Kokemuksellinen Lemminkäinen puhuttelee

Juha Hurmeen käsikirjoittama ja ohjaama Lemminkäinen Kansallisteatterissa hengittää villisti. Teos etenee näyttämöllä rivakasti ja päättäväisesti. Katsomisohjeena teokselle toiminee, että kannattaa nojata rennosti katsomon penkissä taaksepäin ja antaa näyttämön tapahtuminen viedä villille aikamatkalle. Teoksen tunnelman ja näyttämöestetiikan pauloihin voi huoletta heittäytyä ja ottaa elämyksen rennosti vastaan.

Lemminkäinen pohjaa väljästi Hurmeen Finlandia-palkittuun romaaniin Niemi (2017).
Supisuomalainen aihe ja moderni tulkinta puhuttelevat nykykatsojaa vahvasti. Tämä yhdistelmä tekee Lemminkäisen katsomiskokemuksesta pirteän. Reilu kaksituntinen esitys pysyy mainiosti kasassa ja pitää katsojan näpeissään. 

Hurmeen teksti keittää kokoon historiafaktaa ja fiktiota. Karjala, kansanrunous ja viikingit sekoittuvat Lemminkäis-myyttiin. Hurmeella on viittauksia niin Shakespeareen kuin Väinö Linnaan ja moneen muuhun. Ennen kaikkea viittauksia on verevään kansan kieleen. Näyttämöteoksen teksti rakentuukin monista aineksista. Näinhän rakenteli aikoinaan Lönnrotkin runoelmansa Lemminkäisestä.

Lemminkäisen tarina sijoittuu Suomenniemelle, viikinkiaikaan. Esityksessä ollaan noin vuoden tuhat paikkeilla. Niemelle pyrkii vaikutuksia ulkomailta ja vieras uusi uskontokin on tarttunut Tieran, Flemingin ja Lemminkäisen aseenkantajan (Antti Pääkkönen) mukaan kotikonnuille tuotavaksi. Fleming (Tomi Alatalo) ja hänen siskonsa Lemminkäinen (Marja Salo) pyörittävät huijarikoplaa yhdessä äitinsä Eman (Kristiina Halttu) kanssa. He rahtaavat romurautaa Viron puolelle ja teettävät siitä tuoteväärennöksinä miekkoja, joita taas kauppaavat Suomen puolella aitoina. Myyntikatteet ovat kohdillaan. Huijarikopla koheltaa ja kohtaa voittajansa vasta Louhivuoren emännässä (Cécile Orblin).  

Kansallisteatteri, Lemminkäinen. Valokuva: Tuomas Mattila.

Hurmeen tulkinnan fyysisyys, Saara Hurmeen koreografia ja vahvasti koko ajan mukana kulkeva Petra Poutanen-Hurmeen musiikki tuovat näytelmään lumoavan säväyksen. Ohjauksen rytmi ja fyysinen näyttelijäntyö osuvat lisäksi yksiin Hurmeen tekstin ja kielen perisuomalaisen rytmin ja metriikan kanssa. Hurmeen dialogi on vetävää ja draamankaari jäntevä.

Teoksen muusikot Oskari Lehtonen ja Jesse Ojajärvi loihtivat monipuolisella arsenaalilla soittimiksi oletettuja esineitä osansa teoksen lumorytmistä. Kalle Ropposen käsiala näkyy vahvana ilmeikkäässä valosuunnittelussa. Veikeät projisoinnit täydentävät näyttämökuvaa.

Yksi tulkinnan herättämistä aikamatkoista vie perus- ja kansakouluaikoihin. Aikaan, jolloin opettaja peilasi piirtoheittimen heijastusläpän peilistä, onko hampaissa huulipunaa ja veivasi rullakalvolla ruotsin vahvoja verbejä. Heini Maarasen lavastus on niukka, mutta vähissä elementeissään sitäkin osuvampi. Tuonelan joutsenkin lavalla nähdään.

Kouluaikaan vie myös esiintyjien näyttämötyöskentely. Yksi tyypeistä, Cécile Orblinin Louhivuori heiluu lavalla kuin irrallaan, välillä kuin seremoniamestarina esiripun välissä. Orblin luo Louhivuoren hahmossa vastavoimaa kieroilevalle huijarikoplalle. Hänen roolihahmonsa rakentuu vahvalle fyysiselle näyttelijäntyölle ja sopivasti nyrjähtäneelle ilmaisulle.

