Ensiesitys

Pikkulapsi Oulun Heinäpäästä vietiin teatteriin 70-luvulla. Oulun kaupunginteatteri Torinrannassa oli juuri valmistunut, uljas ja moderni.

Ensimmäinen näkemäni esitys oli Yrjö Kokon kirjoittama Pessi ja Illusia – tarina helposti huolestuvasta, karvaisesta Pessi-peikosta ja huolettomasta, sateenkaaren päältä saapuvasta Illusia-keijusta. Kuulin, aistin ja hengitin todella syvään.

Muistan valot ja lavasteet ­– erityisesti kavalan ristilukin verkot. Muistan teatterin tuoksut. Muistan jännityksen ja ihmetyksen. Muistan myös lapsen tunteen: Miksi minulle ei ole aikaisemmin kerrottu, että tällaista on olemassa! Miksi vasta nyt?

Teatteri on minulle yksi tärkeimmistä, ja on tuosta ensimmäisestä esityksestä lähtien aina ollut. Paljon olen myös nähnyt, satoja eri esityksiä, ja pääasiassa hyvää.

Alan nyt julkaista Pessin ja Illusian luona -nimistä teatteriblogia. Kirjoitan näkemästäni, kokemastani ja miettimästäni. Tässä ensimmäisessä tekstissäni kerron omakohtaisesta suhteestani teatteriin.

Minulla oli jo ala-asteikäisenä ensi-iltakortti Oulun kaupunginteatteriin. 80-luvulla Oulussa näin suuren osan kaupunginteatterin näytelmistä moneen kertaan. Ennätys oli Cabaret, neljätoista kertaa. Ja heti on sanottava, etten ole erityisemmin musikaalifani, vaikka teatterimusiikista tykkäänkin.

Nykyisin näen teatteria pääasiassa Helsingissä, mutta aina silloin tällöin esimerkiksi myös Turussa, Lahdessa, Lontoossa, New Yorkissa, Madridissa ja tietysti Tampereella.

Niin lukemattomat kerrat olen nauranut, itkenyt, inhonnut ja ihastellut. Permannolla ja parvella. Lämpiön puolellakin. Teatterikokemus on aina hyvin henkilökohtainen. Ei siihen sinänsä muita tarvita, mutta on sekin ihan ok, jos joku on seurana.

Meille suurkuluttajille on tyypillistä nähdä ne todella hyvät esitykset useampaan kertaan, jos vain mahdollista. Nykyisin, kun päiväpuuhat vievät paljon energiaa, en yllä enää ihan samoihin lukuihin kuin lapsena Oulussa. Kyllähän se voi joskus herättää pientä ihmetystä, kun kertoo menevänsä Jotain toista toiseen kertaan katsomaan. Kaikista kolmansista ei aina tarvitse kertoakaan. Itselleni se, että hyvää lähtee katsomaan useampaan kertaan, on luonnollista.

Olen myös tehnyt teatteria, vaikken pitkään aikaan. Oulun Lasten ja nuorten taidekoulusta minulla on todistus "pitkästä", yli kolmivuotisesta näyttelijänurasta. Se varmaankin auttoi pääsemään Kallion ilmaisutaidon lukioon. Siellä sitä sitten osattiin kokemuksella eloa tulkita…

Miksi juuri teatteri? Miksi minulle on niin tärkeää jokin sellainen, joka voi jollekulle toiselle tässä kauniissa maailmassa olla sietämätöntä? Minä löydän näyttämöiltä kaiken sen sietämättömän, tärkeän ja kauniin, minun maailmani. Löydän Pessin ja Illusian uudestaan, ilta toisensa jälkeen. Teatteri on Pessistä ja Illusiasta lähtien ollut minulle jotain sellaista, jonka haluan puhuttelevan ja jollakin tavalla koskettavan minua. Teatterin kieli on minulle se kaikista tärkein ja rakkain. Se haltioi.

En ole oikein musikaali-ihminen, enkä kesäteatteri-ihminenkään, mutta ensimmäisen arvioni ja siis seuraavan blogitekstini aion kuitenkin kirjoittaa Ylioppilasteatterin kesänäytelmästä Seitsemän siskoa – ja sitten me ryypättiin.