Jemina – lopulta jäljelle jää ihmisyys

Haarakyykky ja kysymys, rakastavatko venäläiset lapsiaan…Siitä lähdetään liikkeelle. Jyrki Karttusen konseptiin perustuva Jemina – The Great American Show on ronski ja räväkkä drag- ja gender blending -henkinen, tanssia ja teatteria yhdistävä esitys. Kaikki on myös hyvin poliittista.

Teos on Helsingin Kaupunginteatterin tanssiryhmän, Helsinki Dance Companyn ja Zodiakin yhteistuotanto Kaapelitehtaan Pannuhallissa. Katsojat on sijoitettu Pannuhallin keskelle pyöreisiin ravintolapöytiin ja esitys levittäytyy tilan jokaiselle sivulle ja keskellekin sijoitetuille näyttämöille ja catwalkeille. Jukka Huitilan lavastus ja kaunis valosuunnittelu verhoavat Pannuhallin punaiseen.

Jemina on kuvaus naisen elämästä, naiseudesta ja siihen kohdistuvista monista paineista. Naiseutta käydään läpi monesta eri näkökulmasta ja monella historian tasolla liikkuen. Lavalla nähdään niin feministit tyttöpalleineen kuin prinsessat, morsiamet, äidit ja blondit cheerleaderit.

Teoksessa on kymmenen esiintyjää, 5 miestä ja 5 naista. Sukupuoliroolit voidaan blendata miten päin vain, mutta lopulta jäljelle jää ihmisyys. Se ihmisyys, joka pakottaa meidät kohtaamaan toisen ihmisen, toiset aatteet ja ideologiat. Jaamme saman biologian, eri ideologioista huolimatta.

Esityksen on käsikirjoittanut ja ohjannut Heidi Räsänen. Käsikirjoitus tuo teoksen kieleen mukaan myös murteet, Lapin murteesta karjalaan. Näin se korostaa teoksen maanläheisyyttä ja arkitilanteiden tunnistettavuutta. Kylmän sodan kokemukset jakaa yhtä lailla lappilainen tyttö kuin asetehtaan työläisnainen Yhdysvalloissa. 80-luvun kylmän sodan henki pyrkii esiin uudelleen. Ollaanko palaamassa vastakkainasettelun aikaan? Siihen dikotomiaan, jossa myös maskuliinisuus ja feminiinisyys nähdään vastakkaisina?

Helsingin Kaupunginteatteri / Zodiak, Jemina – The Great American Show. Valokuva: Marko Mäkinen

Jemina (Jyrki Karttunen) on monessa roolissa ja elää Amerikan historian eri vaiheissa. Karttusen Jemina haluaa hallita, keinoja juuri kaihtamatta. Hän on äiti, isä ja kapteeni, joka määrään esityksen suunnan ja tuo siihen dynamiikan. Kukistaa muut Jeminaksi pyrkijät. Karttusen koreografiat ovat oivaltavia. Hän loi suositun Jemina-hahmonsa vuonna 2012 Jeminan monta elämää -teoksen myötä. Nyt nähtävä Jemina on kantaaottava ja vahvan yhteiskunnallinen.

Jemina on hämmentävänkin yllätyksellinen. Esityksen tunnetilat ja sitä myötä koreografiat vievät äärestä viereen. Catwalkilla nähdään muotinäytös. Refugee Collection -kevätmallisto piirtyy tyylitellysti ja muotimaailman tyhjänpäiväistä estetiikkaa liikekielessä toistellen. Pelastusliivit yllä. Hetkeä myöhemmin nähdään näyttämöllä hyvin paljas koreografia, joka luo kohtaukseen intiimiä, toista ihmistä lähellä olevaa ja koskettavaa tunnelmaa.

