Kielellä rakennamme todellisuutta… ja valhetta.

Espoon Kaupunginteatterin Seuraavat 500 vuotta porautuu ihmisyyteen äärimmäisellä minimalismilla. Paavo Westerbergin käsikirjoitus ja ohjaus nostavat päärooliin kielen. Sanat kertovat yhtä lailla totuuden kuin suurimmankin valheen. Voiko yksi pieni viaton sana muuttaa koko merkityksen? Entäpä sanajärjestys tai painotus puheessa?

Näyttämökuva on pelkistetty, jopa minimalistinen. Ollaan valkeassa laatikossa. Silti se on hyvin vaikuttava. Näyttämö on puhdaspiirteinen ja lähes neliönmuotoinen. Rekvisiittana nähdään vain yksi tuoli ja nurkassa lähdevesiautomaatti sekä pari kertakäyttömukia. Siinä kaikki. Vangitsevalla tavalla eleettömän lavastuksen on luonut Markus Tsokkinen. Sekä näyttämökuva että itse tulkinta ovat haastavia. Ne myös siirtävät huomion tekstiin, siihen mitä näytelmän henkilöt sanovat tai ehkäpä jättävät sanomatta.

On tapahtunut rikos. Mutta mikä? Kuka sen on tehnyt? Seuraavat 500 vuotta on jännitysnäytelmä, joka rakentuu pala palalta ja lause lauseelta. Eletään myös suurten muutosten aikaa. Mikä kaikki vaikuttaa siihen, mitä lopulta muistamme tapahtuneista tai eletystä? Tarinan päähenkilöt ovat kuulustelussa ja vievät kertomusta pienin askelin eteenpäin.

Alussa tapahtumat näyttämöllä tuntuvat jopa hieman hämmentäviltä. Mitä oikein on menossa? Kuulustelija (Ria Kataja) haastattelee vuorotellen samoista tapahtumista kahta miestä (Eero Aho ja Carl-Kristian Rundman). Vähitellen tapahtumista alkaa rakentua selkenevää kuvaa ja toinen puoliaika loksauttelee palasia kohdalleen. Vai loksahtaako? Onko, mikään lopulta selvää?

Westerbergin käsikirjoitus vuoroin paljastaa ja vuoroin piilottaa rikoksen selvittelyn kannalta tärkeitä, mutta myös epäoleellisia seikkoja. Teksti on intensiivinen ja vaatii näytelmää seuraavalta keskittymistä kuuntelemaan ja olemaan tarkka. Siinä myös osa tekstin viehätystä. Tässä näytelmä, jota kannattaa mennä katsomaan virkeänä ja keskittyen.

Teoksen alku hämmentää, se tuntuu sekavalta. En oikein tavoita teosta ja sen maailmaa. En myöskään heti alussa näyttämöllä nähtävien näyttelijöiden (Ria Kataja ja Carl Christian Rundman) ilmaisua. Pikkuhiljaa virkistyn. Mieleeni alkaa pian näytelmän edetessä hiipiä sodanjälkeinen ranskalainen moderni elokuva. Olisikohan jotain tämän tyyppistä modernia teatteria voinut nähdä Intimiteatterissa 50-luvulla?

Ville Seppänen on luonut teoksen paikon lumoavan valosuunnittelun. Kuulustelukohtauksien eriväriset neonvalot tuovat Seppäsen valomaailmaan jotakin steriilin pidättyvää. Toisaalta erityisesti toisen puoliajan loppupuolen kohtauksen seinäpaneeleiden välistä siivilöityvä ja näyttämöllä risteävä eteerinen ja silti kirkas valo ovat häkellyttävän hienoa nähtävää.

Espoon Kaupunginteatteri, Seuraavat 500 vuotta. Valokuva: Stefan Bremer.

