perjantai 24. helmikuuta 2017

Postikortin kirjoittamisesta giljotiiniin


Näyttämö on harmaa, kuten näytelmän pariskuntakin. Anna (Tiina Weckström) ja Otto (Jukka Pitkänen) ovat tavallinen, vanheneva työläispari toisen maailmansodan aikaisessa Berliinissä. He saavat heti näytelmän alussa tietää, että heidän ainoa poikansa on kuollut Ranskan rintamalla. Tästä syntyy vastustus natseja ja Hitleriä kohtaan. Vastarinta konkretisoituu fasismia ja natsihallintoa kritisoivien postikorttien kirjoittamiseen ja levittämiseen ympäri kaupunkia.

Saksalainen Hans Fallada oli yksi Saksan 1900-luvun alkupuolen suosituimpia kirjailijoita. Hänen romaaninsa Yksin Berliinissä (Jeder stirbt für sich allein, 1947) nähdään nyt kantaesityksenä Suomessa Teatteri Avoimissa Ovissa, josta se jatkaa kevään myötä muutamaan muuhun Suomen teatteriin. Teoksen on näyttämölle dramatisoinut ja ohjannut Mikko Roiha. Esityksen ensi-ilta nähtiin Berliinissä helmikuussa 2017.

Fallada kirjoitti teoksensa todellisuuden päälle ja päähenkilöillä ja tapahtumilla on historialliset esikuvansa. Romaani on myös käännetty suomeksi pariin kertaan. Saksassa teos oli suosittu heti ilmestyttyään ja siitä tehtiin myöhemmin tulkinnat televisioon ja elokuviin. Muissa länsimaissa teos koki uuden tulemisensa uuden englanninkielisen käännöksen myötä 2009. Romaani suomennettiin ensi kerran tuoreeltaan 1949, mutta alkuperäiskäsikirjoitukseen pohjaava käännös teoksesta saatiin 2011 (Ilona Nykyri).

Vaikka natseja vastaustavien postikorttien kirjoittaminen ja jakelu voivat tuntua puuhastelulta, on näytelmän pääparille alusta asti selvää, että paljastuminen ja kiinnijääminen johtavat kuolemantuomioon. Näin lopulta käykin. Hämmästyttävää, että he onnistuivat levittämään satoja kortteja ennen kiinnijäämistään 1943. Kuvaavaa natsien totalitarismille on, että suurin osa rappukäytävistä löytyneistä korteista toimitettiin välittömästi poliisille tai Gestapolle.

Teatteri Avoimet ovet, Yksin Berliinissä. Valokuva: Moe Mustafa.

Roiha on tuonut näyttämölle vahvan tarinan ja taitavan ohjauksen. Hänen dramatisointinsa paksuhkosta romaanista on tiivis ja intensiivinen parituntinen. Hän on onnistunut siirtämään alkuperäisteoksen jännittyneen ja ahdistavan tunnelman hyvin tulkintaansa. Vastarinnan lisäksi näytelmä on tarina myös pitkästä parisuhteesta. Kuten kaiken muunkin, päättävät Anna ja Otto lopulta kirjoittaa postikortitkin yhdessä ja täysin tietoisina siitä, mitä siitä voi seurata. Alkupuolen teos tarkastelee Annan ja Oton parisuhdetta, ympäröivää yhteiskuntaa ja pariskunnan ajautumista vastarintaan. Loppupuoli näytelmää tapahtuu vankiselleissä ja kuulusteluhuoneissa.

Pitkänen ja Weckström onnistuvat tuomaan hienosti hahmoihinsa pitkään toisensa kanssa eläneen, vanhenevan pariskunnan. Lyhyitä katseita, kosketuksia ja toisen ymmärtämistä puolesta sanasta. Molemmat saavat rooleihinsa annoksen aidonoloista, tavallista, kouluttamatonta työihmistä. Weckströmin näyttelijäntyö on totutun tarkkaa ja keskittynyttä. Hän onnistuu saamaan Annan hahmoon myös tukahtunutta vihaa. Jopa kuolemanpelon Weckströmistä voi katsomoon selvästi aistia. Pitkänen tyypittelee Ottoon vaikenevaa, juroa miestä. Pitkäsen Otto on hapuileva sanoissaan, mutta asiassa jämpti. Taina Sivosen pukusuunnittelu täydentää harmaata ja arkista näyttämökuvaa.

