Teatteri Jurkan Puhdistus-monologi avaa teokseen uusia näkymiä

Sofi Oksanen menetysnäytelmästä ja -romaanista Puhdistus on nähty useita tulkintoja niin Suomessa kuin ulkomailla. Teatteri Jurkassa teoksesta nähdään kiinnostava Hilkka-Liisa Iivanaisen ohjaama monologisovitus. Ensireaktioni ajatukseen monologiversiosta oli hieman skeptinen, mutta esityksen nähtyäni on sanottava, että Puhdistus toimii näyttämöllä erinomaisesti myös näin.

Teatteri Jurkan Puhdistus on näkökulmia avaava ja syventävä tulkinta. Siinä elämän läpi kulkeneen vanhuksen tarina avaa katsojan mielessä täysin uusia vivahteita ja tulkintoja. Tämä onkin Iivanaisen tulkinnan ehdoton ansio. Rankat tapahtumat eivät vyöry vain päähenkilö Aliide Truun (Wanda Dubiel) mielessä, vaan ne rakentuvat yhtä lailla esityksen katsojan tajunnassa.

Näytelmän tarina punoutuu Viron maaseudulla erakkona asuvan vanhuksen, Aliide Truun ympärille. Aliide on teoksen näkökulmahenkilö ja hänen kauttaan se kuvaa Viron historian kohtalokkaita vaiheita neuvostomiehitysten aikana, peilaten tuon aikakauden tapahtumia ja kokemuksia Viron uudelleen itsenäistymisen aikaan 1990-luvulla. Puhdistus on tärkeä teos totalitarismin vaikutuksesta yksilöön, yksilön valintojen seurauksista ja siitä, miten totalitaristiset järjestelmät tuhoavat niiden rattaisiin joutuneiden elämät.

Iivanainen on sovittanut alkuperäisteoksen monologiksi ja varsin toimivaksi näyttämötulkinnaksi. Teoksessa takaumina kerrotut Toisen maailmansodan ja sitä seuranneen neuvostomiehityksen tapahtumat Aliiden ja hänen perheensä elämässä vyöryvät näyttämölle nyt hänen yksinäisissä muisteluissaan. Päähenkilön muistoja piinavat vuosikymmenten jälkeenkin mustasukkaisuus, petos ja kohtalokkaat valinnat, joita hän pitää jopa oikeutettuina. Osa niistä näyttäytyy katsojalle jopa käsittämättömiä.

Teatteri Jurkka, Puhdistus. Valokuva: Marko Mäkinen.

Monologisovituksessa on toki myös omat haasteensa. Mielestäni teoksen tuntemisesta ennakolta on iso apu. Monologi muuttaa teoksen luonnetta ja henkilöhahmojen jäädessä pois, siitä karsiutuu pakostakin tiettyjä vivahteita.

Toisaalta Iivanaisen sovitus ja ohjaus tuovat Aliiden tarinaan ja kerrontaan uuden näkökulman. Siinä korostuu mielenkiintoisella tavalla päähenkilön luonne ja erityisesti sen ristiriitaisuus. Tätä kautta siinä välittyy vahva elämänmakuinen aitous. Päähenkilö ei ole joko hyvä tai paha, Aliide on niitä molempia ja juuri tästä tulkintaan syntyy katsojaa kiinnostava ja otteessaan pitävä jännite.

Jenni Kääriäisen ja Hilkka-Liisa Iivanaisen lavastus rakentaa teokseen hyvin istuvan koruttoman maalaistalon rautasänkyinen ja keinutuoleineen. Samuli Laihon musiikki ja äänisuunnittelu tuovat näyttämölle myös ulkomaailmasta kantautuvat viestit.

Karismaattisen Wanda Dubielin tulkinta on vahva ja ilmeikäs. Dubielin näyttelijänlaatuun hyvin istuva rooli rakentuu tarkoin fyysisin nyanssein. Jurkan intiimi näyttämö sopii hyvin Dubielin herkälle ilmaisulle, ja antaa mahdollisuuden välittää suuriakin tunteita ja tunnetilojen muutoksia ilman suurten näyttämöiden teatraalista ilmaisua.

Dubiel löytää Aliiden hahmoon uskottavasti vanhuksen haurautta ja rankkojen aikojen ja kokemusten tuomaa sitkautta, jos kohta kyynisyyttäkin. Dubiel onnistuu rakentamaan vivahteikkaan, monikerroksisen persoonan ja saamaan Aliiden hahmoon kaikessa ristiriitaisuudessaankin jotain niin inhimillistä, että hahmoa on lopulta helppo ymmärtää.


Sofi Oksanen – Puhdistus
Ensi-ilta Teatteri Jurkassa 7.9.2019

Alkuperäisromaani: Sofi Oksanen
Romaanin sovitus ja ohjaus: Hilkka-Liisa Iivanainen
Skenografia: Jenni Kääriäinen (Tuska Art & Design) sekä Hilkka-Liisa Iivanainen
Äänisuunnittelu ja musiikki: Samuli Laiho ja Hilkka-Liisa Iivanainen
Valosuunnittelu: Saku Kaukiainen
Näyttämöllä: Wanda Dubiel

Syvän inhimillinen Valehtelijan peruukki -esitys riisuu aseista elämänmakuisella huumorilla

Marja Packalén ja Pirkko Saisio nousevat KOM-teatterin lavalle. Seuraavat kaksi ja puoli tuntia he pitelevät katsojia hyppysissään täysin vastaansanomattomasti. Katsomossa ei voi kuin ihailla heidän läsnäolon intensiteettiä, heittäytymisen taitoa ja omaäänistä karismaa. Valehtelijan peruukki on upean näyttelijäkaksikon taidonnäyte alusta loppuun. Se on käsin kosketeltavan inhimillinen ja monin tavoin puhutteleva teos.

Lavalla nähdään kiinnostavaa, monivivahteista ja usein ristiriitaistakin omakohtaiseen kokemukseen pohjaavaa teatteria. Kaikki tämä tekee Valehtelijan peruukista valtavan koskettavan. Teos ei etene kronologisesti, vaan hakee toteutukseen ainekset muistojen väripaletista. Jotkin muistot tai henkilöt vilahtavat vain ohimennen, toisiin taas palataan tämän tästä.

Esitys on vastustamaton siinä, miten se tuo näyttämölle ihmiselämän koko kirjon – ilo, suru, riemu, tuska ja häpeä synnyttävät katsojassa vahvan samaistumisen kokemuksen. Teos tuo vuosien takaa katsojien eteen niin hurmion hetket kuin monet itsehäpäisyn piinaavan suloiset kokemukset. Jotkin esityksen tapahtumista ovat pinnalta hyvinkin arkipäiväisiä, jopa mitättömiä, mutta niihin liittyvät tunteet ja kokemukset voivat ollakin niitä elämän merkittävimpiä.

Teoksen ohjannut ja esittäjien ohella sen kolmantena käsikirjoittajana toiminut Heini Junkkaala on ensin haastattelut Packalénia ja Saisiota puolitoista vuotta. Tämän jälkeen ohjaaja on teettänyt kaksikolla näyttämöimprovisaatioita. Sekä haastattelut että improt hän on videoinut. Kertyneestä 30 tunnin materiaalista syntyi monisatasivuinen teksti. Tekstin dramatisoinnissa näyttämölle on ollut mukana dramaturgi Elina Snicker.

Vaikka näytelmän teksti ja kieli pohjaavat Packalénin ja Saision haastatteluihin ja improvisaatioon, osittain suoriin sitaatteihinkin, on siinä lopulta kuitenkin kyse tarinallistuneista ja siten fiktiivisistä henkilöistä.

KOM-teatteri, Valehtelijan peruukki. Valokuva: Noora Geagea.

Junkkaalan ohjaus rytmittää teosta mainiosti. Teos säilyttää jännitteensä ja luo esitykseen draamallisesti toistuvia, toinen toistaan hurjempia nousuja koko matkan. Esityksen musiikkivalinnat liittyvät kahden naisen kokemuksiin ja elämän vaiheisiin. Yhtenä riemullisimmista Saision pateettinen Mariza-hurmio tai osuvasti molempien elämän juuttumiskohtia kuvaava Aphrodite´s Child feat. Irene Papas esittämä Infinity.

