Lauri Maijalan ohjaama Riistapolku rakentuu upealle näyttelijäntyölle

Helsingin Kaupunginteatterin pienellä näyttämöllä nähtävä Riistapolku on piinaavan väkevä, rankan realistinen tulkinta Suomessa harvoin esitetystä draamaklassikosta. Näytelmän kirjoittanut saksalainen Franz Xaver Kroetz (s. 1946) on tunnettu vahvoista teemoistaan ja hänen näytelmänsä olivat erityisen suosittuja Keski-Euroopassa 1970- ja 1980-luvuilla. Näytelmän on ohjannut Lauri Maijala. Riistapolku kertoo tosielämän tapahtumiin pohjaavan, tragediaan päättyvän tarinan epäsovinnaisesta rakkaudesta, ei-toivotusta raskaudesta ja väkivallasta.

Näytelmä alkaa kuvauksena tavallisen perheen arjesta mutta tarinan edetessä keskiöön nousee tragediaan päättyvä rakkaustarina. Perheen isä, Erwin (Risto Kaskilahti) haaveilee paremmasta työstä, äiti Hilda (Ursula Salo) tavallisen seesteisestä perhe-elämästä. 13-vuotias Hanni-tytär (Ella Mettänen) ja 19-vuotias Franz (Paavo Kinnunen) rakastuvat kohtalokkaasti.

Perhetragedian lisäksi Riistapolussa on yhteiskunnallisempikin ulottuvuus. Erwin-isä on vahvasti pettynyt 1960-luvun saksalaiseen yhteiskuntaa. Hän tuntuu kaipaavan kansallissosialistisen ajan vahvaa johtajuutta, sen arvoja ja ajan selkeyttä, demokraattisen Länsi-Saksan epämääräisyyden ja 60-luvun uusien tuulien sijaan. Vaikka sota-aika Erwinin muistoissa näyttäytyykin kadotettuna nuoruutena, haikailee hän selkeämpää järjestystä ja kuria. Nämä teemat tuovat Maijalan ohjauksen myös selvästi eurooppalaiseen nykyhetkeen ja luovat mielikuvia nykyhetken vahvistuvista oikeistopopulistisista virtauksista.

Vaikka ei olisikaan mustemman draaman ystävä, niin Helsingin Kaupunginteatterin Riistapolku kannattaa käydä katsomassa erityisesti loistavien näyttelijöiden vuoksi. Yksistään heidän näyttelijäntyönsä ja vahva läsnäolonsa rakentavat esitykseen käsin kosketeltavan pakahduttavan tunnelman.

Ella Mettänen tekee nuoren 13-vuotiaan Hannin roolin luontevasti ja pakottomasti ja ennen kaikkea psykologisesti hyvin perustellusti. Hän saa hahmoonsa toisaalta varhaisnuoren ehdottomuuden, toisaalta lapsen riipaisevan turvattomuuden ja aikuisen sylin kaipuun. Mettäsen näyttelijäntyössä korostuu Hannin sisäisen maailman kuvaus sekä epävarmana että lopulta kaikessa traagisuudessaan uhmakkaana.

Mettänen rakentaa hahmonsa ulkoisesti varsin rauhallisin, vähin elein, mutta pohjaten sitäkin intensiivisempään läsnäoloon näyttämöllä. Nuoren Ella Mettäsen taidoista on saatu näytteitä muun muassa Ryhmäteatterin 9 hyvää syytä elää –esityksessä sekä Teatteri Jurkan Lokissa ja Niskavuoren Hetassa. Hannin rooli Riistapolussa on uusin näyttö Mettäsen osaamisesta ja herkästä näyttelijänluonteesta.

Helsingin Kaupunginteatteri, Riistapolku. Valokuva: Tapio Vanhatalo

Hanttihommia tekevästä 19-vuotiaasta Franzista muovautuu Paavo Kinnusen käsissä tragikoominen rakastunut nuorimies. Kinnusen lavakarisma ja vahva tyypittelyn taito rakentavat onnistuneen työläispojan hahmon.

Ursula Salon Hilda-äiti on tyttärestään huolestunut, yliherkkä vastuunkantaja ja toisaalta moitteettomista kulisseista kiinnipitävä kotiäiti. Salo onnistuu kuvaamaan ilmeikkäästi myös äidin mielen järkytyksen traagisten tapahtuminen vyöryessä eteen päin. Risto Kaskilahti saa isän hahmoon viiltävää toivottomuutta ja toisaalta ristiriitaa lastaan sekä rakastavana ja pahoinpitelevänä, hämmentyneenä vanhempana.

Vesa Tapio Valon suomennoksen dialogi elää näyttelijöiden suussa luontevasti. Tekstin niukkasanaisuus istuu teoksen maailmaan hyvin. Murteellinen, ronski kieli tuo esitykseen osin arkisen, toisaalta piinaavankin tunnelman.

Lauri Maijala onnistuu tiiviissä, vain puolitoistatuntisessa tulkinnassaan kuvaamaan vangitsevalla tavalla saksalaisen pikkukaupungin työväenluokkaisen perheen elämän arkirutiinit ja perheen 13-vuotiaan tyttären epäsovinnaisen rakkauden 19-vuotiaaseen nuoreen mieheen. Maijalan ohjaukselliset elementit tuovat teokseen kutkuttavan piinaavia, jopa unenomaisia tuokiokuvia. Perheen arki on täynnä toistuvia rutiineja; työ, koulu, aamut ja ruokahetket. Aleksi Sauran mainio äänisuunnittelu luo perheen arkirutiineihin tuttua tavanomaisuutta.


Franz Xaver Kroetz – Riistapolku
Ensi-ilta Helsingin Kaupunginteatterin pienellä näyttämöllä 4.9.2019

Rooleissa: Pekka Huotari, Risto Kaskilahti, Paavo Kinnunen, Ursula Salo, Ella Mettänen
Lisäksi nauhalla: Helena Haaranen ja Ilkka Kokkonen

Suomennos: Vesa Tapio Valo
Ohjaus: Lauri Maijala
Lavastus: Antti Mattila
Pukusuunnittelu: Elina Kolehmainen
Valosuunnittelu: Kari Leppälä
Äänisuunnittelu: Aleksi Saura
Naamioinnin suunnittelu: Henri Karjalainen

Atlantis – vakavan rempseä fantasia

Atlantista katselee lumoutuneena. Tai oikeammin sitä kokee ja ahmii kaikilla aisteilla. Katsojana on lähinnä ihmeissään teoksen yltäkylläisestä visuaalisuudesta, mutta yhtä lailla sen purevan kriittisestä yhteiskunnallisesta sanomasta ja suloisen mustasta huumorista.

Aurinkoteatterin ja Kansallisteatterin yhteistuotanto Atlantis on hulvaton, aikuisille katsojille tehty mielikuvitusmatka maan uumeniin, Soria Moriaan. Siellä elää värikäs joukko touhukkaita, mutta hieman yksinkertaisia kääpiöitä, heitä johtavia peikkoja sekä hurjia demoneja. Kääpiöt ovat erikoistuneet aineen eri olomuotoihin, kaasuun, laavaan, veteen – kuka mihinkin. Työnään he kaivavat tunneleita ja vapaa-ajalla maan uumenista kuuluu loputonta kumeaa rummutusta.

Atlantiksen käsikirjoittanut ja ohjannut Juha Mustanoja on tehnyt valtavan taustatyön selvittämällä muuan muassa tieteen, antiikin filosofien ja magian historiaa, Atlantiksen taruakin. Näistä aineksista, ja purevasta nyky-yhteiskuntaa peilaavasta tiedon ja tietämättömyyden kritiikistä Mustanoja on loihtinut osuvan aikuisten fantasian.

Näytelmä on reippaan poliittinen ja kutkuttavan epäkorrekti. Se on täysillä ja epäröimättä vastaan niin populismia, valeuutisia kuin yhteiskunnallista eriarvoisuutta. Sen mukaan tieto kuuluu kaikille. Vain jokaisen yksilön aito ymmärrys voi kannatella tasa-arvoista ja mielekkään elämän mahdollistavaa yhteiskuntaa.

Nyky-Suomessa koulutusta ollaan elitisoimassa. Yliopistoja on säätiöitetty ja 2010 uudistetun yliopistolain myötä valta yliopistoissa on yhä harvemmilla. Perinteistä sivistysyliopistoa on ajettu alas loputtoman teknokratian korostamisen kustannuksella. Onko ihmistieteillä enää mitään paikkaa, saati arvoa tieteen kentällä?

Atlantis pohtii myös lähes sokeaa uskoa tekniseen kehitykseen ja loputtomiin, omia virheitään paikkaaviin teknisiin innovaatioihin, joita tuotantoyliopistot suoltavat ulos. Vaikka sitten ympäristön ja ihmisten – tai siis kääpiöiden – kustannuksella. Teos peilaa vahvasti nykytodellisuutta, jossa ei kyseenalaisteta tai edes ihmetellä kaiken läpitunkevan taloudellisen ajattelun tiedettä ohjaavaa vaikutusta.