Tomi Alatalon Fleming notkeilee huikentelevaisena Fleminginä riemastuvassa roolissa. Fleming rakentuu Alatalon käsittelyssä sutkiksi rehentelijäksi ja samalla hän tavoittaa roolihahmostaan rentun vilpitöntä viehätystä, josta ei voi olla pitämättä.

Lemminkäinen on vahvasti kokemuksellinen esitys. Se elää ja soljuu eteenpäin sekä vahvoin näyttämökuvin että toimivan tekstin kautta. Lemminkäisen katsomiskokemuksessa on jotakin tuttua ja läheistä. Jotakin hyvin suomalaista.


Suomen Kansallisteatteri: Juha Hurme – Lemminkäinen
Ensi-ilta Pienellä näyttämöllä Kalevalan päivänä 28.2.2018.

Rooleissa: Tomi Alatalo, Kristiina Halttu, Saara Kotkaniemi, Cécile Orblin, Terhi Panula, Antti Pääkkönen ja Marja Salo

Muusikot: Oskari Lehtonen ja Jesse Ojajärvi

Ohjaus: Juha Hurme
Lavastus ja pukusuunnittelu: Heini Maaranen
Musiikki: Petra Poutanen-Hurme
Valosuunnittelu: Kalle Ropponen
Koreografia: Saara Hurme
Taistelukoreografia: Seppo Kumpulainen
Naamioinnin suunnittelu: Laura Sgureva
Ohjaajan assistentti: Ines Kakkonen

Töppöhörö ja oodi ilolle

Juha Hurmeen kirjoittama ja ohjaama Töppöhörö ansaitsee tulla esitetyksi Kansallisteatterin suurella näyttämöllä. Näytelmän tematiikka ja sen yhteiskunnallisuus ovat vastaansanomattoman tärkeitä ja ajankohtaisia juuri nyt.

”Jumala armahtaa, minä en”, kirjoitti aikoinaan nyt jo edesmennyt kansanedustaja Tony Halme. Tony Halme voisi hyvin olla näytelmän päähenkilön, Vikin esikuva. Näyttelijä Jarkko Lahti pelmauttaa näyttämölle luotaantyöntävän ja inhorealistisen hahmon. Viki on stereotypia suvaitsemattomasta, kulttuuria ja kaikkea erilaista suorastaan vihaavasta suomalaisesta miehestä. Päähenkilö ei ehkä kuitenkaan ole pelkästään suomalaisen miehen, vaan ennemminkin koko kovenevan asenneilmapiirimme kuva. Viki halveksii maahanmuuttajia, homoja, naisia – ylipäänsä kaikkea hänen oman kapean änkyrämachon maailmankuvan ulkopuolelle jäävää. Naiset on luotu pantaviksi, homot ja mamut hakattaviksi. Kaikki on muiden syytä – ex-vaimon, poliisin tai yhteiskunnan.

Suomen Kansallisteatteri. Töppöhörö. Valokuva Tuomo Manninen.

Näytelmän ensimmäinen puoliaika on Vikin synkkää, mutta valitettavan ajankohtaista ja realististakin uhomonologia. Lahti tekee intensiivisen, keskittyneen ja erittäin fyysisen roolin Vikinä. Hän onnistuu osuvasti tuomaan Vikin hahmoon ärsyttävän kapeakatseisen juntin, joka uhoaa puolustaessaan isänmaata ja urheilua ja halveksii avoimesti kulttuuria ja kaikkia mahdollisia vähemmistöjä. Kaikki vieras on uhka ja aiheuttaa Vikissä suurta ahdistusta ja torjuntaa; sossuämmät ja kaiken maailman apurahataitelijat saavat kuulla kunniansa.

Toisaalta Vikin hahmossa on jotain hyvin koomista ja jopa hellyttävää. Tuon rivouksia laukovan, räävittömän töppöhörön maailma on äärimmäisen pieni, naiivi ja iloton. Vikin maailmaan mahtuvat perinteisessä heteroavioliitossa maalla elävät parit – naiset leipovat, miehet metsästävät ja tuvan seinillä on sellaista taidetta, josta heti ymmärtää, mitä se esittää.

Esityksen toinen puoliaika on pieni helmi. Viki lähtee sianruhon perässä paikalliseen Prismaan, mutta hämmästys on suuri, kun kotona jääkiekkokassista tupsahtaakin pohjoiskarjalan murteella haastava, balettia tanssiva Heli-keiju (Alina Tomnikov). Keiju alkaa haastaa Vikiä ja näyttämöllä nähdäänkin nyt humanismin ja taiteen hieno puolustuspuhe, joka on samalla oodi ilolle. Viki alkaa juomaa tarpeeksi nautittuaan ammentaa sielustaan tunteita syvästä yksinäisyydestä ja tyhjyydestä.

