Pakkomielle vie – milloin tulee pysähdys?

Himo on pakkomielteistä rimpuilua ja romahduksia, Vieroitusoireiden ja liian liikunnan tärinää. Riippuvuudesta toipuminen on paljasta ja rankkaa itsensä ja toisen ihmisen kohtaamista. Hanna Brotheruksen Himo vimmaistaa ja vereslihaistaa. Tekijäryhmä tuo näyttämölle riippuvuuden kaikissa olomuodoissaan. Nyky-yhteiskunnassa koukuttavat päihteet, työ, liikunta ja seksi. Syömishäiriöt yleistyvät.

Himo on esitys riippuvuuksista ja niistä toipumisesta. Se pohtii, mitä tulee pakkomielteen jälkeen. Mitä jää jäljelle? Vieroitusoireet? Onko toipuva addikti lopun elämäänsä riippuvainen? Pääseekö riippuvuudesta koskaan eroon?

Esitys on kiivas. Teoksen rytmi ja Brotheruksen koreografia vaihtelevat kiihkeästä seesteisempään. Erilaisia addiktioita ja toipumiskokemuksia nähdään sellaisella kiihkolla ja aitoudella esitettynä, että katsomossa haukkoo lähinnä henkeään. Teoksessa on ammattinäyttelijöiden ja Teatterikorkeakoulun opiskelijoiden lisäksi mukana myös toipuvia addikteja. Tekijäryhmästä huokuu yhteen hitsautunut luottamus. Teoksen täytyy olla hyvin terapeuttinen kokemus tekijöilleen. Sitä se on katsojillekin.

Himo – Hanna Brotherus Company ja Taideyliopiston Teatterikorkeakoulu yhteistyössä Suomen Kansallisteatterin kanssa. Valokuva: Nico Backström.

Nykyinen länsimainen elämäntapa tarjoilee riippuvuuksia hopeatarjottimelta kaikille – jopa lapsille –  aikuisista puhumattakaan. Netti- ja kännykkäriippuvuus, ostosriippuvuus tai liikuntariippuvuus yleistyvät kovaa vauhtia.

Brotherus on tuonut teoksen koreografiaan aimo annoksen riippuvuuden liikekieltä. On romahduksia, rimpuilua, irti riistäytymistä ja kiinni pitämistä. Esitys ilmentää hyvin sen, miten addiktio välillä kiihdyttää ihmisen hurjaan vauhtiin ja välillä taas pysäyttää kuin seinään. Himossa ihan kirjaimellisestikin. Kansallisteatterin pieni näyttämö on paljas, näyttämön takaseinä rosoisen karu. Tätä paljautta ja karuutta löytyy esityksen koreografiastakin. Kuten yksi teoksessa kuultavista toipuvien addiktien voice-overeista asian ilmaisee, ”Sitä hyppää junaan Steissillä ja matka Pasilaan voi kestää kuukauden. Junasta ei pääse pois, mutta se pysäys tulee joku päivä” Koreografia iskee esittäjänsä kanveesiin ja saa heidät kohta taas könyämään ylös.

Koreografia ilmentää vivahteikkaasti riippuvaisen rimpuilua ja pystyyn yrittämistä, tavalliseen elämään kiinni kurkottamista. Sitä, kun omat jalat eivät kuitenkaan kanna. Tarvitaan apua ja muita ihmisiä. Brotherus onnistuu hyvin kuvaamaan aiheensa vahvan kehollisuuden. Myös sen, miten addiktiosta toipuva on hauras, paljas ja arka. On kohdattava oma riippuvuutensa, mutta ennen kaikkea on kohdattava toinen ihminen. Oli hän sitten läheinen tai terapeutti.

Esityksen koskettavinta antia on toisen ihmisen kohtaamisen herkkyys, jota Brotherus onnistuu tuomaan erityisesti teoksen loppupuolelle. Näyttämöllä nähtävissä kohtaamisissa ja halauksissa on lämpöä ja lujaa luottamusta.

