Freedom Is Good

Voiko masennusta ja itsemurhaa käsittelevästä näytelmästä kirjoittaa, että se on hauska? On voitava, koska Allt som är underbart -teoksen Svenska Teaterniin ohjannut Ann-Luise Bertell ja monologin upeasti esittävä Dennis Nylynd ovat tehneet traagisesta aiheesta kevyesti eteenpäin soljuvan tulkinnan.

Kyllä tulkinta on toki muutakin kuin hauska. Se on riipaiseva ja koskettava kertomus pienen pojan kasvusta nuoreksi mieheksi. Britti Duncan MacMillanin kirjoittama näytelmä imaisee katsojan mukaansa pojan tarinaan heti ensi hetkestä lähtien.

Äiti masentuu vakavasti ja 7-vuotias poika alkaa äitiään piristääkseen kirjoittaa numeroiduille post-it -lapuille kaikkia mahdollisia elämän upeita asioita. Numero yksi, jäätelö. Numero kaksi, vesisota. Näitä hän jättää kiinni kylppärin peiliin tai äidin sängylle. Poika ei voi silti mitenkään ymmärtää äitinsä masennusta, eikä itsemurhayrityksiä. Poika kirjoittelee lappuja läpi lapsuutensa ja kirjoittaminen jatkuu vielä yliopistossakin. Siellä päähenkilö kiinnostuu masennuksesta ja itsemurhasta myös akateemisessa mielessä ja kirjastosta löytyy ymmärtävä tyttöystäväkin. Lopulta lappuja ja upeita asioita kertyy miljoona.

Svenska Teatern, Allt som är underbart. Valokuva Cata Portin.

Miltä oman äidin pohjaton masennus ja myöhempi itsemurha tuntuvat? Pojan isä ei osaa oikein mitenkään pojalleen äidin masennusta selittää. Poika ei myöskään pääse lähelle isäänsä, ainoata kaipaamaansa, vaikka kovasti haluaisi. Vaikka katsoja sitä ehkä odottaa, yhdessäkään post-it -lapussa ei myöskään lue, isä.

Allt som är underbart on vahva ja puhutteleva esitys. Ja aiheen vakavuudesta huolimatta Svenska Teaternin tulkinnassa on myös aimo annos huumoria ja jopa iloa. Teoksen viehätyksestä osa on siinä, miten se asettaa keskiöön pojan tunteet kaiken äärellä ja hänen elämässä eteenpäin selviämisensä.

Näytelmän avainkohtauksessa päähenkilö lopulta tunnistaa ja myöntää itselleen kaiken sen henkisen epävarmuuden ja tuskan, mitä äidin masennus ja itsemurha ovat hänelle aiheuttaneet. Sen miten kaikki koettu kuormittaa omaa parisuhdetta. Lopulta nuori mies pystyy kohtaamaan raskaat ja vaikeat kokemuksensa ja vapautuu ymmärtämään äidin itsemurhan syyt.

Dennis Nylundin esittämä kasvukertomus pienestä pojasta nuoreksi aikuiseksi tuskin jättää ketään kylmäksi. Sen verran viiltävillä ja koskettavilla elämän tasoilla liikutaan. Nylundin tulkinta näyttämöllä on herkkää, avointa ja hän rakentaa samalla hienosti kuvan elämän kolhimasta, vahvasta selviytyjästä. Lapsesta ja nuoresta, joka puskee eteenpäin ja yrittää löytää vastauksia.

Toteutukseltaan näytelmä on yllätyksellinen ja jännittävä. Tulkinnassa kuullaan paljon lähinnä 60-luvun musiikkia. Isä uppoutuu musiikin maailmaan, pois ja pakoon vaimonsa ja poikansa läheltä. Myös päähenkilölle musiikki ja tanssi tuovat lohtua. Ei tietysti ollenkaan sattumaa, että tulkinnassa vilahtelevat sellaiset muusikot, jotka kärsivät mielenterveysongelmista ja jopa päätyivät itsemurhaan, kuten vaikkapa Nina Simone, Amy Winehouse tai Curt Cobain.

Vaikka voisi kuvitella näytelmän synkäksi ja raskaaksi, on tunne esityksen jälkeen lähinnä puhdistunut. Erityisesti vaikutuksen tekee Nylundin tapa olla mutkattomasti ja vapautuneesti läsnä näyttämöllä.


