Lemminkäinen pohjaa väljästi Hurmeen Finlandia-palkittuun romaaniin Niemi (2017).
Supisuomalainen aihe ja moderni tulkinta puhuttelevat nykykatsojaa vahvasti. Tämä yhdistelmä tekee Lemminkäisen katsomiskokemuksesta pirteän. Reilu kaksituntinen esitys pysyy mainiosti kasassa ja pitää katsojan näpeissään.
Hurmeen teksti keittää kokoon historiafaktaa ja fiktiota. Karjala, kansanrunous ja viikingit sekoittuvat Lemminkäis-myyttiin. Hurmeella on viittauksia niin Shakespeareen kuin Väinö Linnaan ja moneen muuhun. Ennen kaikkea viittauksia on verevään kansan kieleen. Näyttämöteoksen teksti rakentuukin monista aineksista. Näinhän rakenteli aikoinaan Lönnrotkin runoelmansa Lemminkäisestä.
Lemminkäisen tarina sijoittuu Suomenniemelle, viikinkiaikaan. Esityksessä ollaan noin vuoden tuhat paikkeilla. Niemelle pyrkii vaikutuksia ulkomailta ja vieras uusi uskontokin on tarttunut Tieran, Flemingin ja Lemminkäisen aseenkantajan (Antti Pääkkönen) mukaan kotikonnuille tuotavaksi. Fleming (Tomi Alatalo) ja hänen siskonsa Lemminkäinen (Marja Salo) pyörittävät huijarikoplaa yhdessä äitinsä Eman (Kristiina Halttu) kanssa. He rahtaavat romurautaa Viron puolelle ja teettävät siitä tuoteväärennöksinä miekkoja, joita taas kauppaavat Suomen puolella aitoina. Myyntikatteet ovat kohdillaan. Huijarikopla koheltaa ja kohtaa voittajansa vasta Louhivuoren emännässä (Cécile Orblin).
 |
| Kansallisteatteri, Lemminkäinen. Valokuva: Tuomas Mattila. |
Hurmeen tulkinnan fyysisyys, Saara Hurmeen koreografia ja vahvasti koko ajan mukana kulkeva Petra Poutanen-Hurmeen musiikki tuovat näytelmään lumoavan säväyksen. Ohjauksen rytmi ja fyysinen näyttelijäntyö osuvat lisäksi yksiin Hurmeen tekstin ja kielen perisuomalaisen rytmin ja metriikan kanssa. Hurmeen dialogi on vetävää ja draamankaari jäntevä.
Teoksen muusikot Oskari Lehtonen ja Jesse Ojajärvi loihtivat monipuolisella arsenaalilla soittimiksi oletettuja esineitä osansa teoksen lumorytmistä. Kalle Ropposen käsiala näkyy vahvana ilmeikkäässä valosuunnittelussa. Veikeät projisoinnit täydentävät näyttämökuvaa.
Yksi tulkinnan herättämistä aikamatkoista vie perus- ja kansakouluaikoihin. Aikaan, jolloin opettaja peilasi piirtoheittimen heijastusläpän peilistä, onko hampaissa huulipunaa ja veivasi rullakalvolla ruotsin vahvoja verbejä. Heini Maarasen lavastus on niukka, mutta vähissä elementeissään sitäkin osuvampi. Tuonelan joutsenkin lavalla nähdään.
Kouluaikaan vie myös esiintyjien näyttämötyöskentely. Yksi tyypeistä, Cécile Orblinin Louhivuori heiluu lavalla kuin irrallaan, välillä kuin seremoniamestarina esiripun välissä. Orblin luo Louhivuoren hahmossa vastavoimaa kieroilevalle huijarikoplalle. Hänen roolihahmonsa rakentuu vahvalle fyysiselle näyttelijäntyölle ja sopivasti nyrjähtäneelle ilmaisulle.
Tomi Alatalon Fleming notkeilee huikentelevaisena Fleminginä riemastuvassa roolissa. Fleming rakentuu Alatalon käsittelyssä sutkiksi rehentelijäksi ja samalla hän tavoittaa roolihahmostaan rentun vilpitöntä viehätystä, josta ei voi olla pitämättä.
Lemminkäinen on vahvasti kokemuksellinen esitys. Se elää ja soljuu eteenpäin sekä vahvoin näyttämökuvin että toimivan tekstin kautta. Lemminkäisen katsomiskokemuksessa on jotakin tuttua ja läheistä. Jotakin hyvin suomalaista.
Suomen Kansallisteatteri: Juha Hurme – Lemminkäinen
Ensi-ilta Pienellä näyttämöllä Kalevalan päivänä 28.2.2018.
Rooleissa: Tomi Alatalo, Kristiina Halttu, Saara Kotkaniemi, Cécile Orblin, Terhi Panula, Antti Pääkkönen ja Marja Salo
Muusikot: Oskari Lehtonen ja Jesse Ojajärvi
Ohjaus: Juha Hurme
Lavastus ja pukusuunnittelu: Heini Maaranen
Musiikki: Petra Poutanen-Hurme
Valosuunnittelu: Kalle Ropponen
Koreografia: Saara Hurme
Taistelukoreografia: Seppo Kumpulainen
Naamioinnin suunnittelu: Laura Sgureva
Ohjaajan assistentti: Ines Kakkonen
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti