Turkka kuolee – Teatterikesän odotettu kantaesitys purkaa turkkalaisuuden vaikutusta suomalaiseen teatteriin

Turkka kuolee -esityksen alussa näyttämöllä on kolme kynttilää kuin alttarilla. Valkokankaalle on projisoituna ”Jouko Turkka 1942-2016” ja etunurkassa on Teatterikorkeakoulun juhlasalin puhujanpönttö mikrofoneineen. Onko luvassa tribuutti? Esitelmä Turkan merkityksestä suomalaiselle teatterille?

Vähän tähän tyyliin esitys kyllä alkaa. Ruusu Haarla ja Julia Lappalainen kertovat Turkan taustoja, sekä Seinäjoen, Joensuun ja Helsingin Kaupunginteatterin vuosia ohjaajana ja teatterinjohtajana. Tätäkö tässä nyt on luvassa? Luentoa Jouko Turkasta ja hänen tekemisistään?

Ei sentään. Pian videolta nähdään näyttämön takaa myös Haarlan esittämä Jouko Turkka mielipiteineen tällaisesta esityksestä. Alkaa muodostua kuva näytelmän lähes absurdista päähenkilöstä, 1980-luvun Teatterikorkeakoulun professorista ja rehtorista. Siitä, mitä tapahtui ja miten kaikki tapahtunut oli ylipäänsä mahdollista.

Teatterikesän juhlavuoden kunniaksi Tampereella sai kantaesityksensä uusi kotimainen näyttämöteos Turkka kuolee. Teoksen konsepti ja käsikirjoitus ovat Haarlan ja Lappalaisen. Haarla on lisäksi dramatisoinut ja ohjannut teoksen. Käsikirjoitus pohjaa laajaan lähdeaineistoon ja keskittyy kuvaamaan Turkan myrskyisiä vuosia TeaKissa 1981-1988. Mukana tausta-aineistossa on opinnäyteitä Turkan työstä ja taiteesta, lehtiartikkeleita ja -haastatteluja, Turkan oppilaiden videohaastatteluja ja paljon muuta. Tuoreimpana mukaan on mahtunut myös Maria Roihan kirja Jussi Parviainen – Jumalan rakastaja tältä vuodelta.

Näyttämöllä kaksikko esittelee Turkan teatteritaivalta ja Teatterikorkeakoulun aikaa laajasti muun muassa ajan lehtiartikkelien, kohuotsikoiden ja videoiden kautta. Välillä Haarlan esittämä Turkka pelmahtaa näyttämölle kommentoimaan kaikkea näkemäänsä.

Turkka kuolee. Valokuva: Carolin Büttner / Tampereen Teatterikesä.

Haarlan ja Fabian Nybergin toteuttamilla videolla ääneen pääsevät Turkan oppilaista Satu Silvo, Katja Kiuru ja henkilö, joka ei halunnut nimeään julkistettavaksi, mutta on Turkan ajan tunteville varsin helposti pääteltävissä. Suhdettaan edesmenneeseen teatteriguruun pääsee pohtimaan myös Turkan 80-luvun lopulla ohjaaman kohusarjan, Seitsemän veljeksen, nimekäs näyttelijäjoukko. Mainiosti videolla nuoren polven näyttelijät esittävät parin vuoden takaista muisteloa, jossa Turkan oppilaat kävivät läpi suhdettaan ohjaajaan.

Turkka kuolee -esitys on tulkinta Turkan ajasta Teatterikorkeakoulussa ja hänen merkityksestään suomaiselle teatterikentälle. Se avaa erityisesti nuoremmalle teatterista kiinnostuneelle sukupolvelle Turkan aikaa ja työtä sekä siihen liittyviä ristiriitaisia tulkintoja. Mihinkään kovin räväkkään Turkan ”ruumiinavaukseen” esitys ei yllä. Varsinkin aikakautta tunteville kaikki tuntuu jo kovin tutulta.

Turkka kuolee purkaa myös taas ajankohtaista taiteen miehistä neromyyttiä monella tapaa. Se kysyy oikeutetusti Turkan rajun työtavan hintaa. Miten neromyytti syntyi ja ketkä olivat ja ovat kaiken maksumiehiä vielä tänä päivänäkin? Mikä on Turkan tekojen inhimillinen hinta?

