Puuduttava tavisarki yhdistyy piinaavaan kauhuun Q-teatterissa

Q-teatterin Arki ja kauhu -esitys yhdistää oivaltavasti tylsän, harmaan arjen kauhuviihteen verta ja suolenpätkiä roiskivaan kuvastoon. Akse Petterssonin ohjaus ja dramatisointi etenevät piirtäen verkkaista perhearkea tarkasti. Toisaalta teos luo näyttämölle alusta asti vahvasti läsnäolevana, kauhuelokuvista tutun tunnelman siitä, että jokaisen nurkan ja mutkan takana vaanii jotakin pahaa.

Lopputuloksena Q-teatterissa nähdään esteettisesti omintakeinen teatterikokemus. Arki ja kauhu esityksen tunnelma on viipyilevä. Ydinperheen arki hiipii eteenpäin toistuvina rutiineina ja omalla vääjäämättömyydellään. Arki toistuu samanlaisin askelmerkein päivästä toiseen, lähes sanattomasti.

Monotoniaa säestää seinäkellon tikitys, pesukoneen hurina tai mikron kilahdus. Kunnes yhtäkkiä yöllisten painaisten pahimmat hirviöt ajavat takaa muuttaen kauhun ympärillä todelliseksi ja lopulta hervottomaksi splatteriksi verisuihkuineen ja suolenpätkineen. Ei kuitenkaan tämän enempää juonipaljastuksia. Teos elää myös yllätyksellisyydestään.

Akse Pettersson on käsitellyt muutamissa aiemmissa teoksissaan arjen tematiikkaa erityisesti työyhteisöissä ja osana ihmissuhteita. (Esimerkiksi Teatteri Takomon Noitavaino 2016 ja Svenska Teaternin Titanic 2016). Yhtymäkohtia esityksen tematiikassa on myös Petterssonin neljän vuoden takaiseen Kaspar Hauseriin Q-teatterissa.

Nyt ollaan vahvasti perheen arjessa, jonka näyttelijäryhmä Pirjo Lonka, Eero Ritala, Sonja Kuittinen ja Joonas Heikkinen tehokkaasti ja varsin vähäeleisesti näyttämölle piirtää.


Q-teatteri, Arki ja kauhu. Valokuva: Sakari Tervo.

Kyky sietää arkea on länsimaisen keskiluokkaisen ihmisen keskeisiä elämänhallinnan taitoja. Toisilta tavisarki luontuu sujuvasti ja ongelmitta, toisille arjen tappavan tylsyyden kestäminen asettaa suuria haasteita. Tematiikaltaan Arki ja kauhu käsittelee nykyarjen näkyvää helppoutta ja huolettomuutta sekä pinnan alla asuvaa tyhjyyttä ja merkityksettömyyden kokemuksia.

Kun kaikki on turvattu ja ulkoa päin kunnossa, voi sisäinen tyhjyys kasvaa painostavaksi. Lähes kaikki tuntuvat tarvitsevan ainakin jossain määrin tajunnan lamauttavaa viihdettä ja ajanvietettä arkensa pitimiksi. Arjen tyhjyyttä paetaan viihteeseen ja sosiaalisen median kupliin, jotka puolestaan oravanpyöränomaisesti lisäävät tyhjyyden ja merkityksettömyyden tunnetta.

Moni hakee jännitystä väkivaltaviihteestä, kauhusta, sotaelokuvista tai –peleistä. Arkea turrutetaan mitä hurjemmalla väkivaltakuvastolla. Se tarjoaa jännitystä ja turvallisen tavan kokea kauhu ja pelko. Samoin alitajuntamme synnyttää painajaisia ja kauhua, vaikkemme sellaista olisi edes vapaa-ajalla kuluttaneetkaan. Ne ovat muun muassa aivojen tapa öiseen aikaan poistaa arjen stressiä, masennusta ja mielen tasapainottomuutta.

Entä, mitä sitten kun tuo arki syystä tai toisesta katoaa tai viedään pois? Mitä kaipaa eniten? Juuri sitä tavallista ja tylsältä tuntuvaa tuttua arkeaan. Syyrian sodan keskellä elävät eivät mitään muuta kaipaa enemmän kuin tuota omaa pientä arkista puuhasteluaan, joka on jäänyt sodan verilöylyn alle.