Niin Pietu Pietiläisen valosuunnittelu, Noora Salmen pukusuunnittelu, Anne Karttusen lavastus kuin Kaija Heijarin maskeeraussuunnittelu luovat lavalle fantasiamaailman, joka todellakin imaisee katsojansa kääpiöiden arkeen ja vapaa-ajan puuhasteluihin. Heidän Soria Moriansa on täynnä niin pimeyttä, kullan kimallusta, kuin huuruista rakentuvia keitoksia aina ”viehkoa” napalmia myöten.

Aurinkoteatteri/Kansallisteatteri, Atlantis. Valokuva: Sakari Kiuru.

Jussi Lehtosen mainio mestarikertoja, peikko Kontrolli ja hänen kisällinsä, Roketrolli (Vilma Putro) jäsentävät tarinaa näyttämöllä ja hahmottavat katsojalle, kuka kukin on ja mikä on heidän paikkansa kaikessa touhussa. Leea Klemolan suurmanaaja Avis on yhtä aikaa synkkä näkijä ja strategi. Toisin kuin kääpiöt, kykenee hän peikkona hahmottamaan mennyttä ja tulevaa.

Klemolan roolityössä on jotain kylmäävää ja jopa etäännyttävää. Loputtomasti kääpiöitä komenteleva ja demoneihin turvautuva keskiportaan esimies ei kerää sympatiaa, edes henkilöstöjohtamisen synkimmissä syövereissä rypiessään.

Riemukkaimmillaan peikot ovat rummutelleessaan niin Ravelin Boleron rumpumarssiansa kuin hykerryttävää Istanbuleroa. Klassikoista ammentavan musiikin esitykseen on sovittanut Juuso Voltti ja laulujen sanat ovat Juha Mustanojan.

Aurinkoteatteri on koko olemassaolonsa ajan, vuodesta 1989, tehnyt esityksiä vaikeista aiheista, joilla on laajempaa yhteiskunnallista tarttumapintaa. Niin nytkin. Atlantis on vahva kommentti nykyajasta, jossa ajautuminen tietämättömyyteen ja harvainvallan kaltaiseen dystopiaan tuntuu olevan aina vain lähempänä ja lähempänä.


Aurinkoteatteri – Atlantis
Ensi-ilta Kansallisteatterin Pienellä näyttämöllä 12.4.2018

Rooleissa: Sanna Hietala, Paul Holländer, Miko Kivinen, Leea Klemola, Jussi Lehtonen, Karin Pacius, Antti L. J. Pääkkönen, Vilma Putro ja Nora Raikamo

Ohjaus ja käsikirjoitus: Juha Mustanoja
Esitysdramaturgia: Outi Lahtinen
Lavastus: Anne Karttunen
Pukusuunnittelu: Noora Salmi
Valosuunnittelu: Pietu Pietiäinen
Musiikki: Juuso Voltti
Äänisuunnittelu: Maura Korhonen
Elokuvaus: Jyri Hakala
Erikoistehosteet: Mats Hästbacka
Naamioinnin suunnittelu: Kaija Heijari
Naamarit: Heini Maarananen
Kuvajaiset: Rasmus Vuori
Ohjaajan assistentti: Michael Panula-Ontto
Tuotanto: Birgit Aittakumpu (Aurinkoteatteri / Universum)

Kirjeitä Mosulista – syvästi inhimillinen näyttämörunoelma

Osiris-teatterin Kirjeitä Mosulista on näyttämöteos, joka täytyi tehdä. Esityksen keskeisinä teemoina ovat pakolaisten sopeutuminen nyky-Suomeen ja heidän tavallisessa arjessa kohtaamansa ilot ja surut. Teos on arvokas puheenvuoro inhimillisemmän ja ihmisarvoisemman pakolais- ja turvapaikkapolitiikan puolesta. Kirjeitä Mosulista on vahvasti ihmisyyden ja ihmisoikeuksien puolella.

Liisa Isotalon konsepti ja ohjaus rakentaa näyttämölle kauniin balladin irakilaisen miehen, Ahmedin (Omar Albajare ja Jussi Järvinen) ja suomalaisen naisen, Annan (Mira Kivelä) kohtaamisesta. Esityksen tarinoilla ja henkilöillä on todellisuuspohja, jonka päälle Isotalo on rakentanut tarinan kahden erilaisissa kulttuureissa syntyneen ja kasvaneen henkilön kohtaamisesta.

