Kill Carmen viettelee

¡Olé! ¡Venga! Kylmänä syysiltana helsinkiläisyleisö lämpeni ja suli täysin Kill Carmen –tanssiesityksen katsomossa Cirkon Maneesi-salissa Suvilahdessa. Katsojat palkitsivat tekijäryhmän ansaituilla seisovilla suosionosoituksilla huikean intensiivisen esityksen päätteeksi. Compañía Kaari & Roni Martinin palkittu esitys saa jäyhemmänkin pohjanpojan tempautumaan mukaan intohimon, viettelyksen ja kuoleman estetiikan syövereihin.

Teos sai ensi-iltansa vuonna 2015 osana Helsingin juhlaviikkoja ja on sen jälkeen kiertänyt maailmalla saaden kaikkialla loistavan vastaanoton. Nyt teos on palannut Suomen kiertueelle peräti 28 esityksellä Helsingissä, Jyväskylässä, Ylivieskassa ja Kemissä. Teos on osa Suomen Kulttuurirahaston ja Svenska Kulturfondenin tukemaa, koululaisille suunnattua taidetestaajat-hanketta. Upeaa, että kahdeksasluokkaiset saavat nähdä jotain näin vaikuttavaa.

Kill Carmen on kuin kotoisin Sevillan Guadalquivir-joen vastarannan flamenco-tablaoista. Niin erilaisen otteen se esikuviinsa ottaa. Se perustuu löyhästi sekä Bizet´n Carmen-oopperaan, että sen taustalla olevaan alkuperäisteokseen Prosper Mériméen pienoisromaaniin. Sen suhtautuminen aiheeseensa on kuitenkin aivan muuta. Samoin Kill Carmenin naiskuva.

Carmen päivittyy tähän aikaan topakasti. Carmen (Mariana Collado) ei kuole esityksessä vain kerran, vaan pitkin esitystä useasti. Mielenkiintoisia yhtymäkohtia tämän päivän Espanjaan tematiikka löytää naisiin kohdistuvan patriarkaalisen parisuhdeväkivallan tiimoilta. Kyytiä saavat nyt niin Bizet´n Carmen kuin 1800-luvun oopperan tunkkainen naiskuva. Carmen on nyt toimija, joka viettelyn lisäksi tuhoaa ja sysää täyteen hulluuteen. Hän on nyt avoin kommentti miesten niin sanotulle järjestyksen maailmalle.

Compañía Kaari & Roni Martin, Kill Carmen. Valokuva: Kim Laine.

Katsojien tullessa Cirkon Maneesi-saliin Carmen ja härkätaistelija (Carlos Chamorro) flirttailevat avoimesti yleisön kanssa. Bändi vetää jo täyttä häkää. Esityksen alkajaisiksi Carmen tanssiin Don Josét täysin pyörryksiin. Don Josét monikossa, koska heitä on nyt yhdeksän. Muusikot ja laulajat ovat kukin vuorollaan tulkinnan Don José.

Musiikin teokseen on säveltänyt ja sovittanut Roni Martin. Flamencokitaraosuudet ovat Juan Antonio Suárez Canon. Esityksen svengaava musiikki on eklektinen yhdistelmä perinteistä flamencoa, Balkanin ja Suomen kansanmusiikin rytmejä ja funkia. Ihmeellinen musiikillinen keitos kuitenkin toimii. Vahvasti toimiikin. Se luo esitykseen ainutlaatuisen tunnelman ja tuo siihen oman rosoisuutensa ja samalla vahvan latauksen.

Atro Kahiluodon ohjaus ja Kaari Martinin sekä molempien tanssijoiden, Carlos Chamorron ja Mariana Colladon koreografia tuovat teokseen lisäannoksen rosoa. Liikekieli on jotain ihan muuta kuin Carmenilta tai härkätaistelijalta odottaisi. Oikeastaan tuntuu, että koreografia vie hahmonsa jollakin tavalla liioitellun yli, tekee niistä jopa parodioita kliseemäisyydessään. Tuo niihin espanjalaisuuteen liittettyjä stereotypioita ja pelaa samalla kuoleman kanssa peliä. Ohjauksessa ja koko teoksen dramaturgiassa on vahva annos yllätyksellisyyttä ja burleskiakin.

