Ilmastonmuutos ei ole kaikkein helpoimpia aiheita tuoda näyttämölle. Se on monitahoinen ja ristiriitojakin herättävä. Tärkeä ja ajankohtainen aihe se ilman muuta on. Teatteri Siperian Eikä kukaan meitä enää etsi on upea esimerkki siitä, miten vaikea, raskaskin teema muuntuu taitavan tekijäryhmän hyppysissä mielenkiintoiseksi ja puhuttelevaksi esitykseksi.
Teatteri Siperian tyylin mukaisesti vakavaa asiaa ei kuitenkaan käsitellä ryppyotsaisesti vaan mukana on aimo annos huumoria ja pientä ihmistä valtavan asian äärellä ymmärtävää empatiaa. Ollaan suurten kysymysten äärellä, jotka kaiken lisäksi kaipaisivat nopeita ratkaisuja. Mitä ihmiskunnan tulisi tehdä pysäyttääkseen ilmastonmuutos ja vääjäämättä uhkaava ekokatastrofi? Entä mikä on pienen, tavallisen pallontallaajan osa ja vastuu?
Teatteri Siperia ei ole pelännyt 10-vuotisen historiansa aikana tarttua yhteiskunnallisiin aiheisiin ja nostaa tärkeitä teemoja keskusteluun teatterin kautta. Niin tälläkin kertaa. Tommi Kainulaisen, Marika Heiskasen, Karoliina Blackburnin ja Reidar Palmgrenin käsikirjoitus lähestyy vakavaa aihettaan monesta näkökulmasta. Samaan aikaan dialogi on elävää ja soljuu eteenpäin vaivattomasti. Rytmillisesti mainiosti etenevän tulkinnan on ohjannut Tommi Kainulainen.
Yksi tekstin vahvuuksista liittyy siihen, että ääneen pääsevät esimerkiksi niin ympäristönsuojelija kuin ilmastonmuutosskeptikko ja aiheesta saadaan kuultavaksi näin useampia mielipiteitä. Näytelmässä sivutaan myös linkolalaisia näkökulmia ja jopa post-apokalyptisia teemoja sen viitatessa tunnetun yhdysvaltalaisen kirjailijan Cormac McCarthyn teokseen Tie, jossa isä ja poika yrittävät selviytyä maailmassa, josta suurin osa sivilisaatiota on kadonnut.
Ansiokkainta tekstissä on se, miten teos tuo keskiöön tavallisen keskiluokkaisen suomalaisen miehen, naisen ja lapsen suhtautumisen ilmastonmuutokseen. Oivaltavasti näytelmä nostaa esiin myös ympäristöystävällisiin ja luontoa suojeleviin arjen valintoihin liittyvät vaikeudet. Sen, miten tavallinen kuluttaja voi lähes rusentua kestävän kehityksen, kierrätyksen, sähkön ja veden säästön, ekologisen luomuruoan ja muiden kulutusvalintojensa äärellä.
 |
| Teatteri Siperia, Eikä kukaan meitä enää etsi. Valokuva: Petri Tuhkanen. |
Näytelmän hahmogalleria on mainio läpileikkaus tavallisista suomalaisista. Sitä myötä erilaiset näkökulmat ja mielipiteet ympäristönsuojeluun ja ilmastonmuutokseen ovat kirjavia. Moni muukin katsoja löytänee tulkinnasta itseään puhuttelevia tai jopa itseään karrikoivia hahmoja. Itseäni huvitti taloyhtiön jätekatoksessa kierrätyksestä nillittävä ituhippi, joka yrittää viherpestä lentomatkailusta paisunutta hiilijalanjälkeään. Tai siis huvitti ja mietitytti samaan aikaan.
Eikä kukaan meitä enää etsi –näytelmän keskiössä on kolmihenkinen perhe ja ilmaston muutoksen symbolina jääkarhu (Tytti Marttila), mutta näyttämöllä nähdään myös monia muita kutkuttavia hahmoja. Näyttelijäkolmikko (Marika Heiskanen, Karoliina Blackburn, Jaakko Ohtonen) puhaltaa teoksen näyttämöllä henkiin vahvalla ja monipuolisella työllään. Kolmikko on muuntautumiskykyinen ja ilmaisussaan notkea. Käden käänteessä he vaihtavat roolista toiseen. Hahmot näyttämöllä syttyvät loisteeseen juuri taitavan näyttelijäntyön ansiosta. Tytti Marttilan liikekieli jääkarhuna on hienovaraisen herkkää.
Petri Tuhkasen banaanilaatikkolavastus on oivaltava ja yksinkertaisen toimiva. Puvustus on kierrätysvaatteista toteutettu, kuinkas muuten. Teos on aiheen vakavuudesta huolimatta lopussa toiveikas. Peliä ei ole menetetty – on vain ryhdyttävä toimeen. Vaihtoehtoja on ja kukin voi toimia, jos vain haluaa. Mitä me enää odotamme?
Teatteri Siperia: Eikä kukaan meitä enää etsi.
Ensi-ilta 28.2.2017. Teatteri Siperian kotisivu
Ohjaus: Tommi Kainulainen
Käsikirjoitus: Tommi Kainulainen, Marika Heiskanen, Karoliina Blackburn, Reidar Palmgren
Näyttelijät: Marika Heiskanen, Karoliina Blackburn, Jaakko Ohtonen
Jääkarhu: Tytti Marttila
Lavastus- ja valosuunnittelu: Petri Tuhkanen
Tuottaja: Venla Moisala
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti