Vähän annettiin, mutta niin paljon vaadittiin

Suomen historian käänteitä käsiteltäessä naisnäkökulma ei ole kovin yleinen. Arjessa voi ollakin, ei kuitenkaan yleensä taiteessa. Lahden Kaupunginteatterin Väinö Linnan romaanitrilogiaan pohjaava Täällä Pohjantähden alla -teoksen toisessa osassa ääneen pääsevät teoksen juurevat naiset.

Ei teoksen näkökulma pelkästään naisten ole, mutta kääntää sitä tuoreella tavalla naisnäkökulman suuntaan. Näyttämösovituksessa niin Koskelan Elinan (Liisa Loponen), vanhan Alman (Lumikki Väinämö) kuin Ellen Salpakarinkin (Laura Huhtamaa) ääni ja elämänasenne kuuluvat nyt vahvasti.

Täällä Pohjantähden alla –teoksen toinen osa, alaotsikoltaan Mäensyrjänkansan kärsimystie on jopa ensimmäistä osaa, Kuu on torpparin aurinko sisäistetympi sovitus. Teoksen II osassa seurataan pentinkulmalaisten elämää vuodesta 1918 aina vuoteen 1951. Kuten I osankin, on teoksen näyttämölle dramatisoinut Ari-Pekka Lahti ja sen on ohjannut Juha Malmivaara. Oivaltava koreografia on Panu Varstalan.

Tulkinnan aluksi nähdään vuoden 1918 sodan jälkiselvittelyjä. Plutoonan päällikkö Akseli Koskela (Tapani Kalliomäki) vie vetäytyvät punaiset joukkonsa kotikylänsä kautta kohti Lahtea ja Viipuria. Veljet Aku (Paavo Kääriäinen) ja Aleksi (Jari-Pekka Rautiainen) jäävät kotiin kohtalokkain seurauksin. Mikko Pörhölän tulkitseman Halmeen puhe teloituskomppanian edessä on koskettava ja ajatuksia herättävän pasifistinen.



Lahden Kaupunginteatteri, Täällä Pohjantähden alla, II osa. Valokuva: Robert Seger.



Akselin Hennalan punavankileirin kautta kulkevasta kärsimystiestä muodostuu hänen ja hänen perheensä loppuelämää vahvasti leimaava kokemus. Akseli ja Elina haluaisivat elää pientä elämäänsä ja rakentaa tulevaisuutta ja parempaa huomista lapsilleen. Paljon he eivät saa, sitäkin enemmästä joutuvat luopumaan, kun se heiltä viedään. Ari-Pekka Lahden II osan dramatisointi jättää näyttämölle kaiken keskeisen ja Malmivaaran ohjaus liikuttaa tapahtumia eteenpäin rivakalla ja onnistuneella rytmillä.  

Näytelmän tematiikka nostaa esiin sisällissodan ja sen vaikutusten lisäksi 1920- ja 1930-lukujen työläis- ja maataseutuköyhälistön sekä toisaalta porvariston ja talollisten väliset jännitteet monesta näkökulmasta. Torpparikysymys hiertää ja lopulta ratkeaa, sodanaikainen punaisten ja valkoisten terrori jättää syvät jäljet Pentinkulman väkeen. Jakolinjat eri yhteiskuntaluokkien välillä ovat edelleen syvät.

Teos käsittelee ajankuvaa ja sen problematiikkaa myös heijastamalla suuria kansallisia kipupisteitä kuten Lapuan liikettä ja sen toimeenpanemia muilutuksia sekä Mäntsälän kapinaa. Lopulta talvi- ja jatkosota kaikessa karmeudessaan muuttavat kaikkien elämää Pentinkulmallakin.

Panu Varstalan koreografia on vahvan ilmaisuvoimainen. Se ilmentää henkilöiden tunnemaailmaa ja olotiloja vahvalla liikekielellä ja estetiikalla. Kohtauksessa, jossa Akseli kohtaa suruviestiä tuovan kirkkoherra Salpakarin (Teemu Palosaari), on katsojilla kyynel silmäkulmassa jo ennen kuin sanaakaan on lausuttu. 

Varstalan koreografia on paikoin herkkä, välistä taas hurja ja tulinen. Liikemaisema elää näyttämötapahtuminen mukana. Se ei pelkästään tue kohtauksia, vaan tuo niihin vahvan oman näkemyksen ja ajatuksen. Varstalan koreografia on yksi monista Lahden Kaupunginteatterin syksyn suursatsauksen ehdottomia vahvuuksia sen molemmissa osissa ja on osaltaan luomassa omaleimaista tulkintaa.

Liisa Loposen vahva tulkinta Elinan roolissa pääsee II osassa paremmin oikeuksiinsa. Loposen Elina elää vahvasti niin Akun ja Aleksin teloitukset, oman miehensä vankileiriajan kuin Koskelan tilan arjen ja lasten kasvatuksen. Loponen saa ilmaisuunsa näyttämöllä tiivistä voimaa ja läsnäoloa. Laura Huhtamaan Ellen Salpakari rakentuu juuri koreografian kautta erinomaisesti vähitellen ajatuksissaan yhä radikaalimmaksi muuttuvaksi pruustinnaksi. Huhtamaa löytää näyttelijäntyöhönsä roolihahmoonsa sopivan voimakkaan ja hänen ajatusmaailmaansa alleviivaan tason. Hän saa roolihahmon ajatuksen hurjine mielipiteineen näkymään katsomoon asti.

Tapani Kalliomäki Akselina ja Jarkko Lahti sekä Ilmari Salpakarina että punapäällikkö Hellberginä tekevät I osan tapaan vahvat ja fyysisesti ilmeikkäät roolisuoritukset. Samoin Ritva Sorvali muutamassa sivuroolissa, muun muassa Elias Kankaanpäänä, tekee riemukkaan meheviä tulkintoja.

Yhdessä tai erikseen. Lahden Kaupunginteatterin Täällä Pohjantähden alla -teoksen osat ovat itsenäisiä ja kestävät varmasti katsomiskokemuksen molemmat erillisinä näytelminäkin, mutta koskettava katsomiskokemus täydentyy osiensa summana.

Väinö Linna: Täällä Pohjantähden alla, II osa Mäensyrjän kansan kärsimystie
Ensi-ilta Lahden Kaupunginteatterin Suurella Näyttämöllä 15.11.2017

SOVITUS Ari-Pekka Lahti
OHJAUS Juha Malmivaara
KOREOGRAFIA Panu Varstala
LAVASTUS Minna Välimäki
PUKUSUUNNITTELU Pirjo Liiri-Majava
VALOSUUNNITTELU Kari Laukkanen
ÄÄNISUUNNITTELU Kai Poutanen
MUSIIKKI Hannu Kella

ROOLEISSA Lahden kaupunginteatterin näyttelijäkunta: Hiski Grönstrand, Jori Halttunen, Laura Huhtamaa, Saana Hyvärinen, Mikko Jurkka, Tapani Kalliomäki, Eeva-Kirsti Komulainen, Paavo Kääriäinen, Liisa Loponen, Jarkko Miettinen, Teemu Palosaari, Mikko Pörhölä, Aki Raiskio, Jari-Pekka Rautiainen, Aarre Reijula, Maiju Saarinen, Ritva Sorvali, Raisa Vattulainen, Lumikki Väinämö, Timo Välisaari sekä Jarkko Lahti (vier.)

MUUSIKKO Hannu Kella

Seitsemän veljeksen kasvu, kehitys ja kypsyminen

Lauri Maijala on ohjannut Turun Kaupunginteatteriin vahvan, nykypäivään tuodun tulkinnan Aleksis Kiven Seitsemästä veljeksestä. Se on energinen ja vahvasti latautunut kasvutarina syrjäytyneistä pudokkaista, joita elämä kolhii ja jotka eivät tahdo millään sosiaalistua osaksi normiyhteiskuntaa. Tulkinnan viitaukset nykyaikaan ovat vahvasti aistittavissa; näitä kelkasta pudonneita nuoria miehiä näemme joka päivä ympärillämme. Jotenkuten pärjäilemässä tai hölmöilemässä – kuka mitenkin.

Kiven romaanin veljekset eivät osaa lukea. Jo Kiven ajan yhteiskunta vaati jäseniltään lukutaidon hallintaa osana sen täysivaltaisuutta. Sitä samaahan tämäkin aika vaatii. Monimedialukutaito ja mediakriittisyys ovat osa nykyajan vaatimuksia. Jos niitä ei omaa, on vaara valeuutisten sinisilmäiseen uskomiseen ja jopa radikalisoitumiseen ilmeinen. Myös nykypäivä tuntee valitettavasti nekin nuoret, jotka kasvavat vailla huolehtivaa ohjausta. Nuoret, joilta puuttuu myös itseltä halua kulkea kohti sivistystä ja parempaa elämään ja joiden toimia ohjaa uhma kaikkia auktoriteetteja kohtaan.