Jos teoksen liikekieli on yllätyksellisen moninaista, sitä on myös sen musiikki. Esityksessä kuullaan muun muassa Ravelia, Beethovenia, Kikkaa ja Stingiä. Omaksi suosikikseni nousi kauniin vähäeleinen koreografia Ravelin Boleron tahtiin. Kun Boleroon tehdyt koreografiat ovat yleensä olleet laajakaarisia ja näyttäviä, nähdään nyt lähes minimalistinen, koskettava kohtaus.

Jeminan vahvuus ja heikkous löytyvät samoista elementeistä. Kiivastahtisesti vaihtuvat kohtaukset luovat teoksen kiihkeän ja yllätyksellisen tunnelman, mutta myös pirstaloivat katsomiskokemusta. Jemina ei missään tapauksessa yritäkään olla esteettisesti hempeä, päinvastoin. Katsoja ei pääse helpolla, vaan joutuu hakemaan vastaukset teoksen herättämiin kysymyksiin itse.

Helsingin Kaupunginteatteri / Helsinki Dance Company, Zodiak – Uuden tanssin keskus: Jemina – The Great American Show
Ensi-ilta Kaapelitehtaan Pannuhallissa 22.3.2017.

Esiintyjät: Auri Ahola, Anne Hiekkaranta, Jyrki Karttunen, Jyrki Kasper, Aksinja Lommi, Heidi Naakka, Mikko Paloniemi, Justus Pienmunne, Kalle Pulkkinen (Teak), Kaisa Torkkel

Koreografia, konsepti: Jyrki Karttunen
Henkilöohjaus ja käsikirjoitus: Heidi Räsänen
Äänisuunnittelu: Tuomas Fränti
Valosuunnittelu, lavastus: Jukka Huitila
Pukusuunnittelu: Karoliina Koiso-Kanttila
Naamioinnin suunnittelu: Henri Karjalainen

Harjoittaja, koreografin assistentti: Johanna Elovaara

Yhteistuotanto: Helsingin Kaupunginteatteri / Helsinki Dance Company, Zodiak – Uuden tanssin keskus

Maksetaan – jos jaksetaan!

Rovaniemen Teatterin farssi Ei Makseta! lähtee liikkeelle tavallisten ihmisten – työläisten ja kotirouvien – noustessa vastustamaan jatkuvia hinnankorotuksia ja surkeita palkkoja. Dario Fon tunnetun teoksen pohjavire on vahvasti yhteiskunnallinen. Se kritisoi voimakkaasti poliittista ja taloudellista valtaeliittiä ja heidän peiteltyjä, tuomitsematta jääviä väärinkäytöksiään – kun samaan aikaan lain koura jahtaa nakkivarkaita. Teoksen näkökulma on pientä, tavallista tallaajaa ymmärtävä ja nostaa fokukseen yhteiskunnalliset valta- ja talousrakenteet. Kaikki tämä riemukkaan farssin keinoin!

Kaikki lähtee liikkeelle, kun kotirouvat Antonia (Paula Miettinen) ja Margherita (Eeva Hautala) osallistuvat koko naapuriston mukana ”maksetaan, mitä jaksetaan –tapahtumaan” läheisessä supermarketissa. Ystävättäret haalivatkin mukaansa kassikaupalla varastettua ruokaa. Voimakastahtoisen Antonian aviomies Giovanni (Vesa-Matti Komonen) on kuitenkin hyvin lainkuuliainen ja ahkera työläinen, jolle esivallan kunnioittaminen on kunnia-asia. Mihin naiset kaiken varastetun kaman siis piilottavat?

Näistä asetelmista lähtee liikkeelle riemukas ja sotkuinen tapahtumien vyöry. Farssille tyypilliseen tapaan katsoja kuvittelee olevansa askeleen verran edellä näyttämön tapahtumia ja juonikiemuroita, kunnes jälleen yllättyy. Näytelmän loppupuolella ovat päähenkilöt sotkeneet asiat jo sen verran mutkikkaasti, etteivät roolihahmot enää tunnu itsekään tietävän, kuka mitäkin salaisuuksia varjelee.