Ahmed ja Anna kohtaavat sattumalta ja yllättäen. Molemmat ovat ensin epäluuloisia ja varautuneita. Pian kohtaaminen kuitenkin muuttaa molempien elämää ja avaa heille täysin uusia näkökulmia ympäröivään todellisuuteen sekä turvapaikanhakijoiden arkeen. Ahmed tuo mukanaan kohtaamisiin myös kaiken aiemmin eletyn – pelot, muistot ja unelmat. Päähenkilö Ahmed kohtaa kirjeissä – jotka nykypäivänä ovat tietysti enemminkin videopuheluita tai snapchattiä – Mosuliin jääneen perheensä ja heidän välillä tuskaisen ja ahdistavan todellisuutensa autopommien runtelemassa arjessa.

Kirjeitä Mosulista -esityksen käsikirjoitus rakentuu pitkälti dialogista. Joko puhutusta, mutta osin myös nykyviestintävälinein tuotetusta kirjoitetusta dialogista. Dialogi on pääosin sujuvaa ja luontevaa ja toimii onnistuneesti kahdella kielellä, suomeksi ja arabiaksi.


Osiris-teatteri, Kirjeitä Mosulista. Valokuva: Stefan Bremer.

Esitys käsittelee tärkeitä teemoja. Pakolaisten sopeutuminen, turvapaikanhakuprosessi ja pakkopalautukset ovat etenkin vuoden 2015 pakolaiskriisin jälkeen nousseet Suomessa yhteiskunnallisen keskustelun käsitellyimmiksi ja kiistellyimmiksi aiheiksi. Teatterin keinoin tematiikkaa on käsitelty jonkin verran. Osiris-teatterin vuoden takainen pöytänukketeatteriesitys Matkalla kotiin, Kansallisteatterin Toinen koti -esitys tai porilaisen Rakastajat-teatterin Karkotetut ovat kaikki ansiokkaasti ja monipuolisesti käsitelleet pakolaisuuteen liittyviä teemoja näyttämöllä.

Näytelmän käsikirjoituksessa ja ohjauksessa on myös ongelmansa. Varsinkin ensimmäisellä puoliajalla useat, liian lyhyet kohtaukset seuraavat toisiaan, mikä aiheuttaa rytmiin huohottavan tunteen. Jo muutamien kohtausten nivominen toisiinsa olisi parantanut rytmiä huomattavasti ja tuonut teokseen sen kaipaamaa rauhallisempaa otetta. Toisella puoliajalla draaman jännite toimii paremmin ja käsikirjoitus löytää myös tarkemmin osumapintaa kulttuurienvälisen kohtaamisen kipupisteistä.

Kirjeitä Mosulista -teoksessa musiikilla on keskeinen rooli. Kaisa Siiralan ja Ali Haithemin säveltämä ja esittämä musiikki soi teoksessa kauniin kuulaana. Ahmed Alalousin, Abdulrazaq Aljewarin ja Antti Tuomikosken kuva- ja videoprojisoinnit luovat tunnelmaltaan vaihtuvia näyttämökuvia levollisesta Tigris-virrasta aina Mosulin raunioihin.

Teoksen vahvana eetoksena on halu ymmärtää toiseutta, toisenlaista tapaa ajatella ja jäsentää elämää ja ympäröivää todellisuutta. Näytelmä tarkastelee päähenkilöidensä elämäntilanteita, joissa niin monet perustavaa laatua olevat kulttuuriset tekijät, kuten uskonto tai moraali, ovat ratkaisevan erilaisia. Kirjeitä Mosulista näyttää, että kaiken alta, omien ennakkoluulojen ja asenteiden takaa, voi kuitenkin nousta syvempi ymmärrys ennestään tuntematonta lähimmäistä kohtaan.


Osiris-teatteri: Kirjeitä Mosulista.
Ensi-ilta Teatteri Avoimissa Ovissa 4.4.2018

Ohjaus: Liisa Isotalo
Esiintyjät: Mira Kivilä; Omar Albajare; Jussi Järvinen; Kaisa Siirala; Ali Haithem
Musiikki; Kaisa Siirala; Ali Haithem
Kuvat ja videot; Ahmed Alalousi; Abdulrazaq Aljewari; Antti Tuomikoski
Lavastus; Salli Kari
Puvut; Linda Jännäri
Tuotanto; OSIRIS teatteri
Tukijat; OKM; Taike
Videolla; Olga Alajääskö; Ola Ila
Äänet; Pirkko Tiitinen
Valot; Ina Niemelä
Maalaukset; Mahmood Nazem

Puuduttava tavisarki yhdistyy piinaavaan kauhuun Q-teatterissa

Q-teatterin Arki ja kauhu -esitys yhdistää oivaltavasti tylsän, harmaan arjen kauhuviihteen verta ja suolenpätkiä roiskivaan kuvastoon. Akse Petterssonin ohjaus ja dramatisointi etenevät piirtäen verkkaista perhearkea tarkasti. Toisaalta teos luo näyttämölle alusta asti vahvasti läsnäolevana, kauhuelokuvista tutun tunnelman siitä, että jokaisen nurkan ja mutkan takana vaanii jotakin pahaa.