Myös näyttelijätrion ilmaisu on monin paikoin äärimmäisen pidättyvää ja istuu näin kokonaisuuteen. Pidättyvän ja paikoin tiivistetyn ilmaisun takaa näkyy sisäinen ajatus. Esimerkiksi Ria Katajan roolihahmon pienetkin eleet ilmentävät ajatuksia, jotka eivät pukeudu sanoiksi. Hänen työskentelynsä näyttämöllä on intensiivistä ja fyysisen ilmaisun tasolla pienipirteistä.

Eero Aho onnistuu tuomaan näyttämölle pelkoakin herättävän hahmon. Aho on rakentanut hänet ulkoisesti rauhalliseksi ja viileäksi, mutta aivan kuin jonkinlainen räjähdys kytisi rauhallisen pinnan alla. Rundmanin epäilty on taas huomattavasti rauhattomampi. Rundman saa tulkintaansa hyvin myös tuskaista epäoikeudenmukaisen kohtelun tuomaa ärtymystä.

Mitä me kerromme, kun kerromme tarinaamme? Onko kertomus sama elettynä kuin kerrottuna? Totta vai vaihtoehtoisia totuuksia? Westerbergin ohjaus on muodoltaan erittäin tiivis ja vaatii katsojaa keskittymään, elämään teoksen mukana hetki hetkeltä. Teksti, joka saa katsojansa aistimaan ja kuuntelemaan tarkasti, herättää myös monia kysymyksiä. Sellainen teatterikokemus on älyllinen ja koukuttava. Katsoja huomaa haluavansa kuulla lisää ja selvittää, mistä oikein on kyse.

Espoon Kaupunginteatteri – Seuraavat 500 vuotta
Kantaesitys 20.9.2017

Teksti ja ohjaus Paavo Westerberg
Rooleissa Eero Aho, Ria Kataja ja Carl-Kristian Rundman
Dramaturgi Jukka Viikilä
Lavastus ja pukusuunnittelu Markus Tsokkinen
Valosuunnittelu Ville Seppänen
Äänisuunnittelu Tommi Koskinen
Videosuunnittelu Timo Teräväinen

Kun on ihmisellä se riemun tunne...

Loimaan tikkakerhon riemukas porukka on saanut vuokrattua Helsingin Kaupunginteatterin pienen näyttämön taideiltamiaan varten. Hieno juttu, sillä näin saavat helsinkiläisetkin mahdollisuuden juhlistaa tikkakerhon kanssa sen pitkäaikaista toimintaa. Tiedossa on isänmaallista ohjelmaa Suomen satavuotisen itsenäisyyden kunniaksi. Kerhon puheenjohtaja Pirjo Talvikki Kaasinen eli Pirre (Eija Vilpas) ja sihteeri Aila Hannele Kaakko eli Hansu (Riitta Havukainen) toimivat iltamien emäntinä ja johdattavat katsojat nauruhermoja kutkuttavan ohjelmiston äärelle.

Tietysti Loimaan rouvilla on yhä yllään samat vetimet. Kaameat toppahousut, punainen tuulipuvun takki ja hiuspinnit ovat mukana kuten aina ennenkin. Muutenkin kaksikko on entisellään. Pirre on edelleen sama vanha, jutuissaan suoraakin suorempi siivousalan yrittäjä ja Hansu kummallisin sanapainotuksin ja hienostelevin sanakääntein jutteleva haahuilija.

Kaupunginteatterin Hansu ja Pirre – Mieleni minun tekevi koostuu pääosin Loimaan tikkakerhon kulttuurijaoston filmihullujen ja teatteripiirin iltamia varten tuottamiin ohjelmanumeroihin. Kulttuuripläjäys onkin melkoinen. Huh huh! Lavalla nähdään niin tanhupiiri Supikkaiden perinteistä kansantanhua kuin modernimpaa populääritanssiakin. Kuullaan kalevalahenkistä runoutta ja tietysti kajautetaan yhteislaulu. Illan kruunaavat arpajaiset, joihon Kaupunginteatterin uusi johtaja, Kari Arffman, ”on lahjoittanut” pääpalkinnoksi itse tekemänsä töher… taulun. Tikkakerhon jäsenten tekeleitä on nähtävissä myös lämpiön puolella.