Svenska Teatern: Allt som är underbart. Ensi-ilta 21.9.2016 AMOS-näyttämöllä

Roolissa: Dennis Nylund
Käsikirjoitus: Duncan Macmillan
Ruotsinnos: Nina-Maria Häggblom
Ohjaus: Ann-Luise Bertell
Pukusuunnittelu: Kaisa Rautakoski
Lavastus: Työryhmä
Valosuunnittelu: Tom Laurmaa
Äänisuunnittelu: Tommi Raitala
Kampaus ja maskeeraus: Pirjo Ristola

Yrmeä jäärä valmistautuu lähtöön

Kyllä en odottanut ihan tätä. Mainio karvalakkipäinen Vesa Vierikko Kansallisteatterin Iloisia aikoja, Mielensäpahoittaja -näytelmän pääroolissa tuo varmasti monelle muullekin katsojalla elävästi mieleen oman isän, isoisän tai mökkinaapurin. Moni tunnistaa varmasti jotakin hyvin tuttua näytelmän jäyhästä jääräpää-äijästä. Vanhan miehen, jolla on vahvat mielipiteet kaikesta ja etenkin nykymaailman tilasta, mutta jolle puhuminen oman vaimon kanssa ottaa koville. Jäärän sisältä löytyy kuitenkin myös suuri annos viisautta ja elämänkokemusta.

Täytyy myöntää, että Iloisia aikoja, Mielensäpahoittaja oli jotain muuta kuin mitä odotin. En ole lukenut Tuomas Kyrön romaaneja tai nähnyt elokuvaa. Käsitykseni Mielensäpahoittajasta on siten muodostunut sieltä täältä vastaan tulleista palasista, työkaverien kommenteista tai median tuomista sirpaleista. Yllätyin Kansallisteatterin tulkinnan monitasoisuudesta ja uskalluksesta ottaa mukaan varsin tummiakin sävyjä. Näytelmässä päähenkilö ryhtyy kirjoittamaan testamenttiaan, koska tahtoo siitä hyvän ja yllättävän. Hän alkaa rakentaa itselleen mieleistä arkkua, koska hyvänhän saa vain kun itse tekee.

Kyrön teksti ottaa vahvasti kantaa nykyajan ilmiöihin hivelypuhelimista tabletteihin ja GPS-paikantimiin. Mielensäpahoittaja latelee hykerryttävän hauskasti totuuksia monista muistakin aikamme ilmiöistä ja henkilöistä. Tulkinta on hauska ja humoristinen, mutta pysäyttää katsojan myös muun inhimillisen äärelle. Nuoret muuttavat työn perässä kasvukeskuksiin, osa ulkomaillekin. Vanhukset jäävät maaseudulle alati vähenevien palveluiden varaan.

Suomen Kansallisteatteri, Iloisia aikoja, Mielensäpahoittaja. Valokuva Tuomo Manninen.

Mika Myllyahon ohjaama ja dramatisoima näytelmä tuo näyttämölle jääräpääukon, hellyttävän viime vuosisadalle jämähtäneen ihmisen. Mielensäpahoittajan mukana näyttämölle könyää myös tujakka annos vahvoja mielipiteitä vanhenemisesta, vanhusten kohtelusta ja eutanasiasta. Se on myös kuvaus perisuomalaisesta pitkästä parisuhteesta, sen vaiheista ja vivahteista. Päähenkilön emäntä (Maruska Verona) kärsii muistisairaudesta ja on jo hoitokodissa, ja poika (Ilja Peltonen) ajautuu kriisiin omassa parisuhteessaan. Myllyahon ohjaus tuo näyttämölle onnistuneesti myös takaumia päähenkilön elämän varrelta, kuten pitkän parisuhteen problematiikkaa, ja täydentää näin Mielensäpahoittajasta syntyvää henkilökuvaa.

Kati Lukan arkkulautalavastus on toimivan niukka. Se koostuu lähinnä näyttämön seiniin nojaavista eripituisista laudoista ja lankuista. Puu materiaalina soveltuukin mainiosti tällaiseen perisuomalaisuuden kuvaukseen. Näyttämön taustapaneeli on rakennettu vanhoista laudoista, ja sitä hyödynnetään videoprojisointiin, joka nostaa esille kuvia menneestä Suomesta ja sen rapistuneista baareista ja huoltoasemista. Ville Toikan valosuunnittelu tukee tarinaa hyvin. Kun kerran kuljetaan kohti takaseinää, niin se saa näkyä katsojillekin.

