Herkkää, haurasta, särkyvää

Näemme lähes päivittäin ympärillämme alkoholismin ja alkoholin suurkulutuksen haitat, ja on oikeastaan kummallista kuinka vähän Suomessa on puhuttu lasisesta lapsuudesta. Toisaalta jommankumman tai molempien vanhempien alkoholismiin liittyy paljon pelkoa ja häpeää, joita lapset ja nuoret joutuvat piilottelemaan ongelmakäytön äärellä.

Heikki Törmin ja Sami Parkkisen kirjoittama ja Törmin ohjaama Fragile – Särkyvää on tärkeä puheenvuoro. Se kertoo äidin alkoholismista nuoren tytön silmin. Esitys on oivaltava siinä, miten se käsittelee niin sanotusti hyvin toimeentulevan ja hyvin pärjäävän, keskiluokkaisen perheen elämään alkoholismin varjossa. Sitä alkoholismia, joka usein jää piiloon neljän seinän sisälle, päällisin puolin vauraaseen kotiin. Toteutus ei toista alkoholismikuvausten totuttua kaavaa, jossa pullot kolisevat, viinalla läträtään ja vajotaan fyysiseen väkivaltaan.

Teos onnistuu puhuttelemaan herkkyydessään. Se tuo näyttämölle nuoren häpeän, pelon, voimattomuuden – koko valtavan tunneskaalan, mikä läheisen alkoholin ongelmakäyttöön liittyy. Vaikka näytelmä on kirjoitettu nuoren näkökulmasta, se ei jätä pohtimatta myöskään perheen isän suhdetta alkoholistivaimoonsa ja omaan tyttäreensä.

Suomen Kansallisteatteri, Fragile - Särkyvää. Valokuva Päivi Kettunen.

Fragile – Särkyvää kuvaa hyvin alkoholistiperheen lapsen muuttumisen äidistään ja koko perheestään huolehtivaksi vastuunkantajaksi. ”Minulle kuuluu ihan hyvää, kyllä minä pärjään”. Alkoholistiperheen nuori muuttuu murheen ja surun painavaa taakkaa harteillaan kantavaksi selviytyjäksi.

Lopulta kaikesta voi myös puhua. Toivoa on, vaikka kaikki näyttäisikin juuri sillä hetkellä toivottomalta. Siinä teoksen keskeisin viesti nuorille ja niille jotka elävät samanlaisessa tai samantyyppisessä tilanteessa. Toteutuksessa ja henkilöhahmoissa on tietynlaista didaktisuutta, joka paikoitellen tuntuu hieman liiankin alleviivaavalta. Teos on kuitenkin ensisijaisesti suunnattu nuorille tueksi, jos nuori itse tai läheinen ystävä elää vastaavanlaisessa tilanteessa, joten toteutuksen didaktisuus on ymmärrettävää.

Esityksen koskettavimpia kohtauksia on, kun nuori tyttö matkustaa Roomaan tapaamaan siellä työskentelevää äitiään. Miia Tervon suunnittelemat upeat videoprojisoinnit Roomasta ja Arvo Pärtin sielukas musiikki luovat yhdessä kohtaukseen tunnelman, jossa Rooman kauneus yhdistyy nuoren tuskaan, hätään ja pelkoon oman äidin alkoholismin äärellä. Huoli välittyy tytöstä sekä videolta että näyttämön nurkassa kyyhöttävästä avuttomasta hahmosta. Kohtaus onnistuu kuvaamaan toimivasti sen valtavan tyhjyyden ja yksinäisyyden tunteen, jonka äärelle nuori vanhempansa alkoholismin takia ajautuu. Videolla nähdään upea, mutta tyhjä Rooma, jonka täyttävät nuoren huoli, pelko ja avuttomuus kaiken edessä. Kohtaus on koskettava.

Suomen Kansallisteatteri, Fragile - Särkyvää. Valokuva Päivi Kettunen.

Marjut Maristo näyttelee roolinsa äidin alkoholismista kärsivänä murrosikäisenä tyttönä herkästi, tuoden näyttämölle hyvin aidonoloisen nuoren kaikkine tunteineen. Maristo onnistuu luomaan hyvin vakuuttavan hahmon ja hänen näyttelijäntyönsä on vivahteikasta ja monipuolista. Konsta Mäkelä saa isän roolissaan hyvin tulkittua keskiluokkaisen, tavallisen miehen asenteen vaimonsa juomiseen – kaikkihan on hyvin, kyllähän me pärjätään – kuten myös lopulta silmien avautumisen ongelman edessä. Kirsi Törmin rooli alkoholistiäitinä on toteutettu hienosti tanssin ja liikkeen kielellä ja hän onnistuu tuomaan hahmoonsa tanssin kautta ne ristiriitaiset puolet, joita nuori yhtä aikaa vihaa ja kaipaa.