Sekä Chamorro että Collado tekevät huikeat roolisuoritukset. Heidän kiihkeät tulkintansa tuovat teokseen ja tanssiin omaa rosoisuutta yhdistyneenä flamencon rytmiin. Collado saa Carmeniinsa häpeämätöntä kiihkoa ja aistillisuutta, joka hurmaa, mutta muuttuu äkisti myös uhkaavaksi ja julmankin oloiseksi.

Chamorron matadorin koreografia rakentaa samoista aineksia kuin Carmenin, kuin sen vastapariksi. Hänkin on kiihkeä ja uhkaava. Vaikka pääpari on rakennettu hyvin samanlaisiksi, nostavat ne sitä kautta esiin naisen ja miehen edelleen hyvin erilaiset sukupuoli- ja käyttätymisroolit. Roolihahmojen tulkinnat voivat olla vahvasti sukupuolittuneita katsojan mielessä ja ne herättävät ajatuksen nykymaailmassa edellen syvällä istuvista miesten ja naisten rooliodotuksista ja -malleista.

Erika Turusen pukusuunnittelu on viehkeä ja istuu teokseen mainiosti. Kill Carmen on huikean intensiivinen ja omaääninen teos. Sen erilaisuus ja omaperäinen rosoisuus vangitsevat.

Compañía Kaari & Roni Martin: Kill Carmen
Ensi-ilta: 28.8.2015 Pannuhalli, Helsingin juhlaviikot

Carmen: Mariana Collado (ESP)
Härkätaistelija: Carlos Chamorro (ESP)
Don José: Erno Haukkala (FIN), Samppa Leino (FIN), Roni Martin (FIN), Henrik Perelló (FIN), Antero Priha (FIN), Karo Sampela (FIN), Alfredo Santos (ESP), Juan Antonio Suárez Cano (ESP)
Cleaner: Pablo Suárez (ESP)

Taiteellinen johto: Kaari ja Roni Martin
Koreografiat: Carlos Chamorro, Mariana Collado, Kaari Martin
Sävellys ja sovitus: Roni Martin
Sanat: Roni Martin, Atro Kahiluoto, Pentti Saarikoski
Dramaturgia: Atro Kahiluoto
Ohjaus: Kahiluoto-Martin-Martin
Valosuunnittelu: Ville Virtanen
Pukusuunnittelu: Erika Turunen
Livemiksaus: Ilari Suonpää
Pukuompelu: Anja Behm, Johanna Vehmas
Maskeeraus: Kaisu Hölttä

Elävää ja vaikuttavaa historiaa – Mannerheim ja saksalainen suudelma

Helsingin Kaupunginteatterin syksyn uutuusnäytelmän Mannerheim ja saksalainen suudelma keskiössä on kaksi Suomen kohtalon vuotta, vuodet 1918 ja 1944. Se tarjoaa teatterissa kävijälle oivallisen sukelluksen Suomen historian vaiheisiin. Tarkastelun alle Juha Vakkurin käsikirjoitus nostaa erityisesti Suomen ja Saksan kohtalonomaisen, tiiviin suhteen Suomen itsenäisyyden ensimmäisinä vuosikymmeninä. Teoksen näkökulma on vahvasti suomalaisten ratkaisuja ymmärtävä. Sen on ohjannut ja näyttämölle sovittanut Kari Heiskasen. Vahvan tulkinnan pääosassa marsalkka Mannerheimina tekee Asko Sarkola.

Toni Haarasen toimiva videosuunnittelu taustoittaa ja elävöittää näyttämötulkintaa niin, että vaikka historiantuntemus aiheesta olisi hieman hatarampikin, ei historiallisten tapahtumien seuraaminen näyttämöllä tuota ongelmia. Video- ja kuvamateriaalin ja historiallisia henkilöitä hyvin taustoittavien faktatietojen ansiosta teos ja henkilöt avautuvat ongelmitta katsojalle. Tiina Björnin toimittama kattava ja monipuolinen käsiohjelma antaa katsojalle kiinnostavaa tausta- ja lisätietoja sekä teoksen tapahtumista että henkilöiden historiallisista esikuvista.

