Systerit lähiöbaarista

Ylioppilasteatterin Seitsemän siskoa – ja sitten me ryypättiin tuo Aleksis Kiven klassikon nykypäivään ja kääntää samalla alkuperäisteoksen sukupuoliroolit riemukkaasti päälaelleen. Pääosissa ovat nyt kauppakeskuksissa luuhaavat, kiroilevat ja syljeskelevät pissikset.
Seitsemän nuorta vihaista naista on kasvanut ja oppinut huonoille tavoille lähiöbaari Jukolan leikkinurkassa vanhempien juopotellessa. Tytöt on nimetty naistenlehtien mukaan: Regina, Olivia, Eeva, Elle, Gloria, Anna ja Sara. He haikailevat tietysti kaikki saman miehen, Danielin, perään.

Danielin saadakseen olisi kuitenkin osattava käyttäytyä kuten hieno nainen, joten tytöt päätyvät lukkarin tenniskouluun tapoja oppimaan. Miten hieno nainen istuu jalat yhdessä aviomieheensä päin, jotta sieltä ”sillitehtaalta” ei mitään hajuja pääsisi ympäristöön… Mies kertoo tietysti naiselle, miten pitää olla ja käyttäytyä, miten miellyttää miestä. Naisenhan kuuluu olla ennen kaikkea nöyrä ja aina hillitty. Olla empaattinen, ymmärtää ja tukea miestään. Lukkarin tenniskoulu näyttäytyy esityksessä äärimmäisen naisvihamielisenä.

Ei kestä pimujen hermot, eikä “oppi” mene perille. Pakko päästä pois, paettava Pimppivaaraan. Ja tietysti ryypättävä.


Valokuva: Mitro Härkönen/Ylioppilasteatteri

Voi siskot ja veljet!

Näytelmä ironisoi hyvin naisten ja miesten usein kaavamaisia sukupuolirooleja. Kun nuori nainen kiroilee, ryyppää ja käyttäytyy yleishuonosti on se aina uhka. Eihän nyt tyttö tuolla tavalla voi… Kun nuori mies tekee sen, on se suhteellisen normaalia “pojat on poikia –käytöstä”. Kun miehestä halutaan tehdä naurettava on se varsin helppoa; silloin mies esittää naista, on vain naismainen tai transu.

Itse havahdun usein teatterissa pohtimaan esimerkiksi sitä, mille nauran ja mille en. Usein tietysti myös muut ihmiset katsomossa nauravat eri asioille ja eri kohdissa kuin itse. Miksi nauran sille mille nauran? Miksi meillä on juutalaisvitsit, neekerivitsit, homovitsit, blondivitsit…?

Jotenkin Ylioppislasteatterin tulkinta toi mieleeni Leea Klemolan työt ja tulkinnat sukupuolirooleista näyttämöllä. Klemolan koko tuotantohan käsittelee itse asiassa juuri niitä, yhtä lailla hänen omat ohjaustyönsä kuin roolinsa näytelmissä ja elokuvissa.

Kuinka (hetero)normatiivisia sukupuolirooleja teatteri yleensä tuo näyttämölle? Ja miksi? Pitääkö teatterin valtavirran pyrkiä samaistumaan katsojiinsa?

Kun pimut kännipäissään saunaillan päätteeksi onnistuvat Pimppivaarassa lukitsemaan itsensä pakkaseen on lähdettävä ainoan ystävän ja ymmärtäjän, Taula-Marin luokse. Draghahmo Taula-Mari istuttaa tytöt osaksi katsomoa, josta ainakin minun esityspäivänäni noin 85 prosenttia oli naisia. Ja miten haltioissaan seitsemän siskoa ja koko muu katsomo kuuntelevat kun Taula-Mari kertoo Mallorcan ryyppyreissuistaan.

Näytelmä onnistuu olemaan ironinen sukupuolirooleja ja myös naistenlehtien edustamaa maailmankuvaa kohtaan. Se ei käsittele pelkästään naiseutta vaan yhtä lailla mieheyttä. Molempia ennen kaikkea riemukkaan huumorin kautta. Toukolan räppipojat saavat kunnolla köniin Bar Jukolan pissiksiltä ja tenniskoulun mallioppilaspojut on lukkari ”opettanut” lähes sukupuolettomiksi.

Suomalaisia teatterikatsojia naurattaa tietysti takuuvarmasti kun viinan kanssa läträtään. Olisin toivonut jotakin muuta tapaa näyttämöllistää ryyppääminen, kuin iänikuinen pullojen ja ämpäreiden kanssa lotraaminen ja veden päälle kaataminen. Onhan se jo aika moneen kertaan käytetty ja nähty.



Valokuva: Mitro Härkönen/Ylioppilasteatteri

Esityksen näyttelijäntyö on vahvaa ja energistä. Kaikki näyttelijät ansaitsevat olla lavalla, ja voi vain ihailla näiden harrastajien antautumista ja panostusta. Koko porukka on myös laulutaitoista. Asennetta roolihahmoista kyllä löytyy. Mustikkamaan kesäteatteri antaa upeat mahdollisuudet myös ympäröivän luonnon käyttöön. Mennä mellastetaankin nuoruuden energialla niin että puskat heiluu. Lavastus näyttämöllä on varsin minimaalista, mutta antaa näin hienosti tilaa ympäröivälle metsälle.