Näytelmän loppu on onnellinen ja hyvä niin. Kaikki pystymme myös valitettavasti kuvittelemaan ne lukuisat onnettomat loput, joita ympärillemme mahtuu. Fragile – Särkyvää on tärkeä teos.

Näytelmä on Suomen kansallisteatterin, Kajaanin kaupunginteatterin ja Lasten seurassa -ohjelman yhteistuotanto. Sitä esitetään Kansallisteatterissa toukokuussa 2016 ja Turun, Oulun sekä Kajaanin kaupunginteattereissa marras-joulukuussa 2016.


Suomen kansallisteatteri, Fragile – Särkyvää. Ensi-ilta Pienellä näyttämöllä 25.5.2016.

ROOLEISSA Marjut Maristo, Konsta Mäkelä ja Kirsi Törmi

TYÖRYHMÄ
SUUNNITTELU Sami Parkkinen, Miia Tervo, Heikki Törmi ja työryhmä
KÄSIKIRJOITUS Heikki Törmi ja Sami Parkkinen
OHJAUS Heikki Törmi
VIDEOSUUNNITTELU Miia Tervo
KUVAAJA Päivi Kettunen
KOREOGRAFIA Kirsi Törmi
ÄÄNISUUNNITTELU Kalle Chydenius
VALOSUUNNITTELU Teemu Nurmelin
PUKUSUUNNITTELU Jaana Kurttila
LAVASTUKSEN KONSULTOINTI Kati Lukka
TUOTTAJAT Samuli Edelmann, Yrjö Nieminenja Heikki Törmi

Kuvassa Etelä-Sudan ja ilmastonmuutos

Valokuva valehtelee enemmän kuin tuhat sanaa. Kun hiekkarannalla makaa hukkunut pakolaislapsi, mitä siitä kuvasta rajautuu pois? Turistihotellit? Muut kovaan ääneen ruumista pällistelevät? Ainakin kaikki äänet ja hajut. Miltä valokuvan kuvaama hetki tuoksuu? Miltä se kuulostaa? Teatteri Takomon Nälänhätä on tutkielma valokuvajournalismista, mutta ennen kaikkea teos tuo näyttämölle tärkeitä teemoja ilmastonmuutoksesta Syyrian sotaan ja pakolaistilanteeseen.

Alussa on valokuva. Haastattelija kysyy, mitä sä näet? Valot sammuvat ja kertomus alkaa. Nälänhätä koskettaa syvältä. Se on kantaaottava ja moniääninen teos nykyhetkestä ja maailmaamme piinaavista ongelmista. Ohjaaja Henri Tuulasjärven toteutus on hyvin paljas ja jättää näin Marie Kajavan käsikirjoitukselle tilaa kuulua.

Näytelmä lähtee liikkeelle yhdestä valokuvasta ja on edetessään hyvin paljasta tajunnanvirtaa. Valokuva on Pulitzer-palkitun, etelä-afrikkalaisen Kevin Carterin ikoninen valokuva Etelä-Sudanissa maahan lyyhistyneestä, nälkään nääntyvästä mustasta pikkulapsesta, jonka vieressä korppikotka odottaa. Ei muuta. Vain siitä kuvasta he puhuvat. Kuvaa ei kuitenkaan missään vaiheessa nähdä. Paitsi meidän katsojien mielissä. Näytelmä. Kuunnelma. Sanoma. Suomen kielen sanat ovat pragmaattisia. Pragmaattinen on myös Takomon Nälänhätä.

Teatteri Takomo. Nälänhätä. Valokuva Mitro Härkönen

Näyttämö on musta kuutio, pelkistetty ja karu. Näyttelijäryhmä on kuin antiikin kreikkalaisen teatterin kuoro. Sanat kohdistuvat yleisölle. He myös katsovat siekailematta suoraan katsojaa, kuin pakottaen katsojan pohtimaan omaan suhdettaan kuulemaansa. Neljällä ”kuorolaisella” on näyttämöllä neljä tuolia, neljä nuottitelinettä. Verkko- ja tärykalvoille ladataan tutkielma visualisuudesta, jossa puhutaan auki Carterin valokuva moniäänisesti ja pohditaan samalla suhdettamme näkemäämme, mutta myös paljon laajemmin ilmastonmuutokseen ja sen seurauksiin niin Afrikassa kuin omassa maassamme ja omassa elämässämme.

Itse hyvinvointivaltion kansalaisina katselemme kaikkea näyttämöllä ja Afrikassa tapahtuvaa turvallisesti kaukaa, sieltä kolmannelta parvelta, kuten näytelmä sen sanoo. Kuulenko ja näenkö minä nälänhädän, Ilmastonmuutoksen, liikakansoituksen, Syyrian ja ISISin? Jos kuulen ja näen, minä teen?