Jos katsoo Turkan johtamis- ja työskentelytapoja TeaKissa nykyhetkestä käsin, niin täytyyhän asioiden vaikkapa nykyopiskelijoiden näkövinkkelistä näyttää lähinnä käsittämättömiltä. Miten voi olla mahdollista, että koulun rehtori huorittelee, käyttäytyy uhkaavasti ja jopa väkivaltaisesti opiskelijoitaan kohtaan?

Osin tausta-aineiston massiivisuudesta johtuen alun perin kaksi ja puolituntinen esitys paisui kolmeen tuntiin ja varttiin. Eikä mikään ihme. Kun Turkan aikaa pohtii ja valottaa on hyväkin kuunnella laajaa otantaa aikalaisia. Vain näin voi syntyä se varsin objektiivinen kuva, jonka Haarla ja Lappalainen onnistuvat esityksessään tavoittamaan. Kuva mestarillisesta teatterintekijästä, jonka työtavat ja persoona synnyttivät erinomaista teatteria, mutta kylvivät ympäristöönsä myös ahdistusta, pelkoa ja henkistä pahaa oloa.

Reilu kolmituntisessa teoksessa on melkoinen tekstimassa hallittavaksi. Ensi-illassa esiintyjät eivät olleet vielä ihan täysin sisäitäneet tekstiä kaikilta osin. Teoksen tulkinta varmasti myös tiivistyy tulevien esityskertojen myötä. Samoin uskon näyttelijöiden ilmaisun hioutuvan ja teoksen näin parantuvan lisäesitysten myötä. Täällä erää esityksestä jäi paikoin hieman raakilemainen vaikutelma, joka toivottavasti jää pois teoksen kypsyessä ja hioutuessa. Turkka kuolee -teosta esitetään Helsingissä Korjaamolla elokuussa 2018 sekä keväällä 2019 Kansallisteatterissa.


Haarla & Lappalainen: Turkka kuolee
Kantaesitys 9.8.2018 Tampereen Teatterikesässä, Frencell-näyttämöllä
Yhteistyössä Tampereen Teatterikesä, Suomen Kansallisteatteri & Tampereen Teatteri

Esityskonsepti ja käsikirjoitus: Ruusu Haarla & Julia Lappalainen
Ohjaus ja dramatisointi: Ruusu Haarla
Näyttämöllä: Ruusu Haarla & Julia Lappalainen
Valosuunnittelu: Fabian Nyberg
Videot: Ruusu Haarla & Fabian Nyberg

Tampereen Teatterikesä – 50 vuotta!

Tampereella on parhaillaan käynnissä viideskymmenes teatterikesä. 50-vuotisjuhlafestivaali tuo Tampereelle kotimaisen teatteri parhaimmiston lisäksi jälleen myös mielenkiintoisia ulkomaisia vieraita. Perinteikkään teatterifestivaalin virallisia avajaisia vietettiin tiistaina Laikunlavalla, Tammerkosken partaalla. Sinne tervehdyksensä toi tapahtuman taiteellisen johdon lisäksi myös aina hurmaava näyttelijälegenda, vastikään kunniatohtorin arvon saanut, Seela Sella.

Teatterikesän ytimen muodostaa sen pääohjelmisto. Sen on valinnut festivaalin taiteellinen johtoryhmä Hilkka-Liisa Iivanainen, Miko Jaakkola ja Aleksis Meaney yhdessä toiminnanjohtaja Hanna Rosendahlin kanssa. Pääohjelmisto koostuu 20 korkeatasoisesta esityksestä, joista kolmasosa on ulkomailta. Sen lisäksi Teatterikesän ohjelmistossa on tänäkin vuonna seminaareja teatterin ammattilaisille ja runsas kattaus oheisohjelmaa kuten ohjelmateltan tapahtumat, Encorebanan ravintolatapahtumat ja OFF Tampere ohjelmisto, joka kokoaa Teatterikesän yhteyteen laajan kirjon esitystaidetta. Erityispiirteensä juhlavuoden ohjelmistoon tuovat erilaiset 50-vuotisjuhliin liittyvät tapahtumat, muistelot ja näyttelyt.

Seela Sella Tampereen Teatterikesän avajaisissa 7.8.2018. Valokuva: Daniel Paul.