Hansun ja Pirren huumori on vastustamatonta, paikon kaksikon meno lavalla äityy hulvattomaksi. Esitys on taattua laatua ja parivaljakon edesottamuksia vuosikymmeniä seuranneille ihan ehdoton must. Jälleen kerran rouvat pohtivat ja retostelevat myös nykyajan ilmiöitä ja löytävät hersyvää huumoria joskus myös yllättävistä ja kipeämmistäkin aiheista. Havukainen ja Vilpas ovat myös käsikirjoittaneet ja ohjanneet teoksen.

Helsingin Kaupunginteatteri: Hansu ja Pirre – Mieleni minun tekevi. Valokuva Aki Loponen.

Parivaljakon muuntautumiskykyistä näyttelijäntyötä ei voi seurata kuin ihaillen. Näyttämöllä ja videoprojisointeina nähdään Hansun ja Pirren lisäksi koko joukko muitakin hulvattomia hahmoja ja kaksikon muuntautumiskyky ja heittäytyminen eri hahmoihin on ilmiömäistä. Iltamien aikana näyttämöllä nähdään esimerkiksi koko joukko Suomen historian suurnaisia saunan lauteilla Fredrika Runebergista Alli Paasikiveen. Havukaisen tulkitsema vankien auttaja Mathilda Wreden ristiriitainen hahmo on hykerryttävä.

Ensi-iltayleisö selvästikin nauttii näkemästään. Välillä katsomo suorastaan repeilee. Havukainen ja Vilpas ovat luoneet hahmonsa alun perin televisiosarjaan Fakta homma, jonka ensimmäiset jaksot esitettiin televisiossa vuonna 1986. Sarja sai myöhemmin jatkoa ja tekijät ovat esittäneet hahmojaan vuosien varrella monissa tilaisuuksissa. Nyt Helsingin Kaupunginteatterissa nähdään kavalkadi muitakin hahmoja, mutta Hansu ja Pirre omine tuttuine, ihastuttavien ja aina niin tunnistettavine erityispiirteineen ovat onneksi tallella. Heidän edesottamuksistaan ja sanomisistaan yleisö myös selvästi nauttii.

Mainittava on myös maksalaatikko-hip-hop-battle. Rusinaton (Vilpas) ja perinteinen rusinallinen (Havukainen) maksalaatikko kohtaavat hillittömässä tanssinumerossa. Maksalaatikot näyttävät taitojaan ja ottavat mittaa toisistaan. Sari Haapamäen koreografian liikekieltä lavalla tulkitseva pääpari ja mainio sanoitus availevat nauruhermoja siihen malliin, että maksalaatikkoja katsellessa vesi herahtaa sekä kielelle että silmiin.

Helsingin Kaupunginteatterin Hansu ja Pirre – Mieleni minun tekevi on osuva ja sopivan hulvaton taideiltamanumero piristämään pimeneviä syysiltoja. Niitä myrskyisiä iltoja kun edesmennyt anoppi raapii ikkunalaseja...


Hansu ja Pirre – Mieleni minun tekevi
Ensi-ilta Helsingin Kaupunginteatterin pienellä näyttämöllä 21.9.2017.

Ohjaus ja käsikirjoitus: Riitta Havukainen ja Eija Vilpas

Hansu: Riitta Havukainen
Pirre: Eija Vilpas
Lukija: Eero Saarinen
Saunottaja: Katiana Chatta

Lavastuksen koordinointi: Tuomas Antikainen
Puvustuksen koordinointi: Outi Juopperi
Valosuunnittelu: Markus Schaffter
Äänisuunnittelu: Mauri Siirala
Videot: Santtu Salminen

Jaettu vanhemmuus – mainio product-market fit!