Rovaniemen Teatteri, Ei makseta!. Valokuva: Kaisa Sirén.

Näytelmän Rovaniemen Teatteriin ohjannut Tommi Auvinen on tehnyt Fon alkuperäisestä teoksesta päivityksen ja tulkinta elää oivallisesti taloudellisen laskusuhdanteen nykyhetkessä. Päivitys on kuitenkin sopivan hienovireinen ja näin näytelmän tapahtumapaikka on edelleen Milanossa. Nyt jo toki euroajassa ja Panaman papereita kritisoiden. Niinhän se tietysti on, että sivu historian valtaapitävät ovat suhmuroineet ja huijanneet itselleen parhaat edut, milloin osakemarkkinoilla, verosuunnitelulla tai yrityskaupoilla, milloin EU-tukihuijauksilla.

Farssin näyttämötulkinnassa on aina haastavinta sen rytmitys, sen varassa se joko nousee lentoon tai uppoaa. Näytelmän alkupuolella olin hetken epäuskoinen, mutta tulkinta ottikin vain hetken kierroksia. Auvinen onnistuu tuomaan Ei makseta! –farssiin rytmin, jossa sekä teksti että tapahtumat näyttämöllä nivoutuvat ja vievät teosta eteenpäin taidokkaasti. Katsomo selvästi nauttii näkemästään ja miksi ei nauttisi – Rovaniemen Teatterin tulkinta etenee vahvasti ja yllätyksellisesti eikä Auvisen ohjaus jätä esitykseen turhia suvantokohtia.

Auvinen on puristanut farssin väliaikoineen 2 tuntiin ja varttiin. Hyvä niin, sillä näin teoksen intensiteetti pysyy hyvin yllä. Ohjaaja on onnistunut myös siinä, että tulkinta saadaan väliajan jälkeen uudelleen yhä kiihkeämpään rytmiin. Ovet pamahtelevat auki ja kiinni juuri sillä iskulla, kuin on tarkoitus ja näyttelijöiden sisääntulot rytmittyvät kiihkeätempoisiksi.

Pentti Uimonen on tehnyt selkeän ja teoksen juuria Milanoon seuraavan lavastuksen. Teos tapahtuu pääasiassa pääparin asunnossa ja naapureiden ikkunat näyttämön sivustoilla luovat tunnelmaa saman kerrostalon naapureiden yhtä vaatimattomista oloista. Muut kuin pääparin kotona tapahtuvat kohtaukset on tuotu vauhdikkaasti katsomon sivustoille ja jopa katsomoon!

Paula Miettinen on saanut tulkintaansa voimakastahtoisena Antoniana aimo annokseen jämäkkyyttä ja omiaan puolustavaa vahvaa kansannaista. Miettisen selityksiä suoltava Antonia on hyvin karrikoitu rooli, josta välittyy mainiosti lankoja vetelevä tahtonainen. Vesa-Matti Komosen näyttelijäntyö Giovannina on vähäeleisen selkeää ja silti intensiivistä. Hänen roolihahmonsa piirtyy näyttämölle vahvana ja oikeudenmukaisena. Komonen onnistuu tuomaan roolinsa myös lempeyttä ja puristaa ilmaisunsa tiiviiksi, jolla silti tavoittaa vahvan oikeamielisyyden ja heikompaa puolustavan Giovannin.

Marko Syysmaa taituroi useissa rooleissa, välillä roolit tuntuvat vaihtuvan lähes lennosta – hyvin onnistuneen farssin merkki tämäkin. Syysmaa puristaa karaktääriä, milloin vasemmistolaiseen mellakkapoliisiin tai pamputtavaan karabinääriin, milloin taas hieman kliseiseen queer-henkiseen hautaisurakoitsijaan.

Rovaniemen Teatterin tulkinta Dario Fon klassikosta Ei makseta! on oivaltava, satiirinen yhteiskuntakritiikki. Se kutkuttaa sopivasti nauruhermoja, mutta valveuttaa myös pohtimaan yhteiskuntien loputonta epätasa-arvoa ja epäoikeudenmukaisuutta.