Vakkurin teos on juuri ilmestynyt romaanina ja siitä on saman tien tehty dramatisointi Helsingin Kaupunginteatterin Suurelle näyttämölle. Näytelmän ote aiheeseensa on vahvan historiallinen ja realistinen. Se ei lähde spekuloimaan, vaan pohjaa siihen, mitä Mannerheimista, hänen päätöksistään ja teoistaan tiedetään. Näytelmä tarjoaa hienon, päätöksiä ja ratkaisuja taustoittavan näkökulman aiheeseensa. Siihen, mitä ylipäällikkö Mannerheim ajatteli ja tunsi päätöksiä tehdessä ja siihen, mitkä olivat hänen vaikuttimensa.

Näytelmä alkaa puhuttelevalla kohtauksella. Ollaan keväässä 1918 ja kartanonherra Hjalmar Linderin (Pertti Sveholm) mailla Lohjalla. Joukko valkoisten joukkojen avuksi saapuneita saksalaisia teloittaa raa´asti Linderin vankileiriltä juuri vapauttamia, punaisten puolella taistelleita kartanonsa työläisiä. Hän saa kuin saakin keskeytettyä teloituksen. Hieman myöhemmin Linderin lehtikirjoitus sodan julmista jälkiselvittelyistä Hufvudstadsbladetissa saa aikaan, että hän joutuu pakenemaan Ranskaan. Siellä hän ajautuu itsemurhaan vuonna 1921.

Näytelmä etenee draamadokumentin lailla. Ensimmäisen puoliajan se kuvaa vuoden 1918 vaiheita. Sisällissodan jälkiselvittelyt ja nuoren kansakunnan poliittinen ja yhteiskunnallinen muotoutuminen nousevat kiinnostavasti ja elävästi esille. Teos pohtii erityisesti Mannerheimin suhdetta Saksaan ja saksalaisten joukkojen oleskeluun Suomessa .

Toinen puoliaika tapahtuu Mikkelin päämajassa vuoden 1944 kriittisimpinä hetkinä, jolloin Neuvostoliiton suurhyökkäys on vähällä katkaista Suomen selkärangan. Nytkin teos keskittyy kuvaamaan Suomen ja Saksan aseveljeyttä ja lopulta Suomen irtautumiseen taistelusta Saksan rinnalla johtaneita tapahtumia. Näytelmä kuvaa päämajan henkilösuhteita ja -dynamiikkaa vaikeiden ratkaisujen ja paineiden alla. Mannerheimin ajattelu ja hänen suhteensa alaisiinsa päämajassa nousevat tulkinnassa keskiöön.

Helsingin Kaupunginteatteri, Mannerheim ja saksalainen suudelma. Valokuva: Tapio Vanhatalo.

Antti Mattila on lavastanut teoksen ilmavasti kuin antaen tilaa näyttelijöille. Teksti saa nyt kuulua ja elää. Lavastuksessa ovat keskeisenä elementtinä pöydät ja tuolit, joiden ääressä pohditaan niin Suomen tulevaa valtiomuotoa senaatissa kuin sotataktisia manööverejä Mikkelin päämajassa. Päämajan puupaneloitu seinä monine oviaukkoineen luo näyttämölle vahvaa epookkia.

Vaikka naiset ovatkin nyt sivurooleissa – vaimoina, rakastajattarina tai konttoristeina ja lottina – lyötyy sivurooleista osuvia tulkintoja. Kirsi Karleniuksen neiti Kitty Linder on koskettava ja Kaisa Torkkel oopperalaulaja Hanna Granfeltin roolissa saa hahmoonsa mainiosti oopperadiivan elkeet.

Asko Sarkolan tulkinta Mannerheimista tuo näyttämölle 1800-lukulaisen aristokraatin. Hän onnistuu rakentamaan näyttämölle ylvään, voimakastahtoisen kosmopoliitin. Sarkolan näyttelijäntyö on ulkoisesti jopa viileän vähäeleistä, mutta välittää hyvin vaikeiden tilanteiden äärellä päätöksiä tekevän upseerin sisäistä ajattelua. Sarkolan Mannerheim on paikka paikoin sopivan sarkastisen oloinen, mutta välittää ennen kaikkea esikuvansa lujaa tahtoa. Hyvin Sarkola onnistuu saamaan vanhenevasta Mannerheimista esiin myös hauraampia puolia.

