Syöpäsi minussa. Koskettava tanssiteos kertoo, miten läheinen kokee vakavan sairauden

Syöpäsi minussa -teoksen koreografi ja sen ohjannut Ismo-Pekka Heikinheimo on tarttunut herkkään ja henkilökohtaiseen aiheeseen – puolison syöpään. Hän käsittelee teoksessaan sitä, miten läheinen kokee rakkaimpansa vaikean sairauden. Miten läheinen kohtaa syövän ja siihen sairastuneen, kun joutuu elämään itsekin läpi valtavan tunnemyrskyn ja pitää silti olla tukena toiselle.

Heikinheimon lähipiirissä on useampia syöpätapauksia. Hänen puolisonsa sairastui syöpään alkuvuodesta 2019. Puoliso kävi läpi monenlaiset rankat syöpähoidot ja jopa radikaalin leikkauksen. Hän voi tänä päivänä hyvin.

Syöpäsi minussa on uusi ja tuore avaus. Heikinheimon ohjaus ja koreografia Kulttuurikeskus Caisassa liittyvät viime vuosina esittävissä taiteissa paljon nähtyyn omakohtaisuuteen. Taiteilijat ovat tuoneet kukin omalla tavallaan esiin itseään ja muun muassa sairauksiaan. Tosin ei niinkään läheisimpien kokemuksia, kuten Heikinheimo nyt tuo ja se avaa vakavaan sairauteen uudenlaisia ja tuoreita näkökulmia.

Läsnä teoksessa ovat vahvasti niin epäusko, epätoivo kuin järkyttävä kuoleman pelkokin. Läsnä ovat onneksi myös toivo ja ennen kaikkea oman elämän kaikkein rakkaimman ihmisen tukeminen.

Tanssija Tanja Illukka aloittaa Syöpäsi minussa -teoksen siitä hetkestä, kun kuulee itselleen läheisimmän ihmisen syövästä. Uutinen on niin tyrmäävä, että se on yritettävä pilkkoa pienemmäksi. Illukka aloittaa askel kerrallaan, edes takaisin näyttämön takakulmassa selin yleisöön liikkuen. Vaikka kuinka yrittää, niin mielen ja siten myös koreografian valtaa epäusko, kohta myös suoranainen kauhu.

Tämä ei ole totta! Miksi tämä tapahtuu meille? Vaikka Illukka on yksin näyttämöllä tulkitsemassa vakavasti sairastuneen puolison valtavaa tunneskaalaa, voi teoksen koreografiassa aistia vahvasti myös itse sairastuneen läsnäolon. Niin intensiivisen kosketeltava sen katsomoon välittämä tunne on.

                                Syöpäsi minussa. Ismo Dance Company. Valokuva: Sakari Viika.
 

Vahvasti jo alussa niin liikekielessä kuin koko näyttämötoteutuksessa näkyy, että monet positiiviset ja negatiiviset ajatukset usein limittyvät syöpään sairastuneen läheisen mielessä. Valkoinen ja musta muodostavat monia harmaan sävyjä. Jopa Sami Korhosen puvustuksessa ja Simon le Roux´n lavastuksessa.

Näissä harmaan sävyissä Heikinheimon teos pystyy välittämään vahvasti sen, miten kaikesta rankastikin koetusta muodostuu kuitenkin elämän elämäksi tekevä voima.

Miten syöpään sairastuneen läheisin ihminen kokeen sairauden tilanteessa, jossa pitää sekä pystyä olemaan sairastuneen tukena että käsittelemään itse samat kokemukset? Miten sen voi ilmaista tanssin keinoin?

Siinä missä Jouko Kyhälän sävellys ja musiikin esitys löytää ensi alkuun jopa piazzollamaisen harmonisia säveliä, valtaa kaiken musiikissakin kohta sama kauhu. Hengästys, huohottava epätoivo ja paniikki valtaavat niin Kyhälän musiikin kuin Illukan liikekielen.

