Kun järki ei enää riitä – onko ympäristötuhon äärellä toivoa?

Ihmisen vaikutus ympäristöönsä, saastuminen ja ilmastonmuutos ovat aikamme keskeisimpiä ja samalla vaikeimmin ratkaistavia ongelmia. Aihepiirin käsitteleminen kaiken kattavasti ja tyhjentävästi tuntuu lähes mahdottomalta. Toinen Ylioppilasteatterin uusista taiteellisista vastaavista, Hannes Mikkelsson on yhdessä työryhmänsä kanssa tarttunut vaikean ja kunniahimoiseen aiheeseen.

Hyvä niin, sillä näyttämöillä ei ole nähty liikaa aihepiiriä käsitteleviä teoksia. Samaa aihepiiriä on viimeksi käsitellyt Tommi Kainulaisen ohjaus Eikä kukaan meitä enää etsi Teatteria Siperiassa keväällä 2017. Sisarukset Anni ja Hannes Mikkelsson luotsaavat nyt Ylioppilasteatteria. He ovat jo aiemmin käsitelleet ympäristöaiheisia teemoja perustamassaan Meriteatterissa.

Mikkelssonin ohjaus Järkeni ei riitä kysyy ja ihmettelee. Tekijät eivät yritä rakentaa esityksestä kaiken kattavaa vastausta valtaviin ongelmiin, vaan välittävät katsojille työryhmän vaikutelmia, kokemuksia ja ajatuksia aiheesta.

Ensimmäinen puoliaika alkaa kysymällä, haluaako ja kykeneekö edes enää olemaan ihminen kaiken ympäristön tuhoutumisen keskellä. Kun ihmiskunta hukuttaa luonnon, maapallon meret ja siinä samalla itsensä muovijätteeseen. Teoksen alkupuoli saa lähes dystopian piirteitä, niin hurjia sävyjä muovisaasteen keskeltä ilmestyvät yksilöt ja heidän mietteensä ympäristön tuhoutumisesta nostavat esiin. Yhteiskunnassa puheita ja jopa osaamista ongelmien ratkaisuun olisi, mutta käytännön teot huutavat poissaolollaan.

Yksilön ja pienempien yhteisöjen tasolla ympäristön tila ja ilmastonmuutos toki otetaan vakavasti, mutta arkipäivän tekojen ja arvojen välillä on usein ristiriita. Ristiriita, joka kumpuaa osaltaan myös yksilön arvojen ja ympäröivän yhteiskunnan rakenteiden valinnoille asettamasta ristiriidasta.

Esityksen toinen puoli haluaa löytää ratkaisuja. Kuvitellaan tulevaisuutta ja yhteisöllistä vastuuta maailmantilasta. Lähestytään jo utopiaakin, vaikka toisaalta löydetään ratkaisumahdollisuuksia yhteisöllisyyden voimasta. Näyttelijäjoukko lavalla pohtii, mitä voisimme oppia luonnosta ja sen suojelusta niin eläimiltä kuin menneiltä sukupolvilta.

Yllättävän lähellä menneisyydessä on aika, jolloin kaikkia kulutushyödykkeitämme ei pakattu muoviin. Aika, jolloin lähellä tuotettu ruoka ostettiin lähikaupasta pakkaamattomana irtotavarana Helsingissäkin ja jolloin kulutus ei aiheuttanut valtavaa hiilijalanjälkeä ja loputonta jätevuorta.

Ylioppilasteatteri, Järkeni ei riitä. Valokuva: Veera Konsti.

Järkeni ei riitä -teoksen dramaturgia on kollaasimainen, mikä on osaltaan tulosta teoksen toteuttamistavasta ja työryhmän harjoitusprosessista. Tekijäryhmä on voinut tuoda omakohtaisuuttaan lavalle työpajamuotoisessa prosessissa. Välillä se näkyy kohtausten irrallisuutena, mutta toisaalta Mikkelsson onnistuu ohjauksellaan kutomaan kohtaukset ajatusta eteenpäin kuljettaviksi ja toisiaan täydentäviksi kommenteiksi.