Vesa Vierikko tekee onnistuneen tulkinnan pääroolissa. Hän rakentaa hyvin aidonoloisen ja luontevan kuvan jäyhästä suomalaisesta besserwissermiehestä. Hänen tulkintansa tavoittaa kuitenkin hienosti myös muut päähenkilön tunne-elämän vivahteet, kuten hellyydentunteet vaimoa kohtaan ja omasta pojasta ja hänen elämästään välittämisen. Vierikko tuo rooliin jotain hyvin hellyttävää ja herkkää ja rakentaa hahmonsa myös onnistuneen fyysisen ilmaisun kautta.

Kyllä ei mieltään pahoita katsoja kun teatteriin joutuu. Piimää ei väliajalla saa, mutta pullakahvit nyt kumminkin.

  
                                                              
Tuomas Kyrö: Iloisia aikoja, Mielensäpahoittaja
Ensi-ilta Suomen Kansallisteatterin pienellä näyttämöllä 21.9.2016

ROOLEISSA Tero Koponen, Ilja Peltonen, Maruska Verona ja Vesa Vierikko
MUUSIKKO Samuli Laiho
OHJAUS JA DRAMATISOINTI Mika Myllyaho
LAVASTUS Kati Lukka
PUKUSUUNNITTELU Tarja Simonen
MUSIIKKI Samuli Laiho
VALOSUUNNITTELU Ville Toikka
ÄÄNISUUNNITTELU Esa Mattila
NAAMIOINNIN SUUNNITTELU Petra Kuntsi

Kirkas ja tarkka Sumu

Suomen ja Venäjän erityislaatuinen suhde vaatii siihen tarttuvalta teatterintekijältä rohkeutta ja tarkkaa havaintokykyä. Aihe on hyvin monimutkainen ja monimuotoinen. Juha Jokelan Kansallisteatteriin kirjoittama ja ohjaama Sumu on tarkkanäköinen päivitys siihen poliittiseen tilanteeseen, jota Suomessa ja Venäjällä Ukrainan kriisin ja EU-pakotteiden myötä nyt eletään.

Suomen ja Venäjän suhde on kautta aikain ollut mutkikas ja enemmän tai vähemmän jännitteinen. Nykyhetki ei tee tähän poikkeusta. Päinvastoin. Jokela on sijoittanut näytelmänsä tapahtumat syksyn 2013 ja kesän 2015 väliselle ajanjaksolle, johon Ukrainan tapahtumat ja lisääntynyt Itämeren alueen jännitys tuovat omat lisämausteensa.

Sumu nousee lentoon Jokelan tekstin ansiosta. Dialogi on ilmiömäisen luontevaa, soljuvaa ja älykästä. Ohjaus on totutun tarkkaa. On kuin Jokela olisi onnistunut jalostamaan amebamaisesta ja vaikeasti hahmottuvasta aiheesta todella tiiviin tisleen, joka nostaa pintaan kaiken ajankohtaisen.

Näytelmässä suomalainen pienyritys on kehittänyt upean innovaation. Toimitusjohtaja Olli (Timo Tuominen) ja pääkehittäjä Taisto (Jani Karvinen) ovat entisiä Otaniemen kylmälaboratorion tutkijakollegoja, jo teekkarikylästä tuttuja aivosolun kämppiksiä. Taisto on pitkälti yksin kehittänyt MGD-laitteen, eräänlaisen aivojen kuvantamismenetelmän, jota yritys ryhtyy myymään ministeriön lupaileman vientiavustuksen turvin Venäjälle. Mukaan vientiponnisteluihin liittyy Jone (Kari Ketonen). Jone on Kauppiksesta ja handlaa siten mitä vain ja ihan missä tilanteessa tahansa, vaikka sitten vaikeilla Venäjän markkinoilla.

Suomen Kansallisteatteri, Sumu. Valokuva: Stefan Bremer.

Eletään vuotta 2014 ja Ukrainassa puhkeaa vallankumous, Venäjä miehittää pian Krimin ja Itä-Ukrainassa alkaa sota. Taisto ja Olli löytävät itsensä moraalisten pohdintojen ääreltä. Voiko puolidiktatuuriin ajautuneen valtion kanssa käydä kauppaa ja tehdä yhteistyötä? Valtion, joka ei kunnioita vähemmistöjen oikeuksia ja joka öykkäröi suurvaltamaisesti. Näytelmän alaotsikko, itsesensuurikomedia, herättää ajatuksia suomettumisesta ja suurvallan myötäilystä ja tuo teokseen näin myös historiallisia kaikuja.