Kokonaisuudessaan esitys käsittelee aihettaan huumorilla, lämpimän ymmärtävästi. Katsojan korvien ja silmien välissä on tietysti se tulkinta, jolla siihen suhtautuu: pelkkänä huumorina, ironiana vaiko suoranaisena yhteiskuntakritiikkinä. Tämän päivät siskot ja veljet ovat kaltoin kohdeltuja lähiölapsia, ovat vakavassa syrjäytymisvaarassa ja lotraavat viinan kanssa.

Kuten Kiven alkuperäisteoksessakin, niin tässäkin tulkinnassa henkilöhahmoille käy kuitenkin lopulta hyvin. Loppu on onnellinen suomalaisella tavalla, kaikille tytöille käy suhteellisen hyvin ja elämä jatkuu.

Ylioppilasteatteri – Seitsemän siskoa - ja sitten me ryypättiin

Ohjaus: Sirpa Riuttala
Lavastus: Maija Poukka
Pukusuunnittelu: Elisa Avikainen, Aino Simola
Rooleissa: Inkeri Hyvönen, Lotta Jäppinen, Niina Karppinen, Helinä Kumpulainen, Sandra Lamppu, Miina Penttinen, Aliisa Rinne, Robert Katz, Juho Kuusamo, Marius Laiho, Mikko Laine, Aapo Puusti

Esityspaikka: Mustikkamaan kesäteatteri, esitykset 14.8 asti.

http://ylioppilasteatteri.fi/pub/ohjelmisto/seitsemansiskoa.htm

Ensiesitys

Pikkulapsi Oulun Heinäpäästä vietiin teatteriin 70-luvulla. Oulun kaupunginteatteri Torinrannassa oli juuri valmistunut, uljas ja moderni.

Ensimmäinen näkemäni esitys oli Yrjö Kokon kirjoittama Pessi ja Illusia – tarina helposti huolestuvasta, karvaisesta Pessi-peikosta ja huolettomasta, sateenkaaren päältä saapuvasta Illusia-keijusta. Kuulin, aistin ja hengitin todella syvään.

Muistan valot ja lavasteet ­– erityisesti kavalan ristilukin verkot. Muistan teatterin tuoksut. Muistan jännityksen ja ihmetyksen. Muistan myös lapsen tunteen: Miksi minulle ei ole aikaisemmin kerrottu, että tällaista on olemassa! Miksi vasta nyt?

Teatteri on minulle yksi tärkeimmistä, ja on tuosta ensimmäisestä esityksestä lähtien aina ollut. Paljon olen myös nähnyt, satoja eri esityksiä, ja pääasiassa hyvää.

Alan nyt julkaista Pessin ja Illusian luona -nimistä teatteriblogia. Kirjoitan näkemästäni, kokemastani ja miettimästäni. Tässä ensimmäisessä tekstissäni kerron omakohtaisesta suhteestani teatteriin.

Minulla oli jo ala-asteikäisenä ensi-iltakortti Oulun kaupunginteatteriin. 80-luvulla Oulussa näin suuren osan kaupunginteatterin näytelmistä moneen kertaan. Ennätys oli Cabaret, neljätoista kertaa. Ja heti on sanottava, etten ole erityisemmin musikaalifani, vaikka teatterimusiikista tykkäänkin.

Nykyisin näen teatteria pääasiassa Helsingissä, mutta aina silloin tällöin esimerkiksi myös Turussa, Lahdessa, Lontoossa, New Yorkissa, Madridissa ja tietysti Tampereella.

Niin lukemattomat kerrat olen nauranut, itkenyt, inhonnut ja ihastellut. Permannolla ja parvella. Lämpiön puolellakin. Teatterikokemus on aina hyvin henkilökohtainen. Ei siihen sinänsä muita tarvita, mutta on sekin ihan ok, jos joku on seurana.

Meille suurkuluttajille on tyypillistä nähdä ne todella hyvät esitykset useampaan kertaan, jos vain mahdollista. Nykyisin, kun päiväpuuhat vievät paljon energiaa, en yllä enää ihan samoihin lukuihin kuin lapsena Oulussa. Kyllähän se voi joskus herättää pientä ihmetystä, kun kertoo menevänsä Jotain toista toiseen kertaan katsomaan. Kaikista kolmansista ei aina tarvitse kertoakaan. Itselleni se, että hyvää lähtee katsomaan useampaan kertaan, on luonnollista.

Olen myös tehnyt teatteria, vaikken pitkään aikaan. Oulun Lasten ja nuorten taidekoulusta minulla on todistus "pitkästä", yli kolmivuotisesta näyttelijänurasta. Se varmaankin auttoi pääsemään Kallion ilmaisutaidon lukioon. Siellä sitä sitten osattiin kokemuksella eloa tulkita…

Miksi juuri teatteri? Miksi minulle on niin tärkeää jokin sellainen, joka voi jollekulle toiselle tässä kauniissa maailmassa olla sietämätöntä? Minä löydän näyttämöiltä kaiken sen sietämättömän, tärkeän ja kauniin, minun maailmani. Löydän Pessin ja Illusian uudestaan, ilta toisensa jälkeen. Teatteri on Pessistä ja Illusiasta lähtien ollut minulle jotain sellaista, jonka haluan puhuttelevan ja jollakin tavalla koskettavan minua. Teatterin kieli on minulle se kaikista tärkein ja rakkain. Se haltioi.

En ole oikein musikaali-ihminen, enkä kesäteatteri-ihminenkään, mutta ensimmäisen arvioni ja siis seuraavan blogitekstini aion kuitenkin kirjoittaa Ylioppilasteatterin kesänäytelmästä Seitsemän siskoa – ja sitten me ryypättiin.