Mimma Tuomisalon lavastus on vaikuttava. Muoviroskan määrä ahdistaa. Se nostaa katsojan tajuntaan niin valtamerten tilan kuin kaikenlaisen muovisaasteen ja mikromuovin määrän merissä. Toisaalta Veera Konstin puvustus luo muovista näyttävän outoja asuja ja tuo teoksen alkupuoleen osaltaan ympäristötuhon tuskaa. Tuomisalon lavastus rakentaa toisen puoliajan intiimiä ja yhteisöllistä tunnelmaa. Näyttelijät pystyttävät vaalean teltan, jonka suojissa voidaan pohtia ympäristön kannalta parempaa tulevaisuutta.

Valosuunnittelun tehnyt Valtteri Halonen tuo Ylioppilasteatterin studioon niin muovikaatopaikan uhkaavaa ja tummaa hämärää kuin toivon intiimiä valoa ikiaikaisen teltan sisään. Halosen taidokasta ja rauhallista valosuunnittelua on nähty Ylioppilasteatterissa aiemmin muun muassa Kukin-teoksessa vuonna 2015.

Ylioppilasteatterin uudet jäsenet pääsevät näyttämään osaamistaan Mikkelssonin Järkeni ei riitä -esityksessä niin fyysisen ilmaisun, liikekielen kuin puheen ja äänenkäytön kautta. Kokemuksia ympäristöstä ja metsästä tulkitaan myös laulun avulla. Näyttelijäryhmän ilmaisun monipuolisuus tekee vaikutuksen. Heistä pystyy aistimaan yhteisöllisen ja kokeilevan työtavan tuoman yhteen hitsautuneisuuden, jossa kaikilla on riittävästi tilaa ilmaisulleen.

Järkeni ei riitä on äärimmäisen tärkeä ja puhutteleva esitys. Vastauksia se ei tuputa tai yritä pakottaa. Sitäkin enemmän katsoja jää miettimään maapallon ja ympäristön uhkakuvia ja mahdollisuuksia. Tulevaisuutta ja ratkaisujen avaimia.

Hannes Mikkelsson ja työryhmä: Järkeni ei riitä
Ensi-ilta Ylioppilasteatterin studiossa 25.11.2017. 

Ohjaus: Hannes Mikkelsson
Apulaisohjaus: Milka Rasimus
Tekstimateriaalit ja dramaturgia: Leena Kuusisto, Kaisa Lundán ja työryhmä
Valosuunnittelu: Valtteri Halonen
Äänisuunnittelu: Vili Pääkkö
Lavastus: Mimma Tuomisalo
Puvustus: Veera Konsti
Maskien suunnittelu: Nea Kujala
Tuotanto ja markkinointi: Deniz Kaya

Näyttämöllä: Sami Harjula, Mona Huczkowski, Ksenia Lelouch, Paula Markkanen, Teemu Nieminen, Heikki Nousiainen, Jasir Osman, Kaisla Puura, Inkeri Raittila ja Saga Sormunen.

Käpälä otsassa ja korva koipena – Masennuskomedian riemukkaan inhimilliset virhekappaleet

Masennuskomedia Kansallisteatterin Pienellä näyttämöllä on pieni suuri näytelmä tärkeistä aiheista. Se kertoo koskettavasti päähenkilönsä Eeva Ahosen (Pirjo Luoma-aho) kautta työuupumuksesta, masennuksesta ja nykyisen työelämän rusentavista vaatimuksista. Vakavan kuuloista aihepiiriä käsitellään hurtin huumorin keinoin. Monelle niin työssäkäyvälle kuin vaikkapa mielenterveyskuntoutujalle tai heidän omaisilleen näytelmä on puhutteleva ja aitoudessaan koskettava. Silti Masennuskomedia saa suupielet kohoamaan ja nauru katsomossa tarttuu.

Näytelmän ovat kirjoittaneet Kirsikka Saari ja Jenni Toivoniemi Mari Rantasilan alkuperäisidean pohjalta. Rantasila on myös ohjannut teoksen. Rantasilan ohjaus rytmittää sujuvan ja paikoin nasevan dialogin toimivaksi näyttämötulkinnaksi. Saaren ja Toivoniemen kielellisesti rikas käsikirjoitus vilisee liike-elämän ammattislangia ja sivaltaa terävästi myös niin sote-uudistusta, downsiftailua kuin startup-pöhinää. Masennuskomedian suola löytyy sen oivaltavasta huumorista. Se on kieltämättä välillä mustaa ja hirtehistä, mutta osuu varmasti monen katsojan omaan kokemusmaailmaan.

Luoma-ahon oivallisesti tulkitsema päähenkilö, Eeva Ahonen, on bisnesnainen uransa huipulla. Äkkiarvaamatta iskevät työuupumus ja masennus. Hän ei olisi ikinä voinut kuvitella löytävänsä itseään mielenterveyskuntoutujien laahustavasta joukosta. Työkeskuksessa oravanpyörästä sivuun luisuneet kuntoutujat yrittävät sopeutua takaisin normielämään. Päähenkilön on mahdotonta hypätä sivuun edes uupuneena ja pian hän alkaakin järjestellä uuteen uskoon työkeskuksen kannattavuutta, asiakasrajapintoja ja ydintehtävälähtöisyyttä.

Kansallisteatteri, Masennuskomedia. Valokuva: Mitro Härkönen.

Päähenkilön ja työkeskuksen arjesta löytyy sekä hersyvää tilannekomediaa että syvempää yhteiskunnallista analyysia nykytyöelämän kuluttavuudesta ja sen lähes mahdottomista vaatimuksista. Tekstin tasolla teoksen mehevimpiä hetkiä koetaan Eevan ja hänen poikansa Mikan (Arttu Kapulainen) sanaillessa sukupolvikuilun vastakkaisilla reunoilla työstä ja sen merkityksestä yksilölle sekä ylipäänsä keski-ikäisen ja nuoren erilaisista elämänarvoista ja -valinnoista.

Katri Renton lavastus on yksinkertaisen oivalta. Näyttämö jäsentyy toisella laidalla Eevan kodin sohvaksi, jossa masentunut ja uupunut päähenkilö nappailee tabuja ja toisaalta taas työkeskuksen verstaaksi, jossa ommellaan päähenkilön tuottavuusopein yksilöllisiä pehmopupuja. Etu- ja keskinäyttämö jäävät kohtaamisten tilaksi. Takanäyttömöltä tilanteita tarkkaillee suuri jänö. Inhimillisesti hieman virheellisenä tekeleenä, käpälä otsassa ja korva koipena…

Pirjo Luoma-aho tekee vaativan roolinsa tarkasti ja tuo näyttämölle roolihahmostaan useampia puolia; tulosta takovan yritysjohtajan, hauraan työuupujan ja pojastaan huolehtivan äidin. Luoma-aho löytää mimiikastaan sopivat ilmeet ja eleet niin sata lasissa eteenpäin paahtavana uratykkinä kuin romahduksen hämmentämänä kuntoutujana. Arttu Kapulainen saa Mikan hykerryttävän tutunoloiseen hahmoonsa aimo annoksen nuoren hipsterin itseriittoisuutta ja -tietoisuutta. Työkeskuksessa nähdään koko joukko mainioita hahmoja. Maria Kuusiluoman kipakka Pike, Arttu Kapulaisen hiippaileva Hessu ja Pietu Wikströmin (TeaK) masennuksestaan ”äkkitoipumisen” kokeva Elias tuovat näyttämölle elävän hahmokavalkadin.

Masennuskomedia on näytelmä, joka riemukaan kuorensa alta puhuttelee. Päähenkilö Eevan loppumonologi saa katsomon hiljentymään ja pohtimaan sitä, mikä elämässä todella on arvokasta ja minkä eteen meidän olisi nähtävä vaivaa ja tehtävä työtä.