Teatterikesän pääohjelmisto on aihepiiriltään laaja. Tapahtuman juhlavuosi muistaa myös itsenäisen Suomen 100-vuotista taivalta. Ohjelmistossa nähdään muun muassa vuoden 2017 aikana ensi-iltansa saaneita Suomen vuoden 1918 sisällissotaa käsitteleviä näytelmiä. Anneli Kannnon Veriruusut-teos nähdään ohjelmistossa kahtena varsin erilaisena näyttämösovituksena. KOM-teatterin arvostelu- ja yleisömenestys Veriruusut ja Tampereen Työväen Teatterin dynaaminen Tytöt 1918 -musikaali ovat molemmat koskettavia kuvauksia traagisista tapahtumista. Myös OFF Tampere -ohjelmistossa nähdään vuoden 1918 sisällissotaa käsitteleviä esityksiä.

Toisen ajankohtaisen aihepiirin muodostavat #metoo -kampanjaa käsittelevät ja sivuavat esitykset. Amanda Palon ja Olga Palon Kilari on vavahduttava teos seksuaalisesta väkivallasta ja sen aiheuttamista mielenterveysongelmista. Samassa teemassa liikkuu myös hollantilais-suomalaisen Samira Elagozin esitys Cock, cock… Who´s there? Siinä tekijä tutkii miehen ja naisen kanssakäymisen koko spektriä hellyydestä aina seksuaaliseen välivaltaan.

Valta ihmissuhteissa ja vallan väärinkäyttö näkyy myös monessa muussa pääohjelmiston teoksessa. Parisuhteen ja avioliiton tuhoavistakin voimista nähdään Tampereen Teatterin kiitelty tulkinta Maria Jotunin klassikkoromaanista Huojuva Talo ja Hämeenlinnan Kaupunginteatterin väkevä sovitus Ingmar Bergmanin draamasta Kohtauksia eräästä avioliitosta.
Itse odotan innolla unkarilaisen dollardaddy´s -ryhmän Chekhov-esitystä. Maineeseen noussut ryhmä on tarttunut klassikkoteoksiin aivan uudella, yllätyksellisellä otteella. Mitä on odotettavissa, kun Kirsikkapuisto ja Lokki yhdistyvät yhdeksi teokseksi, johon aineksia napataan myös muista Tšehovin näytelmistä?

Toinen tämän vuotisen Teatterikesän kohokohta tulee varmasti olemaan myös odotettu kantaesitys Turkka kuolee. Ohjaaja Ruusu Haarlan ja näyttelijä Julia Lappalaisen yhteisteos nostaa käsittelyyn kiistellyn ja ihaillun Jouko Turkan vaikutuksen suomalaisen nykyteatteriin. Luvassa on varmaankin ainakin miehisen taiteilijaneromyytin purkua ja uusia avauksia suomalaiseen teatteriin vahvasti vaikuttaneen ohjaajalegendan persoonaan ja hänen tekojensa vaikutuksiin nykyteatterin kentällä.

Tampereen Teatterikesä 2017 – toiseuden ääniä

Kuka pääsee yhteisöjen jäseneksi ja kuka ei? Tampereen näyttämöillä ääneen pääsivät sivuutetut, karkotetut, hylätyt ja eri tavoin sorretut. Sukupuolen ja sukupuoli-identiteetin monimuotoisuus ja niiiden erilaiset kokemisen tavat olivat vahvasti edustettuina ohjelmistossa. Vuoden 2017 Tampereen Teatterikesä oli järjestyksessään jo 49.

Vaimoni, Casanova (Kuopion Kaupunginteatteri ja Tanssiteatteri Minimi)

Leea Klemolan käsikirjoittama ja ohjaama Vaimoni, Casanova on hurja keitos. Kuusikymppinen näyttelijä Kyllikki Lalla (Seija Pitkänen) palaa sairauslomalta teatteriin, Casanovan nimirooliin. Taustalla ovat vähintäänkin nolot syytökset tekniikan ”kavereiden” seksuaalisesta häirinnästä. Esitys jatkaa Klemolan jo Aurinkoteatterista ja myöhemmästä tuotannosta tuttujen teemojen käsittelyä. Pääosissa ovat nytkin seksuaalisuus, siihen liittyvä häpeä tai jopa suoranainen nöyryytys ja niiden ihmistä ohjaava voima. Näytelmä jatkaa Klemolan myös Kuopioon aiemmin tekemien ohjaustöiden teemoilla. Vaimoni, Casanova rakentuu samaan tapaan koskettavaksi kertomukseksi yksilön tarpeesta tulla hyväksytyksi.
 