Modernin monitilatoimiston sohvat ja lounge-musa tuovat KOM-teatterin näyttämölle värikästä ja hyvää start-up pöhinää. MYBABY – Komedia tulevaisuuden perheestä -näytelmässä ollaan vuodessa 2020 ja Glowheadz start-up on jo ehtinyt luoda linjakkaan palvelukonseptin. Kuka tahansa voi tilata kotiinsa pullantuoksuisen MyMom-äidin tai kätevästi nikkaroivan MyDad-iskän. Tietysti vain haluamakseen ajaksi, ilman sitoutumista tai vanhempien mukanaan tuomia ikäviä vaatimuksia.

Lafkan sisältösuunnittelun johtaja Fanni (Emmi Parvianen) heittää aamupaltsussa ilmaan messevän idean. Tuoteperhe ja palvelukonsepti täydentyvät MyBaby -palvelulla. Jokainen voi tilata äpsin kautta oman lapsen. Tietysti taas vain haluamakseen ajaksi, ilman kokonaisvaltaisia vastuita tai vaivoja. MyBaby-palvelu tarjoaa yksilöllisen mahdollisuuden nauttia vanhemmuudesta. Maailmassa, jossa kaikki jaetaan. Miksei sitten vauvojakin? Miksi kukaan antaisi vanhemmuuden enää rajoittaa ja häiritä muuta elämää tai yksilöllisiä nautintoja, kun on mahdollista tilata itselle sopiva lapsi juuri siksi ajaksi, kun itselle sopii?

Osuvasti näytelmän tematiikka löytää yleisinhimillisiä tasoa. Miten kaikki tuntuvatkaan haluavan jotain, mitä itsellä ei juuri sillä hetkellä ole. Lapsettomat lapsia ja lapsiperheen arkea elävät aikaa ilman lapsia. Sinkut parisuhdetta ja parisuhteessa elävät vapauden riemuja. Käsikirjoituksen MYBABY – Komedia tulevaisuuden perheestä -esitykseen ovat tehneet Salla Viikka ja Hilkka-Liisa Iivanainen. Iivanainen on myös ohjannut teoksen. Käsikirjoitus ironisoi niin vanhemmuutta kuin star-up ja jakamistalous -maailmoja.

Vai ironisoiko? Onko kaikki kuitenkin jo totta! Onko kyseessä se tie, jota kohti ollaan kovaa vauhtia menossa? Maailmoja, joissa tekoälyn merkitys ja valta kasvavat. Ovathan Applen Siri ja Googlen Home -tyyppiset sovellukset jo täyttä tätä päivää. Näytelmässä nähdään tekoäly nimeltä Fabio (ääni, Lauri Maijala), jonka ohjelmointi ei kuitenkaan ole ihan täydellinen…

Milja Ahon osuva lavastus tuo elävästi mieleen trendikkäät yrityshautomot, keittiön tyhjiä mate-limsapulloja myöten. Siru Kososen suunnittelemat jättivaipat, hilpeät synnytyskaavut ja hipsterivaatetus istuvat teokseen mainiosti.

Riemullisimpia kohtauksia esityksessä on synnytyskokemusten jakaminen kaikille tuleville MyBaby-vanhemmille, niin naisille kuin miehille. Sähköpaimenen anturit masuun ja aidonoloiset supistukset koko porukalle! Ruumiineritteet näyttämöllä tietysti naurattavat. Siinä naurussa kuulen monia eri sävyjä. Vaipanvaihdot aikuisille vauvoille tuovat mieleeni vanhustenhoidon nykytilan ja siihen teksti tuntuu viittaavan.

KOM-teatteri, MYBABY – Komedia tulevaisuuden perheestä. Valokuva: Marko Mäkinen.

KOM-komedialle tyypilliseen tapaan teos löytää lastenhankkimiseen syvempiäkin yhteiskunnallisia näkökulmia, kuten myös inhimillisiä kipupisteitä. Lastenlaittamista tarkastellaan milloin globaalista väestönkasvun ja kasvavan hiilijalanjäljen problematiikasta käsin, kuin myös firman osakkaiden ja työntekijöiden henkilökohtaisten elämäntilanteiden kautta. Näin myös kipeät aiheet lapsettomuudesta parisuhteen kariutumisesta tai lapsiperheiden ruuhkavuosista kuuluvat ja näkyvät näyttämöllä. Yrityksen pääosakas ja toimari (Johannes Holopainen) tietysti videoi kännykällään kaikkien muiden noloimmat avautumiset ja diipeimmät tilitykset.