Kirsikka Saari – Jenni Toivoniemi: Masennuskomedia
Kantaesitys Kansallisteatterin Pienellä näyttämöllä 29.11.2017

ROOLEISSA
Arttu Kapulainen, Maria Kuusiluoma, Pirjo Luoma-aho, Antti Pääkkönen, Paula Siimes, Tuomas Uusitalo ja Pietu Wikström (TeaK)

OHJAUS Mari Rantasila
LAVASTUS Katri Rentto
PUKUSUUNNITTELU Ninja Pasanen
VALOSUUNNITTELU Kare Markkola
ÄÄNISUUNNITTELU Johanna Storm
VIDEOSUUNNITTELU Pyry Hyttinen
NAAMIOINNIN SUUNNITTELU Petra Kuntsi
TANSSIN KOREOGRAFIA Jussi Väänänen ja Kaari Martin
DRAMATURGIA Minna Leino

Vähän annettiin, mutta niin paljon vaadittiin

Suomen historian käänteitä käsiteltäessä naisnäkökulma ei ole kovin yleinen. Arjessa voi ollakin, ei kuitenkaan yleensä taiteessa. Lahden Kaupunginteatterin Väinö Linnan romaanitrilogiaan pohjaava Täällä Pohjantähden alla -teoksen toisessa osassa ääneen pääsevät teoksen juurevat naiset.

Ei teoksen näkökulma pelkästään naisten ole, mutta kääntää sitä tuoreella tavalla naisnäkökulman suuntaan. Näyttämösovituksessa niin Koskelan Elinan (Liisa Loponen), vanhan Alman (Lumikki Väinämö) kuin Ellen Salpakarinkin (Laura Huhtamaa) ääni ja elämänasenne kuuluvat nyt vahvasti.

Täällä Pohjantähden alla –teoksen toinen osa, alaotsikoltaan Mäensyrjänkansan kärsimystie on jopa ensimmäistä osaa, Kuu on torpparin aurinko sisäistetympi sovitus. Teoksen II osassa seurataan pentinkulmalaisten elämää vuodesta 1918 aina vuoteen 1951. Kuten I osankin, on teoksen näyttämölle dramatisoinut Ari-Pekka Lahti ja sen on ohjannut Juha Malmivaara. Oivaltava koreografia on Panu Varstalan.

Tulkinnan aluksi nähdään vuoden 1918 sodan jälkiselvittelyjä. Plutoonan päällikkö Akseli Koskela (Tapani Kalliomäki) vie vetäytyvät punaiset joukkonsa kotikylänsä kautta kohti Lahtea ja Viipuria. Veljet Aku (Paavo Kääriäinen) ja Aleksi (Jari-Pekka Rautiainen) jäävät kotiin kohtalokkain seurauksin. Mikko Pörhölän tulkitseman Halmeen puhe teloituskomppanian edessä on koskettava ja ajatuksia herättävän pasifistinen.



Lahden Kaupunginteatteri, Täällä Pohjantähden alla, II osa. Valokuva: Robert Seger.



Akselin Hennalan punavankileirin kautta kulkevasta kärsimystiestä muodostuu hänen ja hänen perheensä loppuelämää vahvasti leimaava kokemus. Akseli ja Elina haluaisivat elää pientä elämäänsä ja rakentaa tulevaisuutta ja parempaa huomista lapsilleen. Paljon he eivät saa, sitäkin enemmästä joutuvat luopumaan, kun se heiltä viedään. Ari-Pekka Lahden II osan dramatisointi jättää näyttämölle kaiken keskeisen ja Malmivaaran ohjaus liikuttaa tapahtumia eteenpäin rivakalla ja onnistuneella rytmillä.  

Näytelmän tematiikka nostaa esiin sisällissodan ja sen vaikutusten lisäksi 1920- ja 1930-lukujen työläis- ja maataseutuköyhälistön sekä toisaalta porvariston ja talollisten väliset jännitteet monesta näkökulmasta. Torpparikysymys hiertää ja lopulta ratkeaa, sodanaikainen punaisten ja valkoisten terrori jättää syvät jäljet Pentinkulman väkeen. Jakolinjat eri yhteiskuntaluokkien välillä ovat edelleen syvät.