Yksin Berliinissä on väkevä muistutus natsivallasta ja siitä, miten pieni ja tavallinen ihminen lopulta joutuu diktatuurin uhriksi. Niin kauan kuin demokraattiset vaikutusmahdollisuudet ja valinnanmahdollisuudet ovat olemassa, on syytä olla niistä tyytyväinen.

Teatteri Avoimet Ovet – Yksin Berliinissä.  Näytelmän kotisivu.
Ensi-ilta Berliinissä Brotfabrik-teatterissa 10.2.2017.
Suomen kantaesitys Teatteri Avoimissa Ovissa 22.2.2017.

Teksti: Hans Fallada – Mikko Roiha
Dramatisointi, ohjaus: Mikko Roiha
Rooleissa: Tiina Weckström, Jukka Pitkänen
Lavastus: Mikko Roiha
Pukusuunnittelu: Taina Sivonen
Äänisuunnittelu: Marcello Lussana

Yhteistyössä Vapaa Teatteri, Teatteri Avoimet Ovet, Riihimäen Teatteri, Tanssiteatteri Minimi

maanantai 20. helmikuuta 2017

Liikevoitto on upea sana


Svenska Teaternin musikaalissa INGVAR! – en musikalisk möbelsaga on rahan haju ja tuntu. Se on yhtä aikaa tarina IKEA:n perustajasta ja menestyneestä suuryrittäjästä, Ingvar Kampradista kuin ironinen keitos rahan vallasta ja ruotsalaisen kansankodin suhtautumisesta kansalainen Kampradiin.

Tekijäjoukko onnistuu mainiosti ironisoimaan näyttämöllä nykykapitalismin valtarakenteita. Itse asiassa koko ruotsalaiseen kansanluonteeseen ja itsetuntoon teos kohdistaa myös omaa pientä ivaansa. Onnistuneesti se kaiken tämän tekee ja katsojalle tarjoillaan nautittava ja monipuolinen kokonaisuus. Musikaalin ovat käsikirjoittaneet Erik Gedeon ja Klas Abrahamsson. Ohjaus on Gedeonin.

Teos on kertomus Ingvar Kampradin uskomattoman taitavasta bisnesvaistosta. Ingvar kasvaa pienestä pitäen tavoittelemaan maallista mammonaa ja ymmärtää rahan päälle jo tulitikkuja kauppaavana pikkupoikana. Parhaimmillaan INGVAR! -musikaali on, kun IKEA alkaa rakentua pala palalta ja ruuvi ruuvilta. Kun päähenkilö Ingvar Kamprad (Marcus Groth) keksii nerokkaan liikeideansa ikään kuin jonkinasteisessa flow-tilassa ja laulaa luikauttaa liiketoimintamallinsa maailmalle.

Svenska Teatern, INGVAR! – en musikalisk möbelsaga. Valokuva: Cata Portin.

Näytelmä käsittelee rahan ja suuryritysten maailmaa monesta näkökulmasta ja monin paikoin myös varsin kriittisesti. Veronkierto tai aggressiivinen verosuunnittelu ja yritysten yhteiskuntavastuu, ja sen puute, saavat osansa. Menestyjä ja voittaja saa tietysti aina paljon myös anteeksi. Kun selviää, että Kamprad käyttää veroparatiiseja ja omistaa viinitilan Ranskasta, kun samaan aikaan julkisuuskuvassa on esillä hurskastelevan oloinen, säätiönsä kautta hyvää tekevä liikemies, antavatkin kansankodin asukit kaiken anteeksi. Onhan se Ruotsin verotus niin kamalan korkea ja viinitilakin oikeastaan aika pieni...