Lopputuloksena Q-teatterissa nähdään esteettisesti omintakeinen teatterikokemus. Arki ja kauhu esityksen tunnelma on viipyilevä. Ydinperheen arki hiipii eteenpäin toistuvina rutiineina ja omalla vääjäämättömyydellään. Arki toistuu samanlaisin askelmerkein päivästä toiseen, lähes sanattomasti.

Monotoniaa säestää seinäkellon tikitys, pesukoneen hurina tai mikron kilahdus. Kunnes yhtäkkiä yöllisten painaisten pahimmat hirviöt ajavat takaa muuttaen kauhun ympärillä todelliseksi ja lopulta hervottomaksi splatteriksi verisuihkuineen ja suolenpätkineen. Ei kuitenkaan tämän enempää juonipaljastuksia. Teos elää myös yllätyksellisyydestään.

Akse Pettersson on käsitellyt muutamissa aiemmissa teoksissaan arjen tematiikkaa erityisesti työyhteisöissä ja osana ihmissuhteita. (Esimerkiksi Teatteri Takomon Noitavaino 2016 ja Svenska Teaternin Titanic 2016). Yhtymäkohtia esityksen tematiikassa on myös Petterssonin neljän vuoden takaiseen Kaspar Hauseriin Q-teatterissa.

Nyt ollaan vahvasti perheen arjessa, jonka näyttelijäryhmä Pirjo Lonka, Eero Ritala, Sonja Kuittinen ja Joonas Heikkinen tehokkaasti ja varsin vähäeleisesti näyttämölle piirtää.


Q-teatteri, Arki ja kauhu. Valokuva: Sakari Tervo.

Kyky sietää arkea on länsimaisen keskiluokkaisen ihmisen keskeisiä elämänhallinnan taitoja. Toisilta tavisarki luontuu sujuvasti ja ongelmitta, toisille arjen tappavan tylsyyden kestäminen asettaa suuria haasteita. Tematiikaltaan Arki ja kauhu käsittelee nykyarjen näkyvää helppoutta ja huolettomuutta sekä pinnan alla asuvaa tyhjyyttä ja merkityksettömyyden kokemuksia.

Kun kaikki on turvattu ja ulkoa päin kunnossa, voi sisäinen tyhjyys kasvaa painostavaksi. Lähes kaikki tuntuvat tarvitsevan ainakin jossain määrin tajunnan lamauttavaa viihdettä ja ajanvietettä arkensa pitimiksi. Arjen tyhjyyttä paetaan viihteeseen ja sosiaalisen median kupliin, jotka puolestaan oravanpyöränomaisesti lisäävät tyhjyyden ja merkityksettömyyden tunnetta.

Moni hakee jännitystä väkivaltaviihteestä, kauhusta, sotaelokuvista tai –peleistä. Arkea turrutetaan mitä hurjemmalla väkivaltakuvastolla. Se tarjoaa jännitystä ja turvallisen tavan kokea kauhu ja pelko. Samoin alitajuntamme synnyttää painajaisia ja kauhua, vaikkemme sellaista olisi edes vapaa-ajalla kuluttaneetkaan. Ne ovat muun muassa aivojen tapa öiseen aikaan poistaa arjen stressiä, masennusta ja mielen tasapainottomuutta.

Entä, mitä sitten kun tuo arki syystä tai toisesta katoaa tai viedään pois? Mitä kaipaa eniten? Juuri sitä tavallista ja tylsältä tuntuvaa tuttua arkeaan. Syyrian sodan keskellä elävät eivät mitään muuta kaipaa enemmän kuin tuota omaa pientä arkista puuhasteluaan, joka on jäänyt sodan verilöylyn alle.

Kasperi Laineen suunnittelema musiikki ja erityisesti esityksen äänimaailma on persoonallisen taitava näyte siitä, miten se voi jopa kuljettaa ja rytmittää esitystä. Tätä esitystä ei voisi edes kuvitella ilman moniulotteista äänimaailmaa, jota välillä jää kuuntelemaan ihmeissään ja lumoutuneena. Siinä on koko ajan mukana myös aimo annos teokseen sopivaa piinaavuutta.

