Hurja ja herkkä Taju

Ursula Salon näyttelijäntyö nousee vahvasti keskiöön Helsingin Kaupunginteatterin uutuusteoksessa Taju. Salo on Taju Sallisen roolissa näyttämöllä lähes koko kaksi ja puolituntisen näytelmän. Intensiivisesti, koskettavasti ja vahvasti onkin! Tajun on käsikirjoittanut Liisa Urpelainen ja sen on Kaupunginteatterin Pengerkadun näyttämölle ohjannut Laura Jäntti.

Taju on intensiivinen, lähes vereslihainen kuvaus kirjailija Taju Birgitta Tiara Sallisen elämästä. Teos on kertomus vanhenevasta Tajusta Nikkilän mielisairaalassa, jossa hän alkaa kirjoittaa muistelmateosta isästään, kuuluisasta taiteilijasta, Tyko Sallisesta. Taju haluaa kirjoittaa isän pois elämästään ja vapautua isän painolastista. Näytelmä etenee takaumien kautta ja keskiöön näyttämöllä nousevat Tajun lapsuusvuodet yhdessä isän ja äidin kanssa sekä muistot stipendiaattivuosilta sotaa käyvästä Saksasta vuosilta 1943–1944.

Salo tulkitsee kirjailija Tajun roolin tarkasti. Tulkinnassa on jotain äärimmäisen herkkää ja hän saa rooliinsa myös paljon erilaisia nyansseja. Salon näyttelijäntyö on tiivistä, jopa pusertuneen vähäeleistä ja hän onnistuu sitä kautta tuomaan päärooliinsa sellaisen annoksen aitoutta, että katsomossa säpsähtelee.

Salon roolityö Taju Sallisen elämän läpi vaatii muuntautumiskykyä. Salo onnistuu roolissaan yhtä lailla pienenä pelokkaana lapsena, Saksassa stipendiaattina kirjailijanalkuna, kuin Nikkilän mielisairaalassa isänsä elämäkertaa kirjoittavana psyykepotilaana. Salon tulkinnassa on mukana aitoa läsnäoloa ja hän tulkitsee Tajun myös lapsena hyvin luontevasti, sortumatta helppoihin ratkaisuihin, joilla näkee joskus lapsirooleja tulkittavan.

Helsingin Kaupunginteatteri, Taju. Valokuva Stefan Bremer.

Tajun tarina on rankka ja hurja monella tapaa. Urpelaisen teksti ja Jäntin ohjaus ovat hienoa teatteritaidetta. Sellaista, joka ei pelkkää tummia sävyjä eikä rankkojakaan aiheita. Muistilla ja muistoilla on taipumus olla meille armollisia. Elämä elettynä voi olla hyvin erilainen kuin elämä kerrottuna tai kirjoitettuna. Näin Taju Sallisen (kirjailijanimeltään Irja Salla) kohdallakin näyttää olleen. Hän kirjoitti isästään siloitellun ja kaunistellun, aikalaistensa ihasteleman elämäkerran.

Roolitus on Jäntin ohjauksessa kokonaisuudessaan onnistuneen vahva. Santeri Kinnunen Tyko Sallisena on onnistunut tulkinta välillä lähes pelottavan aggressiivisesti käyttäytyvästä ja äreästä miehestä. Näytelmän Tyko suhtautuu sekä vaimoonsa että tyttäreensä halveksivasti ja vähätellen, mitätöiden heidän tekemisiään ja olemistaan. Hänen suhteensa naisiin on vihamielinen. Kinnunen on saanut tulkintaansa tytärtään vielä mielisairaalassakin piinaavana, isän jo kuolleena hahmona, annoksen pelottavaa manipulatiivisuutta. Iida Kuningas Tajun Helmi-äitinä on rakastava ja huolehtiva hahmo. Kuninkaan tulkinta on myös herkkä ja hän onnistuu tuomaan näyttämölle koskettavan, lastaan rakastavan äitihahmon, joka ei kuitenkaan lopulta mahda mitään itseään piinaavalle Tykolle.

Näytelmässä on myös useita onnistuneita sivurooleja, joista herkullisimpia ovat Tajun Saksan vuosina kohtaamat pensionaatti Klaran kabareehahmot Albert (Rauno Ahonen), Herbert (Antti Lang) ja Allie (Iida Kuningas). Sopivan ronskin, paikoin absurdinkin huumorin kautta teos saa myös sitä sopivasti keventäviä elementtejä. Eero Ojasen sävellykset ja sovitukset rytmittävät esitystä selkeästi. Lavalla nähdään myös muutamia todella vauhdikkaita ja ammattitaitoisia roolinvaihtoja sivuroolien välillä. Enpä myöskään muista aiemmin nähneeni näyttämöllä yhtä hurjaa joulupukkia (Rauno Ahonen)…

Helsingin Kaupunginteatteri, Taju. Valokuva Stefan Bremer.

Saksan vuosinaan Taju tapaa myös useita saksalaisia sotilaita. Merkille pantavaa on, miten tulkinnassa saksalaissotilaiden mielipiteet pitkittyneestä sodasta ovat jo muuttuneet sodanvastaisiksi ja Natsi-Saksaa kritisoiviksi. Saksalaisella rautatieasemalla tapahtuu myös yksi näytelmän herkemmistä ja lyyrisimmistä kohtauksista, kun Taju ja nuori Etelä-Italian -rintamalle palaamaan joutuva sotilas (Antti Lang) rakastuvat. Kohtaus on yhtä aikaa myös hyytävä ja näistä kontrasteista se rakentuu mieleenpainuvaksi.

Antti Mattilan lavastus on niukka, mutta antaa näin tarinalle tilaa kuulua ja tarinan hahmoille ja Sari Salmelan puvustuksen tilaa näkyä. Eikä hyvässä ja intensiivisessä draamassa aina niin paljon lavastetta tarvitakaan. Aikakauden värimaailmaan sopivat turkoosit pylväät ja loppukohtauksen taulukangasta pitkin valuva verenpunainen, selkäpiitä karmiva maali ovat vaikuttava.

Taju pitää katsojan otteessaan. Se vie mukanaan myötäelämään päähenkilön kohtaloa ja pohtimaan hänen kauttaan sekä elämän synkempiä puolia kuin hetkessä, pienistäkin asioista murheen keskellä kuplivaa iloa ja lämpöä.

Taju

Kantaesitys Helsingin Kaupunginteatterin Pengerkadun näyttämöllä 10.11.2016

Rooleissa: Rauno Ahonen, Santeri Kinnunen, Iida Kuningas, Antti Lang, Ursula Salo, muusikko Eero Ojanen
Käsikirjoitus: Liisa Urpelainen
Ohjaus: Laura Jäntti
Lavastus: Antti Mattila
Puvut: Sari Salmela
Valosuunnittelu: William Iles
Äänisuunnittelu: Mauri Siirala
Naamiointi ja kampaukset: Tuula Kuittinen

Perhe on...

Milja Sarkola on yksi tämän hetken kiinnostavimmista teatterintekijöistä. Teatteri Viiruksessa sai kantaesityksensä marraskuun alussa hänen kirjoittamansa ja ohjaamansa Allt som sägs. Sarkolan tapa tehdä teatteria on omanlaisensa. Hän luo henkilökohtaisesta kokemuksestaan näyttämölle teoksia, jotka rakentavat yksityisestä yleistä.

Niin nytkin. Allt som sägs on perheen ytimessä ja liikkuu aiheiltaan perhe-elämän ja ihmissuhteiden ikävämmällä puolella. Tematiikaltaan näytelmässä on paljon samaa kuin Sarkolan esikoisteoksessa Perheenjäsen, jonka voi tällä hetkellä nähdä Teatteri Kultsassa.

Mitä kaikkea voi sanoa ystävälleen, perheenjäsenelleen tai sukulaiselleen? Voiko kaiken mitä ajattelee myös sanoa? Mitä omista puheistaan olisi syytä sensuroida? Voiko omaa lastaan vihata? Sarkolan Allt son sägs kysyy suuria kysymyksiä. Se tuo Viiruksen näyttämölle monia sellaisia ihmiselon puolia, jotka jäävät usein ovien ja seinien sisäpuolelle, vaikka tietysti ilmentyvät eri tavoin monissa arkisissa teoissa ja ihmisten toiminnassa. Vihaa, kateutta, pahansuopuutta, katkeruutta, alistamisen halua, pelkoa toisia kohtaan…

Allt som sägs on kertomus perheestä. Pääosissa musiikkiin uppoava äiti (Robert Kock) sekä perheen tyttö, jota nuorena esittää Jessica Raita ja aikuisena Sanna-Kaisa Palo. Alussa nuori tyttö soittelee kavereiden kanssa pilapuheluita ja kiusaa nuorempiaan koulussa. Kaikki tuntuu vielä aika lailla harmittomalta. Mutta aikuinen, sosiaalisia tilanteita kammoksuva, jopa vainoharhaisuuden rajoilla jatkuvasti itseään ja omaa toimintaansa reflektoiva nainen on jo vakavampien ja häiritsevienkin psyyken mekanismien äärellä.