K Rasilan lavastus ja pukusuunnittelu konkretisoivat mainiosti esiintyjien henkilöhistoriaan liittyvät muistot. Silkki, Kaulus, Farkku, Huivi ja muut mainiot vaateparret elävät vaalealla elämän näyttämöllä henkareissa ja viipottavat mukana päähenkilöiden tarinoissa. Kuolema siirtää osan asuista valosta näyttämön pimeille reunoille. Teoksen valosuunnittelu on Tomi Suovankosken.

Seitsemänkymppiset Packalén ja Saisio pistävät peliin paljon niin fyysisessä näyttelijäntyössä, äänenkäytössä kuin ennen kaikkea läsnäolossa ja toteutuksen vaativassa omakohtaisuuden ilmentämisessä. Ensi-iltayleisön he hurmasivat. Epäilemättä näin tapahtuu kaikissa muissakin näytöksissä. Kymmenen vuotta sitten KOMissa nähtiin samojen tekijöiden Unohdus-esitys. Nyt tämä. Kymmenen vuoden kuluttua varmasti jotain yhtä yllättävää ja unohtumatonta.


Heini Junkkaala - Marja Packalén - Pirkko Saisio
Valehtelijan peruukki
Ensi-ilta 12.9.2019 KOM-teatterissa


NÄYTTÄMÖLLÄ: Marja Packalén ja Pirkko Saisio
TEKSTI: Heini Junkkaala, Marja Packalén ja Pirkko Saisio
OHJAUS: Heini Junkkaala
DRAMATURGI: Elina Snicker
LAVASTUS- JA PUKUSUUNNITTELU: K Rasila
​MASKEERAUSSUUNNITTELU: Leila Mäkynen
ÄÄNISUUNNITTELU: Antti Puumalainen
VALOSUUNNITTELU: Tomi Suovankoski

Lauri Maijalan ohjaama Riistapolku rakentuu upealle näyttelijäntyölle

Helsingin Kaupunginteatterin pienellä näyttämöllä nähtävä Riistapolku on piinaavan väkevä, rankan realistinen tulkinta Suomessa harvoin esitetystä draamaklassikosta. Näytelmän kirjoittanut saksalainen Franz Xaver Kroetz (s. 1946) on tunnettu vahvoista teemoistaan ja hänen näytelmänsä olivat erityisen suosittuja Keski-Euroopassa 1970- ja 1980-luvuilla. Näytelmän on ohjannut Lauri Maijala. Riistapolku kertoo tosielämän tapahtumiin pohjaavan, tragediaan päättyvän tarinan epäsovinnaisesta rakkaudesta, ei-toivotusta raskaudesta ja väkivallasta.

Näytelmä alkaa kuvauksena tavallisen perheen arjesta mutta tarinan edetessä keskiöön nousee tragediaan päättyvä rakkaustarina. Perheen isä, Erwin (Risto Kaskilahti) haaveilee paremmasta työstä, äiti Hilda (Ursula Salo) tavallisen seesteisestä perhe-elämästä. 13-vuotias Hanni-tytär (Ella Mettänen) ja 19-vuotias Franz (Paavo Kinnunen) rakastuvat kohtalokkaasti.

Perhetragedian lisäksi Riistapolussa on yhteiskunnallisempikin ulottuvuus. Erwin-isä on vahvasti pettynyt 1960-luvun saksalaiseen yhteiskuntaa. Hän tuntuu kaipaavan kansallissosialistisen ajan vahvaa johtajuutta, sen arvoja ja ajan selkeyttä, demokraattisen Länsi-Saksan epämääräisyyden ja 60-luvun uusien tuulien sijaan. Vaikka sota-aika Erwinin muistoissa näyttäytyykin kadotettuna nuoruutena, haikailee hän selkeämpää järjestystä ja kuria. Nämä teemat tuovat Maijalan ohjauksen myös selvästi eurooppalaiseen nykyhetkeen ja luovat mielikuvia nykyhetken vahvistuvista oikeistopopulistisista virtauksista.

