Heini Junkkaalaan uutuusnäytelmä Olipa kerran minä sai kantaesityksensä Kansallisteatterin pienellä näyttämöllä keskiviikkona 25.11.2015. Esityksen on ohjannut Milja Sarkola. Junkkaalan rohkea ja ajassa kiinni oleva teksti rakentaa kuvaa narsismista monitahoisesti kahden ihmisen parisuhteesta aina Breivikin tuhoavaan patologiseen narsismiin asti. Junkkaalan teos täydentää teemoiltaan hyvin Kansallisteattterin syysnäytäntökauden muita ensi-iltoja, erityisesti mieleeni nousevat Martin Crimpin Onnellisuuden tasavalta ja Duncan Macmillanin Keuhkot. Käsitteleväthän nekin aikalaiskuvauksina suhdettamme läheisiimme ja oman minäkuvan rakentumista ja rakentamista yltiöyksilöllisyyttä palvovassa nykymaailmassa.
Toki näytelmä käy usealla tasolla vuoropuhelua myös viimekeväisen Sarkolan Q-teatterin vähintään yhtä rohkeasti seksuaalisuutta käsitelleen Jotain toista esityksen kanssa, jossa myös Junkkaala oli toisena dramaturgina. Molempien näytelmien keskeisimpiä taustateemoja tuntuu olevan häpeä – sen kokemukset ja kyky sen sietämiseen. Narsismin taustallahan on usein kaiketi kyvyttömyys sietää loukatuksi tulemisen häpeää.
Esityksessä kirjailijan alter ego (Minna Haapkylä) on näyttämöllä rakentamassa uutta näytelmäänsä narsismista ja pyytää pahaa aavistamattoman ystävänsä (Katja Küttner) katsomaan kohtauksia ja antamaan palautetta. Kaikki intiimitkin asiat yleisön edessä, sillä kuten kirjailijahahmo toteaa "Mä en enää nykyisin jaksa tehdä mitään ilman yleisöä." Sitähän nyky-yhteiskuntamme tietysti suosii ja ihaileekin. Itsekeskeisiä menestyjiä, joiden keskeisin tehtävä on herättää muissa vaikutelma ihailusta.
 |
| Suomen Kansallisteatteri, Olipa kerran minä. Valokuva: Stefan Bremer |
Näytelmän tekeillä olevissa kohtauksissa on ensimmäisellä puoliajalla pääosissa kaksi pariskuntaa. Toisen pariskunnan mies pahoinpitelee henkisesti vaimoaan julmalla ja sadistisella narsismillaan ja toisen pariskunnan vaimo pilaa oman ja miehensä elämän jatkuvalla sairaanloisella huomion hakemisella. Narsismin kuvaukset ovat hyvin arkipäiväisiä ja katsoja joutuukin pohtimaan omaa narsismin astettaan tai itsekeskeisyyttään omassa elämässään ja ihmissuhteissaan. Jotkin pariskuntien esittämistä arkielämän kohtauksia ovat viiltävää katsottavaa.
Toisella puoliajalla näyttämön valtaavat muun muassa Mika Myllylä, Jussi Parviainen, Jari Sarasvuo ja Timo Räty. Kirjailijahahmo vertaa omaan narsismiaan ja huomion hakemistaan kieroutuneella tavalla näiden hahmojen väitettyyn narsistisuuteen. Junkkaala tarkastelee teoksessaan narsismia näiden henkilöiden julkisten esiintymisten kautta. Aikamoiselle metateatterintasolle näytelmässä mennään kun kirjailijahahmo kertoo tarpeestaan yrittää tehdä vaikutus Helsingin Sanomien teatterikriitikko Suna Vuoreen. Myös Suna Vuori saa teoksessa annoksen itsekeskeisestä narsismista, kun teos viittaa Vuoren kirjoittamiin arvioihin muun muassa Q-teatterin taannoisesta Kaspar Hauserista, Junkkaala antaa myös "puolustukselle" puheenvuoron. Jussi Parviainen on saanut lukea näytelmän ja kirjoittanut näytelmän käsiohjelmaan oman jutun. Myös Suna Vuoren ja Heini Junkkaalan sähköpostikirjeenvaihtoa näytelmän tiimoilta on tuotu käsiohjelmaan.
Sekä Junkkaala että Sarkola ovat käyttäneet dokumentaarista ja omaelämäkerrallista tapaa kirjoittaa ja työstää näytelmiä. Tämä tuli selvästi esiin viime kevätkaudella nähdyssä Q-teatterin Jotain toista -näytelmässä. Niin nytkin. Kirjailijahahmo tuntuu taas pohtivat sitä, kuinka pitkälle voi mennä? Kuinka paljon omaa ja läheisten yksityiselämään voi julkisesti kuvata teoksissa? Entäpä mikä on sen hinta?
 |
Suomen Kansallisteatteri, Olipa kerran minä. Valokuva: Stefan Bremer |
Esityksen riemukkaimpiin kohtauksiin kuuluu toisen puoliajan Jeesuksen haastattelu. Tai oikeastaan haastatteluyritys, jossa Heikki Pitkänen tekee riumukkaan parodian omaan itseensä ihastuneesta TV-juontajasta, jolla on niin pakottava tarve pohtia ääneen omaa elämäänsä ja liikuttua kyyneliin omista sanoistaan että Jeesus jää juontajalta lopulta haastattelematta – niin paljon riittää kerrottavaa omasta itsestä. Lisäksi hahmo on työstetty kaikki kliseet ja maneerit ylittäväksi homomieheksi. Kirjailijahahmon poliittisesti täysin epäkorrekti tulkinta kaikista homoista narsisteina on myös hilpeää kuultavaa ja katsottavaa.
Breivik ja hänen narsistinen pahuus tuodaan myös näyttämölle. Ilmeisesti Junkkaala on pohtinut sitä, voiko Breivikiä edes käsitellä, mutta tietysti pahuus aina myös kiehtoo ihmisiä. Kirjailijahahmo pohtii tulisiko Breivikiä päästää ääneen ollenkaan? Olisiko norjalaistoimittajan pitänyt kirjoittaa teostaan Breivikistä vai ei? Mitkä toimittajan motiivit olivat? Narsismiko?
 |
| Suomen Kansallisteatteri, Olipa kerran minä. Valokuva: Stefan Bremer |
Koko näyttelijätiimin työ on intensiivistä. Minna Haapkylä neuroottisena kirjailijahahmona tekee vakuuttavaa työtä ja Katja Küttnerin tarkkanäköinen ystävä on rakennettu hurmaavan luontevalla tavalla lämpimäksi, mutta kriittisen ironiseksikin hahmoksi. Tuomas Lampisen pukusuunnittelu ja Kaisa Rasilan toimiva ja selkeä lavastus täydentävät esitystä mainiosti.
Olipa kerran minä. Kantaesitys Suomen Kansallisteatterin pienellä näyttämöllä 25.11.2015.
Ohjaus Milja Sarkola
Lavastus Kaisa Rasila
Pukusuunnittelu Tuomas Lampinen
Valosuunnittelu Ville Toikka
Äänisuunnittelu Esa Mattila
Videosuunnittelu Timo Teräväinen
Naamioinnin suunnittelu Tuire Kerälä
Rooleissa:
Heikki Pitkänen
Antti Pääkkönen
Jessica Grabowsky (vier.)
Minna Haapkylä (vier.)
Iida Kuningas (vier.)
Katja Küttner (vier.)