Mikä on totta?

Onko teatteri totta? Kristian Smedsin Kansallisteatteriin ohjaama Just Filming alkaa kohtauksella, jossa virolainen näyttelijä Juhán Ulfsak kertoo lapsuuden kokemuksestaan teatterissa, kun hän sai katsella isäänsä Peer Gynt -näytelmässä. Väliverhon takana näyttämöllä istunut pikkupoika himoitsi teatterin hämärässä näyttämöltä käteensä sienikorista sinne viskattuja sieniä. Totta on ainakin, että vuonna 1973 syntyneen näyttelijä Jóhan Ulfsakin näyttelijä-lavastaja isä Lembit Ulfsak oli mukana Eesti Dramateaterin Peer Gyntissä vuonna 1978. Totta myös, että Kansallisteatterin suursatsaus vuonna 1916 oli Peer Gynt.

Kuten Ibsenin Peer Gynt, liikkuu Smedsin Just Filming toden ja unen rajoilla, kuin vapaana ajasta ja paikasta. Ibsenin näytelmästä todettiin aikoinaan sen olleen edellä aikaansa ja luoneen sellaisia kielellisiä ja visuaalisia kuvia, jotka vasta elokuva myöhemmin mahdollisti. Just Filming on paikoin surrealistinen ja absurdikin kudos ja antaa katsojalle tilaa löytää siitä itseään kiinnostavaa ja koskettavaa tematiikkaa. Näytelmän nimi viittaa tietysti elokuvan tekemiseen, mutta myös sellaiseen, mikä ei ole totta. Jotakin sellaista, jota voi ikään kuin vähän filmata ja sitä kautta rakentaa näyttämään mahdollisen todelliselta.

Kuten Smeds itse toteaa, on hänen esityksensä vain ”yksi sininen pilleri ompelurasiassa”. Näytelmä keskustelee teemoiltaan siis muiden esitysten kanssa. Just Filming nostaa nykyajasta esiin esimerkiksi keinotodellisuuden. Internet pullistelee ja tarjoilee meille jatkuvalla syötöllä kaikkea, mikä ei ole totta ja jonne monet haluavat uppoutua ja paeta. Käsiemme ulottuvilla on kaiken aikaa loputon määrä esimerkiksi virtuaalista pornoa ja väkivaltaa ja muuta hömppää. Kuinka moni tarvitsisikaan selkänsä taakse jonkun, joka ajoissa ottaisi niskasta kiinni ja vetäisi pois houkutuksista?

Mieleen nousee Anna Paavilaisen ja Marja Salon näytelmä Sinuus, jossa oma minuus karkaan aina vain kauemmas virtuaalimaailmoihin, vaikka sitä kuinka yrittää päivittää. Toinen mieleen tuleva näytelmä on Kansallisteatterin vuoden takainen, viiltävästi nykyihmistä kuvaava Minna Leinon ohjaama ja Martin Crimpin kirjoittama Onnellisuuden tasavalta. Yhtälailla Just Filmingin päähenkilöt tavoittelevat onnea ja vapautta.

Suomen Kansallisteatteri, Just Filming. Valokuva: Lennart Leberenz.

Taattua Smedsiä on teoksessa mukana aimo annos. Just Filming leikittelee rooleilla, on yllätyksellinen ja lataa näyttämölle rohkeasti myös arktista seksuaalisuutta, joka on yhtä aikaa spontaania ja estoista. Näytelmän tulkitsevat Annamária Láng ja Juhán Ulfsak. He heittäytyvät mukaan tähän teatterin epätodellisuuteen epäröimättä ja kiihkeästi. Ulfsak vie erityisellä kiihkolla ja intohimolla läpi muun muassa rokkikukkomaisen tanssikohtauksensa. Eräässä kohtauksessa lavalle roiskitaan sienikoreista valtavat määrät popcornia, jonka tuoksu täyttää Willensaunan pienen teatteritilan.