Teatteri Takomo. Nälänhätä. Valokuva Mitro Härkönen

Äänessä haastateltavina näyttämöllä ovat muun muassa nälkätutkija, valokuvaaja, lapsi, vanhus, vallan ja auttamisen asiantuntija. Kuva alkaa maalautua katsojan verkkokalvoille vähitellen, useasta näkökulmasta valottuen. Esiintyjät Joanna Haartti, Laura Halonen, Ella Lahdenmäki ja Joonas Snellman luovat erilaisia haastateltavia ja hahmoja vähäeleisen tarkasti. Ilmaisu tiivistyy puheeseen, kaikki muu ulkoinen tyypittely jää pois ja näin he saavat tekstiin sen tarvitsemaa voimaa. Joanna Haartti on saanut hahmoonsa vallan ja auttamisen asiantuntijana aimo annoksen osuvaa dosenttimaisuutta. Ratkaisu, jossa haastattelija ikään kuin antaa puheenvuoron haastateltaville, on alun pimeydessä tapahtuvan osan aikana perusteltu, jotta kuulija pysyy mukana.

Marie Kajavan käsikirjoitus on oivaltava. Se ikään kuin kasvaa kerros kerrokselta, välillä itseään toistaenkin. Toisinaan teksti lähtee tajunnanvirtamaisesti etenemään yllättävääkin suuntiin, mutta pysyy kuitenkin fokuksessaan ja avaa jatkuvasti uusia näkökulmia aiheisiinsä. Riikka Karjalaisen valosuunnittelu ja Jenni Nylanderin lavastus ja puvustus kaikessa karuudessaan tukevat näyttämöllä nähtyä ja kuultua erinomaisesti.

Tekijäryhmä on ottanut tietoisen riskin siinä, mikä on teoksen nähneen katsojan mielentila hänen astuessaan ulos kevään valoon. Valokuvaaja Kevin Carter teki itsemurhan 33 vuotiaana ja kirjoitti itsemurhaviestissään muun muassa siitä, miten maailman pahuus ahdistaa. Oli hänellä raha- ja parisuhdehuolensakin. Takomon riskinotto kannattaa. Toki kolkutellaan omaatuntoa, solidaarisuutta, altruismia. Silti, tai juuri siksi, oloni on esityksen jälkeen hyvin voimaantunut. Jopa puhdistunut.


Teatteri Takomo, Nälänhätä
Näytelmä on toteutettu yhteistuotantona Taideyliopiston Teatterikorkeakoulun ja Aalto ARTSin kanssa.

Ensi-ilta 11.5.2016. Esityksiä 27.5.2016 asti. Näytelmän kotisivu.

Käsikirjoitus: Marie Kajava
Ohjaus: Henri Tuulasjärvi
Valosuunnittelu: Riikka Karjalainen
Lavastus ja puvustus: Jenni Nylander
Esiintyjät: Joanna Haartti, Laura Halonen, Ella Lahdenmäki ja Joonas Snellman

Avioliiton raunioilla

Näytelmän pääpari on ollut naimissa yli 20 vuotta, joten heillä on ollut aikaa opetella, mihin kohtaan toista iskeä, kun haluaa oikein kunnolla satuttaa. Heidän välillään nähdään ottelu, jossa he pistävät tosiaan ja suhdettaan totaalipalasiksi, mitään salaisuuksiaan tai edes vieraitaan säästämättä. Martha on aikoinaan nainut nuoren yliopistomiehen, josta oli tarkoitus leipoa Marthan isän seuraaja yliopiston johtoon. Yli 20 vuotta myöhemmin unelmasta on jäljellä enää pettymystä, katkeruutta, inhoa ja vihaa.

On jo aamuyö. Yliopiston kosteiden henkilökuntajuhlien jälkeen Martha (Kirsi Asikainen) on apulaisprofessorimiehensä Georgen (Jari Hietanen) tietämättä kutsunut juhlissa tapaamansa nuoren parin jatkoille. Pian Nick (Lauri Kukkonen) ja Honey (Emmi Kangas) saapuvatkin ja käynnistyy viinanhuuruinen, välillä julmakin ihmissuhdepeli. Martha ja George sanasotivat julmasti keskenään ja imaisevat nuoren parinkin mukaan repivään riitelyynsä.

Vaasan kaupunginteatteri, Kuka pelkää Virginia Woolfia? Valokuva: Linus Lindholm.