Pertti Sveholm saa Hjalmar Linderin roolin todentuntuisesti boheemisuutta omaisuutensa sileäksi tuhlaavana huvittelijana, ja toisaalta rohkean lujatahtoista, punaisten teloituksia vastustavaa aatelismiestä. Eero Saarisen koleerikko Paasikivi ja vähintään yhtä vihaisena puhkuva Wehrmachtin Sotamarsalkka Keitel sopivat hyvin tulkinnoiksi esikuvistaan.

Mannerheim ja saksalainen suudelma on erinomainen kuvaus kahdesta tärkeästä ajankohdasta Suomen historiassa. Näytelmä avaa ja taustoittaa onnistuneesti nykykatsojalle juuri Mannerheimin työtä sekä valkoisten ylipäällikkönä, valtionhoitajana että jatkosodan ylipäällikkönä. Draama toimii hyvin ja tulkinta välttää myös aiheensa liiallisen selittämisen tai opettamisen karikot hyvin.

Vakkurin käsikirjoitus ei sorru liialliseen didaktisuuteen ja Heiskasen ohjaus vie tulkintaa eteenpäin hyvällä rytmillä. Tempo on hyvä, eikä turhia suvantokohtia ole. Näytelmän jännitys pysyy yllä koko ajan ja lavalta pystyy aistimaan selvää intensiivistä tunnelmaa. Eradj Nazimovin äänisuunnittelu lisää draaman ja jännityksen tuntua ja tuo mukaan sodan uhkaavaa äänimaailmaa.

Toivottavasti teoksen näkevät myös ne, joille nämä historian vaiheet eivät ole niin tuttuja.

Juha Vakkuri – Mannerheim ja saksalainen suudelma
Kantaesitys Helsingin Kaupunginteatterin Suurella Näyttämöllä 25.10.2017

Ohjaus ja sovitus: Kari Heiskanen

Mannerheim: Asko Sarkola

Muissa rooleissa: Helena Haaranen, Kirsi Karlenius, Kari Mattila, Unto Nuora, Matti Olavi Ranin, Tommi Rantamäki, Matti Rasila, Eero Saarinen, Pertti Sveholm, Antti Timonen ja Kaisa Torkkel ,

Lavastus: Antti Mattila
Pukusuunnittelu: Elina Kolehmainen
Valosuunnittelu: Mika Ijäs
Äänisuunnittelu: Eradj Nazimov
Videosuunnittelu: Toni Haaranen
Naamiointi: Anu Laaksonen ja Jaana Nykänen

Hurja ja hurmaava Mestari ja Margarita

Itse Pimeyden Ruhtinas joukkioineen ilmestyy kuin tyhjästä Kansallisteatterin Willensaunaan ja siellä alkaakin pian tapahtua varsin kummia. Maagiset tapahtumat Moskovassa hämmentävät kaupunkilaisia ja vyöryvät eteenpäin pirullisella vauhdilla. Saatana, Monsieur Woland (Marc Gassot) ja hänen taustavoimansa vampyyri Hella (Maria Kuusiluoma) ja Begemot-kissa (Juha Varis) saavat Moskovan sekaisin teoillaan.

Jo ensi metreillä on selvää, että nyt ollaan hyvän teatterin äärellä. Näyttämöllä nähdään teatterin taikaa, suorastaan mustaa magiaa. On puhuva kissa, Moskovan taivaalla lennetään ja raitiovaunu tekee sutjakan u-käännöksen!

1900-luvun neuvostoajan ehdottomiin klassikoihin kuuluva Mihail Bulgakovin rikas ja monitulkintainen Mestari ja Margarita (romaanisuomennos Saatana saapuu Moskovaan) nähdään nyt Kansallisteatterissa rytmiltään vetävänä ja onnistuneena tulkintana. Sen on dramatisoinut ja ohjannut Anne Rautiainen ja näytelmäversion dramaturgina on toiminut myös Ewa Buchwald. Rautiainen yhdistää tulkintaansa klassikosta myös nukketeatteria. Näytelmän lavastuksen, nuket ja pukusuunnittelun on tehnyt Janne Siltavuori.