Lennart Laberenzin videosuunnittelu loihtii näyttämön takaseinälle toisaalta maagisia värimaailmoja ja toisaalta mustavalkoista, kaiken taustalla alati pyörivää arkea busseineen ja liikennevaloineen, kuin muistutuksena reaalimaailmastamme, jonka niin usein haluamme unohtaa. Aivan kuin se kertoisi katsojalle, mitä Rautatientorilla on oikeasti menossa sillä aikaa, kun hän itse istuu teatterin epätodellisessa ja keinotekoisessa maailmassa.

Kohtaukset yhdistelevät yllätyksellisiä elementtejä kuten vaikkapa lopun venäläiseen tapaan ylinäytelty miehen ja naisen kohtaaminen. Siinä ryhdytään ylitsepursuavien tervehdysten jälkeen dubbaamaan TV-ruuduista näkyvää Bertoluccin Suojaava taivas -elokuvaa. Ruudulla pyörii kuumassa autiomaassa tapahtuva rakastelukohtaus ja näyttelijät tekevät ääniroolinsa siperialaisittain turkit päällä ja luistimet jalassa.

Osittain kohtaukset tuntuvat hieman irrallisilta, mutta toisaalta juuri tämä harkittu irrallisuus tuo teokseen kaiken sen ihmeen ja taian, kummallisenkin unenomaisuuden. Katsojalla on tunne kuin kulkisi usvassa eteenpäin, jossakin epätodellisen todellisessa maailmassa, jossa voi odottaa tapahtuvaksi ihan mitä tahansa.


Suomen Kansallisteatteri – Just Filming.
Kantaesitys Willensaunassa 14.10.2016.

Näyttelijäntyö: Annamária Láng ja Juhán Ulfsak

Ohjaus: Kristian Smeds
Valosuunnittelu: Teemu Nurmelin
Videosuunnittelu: Lennart Laberenz (Saksa)
Äänisuunnittelu: Krisztián Vranik (Unkari)
Musiikki: Verneri Pohjola, Pekka Kuusisto ja Timo Kämäräinen
Naamioinnin suunnittelu: Laura Sgureva

Yhteisöjen pimeät puolet

Ärsyttävää, kun kassajonossa edellä oleva tyyppi etsii loputtoman kauan lompakkoaan kassinsa pohjalta. Aivan kuin se, että kassalla ostokset maksetaan, tulisi jotenkin yllätyksenä. Miten kukaan voi lyllertää noin hitaasti ja keskellä jalkakäytävää, niin ettei mitenkään pääse ohi? Nämä ovat varmasti tuttuja tunteita monille – jossakin kohden arkea.

Mitä kaikkea kavalaa voi yhteisöissä toisten pään menoksi hautoa ja jopa toteuttaa? Voi juoruta, puukottaa selkään, eristää, arvostella julkisesti tai selän takana. Entäpä miten mustasukkainen yksilö reagoi, kun yhteisö ottaakin uuden tulokkaan vastaan avosylin, ihannoiden ja kaiken huomionsa sekä apunsa uudelle jäsenelleen tarjoten?

Teatteri Takomon ja Klockriketeaternin yhteistyöproduktio Noitavaino pohtii yksilön tapoja toimia sekä yhteisöjen rakentajana että niiden tuhoajana. Nykyään vainotaan työpaikoilla, harrasteyhteisöissä tai kesämökkikylässä. Työyhteisön mallina näyttämöllä toimii nyt teatteri ja sinne näytelmää työstävät näyttelijät.

Teoksen kohtaukset liittyvät vain löyhästi toisiinsa, mutta toki koko ajan liikutaan yhteisössä, työpaikalla ja pohditaan samalla yksilöitä nyky-yhteiskunnassa. Nykyihminen halua yksilöllisyyttä ja mahdollisuutta päättää itse kaikesta, mutta kaipaa myös vahvaa yhteisöllisyyttä. Tietysti vain silloin, kun se omaan elämäntilanteeseen sopii.