Näyttämökuvan nukkekotia muistuttavan ”vahakodin” ja sitä ympäröivän uhkaavan luonnon suunnitellut Ville Seppänen hyödyntää Q-teatterin näyttämöä lattiasta kattoon ja jopa talon takaa metsästä ja pihalta katsomiskokemusta täydentää videokuva (Ville Seppänen ja Martti Tervo). Kodin lavastus tapetointia myöten korostaa arkisuutta, samoin kuin Sanna Levon pukusuunnittelu.

Arki ja kauhu on monitulkintainen esitys, joka nostaa pintaan nykyihmisen kokemukset riittämättömyydestä ja merkityksettömyydestä. Mitkä ovat seuraukset siitä, että arkemme on helpottunut ja vapaa-aikamme lisääntyy lisääntymistään ja yritämme täyttää aikaamme esimerkiksi viihdeteollisuuden tarjoamin keinoin? Näemmekö peilistä oman tyhjyytemme ja kauhumme?


Q-teatteri – Arki ja kauhu
Ensi-ilta 21.2.2018 esityksiä 18.5.2018 asti

Ohjaus: Akse Pettersson
Rooleissa: Pirjo Lonka, Eero Ritala, Sonja Kuittinen ja Joonas Heikkinen.
Lavastus ja valosuunnittelu Ville Seppänen
Musiikki ja äänisuunnittelu: Kasperi Laine
Videosuunnittelu: Ville Seppänen ja Martti Tervo
Pukusuunnittelu: Sanna Levo
Efektimaskeeraus: Saara Räisänen

Teatteri Jurkan Putkinotko löytää yhteisymmärryksen siemeniä

Voiko Joel Lehtosen hauskasta, yhdenpäivän tapahtumia kuvaavasta romaanista Putkinotko saada onnistuneen dramatisoinnin ja vieläpä monologin? Lähinnä nämä kysymykset nousevat mieleen ennen näytännön alkua Teatteri Jurkassa. Vastaus paljastuu melko pian näytelmän alkupuolella. Kyllä voi! Vieläpä toimivan ja mukaansatempaavan tulkinnan!

Putkinotko antaa ymmärrykselle ja sovinnolle mahdollisuuden. Se on oiva kommentti teatterikeväässä kahdeksantoista.

Tuomo Rämön dramatisointi löytää alkuteoksesta keskeisen sisällön ja roolihahmot. Hän paketoi näyttämölle tiiviin kokonaisuuden, jonka dramaturgiset ratkaisut ovat onnistuneita. Keskeiset henkilöhahmot ovat mukana ja Rämön ohjaamassa tulkinnassa hahmot rakentuvat sekä tekstin että ohjauksen kautta selkeiksi. Dramaturgian selkeys näkyy myös siinä, miten se kuljettaa vajaa parituntista esitystä eteenpäin rauhallisesti ja luo siihen tyynen vaikutelman.

Putkinotko on kuvaus torppari Juutas Käkriäisen ja talollinen Aapeli Muttisen yrityksestä ymmärtää toisiaan. Heidät ympäröi kykenemättömyys kohdata toistensa maailmoja ja he tuntuvat pyörivän tiiviisti keskinäisen väärinymmärryksen kehällä. Muttinen on saapunut kesälomalla maatilalleen, jota laiska Käkriäinen vaimonsa Rosinan kanssa asuttaa ja hoitaa huonosti keskittyen lähinnä viinanpolttoon.

Dramatisointi on valinnut näyttämölle teoksen keskeisiä kohtauksia, jotka avaavat miesten ajatusmaailmaa, pohdintoja elämästä, toistensa tekemisistä ja tekemättä jättämisistä. Huumoria unohtamatta.

Teatteri Jurkka: Putkinotko. Valokuva: Marko Mäkinen.

Moniäänisen monologin kaikki roolit tulkitsee Tommi Eronen. Erosen hahmoista erityisesti Aapeli Muttinen olkihattuineen puristuu tiiviiksi tulkinnaksi ja elää hahmona kevyesti ja ilmavasti. Erosen näyttelijäntyön on varsin pienieleistä, mutta Jurkan intiimi tila tukee kuitenkin hyvin roolihahmojen ajatusmaailman välittymistä tarkan esittämisen kautta.

Vaikka päähenkilöt ihmettelevätkin toistensa toimia, on autereisessa kesäpäivässä aistittavissa yhteisymmärryksen siemeniä. Rämön Putkinotkon ansio on sen kyvyssä löytää kaikesta huolimatta teoksen maailmasta pieniä kohtaamisia. Miten toista, eri tavalla ajattelevaa ja toimivaa ihmistä on mahdollista pysähtyä kuulemaan ja sietää, vaikka sitten ihmetellenkin.