Kuopion Kaupunginteatteri ja Tanssiteatteri Minimi, Vaimoni Casanova. Valokuva: Sami Tirkkonen,

Klemola onnistuu konkretisoimaan lavalle näiden tiedostamattomien voimien ihmistä ohjaavan vaikutuksen. Häpeän ja nöyryytyksen tunteet myös fyysistyvät ohjauksessa, mutta ennen kaikkea pienen ihmisen tarve läheisyyteen ja inhimillisyyteen. Tuttuun tapaan Klemola käsittelee aihetta mustan huumorin, ironian ja ronskin kielenkäytön avulla. 

Seija Pitkänen näyttelijäntyö pääroolissa on tarkkaa ja hän rakentaa jopa vereslihaisen tulkinnan yhtä lailla elämän halua ja häpeää pursuavasta ikääntyvästä näyttelijästä. Miko Kivisen esittämä vastanäyttelijä ja Antti Lahden koreografi-tanssija rakentavat näyttämölle Klemolalle tyypillistä draamaa, joka löytää absurdeja piirteitä arjen pienimmistäkin tilanteista. 

Teoksessa on mukana aimo annos alan sisäistä tematiikkaa, tapahtuuhan se lähes koko ajan teatterissa ja tilanteessa, jossa näytelmää rakennetaan. Tuo huumori upposi Tampereella paljon teatteritekijöitä käsittäneeseen yleisöön.

Erkki Saarainen on rakentanut esitykseen lavastuksen, joka tuo näyttämölle Klemolan suosimat ahtaat ja intiimit tilat, joissa henkilöhahmot joutuvat pakosta lähelle toisiaan. Oivaltava osa lavastusta ovat myös tiuhaan vaihtuvat sängyt, jotka lopulta kutistuvat pelkäksi petariksi lattialla.

Genderfuck – sukupuolipoetiikkaa (Teatteri Circus Maximus)

Emilia Kokon Genderfuck – sukupuolipoetiikaa on ihmeellinen, käsittämätönkin esitys. Se on vastustamaton ja samalla se herättää valtavasti kysymyksiä sukupuolesta, sukupuolirooleista ja niiden sosiaalisesta jähmeydestä sekä myös ehkä hieman yllättäen ympäristön suojelusta ja sen tuhoutumisesta.

Ennen kaikkea huomasin pohtivani esityksen jälkeen kielen vaikutusta ajatteluumme. Mieleeni nousi kielitieteestä kuuluisa Sapir-Whorfin -hypoteesi, jonka mukaan kieli, sen kielioppi ja kieliopilliset kategoriat (kuten esim. kieliopillinen suku) vaikuttavat siihen, mitä ylipäänsä voimme ajatella. Näin ollen kielellä olisi suora yhteys maailmankuvaamme. 

Emilia Kokko ja Teatteri Circus Maximus, Genderfuck - sukupuolipoetiikaa. Valokuva: Emilia Kokko

Hämmästyttävää oli myös havaita, miten etukäteistieto ja -ajatukset siitä, mitä tulee näkemään ja kokemaan, vaikuttavat siihen, mitä lopulta näkee ja kokee. Jopa niin, että näkemästään alkaa tehdä mielessään tulkintoja sen perusteella, mitä siitä on etukäteen kerrottu. Kielen avulla rakennamme todellisuutta, joten sen merkitys myös katsojakokemukseen on valtava. Kieli todella asettaa myös rajoja ajattelullemme, kuten teokseen vahvasti vaikuttanut filosofi Judit Butler on todennut.
Genderfuck on visuaalisesti näyttävä. Esitys tapahtuu erilaisissa ja osin rosoisissa tiloissa, joista katsoja ei ole etukäteen tietoinen. Osa teoksen yllätyksellisyydestä syntyy juuri tilojen, puvustuksen ja lavastuksen kautta. Teos on myös poikkitaiteellinen ja yhdistää sulavasti teatteria, tanssia ja performanssia runouteen.   

Burning Doors (Belarus Free Theatre)

Valkovenäinen Belarus Free Theatre toimii poliittisen vainon takia maan alla. Osa ryhmästä työskentelee Iso-Britanniassa poliittisina pakolaisina. The New York Times on nimennyt ryhmän yhdeksi maailman vaikuttavimmista undergound-teattereista. Burning Doors pohjaa taiteilijoiden henkilökohtaisiin tarinoihin ilmaisunvapauden riistosta.