Musikaali on läpisävelletty ja laulettu. Lähes ihmeellistä on, että musiikillisesti teos pohjaa laajaan kirjoon ruotsalaista kansanmusiikkia. Tai siis ihmeellistä on se, että näin syntyy toimiva musikaali. Periruotsalaisista aineksista sen säveltänyt Erik Gedeon on ammentanut teokseen vahvaa ja monipuolista musiikkia. Musiikin voimasta teos svengaa. Tosin loppua kohden alkaa tuntua, että musiikki hieman toistaa itseään. Se alkaa tuntua hieman tasapaksulta ja loppupuolelle olisikin kaivannut jotakin räväkän erilaista.

Seitsemän näyttelijän ja kahden muusikon näyttämötyöskentelyä seuraa ihastellen. Ensemble tuntuu yhteen hioutuneelta. Se toimii yhdessä kuin rasvattu kone ja todentaa hienosti sen, mitä yhteistyöllä voikaan saada aikaan. Näyttelijäjoukosta lavalla aistii omistautumista ja yhteistyön arvostusta. Marcus Groth tekee rauhallisen ja vähäeleisenkin pääroolin. Hänen ilmaisussaan on jotakin leikkisää. Kuin pojanviikari olisi lavalla. Grothin Ingvar rakentuu hetkessä vilahtavaan kainoon hymyyn ja hillittyyn liikekieleen näyttämöllä.

Ulrich Frommholdin lavastus ja puvustus tavoittavat sekä rahamaailman hengen että ruotsalaisen kansallistunteen. Näytelmän puvustuksessa on bisneshenkistä liituraitaa ja kansallispukuja. Huonekaluvaatteet ovat hykerryttävä yksityiskohta.

Musikaali alkaa ja päättyy kohtauksella, jossa esiintyjäjoukko huutaa vokaaliavaruuteen hieman hämillään. Aivan kuin se kaiku sieltä vastaisi huutoon – IKEA.


Svenska Teatern: INGVAR! – en musikalisk möbelsaga
Ensi-ilta Suurella näyttämöllä 30.11.2016. Musikaalissa on tekstitys suomeksi.

Käsikirjoitus: Erik Gedeon ja Klas Abrahamsson
Musiikki: Erik Gedeon
Ohjaus: Erik Gedeon
Lavastus: Ulrich Frommhold
Valosuunnittelu: Tom Kumlin
Äänisuunnittelu: Andreas "Stanley" Lönnquist 

Näyttämöllä: Max Forsman, Marcus Groth, Anna Hultin, Simon Häger, Niklas Häggblom, Emma Klingenberg, Amanda Löfman, Veera Railio (muusikko), Henrik Wikström (muusikko)

sunnuntai 19. helmikuuta 2017

Kohtuullisen ja kohtuuttoman rajapinnassa


Mikä on normaalia käytöstä? Mikä puolestaan epänormaalia?  Missä menee raja ja kuka sen määrittelee? Milloin on ylitetty se piste, jossa asiat muuttanut epämiellyttäviksi ja kohtuuttomiksi? Muuan muassa näitä pohtii Teatteri Takomon Kauheat lapset. Teoksen on kirjoittanut ja ohjannut Anna Viitala. Näytelmä käsittelee erityisesti lasten ja vanhempien suhdetta ja sitä, onko mahdollista nähdä se piste, missä lapset lakkaavat olemasta lapsia.

Näytelmä pohjaa löyhästi Jean Cocteuan vuonna 1929 ilmestyneeseen romaaniin Les Enfants Terribles (suom. Kauhukakarat) Juonellista käsikirjoitusta Viitala ei ole pyrkinytkään tekemään, vaan näyttämöllä nähdään joukko temaattisesti toisiinsa nivoutuvia kohtauksia. Kuten romaanissa, käydään näytelmässäkin eräänlaista peliä siitä, kuinka paljon toista voi esimerkiksi ärsyttää. Missä kohden kohtuullisuuden raja ylittyy?