Hurme ja näytelmän toinen ohjaaja Hanna Brotherus ovat luoneet toisesta puoliajasta tärkeän, suvaitsevuutta, taiteen moninaisuutta ja vapautta puolustavan pamfletin. Esityksen jälkimmäinen puolisko on voimauttava ja palauttaakin katsojan uskon taiteeseen, ihmiseen ja jopa tulevaisuuteen.

Suomen Kansallisteatteri. Töppöhörö. Valokuva Tuomo Manninen.

Tomnikovin Heli-keiju on Lahden Vikin lailla fyysinen roolisuoritus, mutta siinä missä Viki on liikkeissään uhoava, kulmikas ja aggressiivinen, on Tomnikovin keiju ilmava ja herkkä. Tomnikov leijuu näyttämöllä fyysisen keveästi, mutta henkisesti vahvana ja onnistuu tuomaan näyttämölle vahvan ja jämäkän teräskeijun. Esityksessä nähdään hyvin paljon fyysistä ilmaisua ja Tomnikovin roolissa myös tanssia. Näytelmän monipuolinen fyysisyys on tanssin puolella mainetta niittäneen Brotheruksen käsialaa.

Näytelmän lavastuksen ovat toteuttaneet Matti Rasi ja Juha Hurme. Näyttämöllä oleva valtava tuoli korostaa Vikin persoonan ja roolihahmon henkistä pienuutta suuresta älämölöstä ja uhosta huolimatta. Jättituoliltaan, ikään kuin omasta kuplastaan, Viki ponkaisee alas näyttämölle meuhkaamaan milloin mistäkin kokemastaan epäkohdasta. Ison tuolin päälle Viki ja Heli-keiju rakentavat myöhemmin myös oman pesänsä. Kodin, jossa Heli-keijun humanismi ja avarakatseisuus saavat tilaa siinä, missä Vikin uho laantuu.

Vikin inhorealistista vihamonologia katsellessa ja kuunnellessa alkaa kuitenkin varsin nopeasti tuntua siltä, että tämähän on jo moneen kertaan kuultu. Vikin sielunmaisema tuntuu aikaansa seuraavan katsojan mielestä jopa hieman vanhentuneelta ja kuluneelta. Roolihahmo vaikuttaa paikoitellen jopa liiankin alleviivaavalta. Juhan Hurmeen kieli on totutun ilotulitusmaista, kekseliästä ja mukaansa tempaavaan, mutta olisiko niin, että näytelmän aika olisi ollut jo aiemmin? Kokemus olisi tuoreempi ja osuvampi, jos Hurme ja Lahti olisivat tuoneet kokkolaisessa kapakassa yli viisi vuotta sitten syntyneen alkuperäisideansa näyttämölle jo muutama vuosi sitten.

Vikin ja Heli-Keijun voi nähdä tulkintana myös yhden ihmisen persoonan eri puolista. Olisiko niin, että meistä jokaisesta voisi löytyä sisältä sekä pieni töppöhörö että Heli-keiju? Äityykö meidän sisäinen töppöhörömme toisinaan uhoamaan kotona läheistemme kanssa tai kenties työpaikalla? Saako kaunosielu keiju meissä vallan silloin tällöin vai aivan liian harvoin? Josko kaksi puolikasta loksahtaa yhdeksi tasapainottaen ja tukien toinen toistaan...

Pessin ja Illusian luona -teatteriblogin kirjoittajana en voi olla vertaamatta teosta Yrjö Kokon samannimiseen kirjaan. Siinä Pessi-peikon alakulo, suru ja pessimismi löytävät vastakohtansa Illusia-keijun optimismista, ilosta ja toivosta. Pimeässä luolassa sotaa paossa vietetyn talven jälkeen he saavat yhdessä karvattoman ja siivettömän lapsen – uuden ihmisen.

Näytelmä antaa tilaa katsojalle kertoa itse itselleen sen, mistä se lopulta kertoo. Katsoja poistuu Kansallisteatterin Töppöhöröstä matkassaan jotain uutta ja puhdistavaa. Tunteessa on ripaus jopa jotain ylevää.

Töppöhörö. Suomen Kansallisteatterin suuri näyttämö
Kantaesitys 28.1.2016.

Rooleissa: Jarkko Lahti ja Alina Tomnikov
Ohjaus: Juha Hurme ja Hanna Brotherus
Lavastus:Matti Rasi ja Juha Hurme
Valosuunnittelu Matti Tiilama
Äänisuunnittelu: Raine Ahonen