2018

Teatteri Jurkan Putkinotko löytää yhteisymmärryksen siemeniä

Voiko Joel Lehtosen hauskasta, yhdenpäivän tapahtumia kuvaavasta romaanista Putkinotko saada onnistuneen dramatisoinnin ja vieläpä monologin? Lähinnä nämä kysymykset nousevat mieleen ennen näytännön alkua Teatteri Jurkassa. Vastaus paljastuu melko pian näytelmän alkupuolella. Kyllä voi! Vieläpä toimivan ja mukaansatempaavan tulkinnan!

Putkinotko antaa ymmärrykselle ja sovinnolle mahdollisuuden. Se on oiva kommentti teatterikeväässä kahdeksantoista.

Tuomo Rämön dramatisointi löytää alkuteoksesta keskeisen sisällön ja roolihahmot. Hän paketoi näyttämölle tiiviin kokonaisuuden, jonka dramaturgiset ratkaisut ovat onnistuneita. Keskeiset henkilöhahmot ovat mukana ja Rämön ohjaamassa tulkinnassa hahmot rakentuvat sekä tekstin että ohjauksen kautta selkeiksi. Dramaturgian selkeys näkyy myös siinä, miten se kuljettaa vajaa parituntista esitystä eteenpäin rauhallisesti ja luo siihen tyynen vaikutelman.

Putkinotko on kuvaus torppari Juutas Käkriäisen ja talollinen Aapeli Muttisen yrityksestä ymmärtää toisiaan. Heidät ympäröi kykenemättömyys kohdata toistensa maailmoja ja he tuntuvat pyörivän tiiviisti keskinäisen väärinymmärryksen kehällä. Muttinen on saapunut kesälomalla maatilalleen, jota laiska Käkriäinen vaimonsa Rosinan kanssa asuttaa ja hoitaa huonosti keskittyen lähinnä viinanpolttoon.

Dramatisointi on valinnut näyttämölle teoksen keskeisiä kohtauksia, jotka avaavat miesten ajatusmaailmaa, pohdintoja elämästä, toistensa tekemisistä ja tekemättä jättämisistä. Huumoria unohtamatta.

Teatteri Jurkka: Putkinotko. Valokuva: Marko Mäkinen.

Moniäänisen monologin kaikki roolit tulkitsee Tommi Eronen. Erosen hahmoista erityisesti Aapeli Muttinen olkihattuineen puristuu tiiviiksi tulkinnaksi ja elää hahmona kevyesti ja ilmavasti. Erosen näyttelijäntyön on varsin pienieleistä, mutta Jurkan intiimi tila tukee kuitenkin hyvin roolihahmojen ajatusmaailman välittymistä tarkan esittämisen kautta.

Vaikka päähenkilöt ihmettelevätkin toistensa toimia, on autereisessa kesäpäivässä aistittavissa yhteisymmärryksen siemeniä. Rämön Putkinotkon ansio on sen kyvyssä löytää kaikesta huolimatta teoksen maailmasta pieniä kohtaamisia. Miten toista, eri tavalla ajattelevaa ja toimivaa ihmistä on mahdollista pysähtyä kuulemaan ja sietää, vaikka sitten ihmetellenkin.

Näin esityksen ennakkonäytännössä.

Teatteri Jurkka – Putkinotko
Ensi-ilta 17.3.2018

Rooleissa: Tommi Eronen

Alkuteos: Joel Lehtonen
Dramatisointi ja ohjaus: Tuomo Rämö
Äänisuunnittelu ja musiikki: Jani Orbinski
Valosuunnittelu: Saku Kaukiainen
Pukusuunnittelu: Sanna Levo
Lavastus: Mika Haaranen ja Tuomo Rämö

Kuoro: Anni Tani, Eero Tiilikainen, Veera Wahlroos, Meri Luukkanen, Jalmari Pajunen, Otso Aunola ja Jani Orbinski

