Miesten mielissä ilmeetön kipu

Porin Teatterin Tuntematon sotilas tarjoilee näyttäviä taistelukohtauksia. Sodan melskettä ja pauhua tuodaan näyttämölle hienosti ja vaikuttavasti. Tuntematonta sotilasta esitetään vanhassa oluttehtaassa Valtakadulla. Teatteritila mahdollistaa leveän ja syvän näyttämön, jota teoksessa hyödynnetään oivallisesti. Lavastuksen tehnyt Teemu Loikas on onnistunut luomaan teokseen toimivan ja selkeän lavastuksen, joka rakentuu metallisista tasoista ja sivuseinien vinoista puuseinistä. Niiden avulla teatteritilaan on saatu syvyyden ja leveyden lisäksi myös kohoava, nouseva vaikutelma. Kuten miesten mielet, myös lavastuksen metalliset pylväät kaatuvat sodan lopulla hiljaa.

Väinö Linnan Tuntematon sotilas kertoo suurimmalle osalle suomalaisista tutun tarinan konekiväärikomppaniasta jatkosodassa 1941-1944. Taistelukohtausten lisäksi teos tarkastelee keskenään hyvinkin erilaisten päähenkilöiden luonteita ja toimintatapoja sekä rivimiesten ja päällystön ristiriitoja. Linna halusi alun perin luoda teoksen, joka tarkastelee sotaan sellaisen kuin se on. Linnan alkuperäisessä, vuonna 2000 lopulta julkaistussa Sotaromaanissa oli Tuntematon sotilas –romaania enemmän sodanvastaisuutta ja ylintä sodanjohtoa kritisoivaa aineistoa, jota näytelmän Poriin dramatisoinut ja ohjannut Christian Lindroos onkin ottanut tulkintaansa mukaan.

Lindroosin dramatisoima ja ohjaama Porin Teatterin Tuntematon sotilas on toteutukseltaan monin kohdin hyvin perinteinen. Tämä on varmaankin monen katsojan mieleen, niin ikoninen Linnan romaani ja siitä tehdyt elokuva- ja näyttämöversiot Suomessa ovat. Lindroos ei ole halunnut lähteä konstailemaan toteutuksensa kanssa. Jäin teosta katsoessa kuitenkin kaipaamaan jonkinlaista uutta näkökulmaa tuttuun teokseen. Edelliset näyttämöversiot Kajaanin Kaupunginteatterissa 2016 ja Kansallisteatterissa 2007 tarjosivat klassikkoon erityyppisiä näkökulmia kuin Porin versio tekee.

Mutta kyllä Lindroosin ohjauksessa omat tarkastelukulmansa ovat. Niistä keskeisimmät liittyvät sodan miehille aiheuttamiin traumoihin ja heidän muuttumiseensa reilun kolmen vuoden aikana, kun sotaa käydään. Alun optimismi ja nuorten miesten suoranainen riehakkuus vaihtuvat lopun pessimismiin, apeuteen ja typerrykseen hävityn sodan ja kaiken mielettömyyden edessä. Lindroosin tulkinnassa se näkyy miehissä eräänlaisena ilmeettömänä kipuna. Omien sotilaiden teloituskohtaus nousee nyt keskeiseksi muutoskohdaksi. Se jäsentää näytelmää kahteen osaan ja sotilaitten mielet palaavat teloitukseen useamman kerran. Keskiössä ovat miesten arvot ja asenteet, suhtautuminen koko sotaan.

Porin Teatteri, Tuntematon sotilas. Valokuva: Janne Alhonpää.

Se, mitä tulkinnassa jäi nyt puuttumaan, on koskettavuus. Lindroos on joutunut toki ymmärrettävästi karsimaan paljon alkuperäisestä romaanin aineistosta, mutta nyt tuntuu, että teos ei pysähdy riittävästi niissä kohdin, joissa voisi, eikä se näin onnistu liikuttamaan katsojaansa. Esimerkiksi Eerolan (Juha Kulmala) kuolinkohtaus ei nyt puhuttele. Eikä Lehdonkaan, vaikka Jarkko Tiainen tuo muuten Lehdon hahmon kaikessa jyrkkyydessään näyttämölle onnistuneesti.