Kasperi Laineen suunnittelema musiikki ja erityisesti esityksen äänimaailma on persoonallisen taitava näyte siitä, miten se voi jopa kuljettaa ja rytmittää esitystä. Tätä esitystä ei voisi edes kuvitella ilman moniulotteista äänimaailmaa, jota välillä jää kuuntelemaan ihmeissään ja lumoutuneena. Siinä on koko ajan mukana myös aimo annos teokseen sopivaa piinaavuutta.

Näyttämökuvan nukkekotia muistuttavan ”vahakodin” ja sitä ympäröivän uhkaavan luonnon suunnitellut Ville Seppänen hyödyntää Q-teatterin näyttämöä lattiasta kattoon ja jopa talon takaa metsästä ja pihalta katsomiskokemusta täydentää videokuva (Ville Seppänen ja Martti Tervo). Kodin lavastus tapetointia myöten korostaa arkisuutta, samoin kuin Sanna Levon pukusuunnittelu.

Arki ja kauhu on monitulkintainen esitys, joka nostaa pintaan nykyihmisen kokemukset riittämättömyydestä ja merkityksettömyydestä. Mitkä ovat seuraukset siitä, että arkemme on helpottunut ja vapaa-aikamme lisääntyy lisääntymistään ja yritämme täyttää aikaamme esimerkiksi viihdeteollisuuden tarjoamin keinoin? Näemmekö peilistä oman tyhjyytemme ja kauhumme?


Q-teatteri – Arki ja kauhu
Ensi-ilta 21.2.2018 esityksiä 18.5.2018 asti

Ohjaus: Akse Pettersson
Rooleissa: Pirjo Lonka, Eero Ritala, Sonja Kuittinen ja Joonas Heikkinen.
Lavastus ja valosuunnittelu Ville Seppänen
Musiikki ja äänisuunnittelu: Kasperi Laine
Videosuunnittelu: Ville Seppänen ja Martti Tervo
Pukusuunnittelu: Sanna Levo
Efektimaskeeraus: Saara Räisänen

Haluan olla tavis! Tavallisuus arjessa ja juhlassa

Q-teatterin uutuus Tavallisuuden aave, alaotsikoltaan kuvia kotimaasta on tarkkanäköinen ja ironisen absurdi kuvaus suomalaisesta tavallisuudesta ja arjesta. Teksti ja ohjaus ovat Saara Turusen. Esitys onnistuu olemaan yhtä aikaa riemullisen hauska ja traagisen julma. Se piirtää mainiosti kuvaa myös Suomen tämänhetkisestä julkisesta keskustelukulttuurista.

Tavallisuuden aave koostuu useista kohtauksista. Varsinaista juonta ei ole, vaan kohtaukset käsittelevät suomalaisuuden normeja ja tavallisuuden ilmenemismuotoja. Jokainen suomalainen pystyy varmasti tunnistamaan näytelmän kohtauksista arkipäivään tai juhlaan liittyvää komiikkaa, jäykkyyttä tai piinallisuuttakin. Välillä naurattaa ja arkisetkin tilanteet näyttäytyvät absurdeina. Välillä taas lähes itkettää ihmisten, osin tiedostamattaankin, toisiaan ja erilaisuutta kohtaan osoittama tylyys ja kovuus. Miten taidokkaasti joku osataan eristää yhteisön ulkopuolelle, mistä lie erilaisuudesta johtuen. Jotain kovin tutun suomalaista erilaisuuden pelossa ja joukosta erottumisen kauhussa on.

Q-teatteri, Tavallisuuden aave. Valokuva: Pate Pesonius.

Tavallisuuden aaveen esikuvana on ollut espanjalaisen Luis Buñuelin elokuva Vapauden aave. Ohjaaja on valinnut oivasti espanjalaisuudesta poimitut kliseet, kuten flamencon, peilaamaan esityksen suomalaisuudesta luomia stereotypioita. Buñuelin absurdissa elokuvassa päähenkilöiden tavoittelema vapaus pakenee aina jonnekin. Tavallisuuden aaveessa saman tekee tavallisuus.

Hääkohtaus kahvitteluineen on jo alussa niin piinaava, että katsojana melkein toivoisi, ettei kukaan nyt sentään intoutuisi pitämään puhetta, mutta tietysti sitä sieltä pukkaa. Pakkoruotsia hääjuhlassa on yhtä aikaa riemastuttavaa ja jotenkin jopa kiduttavaa katsottavaa.