Alkupuolella kaksi, psykiatrisessa hoidossa olevaa ja aikuisuuden rajoja kolkuttelevaa teiniä (Laura Malmivaara ja Armi Toivanen) pohtivat tekemisiään. He myös päättävät olla kertomatta aikuisille yhtään mitään merkittävää. Onko kypsän aikuisen merkki siinä, että ymmärtää tekojensa seuraukset?

Yksi mainioimmista kohtauksista nähdään, kun lähes neuroottinen ja perhe-elämän väsyttämä työpari (Laura Malmivaara ja Jarkko Niemi) sanailee toisilleen ja muuan muassa rakentelee karttoja aiemmista seksisuhteistaan. Kuinka lapsellista aikuisen käytös voikaan olla... Toista osataan tahallaa ärsyttää ja tökitään tietoisesti siihen kohtaan, minkä tiedetään olevan toiselle kipeä.

Teatteri Takomo, Kauheat lapset. Valokuva: Noora Isoeskeli.

Toisella puoliajalla teoksen rytmi ja intensiteetti paranevat. Armi Toivasen ja Jarkko Niemen äiti ja poika -kohtauksessa on jopa dekkarimaista Film noir -tunnelmaa. Toivasen näyttelijäntyö ja replikointi ovat erittäin luontevan oloisia ja jollakin tavalla ilmavia. Niemen tulkinta 53-vuotiaasta pojasta vaikuttaa tukahtuneen neuroottiselta.

Keskeinen tunnelman luoja näytelmässä on myös Markus Lindénin äänisuunnittelu, joka tuo kohtauksiin omanlaistaan, jännitteistä ja välillä uhkaavankin kuuloista äänimaailmaa. Ada Halosen valosuunnittelu ja lavastus, jossa hänellä on ollut mukana lapsiassistentteja piirtämässä muuten mustan näyttämötilan seinille värikkäitä piirroksia, luovat tilaan värikästä kontrastia pimeälle ja mustalle.

Näytelmä pohtii lapsuuden rajoja ja myös sitä, kuinka hyvin toisen ihmisen lopulta voi tuntea. Tunteeko lopulta vanhempikaan lastaan, vaikka tämä hänen "verta ja lihaa" onkin? Teatteri Takomon Kauheat lapset etsii vastauksia, mutta ei työnnä vastauksia katsojille tarjottimella, vaan jättää heille pohdittavaa esityksen jälkeenkin.

Teatteri Takomo – Kauheat lapset.
Kantaesitys 15.2.2017. Esityksiä 19.3.2017 asti. Näytelmän kotisivu.


Ohjaus ja käsikirjoitus: Anna Viitala
Lavastus ja valosuunnittelu: Ada Halonen
Äänisuunnittelu: Markus Lindén
Näyttelijät: Laura Malmivaara, Jarkko Niemi, Armi Toivanen ja Sohvi Roininen (Teak)
Tuottaja: Maria Junno
Tuotanto: Kuules tyttö -työryhmä & Teatteri Takomo

perjantai 17. helmikuuta 2017

Koskettava Täällä Pohjantähden alla


Seinäjoen Kaupunginteatterin  Täällä Pohjantähden alla perustuu keskeisiltä osin Väinö Linnan trilogian viimeiseen osaan. Eletään juuri itsenäistyneen Suomen vaikeita alkuaikoja. Vuoden 1918 tapahtumat ja myöhempi Lapuan liikkeen nousu ovat näytelmän keskiössä. Täällä Pohjantähden alla käsittelee suuria historiallisia tapahtumia pienten ihmisten ja heidän kohtaloidensa kautta. Juuri tästä syntyy sekä romaanin että näyttämötulkinnan koskettavuus. Linnan teoksen on Seinäjoelle dramatisoinut ja ohjannut Juha Luukkonen

Dramatisoinnin salaisuus ja vahvuus löytyvät sen rytmistä. Luukkonen on onnistunut luomaan teokseen nopean ja kiihkeän rytmin, joka kuljettaa esitystä ja sen tarinaa voimalla eteenpäin. Näyttelijäryhmä on sisäistänyt ohjaajan rytmityksen mainiosti. Luukkosen tapa tehdä teatteria tuo näyttämölle vahvat, suuret tunteet. Niin nytkin. Epäilen, että harvassa ovat ne, jotka tämän tulkinnan katsovat silmäkulmia pyyhkimättä.

Klassikon ohjaamisessa näyttämölle on aina omat haasteensa. Suurin osa yleisöstä tuntee tarinan ja heidän odotuksensa henkilöhahmojen tai heitä esittävien näyttelijöiden suhteen voivat olla vahvasti tietyntyyppisiä. Suurten tunteiden kuvaamisessa on toki aina vaaransa. Lipsahdus imelän, ja jo useaan kertaan kalutun puolelle vaanii, kun teoksessa kuullaan niin Sibeliuksen Finlandiaa kuin kansanlaulu Taivas on sininen ja valkoinen. Rytmitys toimii näissäkin kohdin, eikä imelän puolelle liuta. Ennen kuin niin ehtii tapahtua, pentinkulmalaisten elämä vyöryy näyttämöllä jälleen intensiivisesti eteenpäin.

Jos dramatisointi on kiihkeärytminen, on näyttämökuva yllättävänkin niukka. Se on sitä hyvällä tavalla. Niukka ja selkeä lavastus antaa kyläyhteisön tapahtumille ja suurille tunteille tilaa näkyä. Juho Lindströmin lavastus on jopa minimalistinen ja yhtä aikaa näyttävä. Näyttämön sivuilla on lautaseinät ja Juho Itkosen valo- ja videosuunnittelu täydentää tulkintaa. Oivaltava on Koskelan torpan yhden seinän videoprojisointi. Tilan tyhjä selkeys ja syvyys antavat tulkinnan rivakalle rytmille mahdollisuuden toimia sivunäyttämöltä tapahtuvine nopeine kohtauksineen.

Seinäjoen Kaupunginteatteri, Täällä Pohjantähden alla. Valokuva: Jukka Kontkanen

Myös teoksen äänet ja musiikki rytmittävät sitä hyvällä tavalla. Taito Hoffrén onnistuu luomaan omanlaisensa, teoksen tunnelmaan istuvan äänimaailman. Anna Sinkkosen pukusuunnittelu luo hyvin ajankuvaa. Toimiva ratkaisu pukusuunnittelun osalta on, että päähenkilöiden puvustus ei juuri vaihdu eikä heitä myöskään maskeerata vanhemmiksi tai nuoremmiksi kuin he ovat. Tämä istuu näyttämökuvan vähäeleisyyteen ja tulkinnan selkeyteen.

Kertojaäänenä tulkinnassa on kuoro, Pentinkulman koko henkilögalleria. Ratkaisu tuo omalta osaltaan teokseen sen vetävää rytmiä. Seinäjoen Kaupunginteatterin vakituisten näyttelijöiden lisäksi Luukkonen on miehittänyt muutamia keskeisiä rooleja omilla luottonäyttelijöillä Projektori-ryhmästä ja Teatteri Vanhasta Jukosta Lahdesta. Osa näyttelijöistä oli mukana jo Vaasan Kaupunginteatterin vuoden 2008 versiossa Täällä Pohjantähden alla -näytelmästä.

Hannu Salmisen roolityö Jussi Koskelana nostaa esiin miehen selviytyjänä, läpi harmaan kiven puskevana suomalaisena miehenä. Salminen saa Jussin hahmoonsa myös hyvin huutolaispojan lapsuudesta nousevan nöyryyden ja vähään tyytymisen. Marja Myllylän Almasta löytyy juurevuutta ja samaa sisua kuin Jussista. Liisu Aurasmaa onnistuu saamaan Elinan rooliinsa koko kirjon tunteita, järkytyksestä ja tuskasta aina liikuttavaan tyyneyteen ja kohtalonsa hyväksyntään elämän kovien kokemusten edessä. Taitavaa on Aurasmaan Elinan hahmoon saama typerrys, kauhu ja rakkaus.