Liekö vain oma ajatukseni, mutta Lindroosin tulkinta toi mieleeni erilaiset työyhteisöt ja niiden ristiriidat. Eräänlainen työyhteisö konekiväärikomppania tietysti onkin. Etenkin Rokan (Turkka Mastomäki) suoranainen herraviha ja alaistaitojen puuttuminen korostuvat tulkinnassa. Mastomäki onnistuu Rokkana juuri tässä puolessa – olemaan änkyrä, sotilaskuria vieroksuva jermu. Ristiriidat ja konfliktit, joita väistämättä syntyy esimiesten ja alaisten välille lähes kaikissa työyhteisöissä nousevat esille Lindroosin Tuntemattomassa sotilaassa.

Marko Honkanen onnistuu Lahtisen roolissaan erinomaisella tavalla saamaan roolihenkilöönsä sodanvastaisuutta ja kaiken järjettömyyttä arvostelevaa konekivääriampujaa. Honkanen tulkitsee Lahtisen kritiikin, arvostelun ja epäilykset sodanjohtoa kohtaan pienieleisesti, mutta tuoden hahmoon jotain hyvin uskottavaa. Lahtinen on hahmona jatkuvasta rutkutuksesta huolimatta aina valmis täyttämään käskyt ja toimii esimerkillisesti, lopulta itsensä uhraten. Tämänkin puolen Honkanen saa roolihahmoonsa puristettua.

Porin Teatteri, Tuntematon sotilas. Valokuva: Janne Alhonpää.

Myös Hietasen rooliin näytellyt Pekka Hänninen onnistuu luomaan hahmonsa mainiosti. Hännisen vahvasti varsinaissuomalainen Hietanen on maanläheinen hahmo. Krapulainen silakan ruinauskohtaus Mäkilältä on todella hauska ja Hänninen onnistuu näyttämään siinä taitonsa. Joonas-Petteri Niemisen Mäkilä on hykerryttävä pihinä ja helposti harmistuvana huoltoaliupseerina.

Sofia Finnilän säveltämä ja Aino Juutilaisen (sello) ja Eliina Mäkirannan (piano) herkästi tulkitsema musiikki soi esityksessä välillä lyyrisesti ja välillä kiihkolla teoksen tunnelmia ja miesten mielentilaa vahvasti tukien.

Äänisuunnittelun teokseen toteuttaneet Jyrki Heloaho, Pontus Keto ja Toni Randell onnistuvat luomaan aseiden paukkeen ja räjähdykset pelottavina jo valtavien desibelienkin takia (korvatulppia on tarjolla talon puolesta). Äänimaailma tuo teoksen taistelukohtauksiin yhdessä Kalle Rossin pyrotekniikan kanssa sodan julmaa maailmaa. Kalle Ropposen valosuunnittelu luo myös osaltaan teatteritilaan sodan tunnelmaa yhdessä tulen ja savun kanssa. Ropposen valosuunnittelu on oman näköistään tässäkin teoksessa ja hän hyödyntää valoja vaikuttavasti esimerkiksi kohtauksessa, jossa Lehto, Määttä (Jeremias-Petteri Nieminen)  ja Rahikainen (Samu Loijas) seisovat kovennettua rangaistustaan ja joutuvat pommikonehyökkäyksen alle. Ropposen tilaan sopiva valaistus nousee esiin myös syvän näyttämön savunsekaisissa varjoissa.

Porin Teatterin Tuntematon sotilas on osa Suomi 100 -juhlaohjelmistoa.


Porin Teatteri: Tuntematon sotilas
Ensi-ilta 28.1.2017

Teksti: Väinö Linna
Ohjaus ja dramatisointi: Christian Lindroos (vier.)
Lavastus: Teemu Loikas
Puvustus: Eila Santanen
Valosuunnittelu: Kalle Ropponen (vier.)
Musiikki: Sofia Finnilä (vier.)