Suurin osa erilaista riippuvuuksista ilmenee jollakin tavoin kehollisesti. Tämän Brotheruksen koreografia ja ohjaus löytävät. Koreografia ilmentää erilaisille riippuvuuksille tyypillistä pakkomielteisyyttä. Sitä, miten ne ajavat kaiken muun edelle. Hän on tuonut näyttämölle uskottavasti sen, miten addikti näkee päämääränään vain himonsa kohteen, muulla ei ole mitään merkitystä.

Himo on tärkeä puheenvuoro. Se kertoo kohtaamisen ja rakkauden voimasta. Siitä, että toipuminen on mahdollista ja toisaalta siitä, että riippuvuus vaanii kaikkia ja kaikkialla.


Himo – Hanna Brotherus Company ja Taideyliopiston Teatterikorkeakoulu yhteistyössä Suomen Kansallisteatterin kanssa.

Ensi-ilta Kansallisteatterin Pienellä näyttämöllä 27.8.2017

ESIINTYJÄT Saara Kotkaniemi, Joonas Saartamo, Samuli Rasinpuro, Mikko Itäsalo, Miko Kallio, Sofia Kotoulias, Jani Liskola, Nooa Kekoni, Jutta Järvinen, Veera Snellman, Janna Loukas, Oksana Lommi, Nenna Tyni, Sara Paasikoski, Elviira Kujala ja Asta Sveholm

KOREOGRAFIA JA OHJAUS Hanna Brotherus
MUSIIKKI Johannes Brotherus
DRAMATURGIA Marie Kajava
VALOSUUNNITTELU Ari Virem
PUKUSUUNNITTELU Lotta Karhuvaara
TUOTTAJAT Eeva Bergroth ja Nina Numminen

TUOTANTO Hanna Brotherus Company ja Taideyliopiston Teatterikorkeakoulu yhteistyössä Suomen Kansallisteatterin kanssa

Tampereen Teatterikesä 2017 – toiseuden ääniä

Kuka pääsee yhteisöjen jäseneksi ja kuka ei? Tampereen näyttämöillä ääneen pääsivät sivuutetut, karkotetut, hylätyt ja eri tavoin sorretut. Sukupuolen ja sukupuoli-identiteetin monimuotoisuus ja niiiden erilaiset kokemisen tavat olivat vahvasti edustettuina ohjelmistossa. Vuoden 2017 Tampereen Teatterikesä oli järjestyksessään jo 49.

Vaimoni, Casanova (Kuopion Kaupunginteatteri ja Tanssiteatteri Minimi)

Leea Klemolan käsikirjoittama ja ohjaama Vaimoni, Casanova on hurja keitos. Kuusikymppinen näyttelijä Kyllikki Lalla (Seija Pitkänen) palaa sairauslomalta teatteriin, Casanovan nimirooliin. Taustalla ovat vähintäänkin nolot syytökset tekniikan ”kavereiden” seksuaalisesta häirinnästä. Esitys jatkaa Klemolan jo Aurinkoteatterista ja myöhemmästä tuotannosta tuttujen teemojen käsittelyä. Pääosissa ovat nytkin seksuaalisuus, siihen liittyvä häpeä tai jopa suoranainen nöyryytys ja niiden ihmistä ohjaava voima. Näytelmä jatkaa Klemolan myös Kuopioon aiemmin tekemien ohjaustöiden teemoilla. Vaimoni, Casanova rakentuu samaan tapaan koskettavaksi kertomukseksi yksilön tarpeesta tulla hyväksytyksi.
 

Kuopion Kaupunginteatteri ja Tanssiteatteri Minimi, Vaimoni Casanova. Valokuva: Sami Tirkkonen,

Klemola onnistuu konkretisoimaan lavalle näiden tiedostamattomien voimien ihmistä ohjaavan vaikutuksen. Häpeän ja nöyryytyksen tunteet myös fyysistyvät ohjauksessa, mutta ennen kaikkea pienen ihmisen tarve läheisyyteen ja inhimillisyyteen. Tuttuun tapaan Klemola käsittelee aihetta mustan huumorin, ironian ja ronskin kielenkäytön avulla. 