Mestari ja Margarita on sen verran monisyinen kudelma, että sen tulkintayritykset jäävät väistämättä joltain osin ohuiksi. Se on teos, joka kannatta ehdottomasti itse nähdä ja lukea. Tulkintoja löytyy varmasti yhtä monta kuin katsojia ja lukijoita. Minkäänlaiseen tyhjentävään tulkintaa Rautiainenkaan ei tietysti pyri, mutta hän on nostanut keskiöön mielenkiintoisia näkökulmia klassikkoon ja saa teoksen elämään näyttämöllä. Rautiaisen ohjaus on rytmillisesti tehokas.

Romaanin rakenne on varsin mutkikas, mutta dramaturgia onnistuu tiivistämään näyttämölle keskeisen. Tietysti rajauksiakin on ollut pakko tehdä. Alkuperäisteoksessa on kolme keskeistä päälinjaa ja nämä Rautiainen on säilyttänyt myös näyttämöversiossaan. Ensinnäkin on ironinen neuvostoyhteiskuntaa ruotiva Saatanan vierailu Moskovassa, joka Kansallisteatterin tulkinnassa saa mainion hullunkurisia ja ilveileviä piirteitä.

Suomen Kansallisteatteri – Mestari ja Margarita. Valokuva: Tuomo Manninen.

Miksi Saatana on tullut Moskovaan? Ei katsomaan niinkään sitä, miten kaupunki ja sen asukkaat ovat ulkoisesti muuttuneet vaan miten he ovat muuttuneet sisäisesti. Monsieur Woland saa hurjia aikaan ja jahtaa joukkioineen huijareita, valehtelijoita ja pettureita. Heitähän Moskovassa näyttää riittävän. Esitys nostaa esiin ja ironisoi monia nuoren neuvostoyhteiskunnan ongelmia kuten asuntopulaa ja ulkomaan valuutan hallussapitoa ja loputonta keinottelua näillä. Pimeyden voimat saavat ihmisiä katoamaan ja he saattavat tuosta vain kulkeutua aivan toiselle puolelle maata. Historiasta tiedämme, että juuri tätä Neuvostoliitossa tapahtuikin.

Pimeyden Ruhtinas on kuin moskovalaisten peili. Bulgakov varmastikin myös näki ja tiesi tarkalleen, mitä 1920- ja 1930 -lukujen Neuvostoliitossa tapahtui ja sen, miten totalitarismi ei perustunut totuuteen, vaan täydelliseen illuusioon. ”Valhetta alusta loppuun” – kuten Saatana toteaa Begemot-kissan puuhista.

Toinen tarinan taso löytyy Jerusalemin tapahtumista, Pontius Pilatuksen (Juhani Laitala) pohtiessa tekojaan ja syyllisyyttään filosofi Jesuan (Ilja Peltonen) kuoleman johdosta. Rautiaisen ohjauksessa välittyy hyvin empaattinen ote Pilatuksen pohdintoihin ja hahmoon. Repliikki ”Pelkuruus on kuolemansynneistä suurin” tiivistää hyvin hänen traagisia mietteitään omasta pelkuruudestaan. Bulgakov kuvasi historialliset tapahtumat hyvin realistisesti, niin Rautiaisen ohjauskin. Tästä rakentuukin teoksen oivallisen ironinen rinnastus fantasian ja realismin välillä.

Näytelmän kolmannen keskeisen osan muodostaa Mestarin (Ilja Peltonen) ja Margaritan (Annika Poijärvi) runollisen kaunis rakkaustarina. Mestari on tuskaisessa kirjoittamisprosessissaan rakentamassa teosta juuri Pontius Pilatuksesta. Kirjailija joutuu jo teoksensa käsikirjoituksen vuoksi vaikeuksiin ja lopulta moskovalaiseen mielisairaalaan, jonne myös näytelmän alussa Saatanan kohdannut runoilija Ivan Nikolajevitŝ on päätynyt. Näin lavalla nähdään sekä Saatanan että Jeesuksen vuoksi sairaalassa toipuvia. Mainiosti Janne Siltavuoren lavastuksen sairaalasänkyjen päädyt asettuvat vastakkain. Katsojan mieli alkaa pohtia hyvän ja pahan yhtäaikaista olemassa oloa. Näytelmän Mestari, kuten itse Bulgakovkin, päätyy polttamaan käsikirjoituksensa.