Maijalan veljekset vihaavat ympäröivää maailmaa. Alkaa klassinen pakomatka lukkarin akkunasta kohti Impivaaraa – pois kaikesta ahdistavaksi koetusta. Ympäröivä maailma lokeroi ja leimaa veljekset vääjäämättä epäonnistujiksi. Se osa on pojille sietämätön ja nöyryyttävä.

Impivaarassa nähdään teoksen hulvaton joulukohtaus, tyyliltään kuin koulun joulunäytelmän, jossa veljekset ensin sahtipäissään rakastavat ja ymmärtävät toisiaan ja kohta Impivaaraan rakennettu piilopirtti jo palaakin saunomisen tuoksinassa. Vaikka Impivaarna jouluinen palo pysäyttääkin veljekset, niin se ei vielä ole riittävä syy muutokseen.

Hiidenkiwi-ravintolan neonvaloissa, jonne on paettu ulkomaailman uhkaavia mustia härkähirviöitä, dokataan, painiskellaan synnintunnoissa ja tanssitaan Pet Shop Boysin It´s a Sin –biisin tahtiin. Kaikki on jo romahtamaisillaan. Ulkomaailma muistuttaa olemassaolostaan ja vähä vähältä kaikki ympärillä murenee. Maijalan tulkinnassa Simeonin ja Eeron huumekokeilut pysäyttävät lopulta veljekset kun ollaan jo itsetuhon partaalla. On pakko muuttua, muuten uhkaa loppu.

Turun Kaupunginteatteri, Seitsemän veljestä. Valokuva: Otto-Ville Väätäinen.

Maijalan tulkinnan vahvuus, veljesten hahmojen vahva tyypittely ja tiettyjen luonteenpiirteiden esiin nostaminen, on toisaalta myös sen heikkous. Veljesten hahmot on nyt karrikoitu vahvasti ja näin korostettu henkilöiden tiettyjä luonteen puolia. Esimerkiksi Juhani (Joonas Saartamo) on Maijalan henkilöohjauksessa varsinainen kuumakalle. Juhanin luonteen äkkipikaisuus ja aggressiot ovat nyt korostetusti esillä. Juhanin hahmon muut puolet ja nyanssit jäävät nyt karrikoinnin alle, eivätkä pääse pintaan näyttelijäntyössä. Hieman saman tyyppistä karrikointia on kaikissa Maijalan veljeksissä.

Jonas Saaren Lauri rakentuu nyt vaitonaiseksi vetäytyjäksi, omissa oloisaan viihtyväksi. Delirium-kohtaus Hiidenkiwessä ottaa hyvät kierrokset ja tuo hahmosta esiin hurjemman puolen, jonka Saari rakentaa näyttämölle hurjin vedoin kiihtyen nollasta sataan alle sekunnissa. Markus Järvenpää onnistuu Simeonin monisyisessä roolissa rakentamaan ristiriitaisen, toisista veljeksistä huolehtivan ja toisaalta päihteisiin ajautuvan herkän sielun. Ulla Koivuranta (mm. poikien enkeliäiti) ja Petri Rajala (lukkari ja Toukolan poika) urakoivat useita rooleja. Rajalan poikia seinään paiskova Lukkari ja Koivurannan tyylikäs kertojahahmo jäävät mieleen.

Janne Vasaman lavastusratkaisun pääroolissa on puu. Näyttämöllä veljesten elämä saa ikään kuin puiset kehykset, joiden sisään rakentuu niin Jukolan talo, Impivaara kuin Hiidenkiwi-ravintola. Vasaman lavastus ja rekvisiitta rakentavat modernia maailmaa sopivan väljästi, jättäen näyttämölle veljeksille tilaa liikkua. Tuomas Lampisen pukusuunnittelu tuo näyttämölle niin nuorten miesten arkivaatteet, verkkarit kuin tummat bailupuvutkin. Impivaara-kohtaukseen, olkien ja kiulujen keskelle, sopivat mainiosti perinteisempiin tulkintoihin viittaavat valkoiset paitulit.