Tulkinta tuo Kansallisteatterin Suurelle näyttämölle kolme miestä ja kolme erilaista suhdetta käsillä olevaan, monitahoiseen moraaliseen pulmaan. Taisto ei halua ajaa mistään hinnasta yritystä tilanteeseen, jossa se voisi joutua MGD-laitteen huoltosopimusten kautta toimimaan miehitetyllä Krimillä. Jone näkee idänkaupan taloudelliset mahdollisuudet ja Olli painii omantuntonsa suhteen näiden kahden näkemyksen sumuisessa välimaastossa.

Jokela onnistuu tekstissään lähestymään tuoreesti ja äärimmäisen puhuttelevasti Venäjän Krimin valloituksen ja Ukrainan tilanteen henkilöissä aiheuttamia reaktioita. Sumun Olli, Taisto ja Jone herättävät myös katsojan pohtimaan omaa näkökulmaansa Suomen roolista Venäjän suhteen. Mieleen nousevat ajatukset siitä, miten naapurimaahamme ja sen harjoittamaan politiikkaan tulisi oikein suhtautua.

Sumussa hykerryttää myös sen erittäin aidontuntuinen, raadollinenkin työelämäkuvaus. Päähenkilöt käyvät toimistossaan kiihkeitä keskusteluja ja pohdintoja, joissa kaikki tunteet ovat mukana. Varsinainen helmi on Onnin käymä kehityskeskustelu yritykseen palkatun Venäjä-asiantuntija Larissan (Elena Spirina) kanssa sekä tietysti Jonen virtuaalibisset.

Teppo Järvisen lavastus ja Max Wikströmin valosuunnittelu luovat näyttämölle toimivan ja yksinkertaisuudessaan näyttävän kokonaisuuden. Lavastus on pelkistetty, jopa minimalistinen. Se hyödyntää pyörönäyttämöä onnistuneesti ja saa aikaan tunnelman koko ajan liikkuvasta todellisuudesta, joka tuo aina eteen uuden näkökulman. Timo Teräväisen videosuunnittelu täydentää tulkintaa hienosti. Niukka ja samaan aikaan aito näyttämökuva antaa myös upealle tekstille sen ansaitsemaa tilaa kuulua ja tulla katsojan tajuntaan.

Suomen Kansallisteatteri, Sumu. Valokuva: Stefan Bremer.

Timo Tuominen onnistuu upeasti tulkinnassaan kaiken keskellä tasapainoilevana Onnia. Tuomisen näyttelijäntyö on hienovireistä ja samalla niin vahvaa, että katsomossa voi tuntea nahoissaan Onnin painiskelun ja epätoivoisetkin hetket joka suuntaan vedettävänä toimitusjohtajana. Tuomisen työskentely on näennäisen vähäeleistä, mutta siitä huokuu vahva läsnäolo ja paneutuminen rooliin.

Kari Ketosen myyntitykki Jone on mainio roolisuoritus ja tulkinta itsetietoisesta markkinamiehestä. Ketonen rakentaa hahmostaan monipuolisen ja tarkan kuvan. Jani Karvinen tuo Taiston rooliin luontevasti tutkijan ja yrittäjän identiteettien ristiriitaisen kohtaamisen. Karvisen Taisto on hyvin aidonoloinen kuvaus tieteentekijästä, joka joutuu kohtaamaan todellisuuden eteen sysäämät moraaliset valinnat, mutta joka haluaisi lopulta vain tehdä tutkimustaan omassa kammiossaan. Koko näyttelijäryhmä oli jo ensi-iltaan tultaessa sisäistänyt Jokelan tekstin ihailtavan voimallisesti onnistuen näin luomaan teokseen vahvan, mukaansa tempaavan tunnelman.

Tarkkanäköinen Sumu pysäyttää ja puhuttelee. Se on kirkas teatterielämys kaikille aisteille.


Juha Jokela: Sumu. Kantaesitys Suomen Kansallisteatterin Suurella näyttämöllä 14.9.2016.

ROOLEISSA: Katariina Kaitue, Jani Karvinen, Kari Ketonen, Karin Pacius, Jukka-Pekka Palo, Elena Spirina ja Timo Tuominen; videolla Ria Kataja

OHJAUS: Juha Jokela
LAVASTUS: Teppo Järvinen
PUKUSUUNNITTELU: Tarja Simonen
VALOSUUNNITTELU: Max Wikström
ÄÄNISUUNNITTELU: Tommi Koskinen
VIDEOSUUNNITTELU: Timo Teräväinen
NAAMIOINNIN SUUNNITTELU: Pauliina Manninen
DRAMATURGI: Minna Leino
OHJAAJAN ASSISTENTTI Martina Marti