Palavan veden tango
Sanoitus: Esko Korpelainen
Sävellys: Jani Orbinski
Laulaja: Karlo Haapiainen

torstai 8. maaliskuuta 2018

Kokemuksellinen Lemminkäinen puhuttelee

Juha Hurmeen käsikirjoittama ja ohjaama Lemminkäinen Kansallisteatterissa hengittää villisti. Teos etenee näyttämöllä rivakasti ja päättäväisesti. Katsomisohjeena teokselle toiminee, että kannattaa nojata rennosti katsomon penkissä taaksepäin ja antaa näyttämön tapahtuminen viedä villille aikamatkalle. Teoksen tunnelman ja näyttämöestetiikan pauloihin voi huoletta heittäytyä ja ottaa elämyksen rennosti vastaan.

Lemminkäinen pohjaa väljästi Hurmeen Finlandia-palkittuun romaaniin Niemi (2017).
Supisuomalainen aihe ja moderni tulkinta puhuttelevat nykykatsojaa vahvasti. Tämä yhdistelmä tekee Lemminkäisen katsomiskokemuksesta pirteän. Reilu kaksituntinen esitys pysyy mainiosti kasassa ja pitää katsojan näpeissään. 

Hurmeen teksti keittää kokoon historiafaktaa ja fiktiota. Karjala, kansanrunous ja viikingit sekoittuvat Lemminkäis-myyttiin. Hurmeella on viittauksia niin Shakespeareen kuin Väinö Linnaan ja moneen muuhun. Ennen kaikkea viittauksia on verevään kansan kieleen. Näyttämöteoksen teksti rakentuukin monista aineksista. Näinhän rakenteli aikoinaan Lönnrotkin runoelmansa Lemminkäisestä.

Lemminkäisen tarina sijoittuu Suomenniemelle, viikinkiaikaan. Esityksessä ollaan noin vuoden tuhat paikkeilla. Niemelle pyrkii vaikutuksia ulkomailta ja vieras uusi uskontokin on tarttunut Tieran, Flemingin ja Lemminkäisen aseenkantajan (Antti Pääkkönen) mukaan kotikonnuille tuotavaksi. Fleming (Tomi Alatalo) ja hänen siskonsa Lemminkäinen (Marja Salo) pyörittävät huijarikoplaa yhdessä äitinsä Eman (Kristiina Halttu) kanssa. He rahtaavat romurautaa Viron puolelle ja teettävät siitä tuoteväärennöksinä miekkoja, joita taas kauppaavat Suomen puolella aitoina. Myyntikatteet ovat kohdillaan. Huijarikopla koheltaa ja kohtaa voittajansa vasta Louhivuoren emännässä (Cécile Orblin).  


Kansallisteatteri, Lemminkäinen. Valokuva: Tuomas Mattila.

Hurmeen tulkinnan fyysisyys, Saara Hurmeen koreografia ja vahvasti koko ajan mukana kulkeva Petra Poutanen-Hurmeen musiikki tuovat näytelmään lumoavan säväyksen. Ohjauksen rytmi ja fyysinen näyttelijäntyö osuvat lisäksi yksiin Hurmeen tekstin ja kielen perisuomalaisen rytmin ja metriikan kanssa. Hurmeen dialogi on vetävää ja draamankaari jäntevä.

Teoksen muusikot Oskari Lehtonen ja Jesse Ojajärvi loihtivat monipuolisella arsenaalilla soittimiksi oletettuja esineitä osansa teoksen lumorytmistä. Kalle Ropposen käsiala näkyy vahvana ilmeikkäässä valosuunnittelussa. Veikeät projisoinnit täydentävät näyttämökuvaa.

Yksi tulkinnan herättämistä aikamatkoista vie perus- ja kansakouluaikoihin. Aikaan, jolloin opettaja peilasi piirtoheittimen heijastusläpän peilistä, onko hampaissa huulipunaa ja veivasi rullakalvolla ruotsin vahvoja verbejä. Heini Maarasen lavastus on niukka, mutta vähissä elementeissään sitäkin osuvampi. Tuonelan joutsenkin lavalla nähdään.