Kolme miestä beigeissä ja harmaissa popliinitakeissa vetää kalsarit lipputankoon ja tekee natsitervehdyksen. Kun nainen (Elina Knihtilä) tähän puuttuu, alkaa yksi poplaritakkisista (Pyry Nikkilä) puhumaan natsitervehdystä aivan joksikin muuksi ja eihän sillä nyt voi olla mitään tekemistä natsismin kanssa kun Suomessa ei koskaan ole natseja ollutkaan. Pikku hiljaa saadaan se, joka on asiaan puuttunut tuntemaan olonsa syylliseksi. Sama tilanne toistuu esityksen loppupuolella. Lavalla nähdään mieshahmo kohtauksessa, joka imitoi kovaa pornoa ja väkivaltaa. Kun nainen siihen puuttuu, aletaan puhua tilannetta niin päin, että nainen on se tiukkapipo, joka ei ymmärrä, että sehän nyt on ihan tavallista. Entäpä se hyvän ja kunnollisen tytön esikuva, jota vasten kaikkia nuorten naisten roolimalleja peilataan. Se kunnon, hyvä tyttö soittaa viulua, huilua ja tanssiin balettia. On viehättävä, kunnollinen ja hymyilee nätisti. Kaikki normin mukaan.

Q-teatteri, Tavallisuuden aave. Valokuva: Pate Pesonius.

Esitystä katsoessani jäin miettimään, kuinka paljon kulttuurissamme onkaan kieltoja ja pakkoja tai vain jonkinlaisiin sanattomiin sopimuksiin pohjaavia, kahlitsevia normeja ja rooleja. Normien kahlitsevuuden vastakuvauksiksi ohjaaja on tuonut näytelmän toteutukseen lintukuvastoa ja välillä lavastuksena olevan, arkisempaakin arkisemman olohuoneen takaseinälle heijastetaankin upeita von Wrightin veljesten lintukuvia. Veljesten lintutaulut ovat osa suomalaista identiteettiä siinä missä jäyhyys tai hiljaisuus.

Näyttelijöiden lavalla olosta aistii keskittymistä ja intensiteettiä. Useissa kohtauksissa näyttelijäntyön pohjaa enemmän eleisiin ja ilmeisiin. Puhetta on vähän ja sehän sopii suomalaiseen tavallisuuden kuvaukseen. Monia upeita elokuvarooleja tehnyt Laura Birn onnistuu alkukohtauksessa tekemään itsestään niin arkisen että niin sanotusti sulautuu tapettiin. Birnin esittämä tanssikohtaus, jäykän diskokohtauksen jälkeen yksin jäätyään, on hauskaa ja hienoa katseltavaa.

Q-teatteri, Tavallisuuden aave. Valokuva: Pate Pesonius.

Ylermi Rajamaa tekee mainion roolin androgyyninoloisena, hieman kapinallisenakin perheen tyttärenä. Elina Knihtilä on näyttämöllä vakuuttava ja hänen näyttelijäntyönsä tarkkuutta ja oivaltavuutta on ilo katsella. Nuori Antti Heikkinen teatterikorkeakoulusta tekee esityksessä taiteellisen opinnäytetyönsä. Sanoisin, että läpi menee ja rytinällä!

Mistä ihmeen 80-luvun kirpparilta pukusuunnittelun tehnyt Laura Haapakangas ja tarpeiston näytelmään hankkinut Maija Poskiparta ovatkaan onnistuneet löytämään kaikki ne lähes värittömät vaatteet, karseat kengät ja ylisuuret silmälasit? Kaikki ne luovat kyllä onnistuneesti kuvaa ja tunnelmaa tavallisuudesta.

Q-teatterin Tavallisuuden aave on hauska, oivalta ja ajatuksia herättävä, mukavan erilainen näytelmä Helsingin teatteritarjonnassa.

Kantaesitys Q-teatterissa 19.2.2016. 
Esityksiä 21.5. asti. Näytelmän kotisivu.
Teksti ja ohjaus: Saara Turunen
Rooleissa: Elina Knihtilä, Laura Birn, Ylermi Rajamaa, Pyry Nikkilä ja Antti Heikkinen (Teak)
Äänisuunnittelu: Tuuli Kyttälä
Lavastus: Milja Aho
Valosuunnittelu: Erno Aaltonen
Pukusuunnittelu: Laura Haapakangas
Maskeeraussuunnittelu: Riikka Virtanen
Koreografia: Janina Rajakangas