Jukka Peltola tulkitsee Akseli Koskela hahmon yhtä aikaa tulkintaan sopivalla kiihkolla kuin lämmölläkin. Peltolan näyttelijäntyö on vahvaa niin punakaartiin tempautuvana, lempeän määrätietoisesti joukkojaan komentavana plutoonan päällikköä, kuin myöhemmin huomattavasti maltillisempana maanviljelijänä ja perheenisänä. Peltolan tulkinta on sopivan vähäeleistä, paikoin tiiviiksikin puristettua. Siinä on jotain ilmavaa ja helpon oloista.

Kolme ja puolituntisessa sovituksessa nähdään myös monia upeita sivurooleja. Mieleeni jäivät erityisesti Mari Pöytälaakson tulkinta julkean kovasta ja iän myötä yhä enemmän radikalisoituvasta Ellen Salpakarista ja Topi Kohosen herkkä Leppäsen Valtu.

Seinäjoen Kaupunginteatterin koskettava ja tiheätunnelmainen Täällä Pohjantähden alla on mieleenpainuva dramatisointi koko kansan rakastamasta klassikosta.

Seinäjoen Kaupunginteatteri – Täällä Pohjantähden alla
Ensi-ilta 9.2.2017

Kirjoittanut – Väinö Linna
Dramatisointi ja ohjaus –Juha Luukkonen
Musiikki ja äänisuunnittelu –Taito Hoffrén
Lavastussuunnittelu – Juho Lindström
Pukusuunnittelu – Anna Sinkkonen
Valo- ja videosuunnittelu – Juho Itkonen

Rooleissa:

Jussi Koskela
Hannu Salminen
Alma Koskela – Marja Myllylä
Akseli Koskela – Jukka Peltola
Elina Koskela – Liisu Aurasmaa
Janne Kivivuori – Jani Johansson

Muissa rooleissa – Anna Ackerman, Esa Ahonen, Pekka Hiltunen, Sari Jokelin, Seppo Kaisanlahti, Eerik Kantokoski, Niko Karjalainen, Lenni-Veikko Kela, Marko Keskitalo, Teemu Kettula, Topi Kohonen, Johannes Korpijaakko, Eija-Irmeli Lahti, Jarkko Mikkola, Aku-Petteri Pahkamäki, Maria Pere, Jukka Puronlahti, Mari Pöytälaakso, Hilla Rämäkkö, Arvo Jean-Michael Saarinen, Emil Vainionpää, Heikki Vainionpää ja Mia Vuorela

tiistai 7. helmikuuta 2017

Sjungaa Kirka, sjungaa!


Helsingin Kaupunginteatterin uutuusmusikaali KIRKA – Surun pyyhit silmistäni kertoo Suomen ensimmäisen rokkistaran tarinan. Sen valot ja varjot. Matti Laineen käsikirjoitus tuo lavalle Kirill, Kirka, Babitzinin nousun nuoreksi laulajatähdeksi. Lavalla nähdään niin uran kohokohdat ja menestyksen hetket kuin parisuhteen ongelmat ja taloudelliset vaikeudet. Juuri tuo inhimillisyys tekee Kirkasta koskettavan tarinan. Musikaalissa on myös monia nauruhermoja kutkuttavia kohtauksia ja kun vielä musiikkikin svengaa, niin Kirkasta rakentuu mainio teos. Esityksen on ohjannut Kari Rentola ja sen kapellimestarina toimii myös laulujen sovitukset tehnyt Risto Kupiainen.

Musikaalin päärooleissa on kaksoismiehitys. Ensi-illassa Kirkan roolin esitti Heikki Ranta. Ranta suoriutui vaativasta roolista ja sai monet tutut biisit soimaan vaivattoman kuuloisesti. Hänen roolityönsä löysi myös sopivasti herkempiä nyansseja teoksen kuvatessa Kirkan elämän vastoinkäymisiä. Ranta onnistui tulkitsemaan koskettavasti sekä nuoren, elämänjanoisen Kirkan kuin päähenkilön elämän myöhemmin eteen tuomia tummempia sävyjä. Juuri näistä teemoista rakentuu musikaaliin inhimillistä lämpöä.