Iiro Laakso on luonut teokseen monipuolisen äänimaailman, jossa yhdistyvät taitavasti musiikki, laulut ja muut äänitehosteet. Joel Mäkisen esittämä Timo laulaa ja soittaa upeasti. Lauri Maijala on säveltänyt Aleksis Kiven sanoihin kaksi näytelmässä kuultavaa kappaletta, muun muassa Sydämeni laulun.

Veljesten tarina on vahva kasvukertomus. Jääräpäät muuttuvat vähitellen. Veljekset vaativat aikaa muuttuakseen ja oppivat, sopeutuvat ja sulautuvat osaksi yhteiskuntaa lopulta lempeästi. Turussa nähdään herkkä kehitystarina ja Maijalan vahvan omaääninen tulkinta tuo uusia ja tuoreita näkökulmia veljesten klassiseen tarinaan.


Turun Kaupunginteatteri
Aleksis Kivi: Seitsemän veljestä
Ensi-ilta 3.11.2017 Suurella näyttämöllä

Dramatisointi ja ohjaus: Lauri Maijala
Lavastus: Janne Vasama
Pukusuunnittelu: Tuomas Lampinen
Valosuunnittelu: Jarmo Esko
Äänisuunnittelu: Iiro Laakso
Naamioinnin suunnittelu: Heli Lindholm
Ohjaajan assistentti: Miika Karvanen

Rooleissa:
Joonas Saartamo - Juhani
Olli Rahkonen - Aapo
Pyry Äikää - Tuomas
Markus Järvenpää - Simeoni
Jonas Saari - Lauri
Joel Mäkinen - Timo
Paavo Kinnunen - Eero
Muissa rooleissa:
Ulla Koivuranta ja Petri Rajala

Esityksessä kuultavat 2 kappaletta: sanat Aleksis Kivi, sävellys Lauri Maijala

Ajasta pudonneet

Teatteri Jurkan Putoamisen taito on vahvasti näyttelijöiden teatteria. Palkitun ruotsalaisen Sara Stridsbergin teksti luottaa dialogin voimaan. Näytelmä sopii Teatteri Jurkkaan oivallisesti. Tarina kertoo 79-vuotiaasta äidistä (Ella Pyhältö) ja tämän 56-vuotiaasta tyttärestä (Emmi Pesonen), jotka ovat pesiytyneet yhteen ainoaan huoneeseen rappeutuneessa 28 huoneen kartanossaan New Jerseyssä. Yläkertaa asuttavat pesukarhut ja merilinnut.

Sara Stridsbergin käsikirjoitus on saanut innoituksensa dokumenttielokuvasta Grey Garden (1975). Kuten dokumentti, kuvaa näytelmäkin äidin, entisen seurapiirikaunottaren, ja hänen uransa New Yorkissa taakse jättäneen tyttärensä vähintäänkin boheemia elämäntapaa. Se piirtää näyttämölle heidän keskinäistä suhdettaan ja dynamiikkaa. Jacqueline Onassis (Ella Pyhältö) on pääparin sukulainen ja pyörähtää välillä tervehtimässä naisia. Pyhältön mainiosti tulkitsema Onassis on huolestunut naisista ja heidän mukanaan tulevasta nolosta julkisuudesta.

Näytelmän naisparin elämäntapa on vähintäänkin hieman nyrjähtänyt ja boheemi. Naisten tilanteen voi myös nähdä mielen sairastumisena ja vähittäisenä luisumisena siihen, missä tilanteessa nyt ollaan; eristäytyneinä ulkomaailmasta, sekasotkun keskellä. Sakari Kirjavaisen ohjaus antaa jokaiselle katsojalle mahdollisuuden omaan tulkintaan naisten tilanteesta.

Teatteri Jurkka, Putoamisen taito. Valokuva: Marko Mäkinen.

Kirjavainen on saanut tulkintansa hahmoihin niin keskinäistä kateutta kuin äidin ja tyttären välistä katkeruutta. Teos kuvaa naisten traumaattista suhdetta välillä viiltävästi ja kohta taas suurella myötätunnolla. Tulkinta on myös hykerryttävän hauska ja pääpari sanailee välillä nasevan ivallisesti. Näistä kontrasteista, kuten myös Pesosen ja Pyhältön varmasta näyttelijäntyöstä löytyvät sekä tekstin että Kirjavaisen tulkinnan suola.