Seija Pitkänen näyttelijäntyö pääroolissa on tarkkaa ja hän rakentaa jopa vereslihaisen tulkinnan yhtä lailla elämän halua ja häpeää pursuavasta ikääntyvästä näyttelijästä. Miko Kivisen esittämä vastanäyttelijä ja Antti Lahden koreografi-tanssija rakentavat näyttämölle Klemolalle tyypillistä draamaa, joka löytää absurdeja piirteitä arjen pienimmistäkin tilanteista. 

Teoksessa on mukana aimo annos alan sisäistä tematiikkaa, tapahtuuhan se lähes koko ajan teatterissa ja tilanteessa, jossa näytelmää rakennetaan. Tuo huumori upposi Tampereella paljon teatteritekijöitä käsittäneeseen yleisöön.

Erkki Saarainen on rakentanut esitykseen lavastuksen, joka tuo näyttämölle Klemolan suosimat ahtaat ja intiimit tilat, joissa henkilöhahmot joutuvat pakosta lähelle toisiaan. Oivaltava osa lavastusta ovat myös tiuhaan vaihtuvat sängyt, jotka lopulta kutistuvat pelkäksi petariksi lattialla.

Genderfuck – sukupuolipoetiikkaa (Teatteri Circus Maximus)

Emilia Kokon Genderfuck – sukupuolipoetiikaa on ihmeellinen, käsittämätönkin esitys. Se on vastustamaton ja samalla se herättää valtavasti kysymyksiä sukupuolesta, sukupuolirooleista ja niiden sosiaalisesta jähmeydestä sekä myös ehkä hieman yllättäen ympäristön suojelusta ja sen tuhoutumisesta.

Ennen kaikkea huomasin pohtivani esityksen jälkeen kielen vaikutusta ajatteluumme. Mieleeni nousi kielitieteestä kuuluisa Sapir-Whorfin -hypoteesi, jonka mukaan kieli, sen kielioppi ja kieliopilliset kategoriat (kuten esim. kieliopillinen suku) vaikuttavat siihen, mitä ylipäänsä voimme ajatella. Näin ollen kielellä olisi suora yhteys maailmankuvaamme. 

Emilia Kokko ja Teatteri Circus Maximus, Genderfuck - sukupuolipoetiikaa. Valokuva: Emilia Kokko

Hämmästyttävää oli myös havaita, miten etukäteistieto ja -ajatukset siitä, mitä tulee näkemään ja kokemaan, vaikuttavat siihen, mitä lopulta näkee ja kokee. Jopa niin, että näkemästään alkaa tehdä mielessään tulkintoja sen perusteella, mitä siitä on etukäteen kerrottu. Kielen avulla rakennamme todellisuutta, joten sen merkitys myös katsojakokemukseen on valtava. Kieli todella asettaa myös rajoja ajattelullemme, kuten teokseen vahvasti vaikuttanut filosofi Judit Butler on todennut.
Genderfuck on visuaalisesti näyttävä. Esitys tapahtuu erilaisissa ja osin rosoisissa tiloissa, joista katsoja ei ole etukäteen tietoinen. Osa teoksen yllätyksellisyydestä syntyy juuri tilojen, puvustuksen ja lavastuksen kautta. Teos on myös poikkitaiteellinen ja yhdistää sulavasti teatteria, tanssia ja performanssia runouteen.   

Burning Doors (Belarus Free Theatre)

Valkovenäinen Belarus Free Theatre toimii poliittisen vainon takia maan alla. Osa ryhmästä työskentelee Iso-Britanniassa poliittisina pakolaisina. The New York Times on nimennyt ryhmän yhdeksi maailman vaikuttavimmista undergound-teattereista. Burning Doors pohjaa taiteilijoiden henkilökohtaisiin tarinoihin ilmaisunvapauden riistosta.