Vaikka komedia on kaikin puolin taattua KOM-laatua, jää katsojakokemus hieman tasapaksuksi, niin käsikirjoituksen kuin näyttelijätiimin työnkin osalta. Käsikirjoitus ja ohjaus etenevät sinänsä sutjakkaasti, eikä mikään suoranaisesti töki missään kohdin, tosin ei näytelmä oikein tunnu huipentuvankaan. Nyt komedia, väliaikoineen vajaa parituntinen esitys, olisi toimivampi ilman väliaikaa ja olisi näin säilyttänyt draamallisen jännitteensä paremmin.

Olisiko teosta pitänyt laventaa vakavampien teemojensa osalta? Olisiko draama löytänyt parempaa kosketuspintaa todellisuuteen start-upien niin tavallisista rahoitusvaikeuksista tai luovien yrittäjien henkilökemioiden ristiriidoista? Mitä jos teos olisi peilannut enemmän nyky-Suomen todellisten start-upien kehittelemiin kasvavan vanhusväestön palveluihin?


MYBABY – Komedia tulevaisuuden perheestä

KANTAESITYS 8.9.2017 KOM-TEATTERISSA

KÄSIKIRJOITUS: Salla Viikka ja Hilkka-Liisa Iivanainen
OHJAUS: Hilkka-Liisa Iivanainen
LAVASTUS: Milja Aho
PUKUSUUNNITTELU: Siru Kosonen
VIDEO- JA VALOSUUNNITTELU: Tomi Suovankoski
ÄÄNISUUNNITTELU: Jani Rapo
MASKEERAUS: Leila Mäkynen

ROOLEISSA: Johannes Holopainen, Vilma Melasniemi, Juho Milonoff, Emmi Parviainen (vier.), Niko Saarela ja Eeva Soivio

Samat haaveet, samat unelmat

Haaveita ja unelmia. Niistä rakentuu porvarisperheen piika Ida Redsvenin (Maija Andersson) ja työläinen Juho Koskelaisen (Miika Laakso) orastava rakkaus. Idan ja Juhon rakkaus leimahtaa syksyllä 1917 Suomen itsenäisyyden alla heidän jonottaessaan ruokaa. Nuorten työväenaatteen innoittama kertomus kulkee läpi juuri itsenäistyneen nuoren valtion aina järkyttäviin kevättalven 1918 tapahtumiin.

Kaiken nähneet Erottajan ja Dianapuiston lyhtypylväät (Paavo Kerosuo ja Karoliina Kudjoi) todistavat ja kertovat nuorten tarinan sekä Helsingin kevään 1918 kohtalokkaat tapahtumat. Teatteri Avoimien Ovien Erottaja 1917—1918 on tarina, joka ansaitsee tulla kuulluksi ja nähdyksi. Teos on myös vahva ajankuva Helsingistä, sen kaduista, aukioista ja toreista.

Anneli Kannon ja Heini Tolan käsikirjoitus pohjaa tositapahtumiin ja todellisiin henkilöihin. Ohjaus on Tolan. Ida Redsvenin tarina löytyy Tuomas Hopun kirjasta Vallatkaa Helsinki. Ida tulee maalta palvelijaksi Oscar ja Julia Rosenqvistin (Jukka Pitkänen ja Outi Vuoriranta) porvarisperheeseen Eiraan. Maailmojen ja yhteiskuntaluokkien ero on selvääkin selvempi. Ei sivistynyt porvarisperhe Idaa huonostikaan kohtele, muttei ole tyytyväinen tai innoissaan nuoren palvelijansa heräävästä työväenaatteessa. Tapahtumat alkavat suistua kohti vääjäämätöntä loppuaan.