Rovaniemen Teatteri: Ei makseta! 
Ensi-ilta Lappia-talon suurella Tieva-näyttämöllä 2.3.2017.

Käsikirjoitus: Dario Fo
Suomennos: Liisa Ryömä
Ohjaus: Tommi Auvinen (vier.)
Lavastus: Pentti Uimonen
Pukusuunnittelu: Ulla-Maija Peltola
Valosuunnittelu: Kari Penttinen
Äänisuunnittelu: Katri Puranen

Rooleissa: Eeva Hautala, Vesa-Matti Komonen, Paula Miettinen, Timo Vuento / Samu Stenberg, Marko Syysmaa

Ilmastonmuutos monesta näkökulmasta

Ilmastonmuutos ei ole kaikkein helpoimpia aiheita tuoda näyttämölle. Se on monitahoinen ja ristiriitojakin herättävä. Tärkeä ja ajankohtainen aihe se ilman muuta on. Teatteri Siperian Eikä kukaan meitä enää etsi on upea esimerkki siitä, miten vaikea, raskaskin teema muuntuu taitavan tekijäryhmän hyppysissä mielenkiintoiseksi ja puhuttelevaksi esitykseksi.

Teatteri Siperian tyylin mukaisesti vakavaa asiaa ei kuitenkaan käsitellä ryppyotsaisesti vaan mukana on aimo annos huumoria ja pientä ihmistä valtavan asian äärellä ymmärtävää empatiaa. Ollaan suurten kysymysten äärellä, jotka kaiken lisäksi kaipaisivat nopeita ratkaisuja. Mitä ihmiskunnan tulisi tehdä pysäyttääkseen ilmastonmuutos ja vääjäämättä uhkaava ekokatastrofi? Entä mikä on pienen, tavallisen pallontallaajan osa ja vastuu?

Teatteri Siperia ei ole pelännyt 10-vuotisen historiansa aikana tarttua yhteiskunnallisiin aiheisiin ja nostaa tärkeitä teemoja keskusteluun teatterin kautta. Niin tälläkin kertaa. Tommi Kainulaisen, Marika Heiskasen, Karoliina Blackburnin ja Reidar Palmgrenin käsikirjoitus lähestyy vakavaa aihettaan monesta näkökulmasta. Samaan aikaan dialogi on elävää ja soljuu eteenpäin vaivattomasti. Rytmillisesti mainiosti etenevän tulkinnan on ohjannut Tommi Kainulainen.

Yksi tekstin vahvuuksista liittyy siihen, että ääneen pääsevät esimerkiksi niin ympäristönsuojelija kuin ilmastonmuutosskeptikko ja aiheesta saadaan kuultavaksi näin useampia mielipiteitä. Näytelmässä sivutaan myös linkolalaisia näkökulmia ja jopa post-apokalyptisia teemoja sen viitatessa tunnetun yhdysvaltalaisen kirjailijan Cormac McCarthyn teokseen Tie, jossa isä ja poika yrittävät selviytyä maailmassa, josta suurin osa sivilisaatiota on kadonnut.

Ansiokkainta tekstissä on se, miten teos tuo keskiöön tavallisen keskiluokkaisen suomalaisen miehen, naisen ja lapsen suhtautumisen ilmastonmuutokseen. Oivaltavasti näytelmä nostaa esiin myös ympäristöystävällisiin ja luontoa suojeleviin arjen valintoihin liittyvät vaikeudet. Sen, miten tavallinen kuluttaja voi lähes rusentua kestävän kehityksen, kierrätyksen, sähkön ja veden säästön, ekologisen luomuruoan ja muiden kulutusvalintojensa äärellä.

Teatteri Siperia, Eikä kukaan meitä enää etsi. Valokuva: Petri Tuhkanen.