Emmi Pesosen tytär, Little Edie Beale, rakentuu näyttämölle väkivahvan äitinsä otteessa paremmasta elämästä New Yorkissa haikaileva keski-ikäisenä. Pesosen näyttelijäntyö löytää mainiosti keski-ikäisen harmia ja ärtymystä vanhenevaa, rasittavaa äitiä kohtaan. Pesonen on myös kääntänyt teoksen suomeksi.

Ella Pyhältö luo näyttämölle viiltävän ironista dialogia tyttärensä kanssa suoltavan äidin. Big Edie Beale rakentuu ivallisesti tytärtään halventavaksi hahmoksi, josta pilkistää esiin annos pahuuttakin, jonkinlaista henkistä väkivaltaa. Samaan aikaan Pyhältö onnistuu tulkitsemaan hahmonsa huonosta itsetunnosta kumpuavan epävarmuuden ja esiin tihkuvan arkuuden.

Heidi Tsokkisen puvustus ja lavastus luovat näyttämökuvan, jonka estetiikka istuu vahvasti teokseen ja sen maailmaan. Jumissa omassa elämässään ja maailmassaan olevat naiset piirtyvät katsojalle vahvasti myös visuaalisen kautta. Näyttämö on täynnä boheemielämän värikkäitä vaatteita, hattuja ja muuta tauhkaa. Tyhjät säilykepurkit ja juomalaseina toimivat hillopurkit täydentävät täyteen sullotun huoneen sekasotkuista tunnelmaa.

Jurkan huoneteatterin näyttämöllä nähdään suloisen dekadentti ja viihdyttävä, dialogin voimaan pohjaava tulkinta, joka nostaa esiin äidin ja tyttären riippuvuussuhteen pinnan alta yhtä aikaa niin koskettavia kuin koomisia puolia.

Näin esityksen ennakkonäytöksessä.

Sara Stridsberg – Putoamisen taito
Suomen kantaesitys Teatteri Jurkassa 3.11.2017

Ohjaus: Sakari Kirjavainen
Näyttämöllä: Emmi Pesonen ja Ella Pyhältö
Käännös: Emmi Pesonen
Lavastus ja pukusuunnittelu: Heidi Tsokkinen
Valo- ja äänisuunnittelu: Saku Kaukiainen

”Den största gåvan man kan ge är att hjälpa varann framåt.”

Näin on todennut Vivica Bandler (1917-2004). Sitaatti löytyy Bandlerin muistelmateoksesta Adressaten okänd, jonka hän kirjoitti yhdessä Carita Bäckströmin kanssa. Bandler oli rohkeaakin rohkeampi teatterintekijä. Teatteriohjaajana ja ennakkoluulottamana teatterinjohtajana hän uudisti vahvasti Suomen teatterikenttää. Suomalaisesta sodanjälkeisestä teatterista ei voi puhua ilman mainintoja Vivica Bandlerin työstä. Hänen kädenjälkensä Suomen teatterikentässä on merkittävä.

Vivica Bandlerin syntymästä tuli tänä vuonna kuluneeksi 100 vuotta. Bandler toi kansainvälisistä teatteria Suomeen ja vei suomalaista teatteria Suomen ulkopuolelle. Hänen pitkään uraansa mahtuu merkittäviä ohjaustöitä ja hän johti  Lilla Tearternia sekä toimi muun muassa Tukholman Kaupunginteatterin johtajana. Svenska Dagen Annorlunda oli Vivican tapa viedä suomenruotsalaista teatteria maakuntiin rohkeasti ruotsiksi.

Vivica Bander perusti ennen kuolemaansa Teaterstiftelsen Vivicas Vänner -säätiön. Se edistää näyttämötaidetta, luovaa taiteellista työtä ja teatteritutkimusta sekä tukee teatterikulttuuria ja ympäristönsuojelua myöntämällä apurahoja ja palkintoja. Säätiö julkisti merkittävän Ester-palkinnon saajat Helsingin Kaupunginteatterissa 6.11.2017. Vivican äidin, Ester-Margaretin mukaan nimetyn palkinnon jakoivat tänä vuonna neljä rohkeaa teatterintekijää – Iida Kuningas, Susanna Kuparinen, Alma Lehmuskallio ja Kati Lukka.