Teos käsittelee ajankohdan valtavia luokkaeroja ja sitä, miten vastakkainasettelujen ja vihapuheen kautta lopulta päädytään aseelliseen yhteenottoon. Erottajia ihmisten välillä on paljon. Jos yhteiskuntaluokka erottaakin, voi eroja löytää myös vastaleirien sisällä muun muassa suhtautumisessa väkivaltaan – sen ihannoinnista totaaliseen vastustamiseen.

Päähenkilön ratkaisut ja valinnat ovat uskottavia ja toisaalta niihin liittyy ajalle tyypillistä kohtalonomaista vääjäämättömyyttä. Monen vastaavassa tilanteessa samana aikana eläneen naisen vaihtoehdot olivat yhtä vähissä. Haaveet ja unelmat ovat useimmiten samanlaisia; mies ja lapsia sekä työtä ja turvattu toimeentulo. Erottaja 1917—1918 -esityksessä näin on sekä Idan että Julian kohdalla. Näytelmä nostaa keskiöön ihmisten yhteiskuntaluokasta riippumatta hyvin samantyyppiset haaveet ja unelmat.

Teatteri Avoimet Ovet, Erottaja 1917—1918. Valokuva: Mitro Härkönen.

Kannon ja Tolan teksti kertoo päähenkilönsä tarinaa vivahteikkaasti, mutta väliin häiritsee tekstin liiallinen didaktisuus. Alun johdanto tuntuu pitkähköltä, samoin turhalta tuntuvat sadan vuoden takaisten paikkojen ja katujen selittäminen nykynimillä. Esitys on toki suunnattu niillekin, joiden historian tai Helsingin tuntemus ei ole kummoinen. Silti selittämistä olisi tekstissä voinut jättää hiemaa vähemmälle. Käsikirjoitus toimii toisaalta hyvin liikkuessaan eri aikatasoissa ja seuratessaan Idan ja Juhon elämää sekä ennen sisällissotaa että kuulusteluissa sodan jälkeen.

Maija Andersson tulkitsee Idan roolin herkästi. Hänen onnistuu rakentamaan roolihenkilöstään näyttämölle monipuolisen kuvan yhtä aikaa epävarmana ja toisaalta vahvasti tulevaan luottavana nuorena. Naisena, jonka ajan tapahtumat imaisevat vääjäämättömään imuunsa. Andersson rakentaa Idansa tiiviiseen ilmaisuun, jossa sisäinen ajatus näkyy hyvin.

Miika Laakso saa Juhon rooliin vahvaa vakaumuksen tuntua, mutta myös Idan tavoittavaa paremmasta unelmoijaa. Outi Vuorirannan tulkitseman rouva Rosenqvistin ja Idan kohtaamisissa ja luokkarajat ylittävässä ystävyydessä on toivoa herättävää ymmärrystä. Erityisesti toisella puoliajalla molempien näyttelijäntyö on selkeän kirkaspiirteistä ja Vuoriranta saa hahmoonsa hienosti sen hämmennyksen, jonka ajan tapahtumat myös porvarisnaisen päälle kaatavat.

Suvi Isotalon musiikki ja äänimaailma tukevat esityksen rytmiä ja jämäköittävät hyvin sen kulkua. Symbaalit tuovat kertomukseen rytmiä, kuin uhkaavaa tulta, ja rytmittävät näin näyttämön tapahtumia. Laulut istuvat kokonaisuuteen ja musiikki sekä muu äänimaailma luovat Erottajan näyttämölle vahvoja tunnelmia.

Ida Redsvenin tarina saa onnistuneen tulkinnan Teatteri Avoimissa Ovissa ja lähes autenttisten tapahtumapaikkojensa ytimessä. Hienoa, että 100 vuoden takainen tarina nähdään viimein näyttämöllä. Sen sanoma ei voisi olla ajankohtaisempi. Äärimmäinen vastakkainasettelu on aina tuhoavaa ja vaarallista.