Teatteriryhmän ohjaaja Natalia Kaliada kertoi Tampereen teatterikesän tiedotustilaisuudessa, ettei esitys ole inspiroitunut tositapahtumista vaan se pohjaa vahvasti niihin. Hän vertaa nykyistä Valko-Venäjää natsi-Saksan yhteiskuntaan. Diktatuuriin, jossa toisinajattelijoilla ei ole mahdollisuuksia toimia avoimesti. Poliittista taidetta tekevät menettävät työnsä, heitä vainotaan ja he elävät jatkuvan uhan alla. Toisinajattelevista taiteilijoista tulee valtion vihollisia. Kaliadan mukaan poliittista teatteria on silti tehtävä, jo maailmanpoliittisista syistä. Kysyttäessä pelottaako hän vastaa, että kyllä pelottaa. Se on inhimillistä.

Esitys on vaikuttava ja puhutteleva kertomus. Fyysisyydessään taidokas. Katsojana tuntee vaihtelevat epäuskon ja ärtymyksen kautta tunteeseen vahvasta epäoikeudenmukaisuudesta ja sympatiaan esityksessä kuvattuja taiteilijoita kohtaan. Esitys rakentuu vahvalle fyysiselle ilmaisulle. Siinä on mukana paljon tanssin elementtejä ja liikekieltä. Näin se ilmentää hyvin myös Teatterikesän toista pääteemaa – poikkitaiteellisuutta. Esityksessä äänen saavat toisinajattelijat ja ne, joita taiteen tekemisen vuoksi vainotaan.

Karkotetut  (Rakastajat-teatteri)

 

Elina Izarra Ollikaisen käsikirjoittama ja ohjaama porilaisen Rakastajat-teatterin Karkotetut on rohkea puheenvuoro. Näytelmä tulee iholle juurikin sen koskettavuuden kautta. Puheenvuoron saavat nyt karkotuspäätöksen saaneet siirtolaiset. Esityksen käsikirjoitus perustuu aitoihin henkilöhahmoihin ja haastatteluihin. Näin ollen esityksellä on valitettavankin ilmeinen suhde todellisuuteen. Teos kertoo ihmisitä, jotka ovat tulleet Eurooppaan muualta, kuka mistäkin syystä, ja jotka joutuvat lopulta karkotetuiksi.

Izarra Ollikainen on muokannut alkuperäislähteitä teatterintekijänä, mutta jättänyt esimerkiksi viranomaisten lausunnot teokseensa sellaisenaan. Tästä tekstiin tuleekin väliin aikamoista dadaa. Tomi Alatalon esittämä uupunut maahanmuuttoviraston työtekijä on onnistunut karikatyyri ja tuo mainiosti esiin viranomaistoimintaan liittyvän lähes käsittämättömän byrokratian ja toisaalta ajatuksen siitä, että päätöksiä tekevät ovat myös ihmisiä. Alatalo taipuu lavalla moneksi ja hänen muuntautumiskykynsä lukuisiin roolihahmoinen on ihailtavaa.

Karkotetut on väkevä kannanotto Suomen ulkomaalaispolitiikasta. Onko todella pysähdytty miettimään sitä, mitä karkotukset maksavat ja kuinka suuri osa karkotetuista lopulta myös palaa tänne? Onko karkotuksissa ylipäänsä järkeä?

Karkotetut, Rakastajat-teatteri, Valokuva: Eeva Meusel.

Ennen kaikkea Karkotetut on koskettava kertomus. Miia Lindströmin tulkinta ugandalaisesta seksuaalipakolaisesta on herkkä ja samalla raikas. Lindström saa Kabiiten tarinan piirtymään riipaisevasti. Ulla Raitio tulkitsee Suomessa syntyneen Marian, jonka vanhemmat karkotetaan. Äiti (Angelika Meusel) Kolumbiaan ja isä (Tomi Alatalo) Irakiin. Raitio saa roolihahmoonsa yhtä lailla koskettavaa hämmennystä kuin lapsen voimattomuuden tunteita kaiken ympärillä tapahtuvan osalta.

Izarra Ollikaisen tekstissä ja ohjauksessa onkin jotain hyvin pienen ihmisen puolella olevaa lämpöä, joka säteilee näyttämöltä voimakkaana. Siinä vaiheessa kun kuullaan Marian kirjeitä Kolumbiasta entisille luokkakavereille Kuusamoon, pyyhkii katsomo silmäkulmiaan.

Näin teokset osana Tampereen teatterikesän 2017 ohjelmistoa.