Kirkan isoveli, Sammy Babitz. (ensi-illassa Sami Hokkanen) on näytelmän ensimmäisen puoliajan tärkeässä roolissa tukemassa veljensä uraa sen alkutaipaleella. Hokkanen onnistuu mainiosti tulkitsemaan rohkeasti veljeään kannustavan Sammyn. Kirka-musikaali kuvaa Babitzin maahanmuuttajaperheen elämää, mikä ei varmasti 50-luvulla aina ollut ihan helppoa. Petrus Kähkösen Remu ja Kari Mattilan esittämä Vexi Salmi sanailevat näyttämöllä tyylilleen uskollisesti. Laineen käsikirjoitus toimii kielellisesti oivasti myös Stadin slangin kohdalla.

Helsingin Kaupunginteatteri, KIRKA - Surun pyyhit silmistäni. Valokuva: Tapio Vanhatalo.

Parhaimmillaan esitys on toisella puoliajalla, jossa nähdään peräjälkeen joukko toimivia kohtauksia. Heti toisen puoliajan aluksi nauruhermoja kutkuttelee hulvaton kohtaus Sopotin laulufestivaaleilta vuodelta 1977, jossa Kirka esittää kappaleen Neidonryöstö. Heikki Ranta tulkitsee laulun kauniisti ja herkästi, mutta pääosan varastavat kyllä tanssijoiden muodostama jousiorkesteri ja sen hervoton kapellimestari (Unto Nuora). Katsomossa repeillään.

Koreografi Mindy Lindblom on tehnyt tasaisen varmaa työtä. Omaksi suosikikseni nousee lakimiesten ja lakimiestanssijoiden kohtaus. Varsinkin aikaisemmin kevyen musiikin piirissä oli tavallista, että levy-yhtiöt käärivät ison osan esiintyjien keikkapalkkioista omiin taskuihinsa. Kohtaus tavoittaa mainiosti ahneuden hengen ja koreografia on oivaltava.

Valosuunnittelun tehnyt William Iles on luonut Peacockin näyttämölle toimivan valomaailman discopalloineen ja keikkalavojen tanssivaloineen. Elina Kolehmaisen puvustus onnistuu henkimään ajankuvaa mainiosti ja on helppo nähdä, ollaanko menossa 60-, 70- vai 80-luvulla.

Kirka on toimiva musikaali, joka päähenkilönsä hittibiisien lisäksi tarjoaa aikamatkan menneiden vuosikymmenten kevyen musiikin tekijöiden maailmaan. Ainakin itselleni Kirkan musiikki jäi soimaan mieleen useammaksi päiväksi ja mieli palasi musikaalin tunnelmiin.



Helsingin Kaupunginteatteri:  KIRKA – Surun pyyhit silmistäni
Kantaesitys Helsingin Kaupunginteatterin Peacock-teatterissa 2.2.2017.

Rooleissa: KIRKA - Kalle Lindroth/Heikki Ranta, Sami Hokkanen/Juha Lagström, Rauno Ahonen, Jon-Jon Geitel, Sari Haapamäki, Sofia Hilli, Ilkka Kokkonen, Petrus Kähkönen, Kai Lähdesmäki, Kari Mattila, Vappu Nalbantoglu, Unto Nuora, Emilia Nyman, Sami Paasila, Tiina Peltonen, Raili Raitala, Inka Tiitinen, Marjut Toivanen, Mikko Vihma, Sonja Arffman, Nomi Enckell, Jaakko Hellsten, Rosa Herpiö, Saara Kaskilahti, Paulus Kähkönen, Petteri Lassila, Vera Lillqvist, Taneli Läykki, Alvari Stenbäck

Ohjaus: Kari Rentola
Koreografia: Mindy Lindblom
Kapellimestari: Risto Kupiainen
Lavastus: Antti Mattila
Puvut: Elina Kolehmainen
Valosuunnittelu: William Iles
Äänisuunnittelu: Aleksi Saura, Janne Brelih
Naamiointi ja kampaukset: Henri Karjalainen, Anu Laaksonen, Jaana Nykänen, Aino Hyttinen