Suomen Kansallisteatteri – Mestari ja Margarita. Valokuva: Tuomo Manninen.

Pietu Pietiläisen valo- ja videosuunnittelu rakentaa kokonaisia maailmoja Willensaunan intiimiin tilaan. Hän hyödyntää pimeyttä niin, että välillä hahmot ilmestyvät todellakin tyhjästä. Välillä yksi valospotti riittää ja löytää hahmonsa. Loppupuolen takaa-ajo kohtauksen taskulamppujen valokeilat risteilevät lavalla ja katsomossa suloisen kurittomasti.

Marc Gassotin Woland on herrasmiesmäinen viileyden ja synkeyden perikuva. Piruilu ja kujeilu välittyvät hyvin Gassotin rakentamasta Saatanasta. Hän saa hahmoonsa myös näytelmän ironiaa siitä oikeudenmukaisuudesta, jota Bulgakov on Saatanan hahmoon kirjoittanut. Maria Kuusiluoman Hella-vampyyri nauraa kätkättää pirullisella ja ilkikurisella äänellä, kun hän muun joukkion mukana on tekemässä yliluonnollisia taikojaan. Kuusiluoman Hella on sopivan burleski hahmo. Juha Variksen Begemont on kissamaisen ovela ja sopivasti kiero.

Kansallisteatterin Mestari ja Margarita jää mieleen ja kotimatkalla pimeässä syysillassa näytelmän teemat tulvivat mielessä. Toisaalta gogolmainen satiiri ja toisaalta Bulgakovin myötätunto ihmiskuntaa kohtaan nousevat tulkinnassa päällimmäisiksi. Tuo yhdistettynä tarinan upeaan mielikuvituksellisuuteen ja onnistuneeseen tulkintaan takaavat teatterinautinnon.

Mihail Bulgakov – Mestari ja Margarita
Ensi-ilta Kansallisteatterin Willensaunassa 6.9.2017

Rooleissa: Marc Gassot, Maria Kuusiluoma, Juhani Laitala, Ilja Peltonen, Annika Poijärvi ja Juha Varis
Ohjaus ja dramatisointi: Anne Rautiainen
Suomennos: Ulla-Liisa Heino
Lavastus, nuket ja pukusuunnittelu: Janne Siltavuori
Valo- ja videosuunnittelu: Pietu Pietiäinen
Äänisuunnittelu: Jani Peltola
Koreografia: Sonya Lindfors
Naamioinnin suunnittelu: Krista Karppinen
Dramaturgi: Eva Buchwald

Tosikot ja veitikat

Vihapuheen alla ja taustalla on yllättävän paljon. Koko Suomi vihaa – ihana musiikkivihoittelu KOM-teatterin Aulanäyttämöllä on oikeastaan hyvin erilainen katsomiskokemus kuin mitä odotin. Sen sijaan, että keskiössä olisi ajassa vellova törkyinen vähemmistöjä ja maahanmuuttajia solvaava vihapuhe, teos sukeltaa kuin vaivihkaa tutkimaan vihapuheen alta löytyviä tunteita ja mielentiloja.

Koko Suomi vihaa musiikkivihoittelu tuo näyttämölle sen, mitä aggression alle voi kätkeytyä ja piiloutua. Sieltä löytyy pelkoa, yksinäisyyttä, kaipausta tai silkkaa hämmennystä nykyisyyden edessä. Toki siellä on myös ihan vain yleistä vitutusta. Tottahan lyhyt sateinen kesä, Migrin maahanmuuttopäätökset ja oma vanheneminen vituttavatkin syvästi.