Teatteri Avoimet Ovet: Erottaja 1917—1918
Ensi-ilta 12.9.2017

Käsikirjoitus: Anneli Kanto, Heini Tola
Ohjaus: Heini Tola
Lavastus: Veera-Maija Murtola
Musiikki: Suvi Isotalo
Valosuunnittelu: Luca Sirviö
Rooleissa Maija Andersson, Paavo Kerosuo, Karoliina Kudjoi, Miika Laakso, Jukka Pitkänen, Outi Vuoriranta

Saariston arkea ja selviytymistä

Myrskyluodon Maija on ennen kaikkea saaristolaisten selviytymistarina. Se on kertomus pääparinsa Maijan (Laura Alajääski) ja Jannen (Aaro Wichmann) läpi elämän kestävästä raukkaudesta ja vaiherikkaasta elämästä. Teos kuvaa saariston karua, tavallista arkielämää, jota luonto ja vuodenajat rytmittävät. Vuodenaikojen vaihtelun mukaan kalastetaan, metsästetään, viljellään maata ja käydään kauppaa rahtipurjehduksella. Elanto on kuitenkin tiukassa ja meri armoton.

Kirjailija Anni Blomqvistin alkuperäiskirjasarjaan (Stormskärs Maja) pohjaavan teoksen on Helsingin Kaupunginteatteriin suurelle näyttämölle dramatisoinut Seppo Parkkinen. Säveltäjä Lasse Mårtensonin musiikki soi siinä vahvasti ja herkästi. Siinä on yhtä aikaa kaihoa ja vahvaa juurevuutta.

Helsingin kaupunginteatterin teatteritalo on juuri läpikäynyt mittavan peruskorjauksen ja on nyt entistä ehompi. Myrskyluodon Maija on uudistetun talon avajaisteos ja juhlistaa 50 vuotta täyttävää rakennusta ja Suomen 100-vuotiasta itsenäisyyttä. Suuren näyttämön alalämpiössä on esillä talon rakentamis- ja peruskorjausvaiheista kertova tiivis näyttely, johon kannattaa tutustua.

Arttu Takalon sovittamat ja Maija Vilkkumaan sanoittamat Mårtensonin laulut ja sävelet tavoittavat saariston elämän arkiset tapahtumat ja dramaattiset käänteet hyvin. Vastikään työstään palkitun kapellimestari Eeva Konnun johtaman orkesterin musiikki soi vahvana ja selkeänä. Musiikin volyymi osuu kohdalleen. Se on riittävän voimakas, peittämättä laulujen sanoja alleen. Soinnukas piano ilmetään Maijan ja Jannen rakkautta ja lyömäsoittimet uhkaavaa merta ja luonnonvoimia.

Myrskyluodon Maija on musikaaliksi mollivoittoinen. Totta kai, kuvaahan se saariston paikon raskastakin raadantaa 1800-luvun Ahvenmaalla, jossa elämä oli niin sanotusti turpeeseen sidottua ja toi tullessaan monenlaista vastoinkäymistä ja murhetta. Toki teoksessa on monia ilon hetkiäkin, kuten häät, lasten syntymät ja tietysti juhannuksen suuret juhlat. Yhteinen työ ja yhteen hiileen puhaltaminen arkisessa aherruksessa tuovat moniin musikaalin joukkokohtauksiin vahvan yhteisöllisyyden tunteen. Toisista välitetään ja pidetään huolta.

Teoksen ohjaaja Kari Rentola on onnistunut Maijan roolituksessa. Niin musikaalin nimiroolin esittävä Laura Alajääski, kuin hänen miehensä Jannen tulkitseva Aaro Wichmann istuvat esittämiinsä rooleihin luontevasti. Erityisesti Alajääskessä on Maijan roolin vaativaa juurevuutta ja hänen tulkintansa on hyvin aidonoloinen ja uskottava. Molempien ääni soi laulukohtauksissa kauniisti ja puhtaasti.

Helsingin Kaupunginteatteri, Myrskyluodon Maija. Valokuva: Tapio Vanhatalo.