Näin esityksen ennakkonäytännössä.

Teatteri Jurkka – Putkinotko
Ensi-ilta 17.3.2018

Rooleissa: Tommi Eronen

Alkuteos: Joel Lehtonen
Dramatisointi ja ohjaus: Tuomo Rämö
Äänisuunnittelu ja musiikki: Jani Orbinski
Valosuunnittelu: Saku Kaukiainen
Pukusuunnittelu: Sanna Levo
Lavastus: Mika Haaranen ja Tuomo Rämö

Kuoro: Anni Tani, Eero Tiilikainen, Veera Wahlroos, Meri Luukkanen, Jalmari Pajunen, Otso Aunola ja Jani Orbinski

Palavan veden tango
Sanoitus: Esko Korpelainen
Sävellys: Jani Orbinski
Laulaja: Karlo Haapiainen

Kokemuksellinen Lemminkäinen puhuttelee

Juha Hurmeen käsikirjoittama ja ohjaama Lemminkäinen Kansallisteatterissa hengittää villisti. Teos etenee näyttämöllä rivakasti ja päättäväisesti. Katsomisohjeena teokselle toiminee, että kannattaa nojata rennosti katsomon penkissä taaksepäin ja antaa näyttämön tapahtuminen viedä villille aikamatkalle. Teoksen tunnelman ja näyttämöestetiikan pauloihin voi huoletta heittäytyä ja ottaa elämyksen rennosti vastaan.

Lemminkäinen pohjaa väljästi Hurmeen Finlandia-palkittuun romaaniin Niemi (2017).
Supisuomalainen aihe ja moderni tulkinta puhuttelevat nykykatsojaa vahvasti. Tämä yhdistelmä tekee Lemminkäisen katsomiskokemuksesta pirteän. Reilu kaksituntinen esitys pysyy mainiosti kasassa ja pitää katsojan näpeissään. 

Hurmeen teksti keittää kokoon historiafaktaa ja fiktiota. Karjala, kansanrunous ja viikingit sekoittuvat Lemminkäis-myyttiin. Hurmeella on viittauksia niin Shakespeareen kuin Väinö Linnaan ja moneen muuhun. Ennen kaikkea viittauksia on verevään kansan kieleen. Näyttämöteoksen teksti rakentuukin monista aineksista. Näinhän rakenteli aikoinaan Lönnrotkin runoelmansa Lemminkäisestä.

Lemminkäisen tarina sijoittuu Suomenniemelle, viikinkiaikaan. Esityksessä ollaan noin vuoden tuhat paikkeilla. Niemelle pyrkii vaikutuksia ulkomailta ja vieras uusi uskontokin on tarttunut Tieran, Flemingin ja Lemminkäisen aseenkantajan (Antti Pääkkönen) mukaan kotikonnuille tuotavaksi. Fleming (Tomi Alatalo) ja hänen siskonsa Lemminkäinen (Marja Salo) pyörittävät huijarikoplaa yhdessä äitinsä Eman (Kristiina Halttu) kanssa. He rahtaavat romurautaa Viron puolelle ja teettävät siitä tuoteväärennöksinä miekkoja, joita taas kauppaavat Suomen puolella aitoina. Myyntikatteet ovat kohdillaan. Huijarikopla koheltaa ja kohtaa voittajansa vasta Louhivuoren emännässä (Cécile Orblin).  

Kansallisteatteri, Lemminkäinen. Valokuva: Tuomas Mattila.

Hurmeen tulkinnan fyysisyys, Saara Hurmeen koreografia ja vahvasti koko ajan mukana kulkeva Petra Poutanen-Hurmeen musiikki tuovat näytelmään lumoavan säväyksen. Ohjauksen rytmi ja fyysinen näyttelijäntyö osuvat lisäksi yksiin Hurmeen tekstin ja kielen perisuomalaisen rytmin ja metriikan kanssa. Hurmeen dialogi on vetävää ja draamankaari jäntevä.

Teoksen muusikot Oskari Lehtonen ja Jesse Ojajärvi loihtivat monipuolisella arsenaalilla soittimiksi oletettuja esineitä osansa teoksen lumorytmistä. Kalle Ropposen käsiala näkyy vahvana ilmeikkäässä valosuunnittelussa. Veikeät projisoinnit täydentävät näyttämökuvaa.

Yksi tulkinnan herättämistä aikamatkoista vie perus- ja kansakouluaikoihin. Aikaan, jolloin opettaja peilasi piirtoheittimen heijastusläpän peilistä, onko hampaissa huulipunaa ja veivasi rullakalvolla ruotsin vahvoja verbejä. Heini Maarasen lavastus on niukka, mutta vähissä elementeissään sitäkin osuvampi. Tuonelan joutsenkin lavalla nähdään.