Teos käsittelee ajankuvaa ja sen problematiikkaa myös heijastamalla suuria kansallisia kipupisteitä kuten Lapuan liikettä ja sen toimeenpanemia muilutuksia sekä Mäntsälän kapinaa. Lopulta talvi- ja jatkosota kaikessa karmeudessaan muuttavat kaikkien elämää Pentinkulmallakin.

Panu Varstalan koreografia on vahvan ilmaisuvoimainen. Se ilmentää henkilöiden tunnemaailmaa ja olotiloja vahvalla liikekielellä ja estetiikalla. Kohtauksessa, jossa Akseli kohtaa suruviestiä tuovan kirkkoherra Salpakarin (Teemu Palosaari), on katsojilla kyynel silmäkulmassa jo ennen kuin sanaakaan on lausuttu. 

Varstalan koreografia on paikoin herkkä, välistä taas hurja ja tulinen. Liikemaisema elää näyttämötapahtuminen mukana. Se ei pelkästään tue kohtauksia, vaan tuo niihin vahvan oman näkemyksen ja ajatuksen. Varstalan koreografia on yksi monista Lahden Kaupunginteatterin syksyn suursatsauksen ehdottomia vahvuuksia sen molemmissa osissa ja on osaltaan luomassa omaleimaista tulkintaa.

Liisa Loposen vahva tulkinta Elinan roolissa pääsee II osassa paremmin oikeuksiinsa. Loposen Elina elää vahvasti niin Akun ja Aleksin teloitukset, oman miehensä vankileiriajan kuin Koskelan tilan arjen ja lasten kasvatuksen. Loponen saa ilmaisuunsa näyttämöllä tiivistä voimaa ja läsnäoloa. Laura Huhtamaan Ellen Salpakari rakentuu juuri koreografian kautta erinomaisesti vähitellen ajatuksissaan yhä radikaalimmaksi muuttuvaksi pruustinnaksi. Huhtamaa löytää näyttelijäntyöhönsä roolihahmoonsa sopivan voimakkaan ja hänen ajatusmaailmaansa alleviivaan tason. Hän saa roolihahmon ajatuksen hurjine mielipiteineen näkymään katsomoon asti.

Tapani Kalliomäki Akselina ja Jarkko Lahti sekä Ilmari Salpakarina että punapäällikkö Hellberginä tekevät I osan tapaan vahvat ja fyysisesti ilmeikkäät roolisuoritukset. Samoin Ritva Sorvali muutamassa sivuroolissa, muun muassa Elias Kankaanpäänä, tekee riemukkaan meheviä tulkintoja.

Yhdessä tai erikseen. Lahden Kaupunginteatterin Täällä Pohjantähden alla -teoksen osat ovat itsenäisiä ja kestävät varmasti katsomiskokemuksen molemmat erillisinä näytelminäkin, mutta koskettava katsomiskokemus täydentyy osiensa summana.

Väinö Linna: Täällä Pohjantähden alla, II osa Mäensyrjän kansan kärsimystie
Ensi-ilta Lahden Kaupunginteatterin Suurella Näyttämöllä 15.11.2017

SOVITUS Ari-Pekka Lahti
OHJAUS Juha Malmivaara
KOREOGRAFIA Panu Varstala
LAVASTUS Minna Välimäki
PUKUSUUNNITTELU Pirjo Liiri-Majava
VALOSUUNNITTELU Kari Laukkanen
ÄÄNISUUNNITTELU Kai Poutanen
MUSIIKKI Hannu Kella

ROOLEISSA Lahden kaupunginteatterin näyttelijäkunta: Hiski Grönstrand, Jori Halttunen, Laura Huhtamaa, Saana Hyvärinen, Mikko Jurkka, Tapani Kalliomäki, Eeva-Kirsti Komulainen, Paavo Kääriäinen, Liisa Loponen, Jarkko Miettinen, Teemu Palosaari, Mikko Pörhölä, Aki Raiskio, Jari-Pekka Rautiainen, Aarre Reijula, Maiju Saarinen, Ritva Sorvali, Raisa Vattulainen, Lumikki Väinämö, Timo Välisaari sekä Jarkko Lahti (vier.)

MUUSIKKO Hannu Kella

Seitsemän veljeksen kasvu, kehitys ja kypsyminen

Lauri Maijala on ohjannut Turun Kaupunginteatteriin vahvan, nykypäivään tuodun tulkinnan Aleksis Kiven Seitsemästä veljeksestä. Se on energinen ja vahvasti latautunut kasvutarina syrjäytyneistä pudokkaista, joita elämä kolhii ja jotka eivät tahdo millään sosiaalistua osaksi normiyhteiskuntaa. Tulkinnan viitaukset nykyaikaan ovat vahvasti aistittavissa; näitä kelkasta pudonneita nuoria miehiä näemme joka päivä ympärillämme. Jotenkuten pärjäilemässä tai hölmöilemässä – kuka mitenkin.

Kiven romaanin veljekset eivät osaa lukea. Jo Kiven ajan yhteiskunta vaati jäseniltään lukutaidon hallintaa osana sen täysivaltaisuutta. Sitä samaahan tämäkin aika vaatii. Monimedialukutaito ja mediakriittisyys ovat osa nykyajan vaatimuksia. Jos niitä ei omaa, on vaara valeuutisten sinisilmäiseen uskomiseen ja jopa radikalisoitumiseen ilmeinen. Myös nykypäivä tuntee valitettavasti nekin nuoret, jotka kasvavat vailla huolehtivaa ohjausta. Nuoret, joilta puuttuu myös itseltä halua kulkea kohti sivistystä ja parempaa elämään ja joiden toimia ohjaa uhma kaikkia auktoriteetteja kohtaan.

Maijalan veljekset vihaavat ympäröivää maailmaa. Alkaa klassinen pakomatka lukkarin akkunasta kohti Impivaaraa – pois kaikesta ahdistavaksi koetusta. Ympäröivä maailma lokeroi ja leimaa veljekset vääjäämättä epäonnistujiksi. Se osa on pojille sietämätön ja nöyryyttävä.

Impivaarassa nähdään teoksen hulvaton joulukohtaus, tyyliltään kuin koulun joulunäytelmän, jossa veljekset ensin sahtipäissään rakastavat ja ymmärtävät toisiaan ja kohta Impivaaraan rakennettu piilopirtti jo palaakin saunomisen tuoksinassa. Vaikka Impivaarna jouluinen palo pysäyttääkin veljekset, niin se ei vielä ole riittävä syy muutokseen.

Hiidenkiwi-ravintolan neonvaloissa, jonne on paettu ulkomaailman uhkaavia mustia härkähirviöitä, dokataan, painiskellaan synnintunnoissa ja tanssitaan Pet Shop Boysin It´s a Sin –biisin tahtiin. Kaikki on jo romahtamaisillaan. Ulkomaailma muistuttaa olemassaolostaan ja vähä vähältä kaikki ympärillä murenee. Maijalan tulkinnassa Simeonin ja Eeron huumekokeilut pysäyttävät lopulta veljekset kun ollaan jo itsetuhon partaalla. On pakko muuttua, muuten uhkaa loppu.

Turun Kaupunginteatteri, Seitsemän veljestä. Valokuva: Otto-Ville Väätäinen.

Maijalan tulkinnan vahvuus, veljesten hahmojen vahva tyypittely ja tiettyjen luonteenpiirteiden esiin nostaminen, on toisaalta myös sen heikkous. Veljesten hahmot on nyt karrikoitu vahvasti ja näin korostettu henkilöiden tiettyjä luonteen puolia. Esimerkiksi Juhani (Joonas Saartamo) on Maijalan henkilöohjauksessa varsinainen kuumakalle. Juhanin luonteen äkkipikaisuus ja aggressiot ovat nyt korostetusti esillä. Juhanin hahmon muut puolet ja nyanssit jäävät nyt karrikoinnin alle, eivätkä pääse pintaan näyttelijäntyössä. Hieman saman tyyppistä karrikointia on kaikissa Maijalan veljeksissä.