Vaikka ei olisikaan mustemman draaman ystävä, niin Helsingin Kaupunginteatterin Riistapolku kannattaa käydä katsomassa erityisesti loistavien näyttelijöiden vuoksi. Yksistään heidän näyttelijäntyönsä ja vahva läsnäolonsa rakentavat esitykseen käsin kosketeltavan pakahduttavan tunnelman.

Ella Mettänen tekee nuoren 13-vuotiaan Hannin roolin luontevasti ja pakottomasti ja ennen kaikkea psykologisesti hyvin perustellusti. Hän saa hahmoonsa toisaalta varhaisnuoren ehdottomuuden, toisaalta lapsen riipaisevan turvattomuuden ja aikuisen sylin kaipuun. Mettäsen näyttelijäntyössä korostuu Hannin sisäisen maailman kuvaus sekä epävarmana että lopulta kaikessa traagisuudessaan uhmakkaana.

Mettänen rakentaa hahmonsa ulkoisesti varsin rauhallisin, vähin elein, mutta pohjaten sitäkin intensiivisempään läsnäoloon näyttämöllä. Nuoren Ella Mettäsen taidoista on saatu näytteitä muun muassa Ryhmäteatterin 9 hyvää syytä elää –esityksessä sekä Teatteri Jurkan Lokissa ja Niskavuoren Hetassa. Hannin rooli Riistapolussa on uusin näyttö Mettäsen osaamisesta ja herkästä näyttelijänluonteesta.

Helsingin Kaupunginteatteri, Riistapolku. Valokuva: Tapio Vanhatalo

Hanttihommia tekevästä 19-vuotiaasta Franzista muovautuu Paavo Kinnusen käsissä tragikoominen rakastunut nuorimies. Kinnusen lavakarisma ja vahva tyypittelyn taito rakentavat onnistuneen työläispojan hahmon.

Ursula Salon Hilda-äiti on tyttärestään huolestunut, yliherkkä vastuunkantaja ja toisaalta moitteettomista kulisseista kiinnipitävä kotiäiti. Salo onnistuu kuvaamaan ilmeikkäästi myös äidin mielen järkytyksen traagisten tapahtuminen vyöryessä eteen päin. Risto Kaskilahti saa isän hahmoon viiltävää toivottomuutta ja toisaalta ristiriitaa lastaan sekä rakastavana ja pahoinpitelevänä, hämmentyneenä vanhempana.

Vesa Tapio Valon suomennoksen dialogi elää näyttelijöiden suussa luontevasti. Tekstin niukkasanaisuus istuu teoksen maailmaan hyvin. Murteellinen, ronski kieli tuo esitykseen osin arkisen, toisaalta piinaavankin tunnelman.

Lauri Maijala onnistuu tiiviissä, vain puolitoistatuntisessa tulkinnassaan kuvaamaan vangitsevalla tavalla saksalaisen pikkukaupungin työväenluokkaisen perheen elämän arkirutiinit ja perheen 13-vuotiaan tyttären epäsovinnaisen rakkauden 19-vuotiaaseen nuoreen mieheen. Maijalan ohjaukselliset elementit tuovat teokseen kutkuttavan piinaavia, jopa unenomaisia tuokiokuvia. Perheen arki on täynnä toistuvia rutiineja; työ, koulu, aamut ja ruokahetket. Aleksi Sauran mainio äänisuunnittelu luo perheen arkirutiineihin tuttua tavanomaisuutta.


Franz Xaver Kroetz – Riistapolku
Ensi-ilta Helsingin Kaupunginteatterin pienellä näyttämöllä 4.9.2019

Rooleissa: Pekka Huotari, Risto Kaskilahti, Paavo Kinnunen, Ursula Salo, Ella Mettänen
Lisäksi nauhalla: Helena Haaranen ja Ilkka Kokkonen

Suomennos: Vesa Tapio Valo
Ohjaus: Lauri Maijala
Lavastus: Antti Mattila
Pukusuunnittelu: Elina Kolehmainen
Valosuunnittelu: Kari Leppälä
Äänisuunnittelu: Aleksi Saura
Naamioinnin suunnittelu: Henri Karjalainen