Rooleissa:
Hannu Müller Kapteeni Kaarna ja Eversti
Vesa Haltsonen  Koskela
Marko Honkanen Lahtinen
Teemu Niemelä Lammio
Oskari Penttilä Vanhala
Ilkka Aro Honkajoki
Peter-Sebastian Lehtonen Kariluoto
Janne Turkki Salo
Pekka Hänninen (vier.) Hietanen
Turkka Mastomäki (vier.) Rokka
Matti Mäntylä (vier.) Sarastie
Samu Loijas (vier.) Rahikainen
Jarkko Tiainen (vier.) Lehto, Lampinen, Baranov
Thomas Dellinger (vier.) Riitaoja, Vänrikki, Jalovaara
Piritta Huhta Lotta, Sisar, Suomi Neito
Jarno Malinen Susi, Lääkintämies
Jeremias-Petteri Nieminen Määttä
Joonas-Petteri Nieminen Mäkilä
Veikko Pukkila (vier.) Viirilä
Vinsentti Koivula Sihvonen, Haavoittunut
Juha Kulmala Eerola, Ryssä
Lauri Lehtimäki Autio, Karjula
Antti Tuominen Hauhia, Lääkintämies
Kimmo Tihveräinen Mielonen, Pappi, Alokas 
Kallle Rossi, Petri Helin venäläinen sotilas, suomalainen sotilas
Salla Pokkinen, Satu Silvasti venäläinen sotilas

Muusikot:

Aino Juutilainen Sello
Eliina Mäkiranta Piano

Turun ToF – riemua ja rohkeutta!

Tom of Finland -musikaali Turun Kaupunginteatterissa on rohkea ja samalla sopivan röyhkeä ja häpeämätön. Turun ToF ei silottele tai sievistele, vaan tarjoilee katsojalle esikuvansa – Tom of Finlandin piirrosten – mukaisen kokonaisuuden. Teoksen huumori on paikoin hulvattoman ronskia. Kuten Tomin piirroksissa, niin näyttämölläkin aurinko paistaa ja hommat hoidellaan hymyssä suin.

Teoksen ohjannut ja siihen koreografian tehnyt Reija Wäre ja koko taiteellinen työryhmä onnistuvat loihtimaan Logomon lavalle musiikillisesti ja koreografisesti vahvan ja riemullisen teoksen. Wäreen ohjaus ja koreografia tuovat teokseen leikin ja ilon. Sen saman, joka on voimakkaasti läsnä Tom of Finland –kuvastossa. Ilmava ja raikas koreografia sopii erinomaisesti teokseen Ja miten riemukkaan lennokas ja karnevalistinen onkaan Glad to Be Gay -loppukohtaus!

Jussi Vahvaselän ja Jori Sjöroosin musiikki soi vahvana ja monipuolisena läpi teoksen. Tom of Finland –musikaali on myös visuaalisesti onnistunut ja näyttämöllä heräävät eloon monet ikoniset Tom of Finland –hahmot, tukkijätkät, Kake, dandy ja merimies. Musikaalin lavastanut Jani Uljas ja puvustuksen suunnittelut Tuomas Lampinen luovat näyttämölle vahvan epookin. Lavastus onnistuu tuomaan teokseen varsin pienieleisesti ja notkeasti vaihtuvia tiloja jättäen tilaa koreografialle. Mustaa nahkaa ja paljasta pintaa nähdään toki, mutta Lampinen on puvustuksessaan onnistunut luomaan ajankuvaa hienosti moni keinoin. Sanna Malkavaaran projisoinnit täydentävät näyttämökuvaa onnistuneesti.

Turun Kaupunginteatteri, Tom of Finland. Valokuva: Otto-Ville Väätäinen.

Tuomas Parkkisen käsikirjoittama musikaali käy läpi Kaarinassa syntyneen taiteilija Touko Laaksosen (Olli Rahkonen) elämää 1920 –luvulta aina hänen kuolemaansa 1991 asti. Musikaali lähtee rohkeasti liikkeelle nuoren Toukon (ensi-illassa Tuure Boelius) seksuaalisen kiinnostuksen heräämisestä ja nahkafetissistä. Se tuo vahvoina kuvina näyttämölle päähenkilön sota-ajan kokemukset miesten välisestä seksistä pommitusten vuoksi pimennetyiltä Helsingin kujilta, puistoista ja pisuaareista. Meno on krouvia ja se piirtyy näyttämölle sellaisena kuin se välittyy Touko Laaksosen piirroksistakin.