Kouluaikaan vie myös esiintyjien näyttämötyöskentely. Yksi tyypeistä, Cécile Orblinin Louhivuori heiluu lavalla kuin irrallaan, välillä kuin seremoniamestarina esiripun välissä. Orblin luo Louhivuoren hahmossa vastavoimaa kieroilevalle huijarikoplalle. Hänen roolihahmonsa rakentuu vahvalle fyysiselle näyttelijäntyölle ja sopivasti nyrjähtäneelle ilmaisulle.

Tomi Alatalon Fleming notkeilee huikentelevaisena Fleminginä riemastuvassa roolissa. Fleming rakentuu Alatalon käsittelyssä sutkiksi rehentelijäksi ja samalla hän tavoittaa roolihahmostaan rentun vilpitöntä viehätystä, josta ei voi olla pitämättä.

Lemminkäinen on vahvasti kokemuksellinen esitys. Se elää ja soljuu eteenpäin sekä vahvoin näyttämökuvin että toimivan tekstin kautta. Lemminkäisen katsomiskokemuksessa on jotakin tuttua ja läheistä. Jotakin hyvin suomalaista.


Suomen Kansallisteatteri: Juha Hurme – Lemminkäinen
Ensi-ilta Pienellä näyttämöllä Kalevalan päivänä 28.2.2018.

Rooleissa: Tomi Alatalo, Kristiina Halttu, Saara Kotkaniemi, Cécile Orblin, Terhi Panula, Antti Pääkkönen ja Marja Salo

Muusikot: Oskari Lehtonen ja Jesse Ojajärvi

Ohjaus: Juha Hurme
Lavastus ja pukusuunnittelu: Heini Maaranen
Musiikki: Petra Poutanen-Hurme
Valosuunnittelu: Kalle Ropponen
Koreografia: Saara Hurme
Taistelukoreografia: Seppo Kumpulainen
Naamioinnin suunnittelu: Laura Sgureva
Ohjaajan assistentti: Ines Kakkonen

perjantai 2. maaliskuuta 2018

KOM-teatterin syvästi koskettava Veriruusut


Miten lähestyä sadan vuoden takaisia traagisia tapahtumia tuomitsematta ja silti myötätuntoisesti? Lauri Maijalan KOM-teatteriin dramatisoima ja ohjaama Veriruusut on koskettava ja taidokkaasti toteutettu tulkinta rankasta aiheesta, vuoden 1918 kevään sisällissodasta.

Jo Veriruusujen näyttämöasetelma koskettaa varmasti. Se on yhtä aikaa paljas ja niin voimakas, että mieleen hiipii pian ajatus siitä, että tulkinta ja sen näyttämölle taikovat tekijät ovat halunneetkin suunnata teoksen viestin suoraan ja kiertelemättä yleisölle. Koskettavasti ja suurella ymmärryksellä se katsomoon välittyy. 

Veriruusut-teoksen lopussa punakaartin naiset on vangittu, osa jo teloitettu. Päähenkilö Siikri (Helmi-Leena Nummela) on ottanut taistelutoverinsa vauvan huollettavakseen ja anelee Hennalan vankileirillä valkoista naista (Eeva Soivio) ottamaan lapsen. Kaikki suoraan katsomon suuntaan. Jos tämä ei kosketa suomalaista katsojaa syvältä, niin ei kai sitten mikään.

KOM-teatterin Veriruusut onnistuu välittämään Anneli Kannon alkuteoksen (2008) tunnelman ja sävyt onnistuneesti näyttämölle. Lauri Maijalan dramatisointi ja ohjaus piirtävät vahvan ja koskettavan kuvan nuorten tyttöjen lyhyeksi jäävästä taipaleesta punakaartissa. Maijalan ohjaus koskettaa, mutta välttää hienosti myös liiallisen sentimentaalisuuden, johon Veriruusujen tulkinta voisi helposti kompastua. Ei kompastu, vaan kulkee vahvana tulkintana koko kolmituntisen esityksen läpi.

Näytelmän dramaturgian kannalta valinta keskittyä vain Kannon teoksen ensimmäiseen ja viimeiseen osaan – Valkeakoski ja Lahti –  on toimiva. Näin se pystyy selkeästi ja hyvällä draamankaarella kuvaamaan tyttöjen liittymisen kaartiin, taistelujen loppuvaiheen sekä tuhoutumisen vankileirillä. 

KOM-teatteri, Veriruusut. Valokuva: Marko Mäkinen.

Maijalan ohjauksessa Veriruusujen nuoret pääosien esittäjät pääsevät hienosti keskiöön. Tulkinta on vahvasti nuorten. On hienoa seurata, miten KOM-teatterin vakiporukka tukee nuoria vierailijoita ja näyttelijäopiskelijoita. Koko näyttelijäjoukko synnyttää tarkoin piirroin vahvan kokonaisuuden ja saa koko teoksen hengittämään voimalla.

Helmi-Leena Nummela tavoittaa hienosti nuoren Siikrin ja tekee varmaotteista näyttelijäntyötä. Hän tulkitsee epävarman, paperitehtaalle 15-vuotiaana joutuvan tytön maailmaa niin ajatuksen kuin fyysisen ilmaisunsa kautta herkästi ja kostettavasti. Nummelan lisäksi muut nuoret näyttelijät (Oona Airola, Antti Autio, Inka Reyes ja Saga Sarkola) tekevät vahvaa työtä. He saavat roolihahmoihinsa nuorten monet, yhtä lailla epävarmuuden kuin rohkeuden hetket. Heissä näkyy kaikki kaipaus, rakkaus ja pelko. Antti Aution Martti-hahmo ja hänen herkkävireisesti tulkitsema haikea musiikki koskettavat. Aution valokuvaaja Sulin on myös hykerryttävä tulkinta.   

Jos nuoret pääosissa onnistuvat, niin yhtä hyvää jälkeä nähdään useissa sivurooleissa. Juho Milonoff mielivaltaa käyttävänä hyytävänä kirkonmiehenä ja Ursula Salo röyhkeän härskinä paperitehtaan työnjohtaja Forsströminä ovat vahvasti tyypiteltyjä ja onnistuneita hahmoja. 

Markku Pätilän lavastus ja katsomoratkaisu ovat oivaltavan toimivia. Katsomoon tullaan ja sieltä lähdetään näyttämön poikki. Katsomon osien välissä on näyttämölle tuloaukko, jonka avulla korostuu monessa kohtauksessa teoksen puhuttelevuus ja jopa tarkasti suoraan katsojille suunnattu aiheen käsittely. Katsoja on osa kaikkea tapahtuvaa. Pyörivä näyttämö toimii myös mainiosti alustana kuvattaessa Valkeakosken rankkaa tehdastyötä ja paperirullien siirtelyä. 

Veriruusut on tärkeä ja viisas teos. Yksi pala muistamisen tärkeydessä ja matkassa ymmärrykseen ja eheytymiseen. Se kertoo tärkeää kansallista tarinaa. Veriruusut on rankka, mutta teatterikokemuksena vertaansa vailla.

KOM-teatteri: Veriruusut
Ensi-ilta 16.2.2018

Alkuperäisteksti: Anneli Kanto
Dramatisointi ja ohjaus: Lauri Maijala
Lavastus: Markku Pätilä
Pukusuunnittelu: Tiina Kaukanen
Maskeeraus: Leila Mäkynen
Valosuunnittelu: Tomi Suovankoski
Aänisuunnittelu: Jani Rapo

Rooleissa: Oona Airola, Antti Autio, Vilma Melasniemi, Juho Milonoff, Helmi-Leena Nummela, Inka Reyes, Niko Saarela, Ursula Salo, Saga Sarkola ja Eeva Soivio