Esityksen luonut ”vihatyöryhmä” (Anna, Oona ja Laura Airola sekä Ilkka Tolonen) marssittaa KOM-teatterin Aulanäyttämölle mielenkiintoisen läpileikkauksen suomalaisesta vihasta. Mistä ihmeestä se kaikki oikein syntyy ja kumpuaa? Miksi ihmeessä kaikki ovat niin vihaisia? Teoksen käsikirjoituksen ovat tehneet Laura Airola ja työryhmä ja se perustuu Airoloiden tekemiin taustahaastatteluihin.

Laura, Oona ja Anna Airola ovat keränneet aineistonsa turuilta ja toreilta. Materiaalin keräyspisteinä ovat toimineet vihaklinikka, vihapuhelin ja vihapostilaatikko, jonne kansalaiset ovat voineet jättää purkauksensa. Näin esityksen materiaali tuo vahvasti mieleen Radio Suomen sunnuntaisen Kansanradion tosikot ja veitikat. Viha ei nyt olekaan yhtä kuin äärioikeiston mielipiteitä tursuavat nettipalstat. Viha kumpuaa turhaumista ja pettymyksistä.

KOM-teatteri, Koko Suomi vihaa. Valokuva: Emma Grönqvist.

Tekijäryhmä marssittaa lavalle koko joukon mainioita ”putoushahmoja” kansan syvistä riveistä ja teoksessa päästään välillä nauruhermoja kutkuttaviin tunnelmiin. Osuvimmillaan esitys on vihapostin satoon ja muuan muassa yhteen Helsingin Sanominen mielipidekirjoitukseen perustuvassa laulujen sikermässä. Silloin esitys onnistuu tuomaan keräämänsä aineiston suorimmin yleisölle.

Hauskoja harmistumisen kuvauksia saadaan aikaan siitä, millainen on suomalainen mies tai miten tervehtiminen ei Pohjan perukoilla luonnistu. Laulut Juomapulloista ja Älkää läträtkö sillä vedellä saavat katsomon hykertelemään. Ne ovat samaan aikaan riemastuttavia ja kipeitä. Mitä miettii kansalainen, jota ärsyttävät pullosta juominen tai uimahallin veden käyttö? Onko vaikea hyväksyä nykyisyyttä ja ympärillä olevaa vai onko itse kaikesta tuosta ulkopuolinen? Yksinäinen ja turhautunut?

Koko Suomi vihaa nostaa pintaan sen tosiasian, että kaikkialla vellova ”viha” peittää alleen paljon muuta. Viha on hyvä syyllinen monille muille tunteille. Vihaan on helppo kanavoida monet ongelmat. Esityksessä rintasyöpään sairastunut tai vanhuuden ja kuoleman äärellä oleva peittävät vihan alle pelkojaan. Joku yrittää vihalla siirtää pahan olonsa muihin ja saada näin oman olonsa paremmaksi.

Torien äkisti tuohtuvissa ja vahvasti tyypitellyissä hahmoissa sekä riemastuttavissa vihapostilauluissa on se vahvuus, jota teokseen olisi kaivannut enemmän. Tekijäryhmän laulutaito on vahva, joten musiikkia ja laulua olisi mahtunut teokseen lisää.

Muutama aineistosta tyylitelty kohtaus venyy nyt turhan pitkäksi ja kerättyä materiaalia on lähdetty työstämään enemmän kuin olisi tarpeen. Kansanradioon luottaminen olisi kantanut paremmin. Parhaimmillaan teos on kun se tyypittelee aineistonsa hahmoiksi näyttämöllä tai tulkitsee sen suoraan hervottomiksi lauluiksi. Dramaturgia onnistuu nyt vain paikoin ja teos jää kokonaisuutena epätasaiseksi.


KOM-teatteri: Koko Suomi vihaa – ihana musiikkivihoittelu.
Kantaesitys KOM-teatterin Aulanäyttämöllä 18.10.2017

Vihatyöryhmä ja näyttämöllä: Anna, Oona ja Laura Airola, Ilkka Tolonen
Käsikirjoitus ja dramaturgia: Laura Airola ja työryhmä
Äänisuunnittelu: Ilkka Tolonen
Valosuunnittelu: Sofia Palillo
Lavastus: Milja Aho