Teos on arvokas kertomus 100-vuotiaan Suomen harvemmin kerrotusta historiasta; homo-miesten elämästä aikana, jolloin homous oli rikollista, syntiseksi ja likaiseksi leimattua. Teos kuvaa hyvin 1950-luvun ankaraa ilmapiiriä, jossa homomiehiin kohdistui myös fyysistä väkivaltaa, muusta syrjinnästä puhumattakaan. Aikaa jolloin ”Tanskan pojan” piirrokset alkoivat liikkua Helsingin alakulttuurissa eikä kukaan voinut kuvitellaan niiden olevan jonkun suomalaisen tekemiä. Mainiota ajankuvaa teokseen tuovat myös Tomin piirrosten tulo osaksi yhdysvaltalaisen Physique Pictoral –lehden aineistoa sekä ensimmäinen Tom of Finland –piirrosten näyttely Hampurissa 1976, Revolt Shop –pornokaupan takahuoneessa.

Parkkisen libretto kertoo Touko Laaksosen tarinaa piirtäjänä, jossa mukana kulkevat puoliso Veli (Jukka Nylund) ja sisko Kaija (Anna Victoria Eriksson). Toisella puoliajalla käsikirjoitus eksyy välillä hieman turhiin rönsyihin, mutta musiikillinen ja koreografinen vahvuus kannattelee teosta tekstin karikoiden yli.

Karismaattinen Olli Rahkonen tekee yhtä aikaa vahvan ja herkän pääroolin. Rahkosen näyttelijäntyö on moni-ilmeistä niin nuorena sodan läpikäyvänä luutnanttina kuin myöhemmin Yhdysvalloissa homokulttuurin ylistämänä vanhenevana miehenä. Rahkonen onnistuu ilmentämään näyttämöllä mainiosti roolihenkilönsä elämänkaaren ja saa hahmoonsa koko teoksen henkeä kuvaavan mutkattoman ja elämäniloisen riemukkuuden.


Turun Kaupunginteatteri: Tom of Finland
Kantaesitys 27.1. Logomo-teatteri.

Libretto Tuomas Parkkinen
Sävellys Jussi Vahvaselkä ja Jori Sjöroos
Ohjaus ja koregrafia Reija Wäre
Lavastus Jani Uljas
Pukusuunnittelu Tuomas Lampinen
Valosuunnittelu Jarmo Esko
Videosuunnittelu Sanna Malkavaara
Äänisuunnittelu Jari Tengström
Naamioinnin suunnittelu Minna Pilvinen

Rooleissa Olli Rahkonen (Touko Laaksonen), Anna Victoria Eriksson (Kaija Laaksonen), Jukka Nylund (Veli Mäkinen), Mika Kujala (Markus Palin), Ville Erola (Kake), Jonas Furrer, Marika Huomolin, Minna Hämäläinen, Stefan Karlsson, Leo Kirjonen, Ulla Koivuranta, Clyde van Loij, Tuukka Raitala, Petri Rajala, Kimmo Rasila, Jonas Saari, Riitta Salminen, Aleksi Seppänen

Orkesteri Jussi Vahvaselkä (orkesterin johto, koskettimet, haitari), Katariina Sallinen (viulu), Matti Moilanen / Teemu Mastovaara (sello), Juha Keskinen (kitarat), Ari Kataja (bassot), Ville Vihko (koskettimet), Jani Riihimäki (rummut/lyömäsoittimet), Kimmo Gröhn (tenori- ja sopraanosaksofoni, huilu, koskettimet, lyömäsoittimet), Jusu Heinonen / Samuli Nieminen / Kristian Lakari (altto- ja baritonisaksofoni, huilu, klarinetti, bassoklarinetti)

Uskottomuudesta ja rakkaudesta

Ida ja Leo elävät hyvin tavallisen oloista lapsiperheen elämään. Toinen lapsi on tulossa kun äkkiarvaamatta iskee kriisi. Iidalle paljastuu vahingossa, että Leolla on toinen suhde. Alun lamaannuksesta ja typertyneisyydestä selvittyään he päätyvät parisuhdeterapiaan ja alkavat pala palalta käydä läpi kaikkea siihen asti yhdessä elettyä ja koettua. Terapeutin sohvalla kohdataan oman puolison lisäksi sekä omat että siipan vanhemmat, isovanhemmat ja muuta sukua.

Näyttelijänä paremmin tunnettu Vera Kiiskinen on käsikirjoittanut ja ohjannut Kansallisteatterin Omapohjaan mainion ja elämänmakuisen kuvauksen parisuhdekriisistä. Kiiskisen Sisäistetyt teoriat rakkaudesta tuo näyttämölle päähenkilöt, jotka tuovat parisuhteeseen itsensä lisäksi koko elämänhistoriansa ja koko kantaperheensä – niin elävät kuin kuolleet.

Näytelmässä parisuhdekriisi iskee täysin yllättäen, niin kuin elämässä usein tapahtuu. Voi kuulostaa kliseeltä, että kriisi on aina myös mahdollisuus, mutta tottahan se on. Kiiskisen teoksessa kriisiin ajautunut pariskunta joutuu pohtimaan pohjamutia myöten omaa elämäänsä ja parisuhdettaan. Mistä he tulevat ja keitä he ovat? Voiko parisuhteesta ylipäätään selvitä eroamatta? Miten palauttaa romuttunut luottamus toiseen? Miten olen rakentunut suhteessa vanhempiini ja toistanko mahdollisesti heidän virheitään?

Suomen Kansallisteatteri, Sisäistetyt teoriat rakkaudesta. Valokuva: Tanja Ahola

Kiiskisen teos onnistuu tuomaan tekstiin, sen päähenkilöiden ja heidän lähisukunsa hahmoihin jotakin kovin arkista ja tuttua. Jotain, johon katsojan on helppo samaistua. Monesta katsojasta tuntuu varmasti tutulta tämän pariskunnan taaperrus elämässä ja kriisin selvittelyssä eteenpäin. Lopulta ei voi olla tuntematta suurta myötätuntoa heitä kohtaan.

Kiiskinen onnistuu henkilöohjauksessaan, ja Sanna-June Hyde ja Ilkka Villi tavoittavat molemmat rooleissaan kriisin hetkellä haavoittuvan ja herkän puolen henkilöhahmoistaan. Näytelmän sivuhenkilögalleria on herkullinen. Kaija Kiiski läsnä olevana ja oman osansa huomiosta kaipaavana Iidan äitinä, Irina Pulkka terapeuttina ja hulvattoman dekadenttina Ingebor-tätinä ja Jari Virman useissa sivuosissa rakentavat pääparin ympärille osin kipeänkin menneisyyden ja vaativan nykyhetken. Näytelmä kuvaa, kuinka kantaperheen taakkaa alkoholismista tai väkivallasta joutuu kantamaan mukanaan, halusi tai ei.

Sisäistetyt teoriat rakkaudesta on intensiivinen ja sopivan kompakti puolitoistatuntinen näytelmä ja sen sanoma on lohdullinen. Päähenkilöt löytävät uskoa siihen, että yhteinen ponnistelu vie ulos kriisistä, ja heiltä löytyy toivoa nähdä vaikeuksien yli. Rakkautta voi yrittää määritellä, mutta se tuntuu aina pakenevan kaikkia määreitä ja teorioita. Sen kuitenkin tuntee, vaikka siinä on jotain salaperäistä, määritelmiltä karkaavaa ja omaehtoista.

Vera Kiiskinen: Sisäistetyt teoriat rakkaudesta
Kantaesitys Kansallisteatterin Omapohjassa 16.1.2017

ROOLEISSA
IDA Sanna-June Hyde
LEO Ilkka Villi
KRISTIINA, IDAN ÄITI Kaija Kiiski
PENTTI, IDAN ISÄ Jari Virman
TERAPEUTTI Irina Pulkka
LEON ÄITI Irina Pulkka
LEON ISÄ Jari Virman
INGEBORG-TÄTI Irina Pulkka
KARPPINEN Jari Virman
ISOISÄ Jari Virman
ISOÄITI Irina Pulkka
KIINTEISTÖVÄLITTÄJÄ Jari Virman
TARJOILIJA Kiia Laine
PIKKUTYTTÖ Sunja Hyde

OHJAUS JA KÄSIKIRJOITUS Vera Kiiskinen
LAVASTUS JA PUVUT Josetta Ryynänen-Brotherus
VALOSUUNNITTELU Anna Rouhu
ÄÄNISUUNNITTELU Vera Kiiskinen ja Iiro Iljama
NAAMIOINNIN SUUNNITTELU Tuula Kuittinen
TUOTTAJA Marjo Viitala
VALOKUVAUS Tanja Ahola
KOREOGRAFINEN NEUVONANTAJA Sami Saikkonen
OHJAAJAN ASSISTENTTI Kiia Laine