Viva Vivica! -näyttelyjuliste. Valokuva: Pasi Puranen

Samassa yhteydessä Helsingin Kaupunginteatteriin avattiin Vivica Bandlerin elämäntyötä ja hänen monipuolista taivaltaan luotaava Viva Vivica! – Vivica Bandler 100 vuotta –näyttely. Viva Vivica! -näyttely on tuotettu yhteistyössä Teatterimuseon kanssa, jossa se avattiin 2012 ja se on sen jälkeen kiertänyt eri puolilla Suomea. Sen kattavan kuva- ja tekstiaineiston ovat koonneet Ralf Forsström ja Katarina Lindholm. Näyttely on avoinna 6.11. – 30.12.2017 Helsingin Kaupunginteatterissa, kolmannen kerroksen lämpiössä, ja siihen on vapaa pääsy näytöspäivinä tuntia ennen esityksen alkamista.

Näyttely esittelee Vivica Bandlerin henkilö- ja työhistoriaa laajasti; Loviisan varhaisvuosista Lillanin kautta Tukholmaan ja takaisin Suomeen. Se tuo esiin Bandlerin roolin modernin suomalaisen teatteriin pioneerina ja teatterilähettiläänä. Hän vei ennakkoluulottomasti suomalaista teatteria ulkomaille ja toi Suomeen uutta kansainvälistä, modernia teatteria. Näyttely koostuu valokuvista ja kaksikielisistä, Bandlerin elämää ja työtä esittelevistä teksteistä. Oman mainion lisänsä näyttelyyn tuovat hänen aforismimaiset lausahduksensa.

Ester-palkitutut Alma Lehmuskallio (vasemmalla.), Kati Lukka, Susanna Kuparinen ja Iida Kuningas. Valokuva: Pasi Puranen

Ester-palkinnon saanut näyttelijä, teatteritaiteen maisteri Iida Kuningas on tehnyt teatteria molemmilla kotimaisilla. Hänet muistetaan viime vuosilta työstään yhdessä ohjaaja ja käsikirjoittaja Milja Sarkolan kanssa. Kuningas on esiintynyt muuan muassa Q-teatterissa, Helsingin Kaupunginteatterissa ja Viirus Teaternissa, jossa hän esiintyy parasta aikaa Mästaren och Margarita -näytelmässä. Kuningas on tehnyt myös elokuva- ja kuunnelmarooleja. Hänen näyttelijäntyötään luonnehtii tarkkuus, intensiteetti ja ohjauksellisuus.

Toinen palkituista, ohjaaja, dramaturgi ja teatteritaiteen maisteri Susanna Kuparinen on tullut yleisölle tunnetuksi erityisesti Valtuusto-trilogiasta ja 2009 alkaneista Eduskunta-teoksista Ryhmäteatterissa. Kuparisen työlle on tunnusomaista viiltävän terävä yhteiskunnallisuus. Hän on teatterin ohella edelleen aktiivinen tutkiva journalisti ja tehnyt myös lyhytelokuvaa ja äänisuunnittelua.

Alma Lehmuskallio valmistui teatteritaiteen maisteriksi 2015. Hän on näkemyksellinen esitystaitelija, joka yhdistää teoksiinsa tanssia, sirkustaidetta ja näyttämötaidetta. Erityisesti hänen töistään muistetaan teos Sivuhenkilöt. Hän on muutamassa vuodessa onnistunut luomaan teoksia, jotka muodostuvat kokonaisvaltaisiksi ja taianomaisiksi esitystaiteen ihmeiksi. Lehmuskallio on tehnyt urallaan myös radioteatteria ja koreografioita.

Neljäs palkittu, Kansallisteatterin lavastaja, teatteritaiteen maisteri Kati Lukka on tehnyt urallaan useita huomiota saaneita, taiteellisesti korkeatasoisia ja luovia lavastussuunnitteluja. Hänen työlleen on tunnusomaista kokonaisvaltaisten teosten suunnittelu. Lukan näyttämökuva ei kopioi todellisuutta, vaan paljastaa siitä jotain ihan uutta. Hänen lavastuksen luovat uusia maailmoja. Tällä hetkellä hänen lavastuksiaan nähdään muun muassa Kansallisteatterin näytelmässä Koivu ja tähti.

Merkkipäivä – Suomen tarinaa valokuva-albumeista

Mitä kertovat suomalaisten kotien valokuva-albumit? Mitä kertovat niissä olevat valokuvat ylioppilasjuhlista, museovierailuista, hautajaisista tai 50-vuotispäivistä ruusupuskien vierellä? Entä mitä rajautuu kuvien ulkopuolelle? Mitä tarinoita on valokuvien takana?