Teatteriryhmän ohjaaja Natalia Kaliada kertoi Tampereen teatterikesän tiedotustilaisuudessa, ettei esitys ole inspiroitunut tositapahtumista vaan se pohjaa vahvasti niihin. Hän vertaa nykyistä Valko-Venäjää natsi-Saksan yhteiskuntaan. Diktatuuriin, jossa toisinajattelijoilla ei ole mahdollisuuksia toimia avoimesti. Poliittista taidetta tekevät menettävät työnsä, heitä vainotaan ja he elävät jatkuvan uhan alla. Toisinajattelevista taiteilijoista tulee valtion vihollisia. Kaliadan mukaan poliittista teatteria on silti tehtävä, jo maailmanpoliittisista syistä. Kysyttäessä pelottaako hän vastaa, että kyllä pelottaa. Se on inhimillistä.

Esitys on vaikuttava ja puhutteleva kertomus. Fyysisyydessään taidokas. Katsojana tuntee vaihtelevat epäuskon ja ärtymyksen kautta tunteeseen vahvasta epäoikeudenmukaisuudesta ja sympatiaan esityksessä kuvattuja taiteilijoita kohtaan. Esitys rakentuu vahvalle fyysiselle ilmaisulle. Siinä on mukana paljon tanssin elementtejä ja liikekieltä. Näin se ilmentää hyvin myös Teatterikesän toista pääteemaa – poikkitaiteellisuutta. Esityksessä äänen saavat toisinajattelijat ja ne, joita taiteen tekemisen vuoksi vainotaan.

Karkotetut  (Rakastajat-teatteri)

 

Elina Izarra Ollikaisen käsikirjoittama ja ohjaama porilaisen Rakastajat-teatterin Karkotetut on rohkea puheenvuoro. Näytelmä tulee iholle juurikin sen koskettavuuden kautta. Puheenvuoron saavat nyt karkotuspäätöksen saaneet siirtolaiset. Esityksen käsikirjoitus perustuu aitoihin henkilöhahmoihin ja haastatteluihin. Näin ollen esityksellä on valitettavankin ilmeinen suhde todellisuuteen. Teos kertoo ihmisitä, jotka ovat tulleet Eurooppaan muualta, kuka mistäkin syystä, ja jotka joutuvat lopulta karkotetuiksi.

Izarra Ollikainen on muokannut alkuperäislähteitä teatterintekijänä, mutta jättänyt esimerkiksi viranomaisten lausunnot teokseensa sellaisenaan. Tästä tekstiin tuleekin väliin aikamoista dadaa. Tomi Alatalon esittämä uupunut maahanmuuttoviraston työtekijä on onnistunut karikatyyri ja tuo mainiosti esiin viranomaistoimintaan liittyvän lähes käsittämättömän byrokratian ja toisaalta ajatuksen siitä, että päätöksiä tekevät ovat myös ihmisiä. Alatalo taipuu lavalla moneksi ja hänen muuntautumiskykynsä lukuisiin roolihahmoinen on ihailtavaa.

Karkotetut on väkevä kannanotto Suomen ulkomaalaispolitiikasta. Onko todella pysähdytty miettimään sitä, mitä karkotukset maksavat ja kuinka suuri osa karkotetuista lopulta myös palaa tänne? Onko karkotuksissa ylipäänsä järkeä?

Karkotetut, Rakastajat-teatteri, Valokuva: Eeva Meusel.

Ennen kaikkea Karkotetut on koskettava kertomus. Miia Lindströmin tulkinta ugandalaisesta seksuaalipakolaisesta on herkkä ja samalla raikas. Lindström saa Kabiiten tarinan piirtymään riipaisevasti. Ulla Raitio tulkitsee Suomessa syntyneen Marian, jonka vanhemmat karkotetaan. Äiti (Angelika Meusel) Kolumbiaan ja isä (Tomi Alatalo) Irakiin. Raitio saa roolihahmoonsa yhtä lailla koskettavaa hämmennystä kuin lapsen voimattomuuden tunteita kaiken ympärillä tapahtuvan osalta.

Izarra Ollikaisen tekstissä ja ohjauksessa onkin jotain hyvin pienen ihmisen puolella olevaa lämpöä, joka säteilee näyttämöltä voimakkaana. Siinä vaiheessa kun kuullaan Marian kirjeitä Kolumbiasta entisille luokkakavereille Kuusamoon, pyyhkii katsomo silmäkulmiaan.

Näin teokset osana Tampereen teatterikesän 2017 ohjelmistoa.