Jonas Saaren Lauri rakentuu nyt vaitonaiseksi vetäytyjäksi, omissa oloisaan viihtyväksi. Delirium-kohtaus Hiidenkiwessä ottaa hyvät kierrokset ja tuo hahmosta esiin hurjemman puolen, jonka Saari rakentaa näyttämölle hurjin vedoin kiihtyen nollasta sataan alle sekunnissa. Markus Järvenpää onnistuu Simeonin monisyisessä roolissa rakentamaan ristiriitaisen, toisista veljeksistä huolehtivan ja toisaalta päihteisiin ajautuvan herkän sielun. Ulla Koivuranta (mm. poikien enkeliäiti) ja Petri Rajala (lukkari ja Toukolan poika) urakoivat useita rooleja. Rajalan poikia seinään paiskova Lukkari ja Koivurannan tyylikäs kertojahahmo jäävät mieleen.

Janne Vasaman lavastusratkaisun pääroolissa on puu. Näyttämöllä veljesten elämä saa ikään kuin puiset kehykset, joiden sisään rakentuu niin Jukolan talo, Impivaara kuin Hiidenkiwi-ravintola. Vasaman lavastus ja rekvisiitta rakentavat modernia maailmaa sopivan väljästi, jättäen näyttämölle veljeksille tilaa liikkua. Tuomas Lampisen pukusuunnittelu tuo näyttämölle niin nuorten miesten arkivaatteet, verkkarit kuin tummat bailupuvutkin. Impivaara-kohtaukseen, olkien ja kiulujen keskelle, sopivat mainiosti perinteisempiin tulkintoihin viittaavat valkoiset paitulit.

Iiro Laakso on luonut teokseen monipuolisen äänimaailman, jossa yhdistyvät taitavasti musiikki, laulut ja muut äänitehosteet. Joel Mäkisen esittämä Timo laulaa ja soittaa upeasti. Lauri Maijala on säveltänyt Aleksis Kiven sanoihin kaksi näytelmässä kuultavaa kappaletta, muun muassa Sydämeni laulun.

Veljesten tarina on vahva kasvukertomus. Jääräpäät muuttuvat vähitellen. Veljekset vaativat aikaa muuttuakseen ja oppivat, sopeutuvat ja sulautuvat osaksi yhteiskuntaa lopulta lempeästi. Turussa nähdään herkkä kehitystarina ja Maijalan vahvan omaääninen tulkinta tuo uusia ja tuoreita näkökulmia veljesten klassiseen tarinaan.


Turun Kaupunginteatteri
Aleksis Kivi: Seitsemän veljestä
Ensi-ilta 3.11.2017 Suurella näyttämöllä

Dramatisointi ja ohjaus: Lauri Maijala
Lavastus: Janne Vasama
Pukusuunnittelu: Tuomas Lampinen
Valosuunnittelu: Jarmo Esko
Äänisuunnittelu: Iiro Laakso
Naamioinnin suunnittelu: Heli Lindholm
Ohjaajan assistentti: Miika Karvanen

Rooleissa:
Joonas Saartamo - Juhani
Olli Rahkonen - Aapo
Pyry Äikää - Tuomas
Markus Järvenpää - Simeoni
Jonas Saari - Lauri
Joel Mäkinen - Timo
Paavo Kinnunen - Eero
Muissa rooleissa:
Ulla Koivuranta ja Petri Rajala

Esityksessä kuultavat 2 kappaletta: sanat Aleksis Kivi, sävellys Lauri Maijala

Ajasta pudonneet

Teatteri Jurkan Putoamisen taito on vahvasti näyttelijöiden teatteria. Palkitun ruotsalaisen Sara Stridsbergin teksti luottaa dialogin voimaan. Näytelmä sopii Teatteri Jurkkaan oivallisesti. Tarina kertoo 79-vuotiaasta äidistä (Ella Pyhältö) ja tämän 56-vuotiaasta tyttärestä (Emmi Pesonen), jotka ovat pesiytyneet yhteen ainoaan huoneeseen rappeutuneessa 28 huoneen kartanossaan New Jerseyssä. Yläkertaa asuttavat pesukarhut ja merilinnut.