Marraskuu on uuden kotimaisen draaman kuukausi. Heti 1. marraskuuta sai Lahdessa kantaesityksensä Taija Helmisen käsikirjoittama ja Kaisa-Liisa Logrénin ohjaama Merkkipäivä. Se on Teatteri 2.0:n käynnistämän Uuden näytelmän ohjelman pilottituotanto ja tuotettu yhdessä Lahden Kaupunginteatterin kanssa.

Näytelmä kertoo tarinan sodanjälkeisestä sukupolvesta ja sen vahvasta uskosta tulevaisuuteen ja hyvinvointi-Suomeen. Koulutus ja työ ovat elämää viitoittavia ja koossapitäviä voimia. Helmisen kielellisesti rikas, vahvaan dialogiin pohjaava käsikirjoitus kertoo Topin (Aleksi Lavaste) ja hänen perheensä vaiheista. Isä (Taisto Reimaluoto) ja äiti (Petriikka Pohjanheimo) tutustuvat rakennemuutosta läpikäyvässä Suomessa ja perustavat perheen, heille tuon kaikkein tärkeimmän.

Teksti kuvaa perheen vaiheita ja myös kaikkea sitä, mitä kätkeytyy juhlan hetkien ja kaiken auvon taakse; elämän vaikeita hetkiä, parisuhteen kipupisteitä ja sairautta. Näin se tuo katsojalle mieleen nykypäivän sosiaalisen median, kuten vaikkapa Facebookin tai Instagramin. Valokuvissa ei kuvata riitoja, pahaa oloa tai ahdistusta, oli kyseessä perinteinen perhealbumi tai nykypäivän naamakirja. Paljon elämää rajautuu kuvan ulkopuolelle.

Teatteri 2.0 ja Lahden Kaupunginteatteri - Merkkipäivä. Valokuva: Tiina Hauta-aho.

Teos perustuu Taisto Reimaluodon haastatteluihin ja sen omakohtaisuus heijastuu katsomoon väkevänä. Teoksen ehdoton vahvuus nousee siitä, että se kuvaa tavallisia ihmisiä ja heidän valokuvan ulkopuolelle rajautuvaa elämään. Elämää, joka on tavallisen, pienen ihmisen elämää. Samalla se on vahvan poliittinen kuvaus hyvinvoinnin rakentamisesta ja lopulta sen purkamisesta.

Tämä kaiken se tekee mainion huumorin sävyttämänä. Tämä tuo näytelmään aitoutta ja tekee siitä katsojalleen samaistuttavan. Näyttämön tapahtumissa on paljon tunnistettavaa.

Aleksi Lavasteen Topi yrittää ymmärtää vanhempiensa ratkaisuja ja niiden taustalla olevia vaikuttimia myös vanhempien erilaisten taustojen ja yhteiskuntaluokkien kautta. Petriikka Pohjanheimon herkästi tulkitsema äiti on hyvin uskovainen, helsinkiläinen sairaanhoitaja. Isä taas työssä raatava panostaja-kivityömies, joka uskoo kansan syvien rivien voimaan.

Tiina Hauta-ahon toimivan yksinkertainen lavastus perustuu pitkälti Taisto Reimaluodon perhealbumin kuviin. Reimaluodon näyttelijäntyö on monipuolista ja vahvasti läsnä olevaa. Hänen onnistuu välittää näyttämöllä niin ilon kuin tuskan hetket herkästi ja vivahteikkaasti.

Merkkipäivä on hieno teos juuri näin itsenäisyyden juhlavuonna sillä se kertoo tavallista suomalaisista. Se on myös vahva osoitus siitä, miten yksityinen on yleistä ja voi löytää kosketuspintaa monissa katsojissa.

Taija Helminen – Merkkipäivä
KANTAESITYS 1.11.2017 Lahden kaupunginteatterin Eero-näyttämöllä

OHJAUS Kaisa-Liisa Logrén
ROOLEISSA Aleksi Lavaste, Petriikka Pohjanheimo ja Taisto Reimaluoto
LAVASTUS JA PUKUSUUNNITTELU Tiina Hauta-aho
ÄÄNISUUNNITTELU Tatu Virtamo
VALOSUUNNITTELU Jouni Nykopp
KOREOGRAFIA Anna Maria Häkkinen
VALOKUVAT Jonni Pantzar
TUOTANTO Lahden kaupunginteatteri ja Teatteri 2.0