Antti Timonen suutari Pellen roolissa tuo näyttämölle riemua pääparin lapsille tarinoita laulavana satusetänä. Timosen taiturimainen tulkinta, vahva äänenkäyttö ja koreografian oivaltavuus tuovat piristävän tuulahduksen. Myös Marjut Toivonen Vallborgina, saaristoyhteisön kätilönä ja ruumiinpesijänä, onnistuu tulkitsemaan portinvartijan hahmoonsa vivahteikkaasti.

Teoksessa saariston arkisen aherruksen ohella vahvaksi teemaksi nousevat saaristolaisyhteisön vahva kristillinen usko, mutta myös vahva usko luonnon henkiin ja voimiin. Siirtymäriittien, kuten syntymä ja kuolema, merkityksellisyys nousee myös vahvana teemana korostamaan yhteisöllisyyttä.

Koreografian Myrskyluodon Maijaan on tehnyt Jyrki Karttunen. Teoksessa on toimivia ja energisiä kyläläisten kohtauksia, kuten vaikkapa silakkaa, silakkaa –joukkokohtaus, jonka koreografiassa on mukana Karttuselle tyypillistä lempeyttä. Liikekielen lempeyttä nähdään myös monissa luonnon henkien kohtauksissa, joissa tanssiryhmän liikekieli on unenomaista ja jopa jollakin tavalla lohdullista. Sitähän näyttämön tapahtumat välillä todella kaipaavat.

Teoksen ensimmäisen puoliajan loppupuolella lyhyet kohtaukset ja turhan monet kohtausten vaihdot saavat teoksen huohottamaa. Esityksen dramaturgia pirstaloituu ja pintaan nousee tunne turhan löysistä kohtauksista. Dramaturginen terävöittäminen olisi tehnyt teokselle hyvää ja muutamia kohtauksia olisi voinut jättää kokonaan pois.

Katariina Kirjavaisen lavastus on niukka, jos ei paikoin lähes minimalistinenkin. Se toimii teoksessa hyvin, luoden milloin Myrskyluodon karuutta ja toisaalta Maijan kotikylän Simskälan arkea ja juhlaa. Yhdessä musikaalin valosuunnittelun tehneen William Ileksen kanssa he onnistuvat hienosti luomaan näyttämölle meren sinisen välkkeen ja lokkien lennon. Suuren näyttämön syvyyttä ja pyörönäyttämöä hyödynnetään mainiosti kuvattaessa merta ja purjehdusta.

Kokonaisuudessaan Myrskyluodon Maija on musiikillisesti ja visuaalisesti näyttävä kokonaisuus, vaikka draama olisikin kaivannut terävöittämistä. Pääparin työskentely on vahvaa ja kantaa koko musikaalin läpi ja näin Myrskyluodon Maija tarjoaa katsojalleen vahvan teatterielämyksen.


Helsingin Kaupunginteatteri: Myrsyluodon Maija
Kantaesitys suurella näyttämöllä 24.8.2017 

Maija: Laura Alajääski
Janne: Aaro Wichmann
Muissa rooleissa esiintyvät mm. Anna-Maija Jalkanen, Juha Jokela, Jyrki Kasper, Kai Lähdesmäki, Kari Mattila, Jukka Nylund, Sami Paasila, Mikko Paloniemi, Tiina Peltonen, Raili Raitala, Matti Olavi Ranin, Leena Rapola, Matti Rasila, Eero Saarinen, Antti Timonen, Marjut Toivanen, Leenamari Unho ja Mikko Vihma.
 
Dramatisointi: Seppo Parkkinen Anni Blomqvistin teosten pohjalta
Ohjaus:Musiikki: Lasse  Mårtenson 
Musiikin sovitus: Arttu Takalo
Laulujen sanat: Maija Vilkkumaa 
Kapellimestari: Eeva Kontu
Koreografia: Jyrki Karttunen
Pukusuunnittelu: Riitta Anttonen-Palo
Lavastus: Katariina Kirjavainen
Valosuunnittelu: William Iles
Äänisuunnittelu: Akke Kiiski
Naamiointi Milja Mensonen, Tuula Kuittinen ja Anu Laaksonen