50-vuotispäiviään suunnitteleva nainen, jonka pohtii loputtomasti jopa syntymäpäiväkutsujen sanamuotoja ja jolle kohtaaminen toisten ihmisten kanssa alkaa olla lähes mahdotonta, on yhtä aikaa sekä huvittavaa että surullista katsottavaa. Jatkuva omien tunteiden ja muiden motiiveiden märehtiminen vie päähenkilön voimavarat ja tekee hänestä sosiaalisesti lähes toimintakyvyttömän.

Teatteri Viirus, Allt som sägs. Valokuva: Cata Portin.

Sanna-Kaisa Palo tulkitsee mainiosti ystävänsä kanssa loputtomia puheluita puhuvan ja omasta mielestään väärinymmärretyn hahmon. Palo saa roolihahmonsa henkisen kokemuksen myös välittymään fyysisen ilmaisunsa kautta. Robert Kockin androgyyni äitihahmo passaa perhettään, mutta väsyy yksinhuoltajana ja pakenee musiikin maailmaan. Hän tekee roolihahmonsa hyvin vähäeleisesti.

Kockin näytelmään säveltämä musiikki on meditatiivista ja luo osaltaan teokseen sen surumielistä, mutta silti seesteistä tunnelmaa. Sarkolan ohjaus on hyvin pelkistettyä ja teos on tätä kautta tiivis ja riisuttukin, mutta antaa näin tekstille tilaa kuulua. Teos löytää ihmisten ja myös lasten maailmasta erityyppisiä negatiivisia tunnekokemuksia ja kostuu tunnetiloiltaan vahvoista ja usein viipyilevistä kohtauksista. Kaisa Rasilan lavastus on onnistunut. Näyttämöllä on asuntoja lasiseinineen, parveke, kaide ja sen takana kuilu. Ihmiset tunteineen ikään kuin eristyvät toisistaan sisätiloihin

Sarkola on jälleen tehnyt teoksen jossa olla perheen äärellä. Kuten aiemminkin on nytkin ajatuksena löytää hyvin intiimistä laajempia merkityksiä, jotka koskettavat yleisöä yleisemminkin. Monet tilanteet ovat hyvin tunnistettavia ja esitys antaa pohdittavaa pidemmäksikin aikaa.

Teos on kaksikielinen (ruotsi/suomi) ja siinä on tekstitys suomeksi, ruotsiksi ja englanniksi.


Teatteri Viirus: Allt som sägs. Kataesitys 4.11.2016. Esityksiä 3.3. 2017 asti

Teksti & ohjaus: Milja Sarkola
Näyttämöllä: Maria Ahlroth, Viktor Idman, Robert Kock, Sanna-Kaisa Palo, Jessica Raita
Dramaturgi: E. L. Karhu
Lavastus: Kaisa Rasila
Pukusuunnittelu: Riitta Röpelinen
Valosuunnittelu: Heikki Paasonen
Musiikki: Robert Kock

Kahden siirtolaismiehen Sylvesterin yö

Teatteri Vanhan Jukon Emigrantit on ajankohtainen ja puhutteleva tarina. Kaksi kellarikämpän jakavaa siirtolaismiestä on jo sen verran kauan elänyt vieraalla maalla ankeissa oloissa, että he tuntevat toisensa ja toistensa tavat. Keskinäistä sanailua perusduunarilla ja intellektuellilla riittää ja toinen on usein aika ärsyttäväkin kämppäkaveri. Miesten arki soljuu eteenpäin kunnes koittaa uudenvuodenyö. Pöytään pullo viinaa ja pian kaikki muuttuu… Emigrantit on aikamoinen trilleri ja mustanpuhuva komedia. Ei juonesta sen enempää, kuin että loppuratkaisut ovat kutkuttavan yllättäviä.