Vaasan kaupunginteatterin Kuka pelkää Virginia Woolfia? on ohjannut Erik Kiviniemi. Ohjaus tuo näyttämölle tuoreentuntuisen klassikon. Kiviniemi saa käsikirjoituksen elämään hienosti näyttämöllä ja näyttelijöissä. Se tavoittaa erinomaisen hyvin 60-luvun alun yhdysvaltalaisen farmiyliopistokampuksen henkeä ja ajankuvaa. Edward Albeen klassikkonäytelmän käsikirjoitus on psykologisessa tarkkanäköisyydessään mestarillinen tutkielma parisuhteen hajoamisesta ja miehen ja vaimon keskinäisestä valtapelistä. Albeen teksti on monikerroksinen kudelma. Välillä repliikeissä sanotaan yhtä, mutta tarkoitetaan jotain muuta.

Amerikkalainen perheidylli saa kyytiä. Nähdään unelman kääntöpuoli, täydellinen parisuhdehelvetti. Pyhä avioliittoinstituutio revitään rikki. Molemmat parit ovat menneet naimisiin laskelmoiden. Martha ja George aseman ja uran vuoksi, Nich ja Honey raskauden takia. Näytelmän edetessä nuorelle parille alkaa viinanhuuruista huolimatta vähitellen selvitä karmiva tosiasia. He näkevät Marthassa ja Georgessa itsensä 20 vuoden kuluttua.

Reita Lounatvuoren suomennoksen kieli on erittäin tarkkaa, osuvaa ja luontevaa nykysuomea. Se tavoittaa kielen eri tasoja hienosti, yhtä lailla vihanpurkausten ja voimasanojen kuin vaikkapa Georgen hahmon akateemisen sanoilla leikittelyn kohdalla. Lounatvuoren suomennos tuo kielen tähän päivää ja näytelmän verbaaliakrobatia on sekä ironisen hauskaa ja osuvaa että julmaa kuultavaa.

Vaasan kaupunginteatteri, Kuka pelkää Virginia Woolfia? Valokuva: Linus Lindholm.

Kuka pelkää Virginia Woolfia? loistaa tai sortuu näyttelijöiden mukana. Erityisesti Marthan ja Georgen roolit tarvitsevat vahvaa karismaa. Vaasassa sitä löytyy. Kirsi Asikaisen Martha on veret seisauttava. Hän on saanut Marthaan jotain lähes selkäpiitä karmivaa ja hänen tapansa nauraa Marthana on hyytävä. Asikaisen Martha on sävykäs tulkinta ja hän osaa taitavasti käyttää näyttelijäntyönsä erilaisia puolia riehumisesta kylmään ilkeyteen ja onnistuu tuomaan näyttämölle myös loppukohtauksen vaatimaan tuskaa. Jari Hietasen tulkinnassa Georgesta on yhtä aikaa jotain vimmaista ja toisaalta elämän katkeroittamaa keski-ikäistä, pettynyttä ja petettyä miestä. Hietanen tavoittaa hahmoonsa uskottavuutta yliopistomiehenä myös ulkoisen habituksensa, Maria Antmanin puvustuksen  ja tekstin tuoman sanaseppomaisuutensa kautta.

Lauri Kukkonen on uskottava nuorena biologina, joka tasapainoilee vieraskoreuden ja totaalisen hermostumisen välillä. Myös Emmi Kankaan Honey on kaikessa naiiviudessaan ja herkkyydessään hieno tulkinta. Hän onnistuu tuomaan Honeyn hahmoon myös aimo annoksen huumoria ilmeikkyydellään. Maria Antman on myös lavastanut Julia-näyttämölle toimivan tyylikkään Marthan ja Georgen kodin olohuoneen, johon kirjapaljous tuo uskottavaa akateemisuutta.

Kuka pelkää Virginia Woolfia? on monitasoinen psykologinen tutkielma hajoavasta parisuhteesta ja yhteisestä valheesta. Kivinimen ohjaus onnistuu tekemään näytelmän hahmoista tavattoman kiinnostavia ja raadollisia. Vaikka pääpari ruoskii toisiaan ja välillä vieraitaankin julmasti, on Albeen tekstissä mukana myös aimo annos huumoria. Välillä parisuhdehelvettiä katsellessa tuntuu kuin nauraisi ja itkisi yhtä aikaa. Parikunnan julmuus toisiaan kohtaan saa farssimaisia piirteitä.

Kuka pelkää Virginia Woolfia?
Vaasan kaupunginteatteri, Julia-Sali
Ensi-ilta 13.2.2016

Käsikirjoitus Edward Albee
Suomennos Reita Lounatvuori
Ohjaus Erik Kiviniemi
Lavastus ja puvut Maria Antman (vier.)

Martha Kirsi Asikainen
George, Marthan mies Jari Hietanen
Honey Emmi Kangas
Nick, Honeyn mies Lauri Kukkonen