Takomon näyttelijäryhmän työ on erittäin intensiivistä ja tunnetilojen skaalat pelmahtelevat äärestä laitaan. Tunnetilat myös muuttuvat välillä lähes lennosta. Ohjaaja Akse Pettersson onnistuu loihtimaan näyttämölle temaattisesti mielenkiintoisen kudoksen, joka tarkastelee ihmisyhteisöjen pimeämpiä puolia ja myös sitä, miten nopeasti yhteisön jäsenet voi myös saada yksissä tuumin mukaan yhtä sen jäsentä vastaan. Lopulta jokainen on valmis olemaan mukana polttamassa noitaa roviolla.

Teatteri Takomo ja Klockriketeatern, Noitavaino. Valokuva: Laura Karén.

Jossakin kohden noitajoukon pahansuopuuden määrä yltää sitten pisteeseen, jossa HR-osaston keijut tarvitaan pirskottelemaan taikapölyä ja saippuakuplia yhteisön niskaan toivottaen kauniita ajatuksia kaikille. Kuinka ristiriitaisia viestejä voimmekaan lopulta lähettää yhteisössämme – haluamme jonkun lähellemme ja taas hetken kuluttua kauas pois ja taas kohta viereen. Ihmiset voivat käyttäytyä hyvinkin ristiriitaisesti ja läheiset jäävät pelinappuloiksi jopa mielenterveyden häilyessä.

Petterssonin tapa rakentaa esitys vahvasti työryhmän kanssa yhdessä, improvisaatiota hyödyntäen ja kokeilemalla näyttäytyy katsojalle raikkaana tulkintana näyttämöllä. Hanna Raiskinmäen mainio Harry Potter -hahmo, johon muu yhteisö lopulta täysin kyllästyy ja Niina Hosiasluoman absurdin hurmaava näyttelijähahmo tekemässä monologiaan jänön kanssa sekä Eeva Soivion varamies-Eeva jäävät mieleen päällimmäisenä. Näyttelijäryhmän työ on kokonaisuudessaankin hienoa katsottavaa.

Mikko Hynninen on loihtinut Takomon näyttämöstä lähes täysin mustan. Näyttämöllä nähdään myös noitien kiduttamiseen sopivaa rekvisiittaa ja välineistöä. Hopeansävyinen katto nousee kontrastiksi ja valoksi näyttämön kaiken mustuudelle ylle.

Petterssonin Noitavaino sopisi pikkujoulunäytelmäksi varmasti monellekin yhteisölle. Sen veran reipasotteisesti ja samalla aidonoloisesti se tuo näyttämölle yksilöiden toimintaa yhteisöä tuhoavasti. Moni varmasti pystyy tunnistamaan esityksestä tyypillistä menoa vaikkapa omasta venekerhostaan tai työyhteisöstään.

Teatteri Takomo: Noitavaino
Ensi-ilta 14.10.2016. Esityksiä 30.11.2016 asti

Ohjaus: Akse Pettersson

Äänisuunnittelu: Matti Raita
Lavastus ja valosuunnittelu: Mikko Hynninen
Pukusuunnittelu: Paula Koivunen
Näyttelijät: Carl Alm, Marc Gassot, Niina Hosiasluoma, Ella Lahdenmäki, Hanna Raiskinmäki, Matti Raita, Jukka Ruotsalainen ja Eeva Soivio.

Ihan fatkulina Emmin edessä

Emmi Jurkan (Erkki Saarela) kädet viuhtovat ilmassa ja kohta Emmin naurunremakka sieppaa mukaansa hersyvään ilonpitoon. Saarelan mimiikka on taitavaa ja mukaansatempaavaa. Se ottaa pauloihinsa ja imee vääjäämättä mukaan teatteridiiva Emmi Jurkan elämäntarinan käännöksiin ja koukeroihin.

Käännöksiä ja koukeroita täynnä on myös vanhenevan Emmin tanssi näyttämöllä. Se on operettimaista ja pieneen huoneteatteriin aivan liian suurieleistä singahtelua näyttämön kulmasta kulmaan.

Emmi Jurkan (1899–1990) tarina on pala Suomen teatterihistoriaa. Teatteri Jurkan lavalle Emmi nousee nyt Erkki Saarelan monologissa Ilta Emmin kanssa, jossa käydään läpi Emmin vaiheet nuoresta näyttelijänalusta aina vanhuuden päiviin Teatteri Jurkan värikkäänä johtajana. Laura Jäntin ohjaama teos käy läpi Emmi Jurkan nuoruuden kiinnitykset ympäri nuoren itsenäisen Suomen teatterilavoja yhdessä miehensä Eino Jurkan ja muiden aikalaisten kanssa.

Jäntin ja Ilpo Tiihosen käsikirjoittama monologi on Emmin oma kertomus elämästään. Näkökulma on koko ajan hänen, puolustukselle ei tänä iltana anneta puheenvuoroa ja monologi pysyy näin alusta loppuun Emmin yksiäänisenä kertomuksena. Tässä onkin Jäntin ja Tiihosen käsikirjoituksen yksi vahvuuksista. Se ei lähde sivupoluille, vaan antaa tilaa Emmin ajatuksille lähipiiristään ja hän saa kertoa elämästä oman versionsa. Eletty elämä tihkuu näyttämölle Emmin kertomuksessa rivien väleistä.

Teatteri Jurkka, Ilta Emmin kanssa. Valokuva: Aino Ojanen.

Käsikirjoitus perustuu vahvasti kirjallisiin elämäkertoihin ja YLE:n televisiodokumentteihin Emmin ja Teatteri Jurkan vaiheista ja näin teos on vahvasti dokumentaarinen pohjavireeltään. Tulkinta tuo näyttämölle myös hänen näkemyksensä kanssakulkijoista; puolisosta ja muista myöhemmistä parisuhteista, omista lapsista, lastenlapsista, mutta ennen kaikkea lapsistaan rakkaimmasta eli teatterista.

Emmi pohtii näyttämöllä elämänsä vaiheita, sen käännekohtia, miesjuttujaan ja suhdetta lapsiinsa. Olinko hyvä äiti, kun jätin lapset Helsingin pommituksiin? Pidinkö heistä riittävästi huolta, kun kaiken puutteen keskellä omistauduin teatterille? Kadunko jotain? Ja tietysti Emmi päätyy siihen, että mitä muutakaan näyttelijä voi kuin tehdä teatteria, vaikka sitten kaiken muun kustannuksella. Hän pohtii myös, voiko vanheneva näyttelijä ikinä lopettaa teatterintekoa. Emmin elämäntarina kertoo, mikä on tämän pohdinnan johtopäätös.

Saarelan mimiikka ja koko näyttämöilmaisu ovat välillä pienieleistä ja heti kohta suurta ja teatraalista. Saarelan Emmi maiskuttelee pikkusikaria, napsauttelee sormiaan, pyörittelee silmiään ja räpsyttelee silmäripsiään. Juuri kuten suomalaisen teatterin suurnainen ja Jurkan teatterisuvun matriarkka aikoinaan tekikin. Välillä Emmi kohkaa takahuoneeseen ja taas pian purjehtii näyttämölle mustan leningin helmat heiluen ja silmät säihkyen, hersyvä nauru alati mukanaan.

Saarelan Emmistä rakentuu vastustamattoman hurmaava henkilökuva. Jotakin vangitsevaa Saarelan tulkinnassa ja ennen kaikkea näyttämöilmaisun fysiikassa on. Se pitää pihdeissään läpi parituntisen esityksen.

Ilta Emmin kanssa on riemukas Erkki Saarelan taidonnäyte. Ansiokas käsikirjoitus yhdistyy Saarelan vangitsevan fyysiseen, ilmeikkääseen ja tarkkaan näyttelijäntyöhön. Ilta on Emmin, Vappukin taitaa välillä jotakin takahuoneessa kolistella – ettei vain näyttämölle pyrkisi? Ei sentään. Tämä ilta on yksin Emmin.

Teatteri Jurkka: Ilta Emmin kanssa
Ensi-ilta 2013

Käsikirjoitus: Laura Jäntti ja Ilpo Tiihonen
Ohjaus: Laura Jäntti
Rooleissa: Erkki Saarela
Muusikko: Eero Ojanen