Teatteri Vanha Juko on lahtelainen, vuonna 1995 perustettu vapaa ammattiteatteri, joka on tehnyt vuosien varrella useampia sekä katsojien että kriitikoiden kehuja keränneitä esityksiä. Myös Emigrantit on taattua laatua. Se on Jukon studionäyttämölle erittäin hyvin sopiva, pienimuotoinen, mutta teemoiltaan ajankohtainen ja merkittävä ”kellarikamarinäytelmä”

Emigrantit on puolalaisen Slawomir Mrożekin alun perin vuonna 1975 kirjoittama teos. Se on kuitenkin tänä päivänä vähintään yhtä ajankohtainen, jos ei ajankohtaisempikin, kuin ilmestyessään. Mrożek itse lähti aikoinaan siirtolaiseksi kommunistisesta Puolasta Pariisiin ja myöhemmin Meksikoon. Samaa kertomusta eletään tälläkin hetkellä monessa siirtolaisten ja pakolaisten kämpässä eri puolilla maailmaa.

Siirtotyöläisiä on nykyisin enemmän kuin koskaan, noin 150 miljoonaan ympäri maailmaan. Osa heistä on poliittisina pakolaisina, osa paremman leivän perässä, kuten näytelmän päähenkilötkin. Mrożekin näytelmä tuo vahvasti mieleen toisen aikalaisteoksen, vuonna 1976 ilmestyneen argentiinalaisen Manuel Puigin Hämähäkkinaisen suudelman. Erojakin on, mutta asetelmassa ja teemoissa on myös paljon samaa. Emigrantit on ajankohtainen ja puhutteleva teos edelleen ja on helppo kuvitella samantyyppisiä kohtaamisia tämän päivän maailmassa, Euroopassa ja Suomessa.

Teatteri Vanha Juko, Emigrantit. Valokuva: Jarmo Keski-Jylhä.

Kaksi eri tavalla maailmaa hahmottavaa ja jäsentävää miestä jakaa kellariloukon. Emigrantit ohjannut ja toista pääosaa esittävä Hannu Salminen on onnistunut tuomaan näyttämölle tiheätunnelmaisen ja hyvällä rytmillä etenevän tulkinnan. Ensimmäinen puoliaika keskittyy rakentamaan henkilökuvaa kahdesta päähenkilöstä, näiden keskinäisestä dynamiikasta, motiiveista ja tavoitteista. Salmisen ohjaus rakentaa myös pienten yksityiskohtien kautta aidonoloisen kuvan henkilöistään. Kahden henkilön välille syntyy jännite, joka saa ratkaisunsa toisella puoliajalla.

Sari Paljakan lavastus luo näyttämölle tunnelman ahtaasta ja karusta kellarikämpästä. Lautaseinät, ryppyilevä vesiputki, kaapelikela pöytänä ja katosta roikkuva hehkulamppu rakentavat askeettista tunnelmaa, johon näytelmän päähenkilöiden pohdinnat ja tapahtumat luovat kaikessa runsaudessaan kiinnostavan kontrastin.

Jarkko Mikkola tekee hienon roolin perhettään kotimaassa kaipaavana duunarimiehenä. Hän onnistuu tuomaan perusäijän hahmoonsa jostakin taustalta kumpuavaa herkkyyttä ja toisaalta roolihahmon sisäisen tavoitteen voimaa ja vahvuutta. Lopun ratkaisut ovat sitäkin yllätyksellisempiä tätä taustaa vasten. Salminen intellektuellin roolissa on lähtökohtaisesti pohtivampi, filosofinen, mutta Salminen saa taitavasti hahmoonsa jotakin siitä kyynisyydestä, katkeruudesta ja turhautumisesta, joka leimaa poliittisista syistä maastaan lähtenyttä.

Teatteri Vanhan Jukon Emigrantit pitää pihdeissään ja tarjoaa katsojalle myös pohdittavaa nykymaailmasta, sen ihmiskohtaloista ja heidän valinnoistaan. Toisaalta on helppo myös samaistua molempiin päärooleihin. Moni on taloudellisessa työn ja toimeentulon oravanpyörässä ja pohtii mahdollisesti toimiensa järkeä ja merkitystä. Näin tekevät näytelmän miehetkin kellariloukossaan. Mitä siitä sitten seuraa?


Teatteri Vanha Juko – Emigrantit. Ensi-ilta 27.10.2016.
Esityksiä 14.12.2016 asti. Näytelmän kotisivu.

Käsikirjoitus: Slawomir Mrożek
Ohjaus: Hannu Salminen
Rooleissa: Jarkko Mikkola ja Hannu Salminen
Lavastus: Sari Paljakka