Näytelmän hahmogalleria on mainio läpileikkaus tavallisista suomalaisista. Sitä myötä erilaiset näkökulmat ja mielipiteet ympäristönsuojeluun ja ilmastonmuutokseen ovat kirjavia. Moni muukin katsoja löytänee tulkinnasta itseään puhuttelevia tai jopa itseään karrikoivia hahmoja. Itseäni huvitti taloyhtiön jätekatoksessa kierrätyksestä nillittävä ituhippi, joka yrittää viherpestä lentomatkailusta paisunutta hiilijalanjälkeään. Tai siis huvitti ja mietitytti samaan aikaan.

Eikä kukaan meitä enää etsi –näytelmän keskiössä on kolmihenkinen perhe ja ilmaston muutoksen symbolina jääkarhu (Tytti Marttila), mutta näyttämöllä nähdään myös monia muita kutkuttavia hahmoja. Näyttelijäkolmikko (Marika Heiskanen, Karoliina Blackburn, Jaakko Ohtonen) puhaltaa teoksen näyttämöllä henkiin vahvalla ja monipuolisella työllään. Kolmikko on muuntautumiskykyinen ja ilmaisussaan notkea. Käden käänteessä he vaihtavat roolista toiseen. Hahmot näyttämöllä syttyvät loisteeseen juuri taitavan näyttelijäntyön ansiosta. Tytti Marttilan liikekieli jääkarhuna on hienovaraisen herkkää.

Petri Tuhkasen banaanilaatikkolavastus on oivaltava ja yksinkertaisen toimiva. Puvustus on kierrätysvaatteista toteutettu, kuinkas muuten. Teos on aiheen vakavuudesta huolimatta lopussa toiveikas. Peliä ei ole menetetty – on vain ryhdyttävä toimeen. Vaihtoehtoja on ja kukin voi toimia, jos vain haluaa. Mitä me enää odotamme?

Teatteri Siperia: Eikä kukaan meitä enää etsi.
Ensi-ilta 28.2.2017. Teatteri Siperian kotisivu

Ohjaus: Tommi Kainulainen
Käsikirjoitus: Tommi Kainulainen, Marika Heiskanen, Karoliina Blackburn, Reidar Palmgren
Näyttelijät: Marika Heiskanen, Karoliina Blackburn, Jaakko Ohtonen
Jääkarhu: Tytti Marttila
Lavastus- ja valosuunnittelu: Petri Tuhkanen
Tuottaja: Venla Moisala

KarneValve!

Miltäköhän tuntuisi, jos humpsahtaisi yhtäkkiä kaninkoloon, jossa ihan kaikki on mahdollista? Jos aika pysähtyisi tai sitä saisi jopa hitusen lisää. Miten kaiken tuon lisäajan käyttäisi? Vaiko vain täyttäisi? Tästä ajatuksesta lähtee liikkeelle Ylioppilasteatterin Valve. Se on surrealistinen ja karnevalistinen esitys ja reiluun tuntiin mahtuu myös monia teräviä huomiota ajastamme.

Saara Karjalaisen ohjaus on inspiroitunut Lewis Carrollin klassikosta Liisan seikkailut ihmemaassa. Se näkyy tulkinnassa hulvattomina hahmoina näyttämöllä, eteenpäin pysähtymättä vyöryvinä teemoina ja näyttelijäntyön karnevalistisuutena. Unenomainen fantasia näkyy ennen kaikkea näyttelijöiden työskentelyssä ja teoksen rytmissä. Katsomoon heijastuu kiihkeän vahva prosessityötapa ja luotto sen kantavuuteen. Ohjaaja on ilmiselvästi tukeutunut ja uskonut työryhmäänsä. Karjalainen tuo Ylioppilasteatterin studionäyttämölle näyttelijät, joiden luotto ohjaajan näkemykseen tekee esityksestä nautinnollisen.