Tanja Illukka löytää tulkintaansa syöpään sairastuneen lähimmäisen hämmästyttävän hienosti. Erityisesti mieleen painuu syöpäsairaan leikkaukseen lähtö punaisine valoineen. Kun kuolema ja sen pelko tulevat entistäkin lähimmäksi. Siinä hetkessä ei koreografiassa tai Illukan tulkinnassa ole mitään mihin tukea. Keskellä lattiaa, lopulta täysin romahtaen.

Silti sieltäkin noustaan ylös. Heikinheimon teoksen ja sen säveltäneen Jouko Kyhälän loppu on toivoa antava. Illukan liikekieli löytää hienosti sen, miten tukea toista. Ilmaisuun ja liikkeeseen palaa harmonia ja rakkaus.

Syöpäsi minussa. Ensi-ilta Kulttuurikeskus Caisassa 22.09.2020

Koreografia, konsepti ja ohjaus: Ismo-Pekka Heikinheimo 
Tanssi: Tanja Illukka 
Musiikin sävellys ja esitys: Jouko Kyhälä 
Valosuunnittelu: Jukka Huitila 
Pukusuunnittelu: Sami Korhonen 
Lavastus: Simon le Roux 
Valokuvat: Sakari Viika 

Ismo Dance Company yhteistyössä Kulttuurikeskus Caisan kanssa

He olivat lapsia, eivät punaisia tai valkoisia. Helsingin Kaupunginteatterin Punaorvot koskettaa

Anneli Kannon ja Lauri Maijalan käsikirjoittama ja Maijalan ohjaama Punaorvot Helsingin Kaupunginteatterissa kertoo unohdetun ja riipaisevan tarinan punaorpojen kohtaloista vuoden 1918 sisällissodan jälkeisessä Suomessa. Maijalan tulkinta on pelkistetyn hiottu ja se vain lisää teoksen koskettavuutta. Sekä orpolasten että heidän punaisten puolella toimineiden vanhempiensa tarinat ovat riipaisevia, osin järkyttäviäkin. Saman tekijäkaksikon Veriruusut nähtiin KOM-teatterissa vuonna 2018.

Hienoa, että tämä esitys on saatu näyttämölle. Se kertoo Suomen historiasta vaiennettujen ja unohdettujen tarinaa. Se kertoo viattomien lasten kohtaloista, jotka on lopulta häpeän vuoksi unohdettu. Vai onko? Ovatko nekin yhä jossakin syvällä kansakunnan muistissa?

Sama menettelytapa erottaa lapset köyhistä vanhemmistaan, erottaa sisaret toisistaan ja sijoittaa lapset ”parempiin” perheisiin toistui näytelmän esittämällä tavalla myös itsenäisen Suomen ensimmäisen pakolaiskriisin hoidossa. Neuvosto-Venäjältä vuosina 1918-1922 tulleet Vienan ja Aunuksen karjalaiset perheet kokivat täsmälleen saman perheiden hajottamisen kuin punaorvot. Tätäkään tarinaa ei tunneta, sitäkään ei ole vielä kerrottu.

Punaorpojen keskiössä on Toisella linjalla asuva työläisperhe kaikkine unelmineen. Perheen isä (Miika Laakso) kuolee sisällissodan julmissa jälkiselvittelyissä ja äidille (Ella Mettänen) jää huollettavaksi poika (Antti Autio), kaksi tytärtä (Wenla Reimaluoto ja Anna Böhm) ja pieni vauva. Perhettä auttaa naapurin Elli (Riitta Havukainen)  Elämä on niin köyhää, että nälkä ja puute korjaavat satoaan. Köyhäinavun vastineeksi on äidin luovuttava kahdesta nuorimmasta lapsestaan. Tytöt riistetään sijaiskoteihin Pohjanmaalle. 

Helsingin Kaupunginteatteri, Punaorvot. Valokuva: Stefan Bremer.

Tulkinta on koskettava ja kertoo ennen kaikkea Suomen historian unohdetuista tapahtumista, mutta tavoittaa muitakin tasoja. Perheen poika Aarre (Antti Autio) on 14-vuotias eli siten jo työikäinen ja saa näin jäädä äitinsä kanssa Helsinkiin. Aarre kohtaa Kaisaniemen puistossa Kansallisteatteriin Kullervoa katsomaan suuntaavan pariskunnan (Kari Mattila ja Leena Rapola). Rankan tapaamisen aikana Aarre toteaa, että toiset istuvat teatterissa ja toisilla ei ole varaa ruokkia vauvojaan. Näinhän se on. Nykypäivänäkin.