Sara Stridsbergin käsikirjoitus on saanut innoituksensa dokumenttielokuvasta Grey Garden (1975). Kuten dokumentti, kuvaa näytelmäkin äidin, entisen seurapiirikaunottaren, ja hänen uransa New Yorkissa taakse jättäneen tyttärensä vähintäänkin boheemia elämäntapaa. Se piirtää näyttämölle heidän keskinäistä suhdettaan ja dynamiikkaa. Jacqueline Onassis (Ella Pyhältö) on pääparin sukulainen ja pyörähtää välillä tervehtimässä naisia. Pyhältön mainiosti tulkitsema Onassis on huolestunut naisista ja heidän mukanaan tulevasta nolosta julkisuudesta.

Näytelmän naisparin elämäntapa on vähintäänkin hieman nyrjähtänyt ja boheemi. Naisten tilanteen voi myös nähdä mielen sairastumisena ja vähittäisenä luisumisena siihen, missä tilanteessa nyt ollaan; eristäytyneinä ulkomaailmasta, sekasotkun keskellä. Sakari Kirjavaisen ohjaus antaa jokaiselle katsojalle mahdollisuuden omaan tulkintaan naisten tilanteesta.

Teatteri Jurkka, Putoamisen taito. Valokuva: Marko Mäkinen.

Kirjavainen on saanut tulkintansa hahmoihin niin keskinäistä kateutta kuin äidin ja tyttären välistä katkeruutta. Teos kuvaa naisten traumaattista suhdetta välillä viiltävästi ja kohta taas suurella myötätunnolla. Tulkinta on myös hykerryttävän hauska ja pääpari sanailee välillä nasevan ivallisesti. Näistä kontrasteista, kuten myös Pesosen ja Pyhältön varmasta näyttelijäntyöstä löytyvät sekä tekstin että Kirjavaisen tulkinnan suola.

Emmi Pesosen tytär, Little Edie Beale, rakentuu näyttämölle väkivahvan äitinsä otteessa paremmasta elämästä New Yorkissa haikaileva keski-ikäisenä. Pesosen näyttelijäntyö löytää mainiosti keski-ikäisen harmia ja ärtymystä vanhenevaa, rasittavaa äitiä kohtaan. Pesonen on myös kääntänyt teoksen suomeksi.

Ella Pyhältö luo näyttämölle viiltävän ironista dialogia tyttärensä kanssa suoltavan äidin. Big Edie Beale rakentuu ivallisesti tytärtään halventavaksi hahmoksi, josta pilkistää esiin annos pahuuttakin, jonkinlaista henkistä väkivaltaa. Samaan aikaan Pyhältö onnistuu tulkitsemaan hahmonsa huonosta itsetunnosta kumpuavan epävarmuuden ja esiin tihkuvan arkuuden.

Heidi Tsokkisen puvustus ja lavastus luovat näyttämökuvan, jonka estetiikka istuu vahvasti teokseen ja sen maailmaan. Jumissa omassa elämässään ja maailmassaan olevat naiset piirtyvät katsojalle vahvasti myös visuaalisen kautta. Näyttämö on täynnä boheemielämän värikkäitä vaatteita, hattuja ja muuta tauhkaa. Tyhjät säilykepurkit ja juomalaseina toimivat hillopurkit täydentävät täyteen sullotun huoneen sekasotkuista tunnelmaa.

Jurkan huoneteatterin näyttämöllä nähdään suloisen dekadentti ja viihdyttävä, dialogin voimaan pohjaava tulkinta, joka nostaa esiin äidin ja tyttären riippuvuussuhteen pinnan alta yhtä aikaa niin koskettavia kuin koomisia puolia.

Näin esityksen ennakkonäytöksessä.

Sara Stridsberg – Putoamisen taito
Suomen kantaesitys Teatteri Jurkassa 3.11.2017

Ohjaus: Sakari Kirjavainen
Näyttämöllä: Emmi Pesonen ja Ella Pyhältö
Käännös: Emmi Pesonen
Lavastus ja pukusuunnittelu: Heidi Tsokkinen
Valo- ja äänisuunnittelu: Saku Kaukiainen