Näytelmän tekstin ovat kirjoittaneet työryhmä Liila Jokelin, Emma Mattila, Inna Lampinen, Esko Korpelainen ja Saara Karjalainen. He jättävät katsojan sopivan inspiroituneesti ymmälleen. Kuten vaikkapa kohtauksessa, jossa rokkikukot taistelevat siitä, kuka saa tarjota lasipurkista tyhjää merkityksetöntä aikaa kanssakulkijoille. Miksi sinä saat sitä tarjoilla, kun kaikki haluaa? Entäpä jos joku ei haluakaan yhtään mitään?

Ylioppilasteatteri, Valve. Valokuva: Niko Hallikainen

Valve on tila, jossa tiedostamme olemassaolomme, vajavaisuuteemme ja maailman epäkohdat. Vai tiedostammeko? Kun ajattomaan kaninkoloon tipahtaa, mitä siellä onkaan tarjolla aikamme täytteeksi? Näyttämöllä yksi hakee valveeseensa rattoisaa, turruttavaa viihdettä. Sehän täyttää lisääntyneen aikamme turvallisesti, ilmaa vaaraa pohtimisen ja ajattelemisen ahdistavuudesta. Toinen etsii valveutuneen vimmaisesti maailmat parantavaa luonnonsuojelua tai downsiftailua. Joku uppoutuu poliittisen valkeuteen.

Pietari Kärjen koreografia on energinen ja yllätyksellisen. Se ottaa vauhtia juoksumatolta elämän tuskaa ähisevästä taviksesta ja ponkaisee välillä näyttämön valkoisista seinistä. Välillä Kärjen koreografia vie näyttelijät katsomon allekin. Titus Torniaisen valosuunnittelu on teoksen henkeen sopivan leikittelevää. Alun selkeästä normivalosta päädytään hämärään epämääräisyyteen. Taskulamput ja syvänmerenkalan valoevät luovat teokseen istuvaa, surrealistista valomaailmaa.

Niko Hallikainen on lavastanut valkean maailman valkeine kodinkoneineen. Lavastus ja koko näyttämöllinen toteutus on järjestynyt studionäyttämölle kekseliäästi kulmiin ja sivuille. Näin syntyvä näyttämäteos on moninäkökulmainen ja katsojakokemus varmastikin erilainen, riippuen siitä, missä osassa teatteritilaa katsoja istuu.

Valve puhuttelee. Tärkeät teemat pelmahtavat näyttelijöiden hahmoista ja vaihtuvat jo kohta toiseen. Hetken mietin, olisiko ohjauksen pitänyt pysähtyä jonkin teeman kohdalle ja fokusoida siihen tarkemmin, mutta toisaalta Valveen lumous syntyy pitkälti sen kiihkeästä rytmistä. Se jättää katsojan mieleen myös sopivasti pohdittavaa ja kysymyksiä kotimatkalle.


Ylioppilasteatteri: Valve.
Ensi-ilta 4.3.2017, Ylioppilasteatterin studio. Esityksiä 24.3.2017 asti. Näytelmän kotisivu.

Esiintyjät: Heidi Ajanto, Milla Kuikka, Esko Korpelainen, Joonas Lampi, Inna Lampinen, Joonas Lehikoinen, Emma Mattila, Ilana Palmgren, Julius Susimäki ja Juuso Timonen

Ohjaus: Saara Karjalainen
Dramaturgia: Liila Jokelin & Saara Karjalainen
Tekstit: Liila Jokelin, Emma Mattila, Esko Korpelainen ja Saara Karjalainen
Äänisuunnittelu: Antti Kainulainen & Riku-Pekka Kellokoski
Valosuunnittelu: Titus Torniainen
Lavastus: Niko Hallikainen
Lavastusassistentti: Helena Okkonen
Syvänmeren kalan toteutus: Aino Simola
Puvustus: Vilhelmiina Virkkunen
Koreografi: Pietari Kärki
Valokuvat: Niko Hallikainen
Grafiikka: Eeva Kainulainen
Tuotanto: Ylioppilasteatteri