Maijalan tulkinnassa on paljon taitavia ohjauksellisia elementtejä, kokonaisuuden ollessa silti hallittu ja tiivis. Janne Vasaman lavastus on pelkistetyn kaunis ja värimaailmaltaan rikas, punaisen ja mustan hallitessa. Loppukohtauksen näyttämökuva, jossa näyttämön takaseinälle on kiinnitetty aitoja kuvia sisällissodan orpolapsista ensemblen esittäessä Suutarin emännän kehtolaulun jää totisesti mieleen.

Kari Leppäsen valosuunnittelu luo näyttämölle hienosti myös pimeyttä ja onnistuu jopa säikäyttämään, niin tehokas on lyhyen sisällissotakohtauksen lopussa oleva valotykkiefekti.

Ella Mettänen onnistuu tavoittamaan äidin hahmoon niin lastensa huoltajuudesta taistelevan päättäväisen äidin kuin syvän epätoivon tunteet. Mettäsen ilmaisu on pakotonta ja hän tavoittaa kohtausten vaatimat tunnetilat niin, että ne välittyvät katsomoon selväpiirteisesti ja taidokkaasti.

Wenla Reimaluoto tulkitsee perheen vanhimman tytön Lahjan roolin vahvan fyysisesti. Erityisesti toisella puoliajalla pohjalaisperheeseen pakkotyöhön sijoitettuna Reimaluoto löytää taidokkaita fyysisen ilmaisun nyansseja ilmaistessaan roolihenkilönsä epätoivoa ja ahdistusta. Perheen nuorin tyttö Ilona (Anna Böhm) on onnekas siinä mielessä, että hän sattuu pääsemään rakastavaan perheeseen. Punaorpojen kohtelu vaihtelikin suuresti.

Antti Aution Aarre-poika on ristiriitainen hahmo. Toisaalta hän auttaa äitiään ja perhettään, mutta löytää itsensä myös vaikeuksista. Autio tuo tulkinnassaan hyvin esiin nuoren hädän ja reaktiot ympärillään vellovan yhteiskunnan käymistilaan ja räikeisiin epäkohtiin. Aution tulkinta on herkkä ja hyvin todentuntuinen kuvaus varhaisnuoren kipuilusta sisällissodan jälkimainingeissa. Aution lauluääni on jopa meditatiivisen hienoa kuultavaa.

Jokaisen Suomen historiasta kiinnostuneen kannattaa käydä katsomassa tämä vahvasti myös Helsingin ja Kallion paikalliseen historiaan kiinnyttävä näytelmä. Se on myös vahva muistutus siitä, miten teatteri on kiinni yhteiskunnassa ja siitä käytävässä keskustelussa. Punaorvot on myös muistutus fiktion voimasta. Siitä, miten äänen teatterissa voivat lopulta saada myös ne, joiden tarinat ovat virallisessa historiankirjoituksessa jääneet kertomatta.


Punaorvot
Ensi-ilta Helsingin Kaupunginteatterin Pienellä näyttämöllä 2.9.2020

Rooleissa: Antti Autio, Anna Böhm, Riitta Havukainen, Miika Laakso, Kari Mattila, Ella Mettänen, Leena Rapola, Wenla Reimaluoto ja Marjut Toivanen.
(Ensi-illassa Leena Rapolan roolit paikkasivat Sanna-June Hyde ja Helena Haaranen)

Käsikirjoitus: Anneli Kanto ja Lauri Maijala
Ohjaus: Lauri Maijala
Lavastus: Janne Vasama
Pukusuunnittelu: Tiina Kaukanen
Valosuunnittelu: Kari Leppälä
Äänisuunnittelu: Aleksi Saura
Naamiointi: Tuula Kuittinen
Dramaturgi: Henna Piirto