Kouluaikaan vie myös esiintyjien näyttämötyöskentely. Yksi tyypeistä, Cécile Orblinin Louhivuori heiluu lavalla kuin irrallaan, välillä kuin seremoniamestarina esiripun välissä. Orblin luo Louhivuoren hahmossa vastavoimaa kieroilevalle huijarikoplalle. Hänen roolihahmonsa rakentuu vahvalle fyysiselle näyttelijäntyölle ja sopivasti nyrjähtäneelle ilmaisulle.

Tomi Alatalon Fleming notkeilee huikentelevaisena Fleminginä riemastuvassa roolissa. Fleming rakentuu Alatalon käsittelyssä sutkiksi rehentelijäksi ja samalla hän tavoittaa roolihahmostaan rentun vilpitöntä viehätystä, josta ei voi olla pitämättä.

Lemminkäinen on vahvasti kokemuksellinen esitys. Se elää ja soljuu eteenpäin sekä vahvoin näyttämökuvin että toimivan tekstin kautta. Lemminkäisen katsomiskokemuksessa on jotakin tuttua ja läheistä. Jotakin hyvin suomalaista.


Suomen Kansallisteatteri: Juha Hurme – Lemminkäinen
Ensi-ilta Pienellä näyttämöllä Kalevalan päivänä 28.2.2018.

Rooleissa: Tomi Alatalo, Kristiina Halttu, Saara Kotkaniemi, Cécile Orblin, Terhi Panula, Antti Pääkkönen ja Marja Salo

Muusikot: Oskari Lehtonen ja Jesse Ojajärvi

Ohjaus: Juha Hurme
Lavastus ja pukusuunnittelu: Heini Maaranen
Musiikki: Petra Poutanen-Hurme
Valosuunnittelu: Kalle Ropponen
Koreografia: Saara Hurme
Taistelukoreografia: Seppo Kumpulainen
Naamioinnin suunnittelu: Laura Sgureva
Ohjaajan assistentti: Ines Kakkonen

KOM-teatterin syvästi koskettava Veriruusut

Miten lähestyä sadan vuoden takaisia traagisia tapahtumia tuomitsematta ja silti myötätuntoisesti? Lauri Maijalan KOM-teatteriin dramatisoima ja ohjaama Veriruusut on koskettava ja taidokkaasti toteutettu tulkinta rankasta aiheesta, vuoden 1918 kevään sisällissodasta.

Jo Veriruusujen näyttämöasetelma koskettaa varmasti. Se on yhtä aikaa paljas ja niin voimakas, että mieleen hiipii pian ajatus siitä, että tulkinta ja sen näyttämölle taikovat tekijät ovat halunneetkin suunnata teoksen viestin suoraan ja kiertelemättä yleisölle. Koskettavasti ja suurella ymmärryksellä se katsomoon välittyy. 

Veriruusut-teoksen lopussa punakaartin naiset on vangittu, osa jo teloitettu. Päähenkilö Siikri (Helmi-Leena Nummela) on ottanut taistelutoverinsa vauvan huollettavakseen ja anelee Hennalan vankileirillä valkoista naista (Eeva Soivio) ottamaan lapsen. Kaikki suoraan katsomon suuntaan. Jos tämä ei kosketa suomalaista katsojaa syvältä, niin ei kai sitten mikään.

KOM-teatterin Veriruusut onnistuu välittämään Anneli Kannon alkuteoksen (2008) tunnelman ja sävyt onnistuneesti näyttämölle. Lauri Maijalan dramatisointi ja ohjaus piirtävät vahvan ja koskettavan kuvan nuorten tyttöjen lyhyeksi jäävästä taipaleesta punakaartissa. Maijalan ohjaus koskettaa, mutta välttää hienosti myös liiallisen sentimentaalisuuden, johon Veriruusujen tulkinta voisi helposti kompastua. Ei kompastu, vaan kulkee vahvana tulkintana koko kolmituntisen esityksen läpi.

Näytelmän dramaturgian kannalta valinta keskittyä vain Kannon teoksen ensimmäiseen ja viimeiseen osaan – Valkeakoski ja Lahti –  on toimiva. Näin se pystyy selkeästi ja hyvällä draamankaarella kuvaamaan tyttöjen liittymisen kaartiin, taistelujen loppuvaiheen sekä tuhoutumisen vankileirillä. 

KOM-teatteri, Veriruusut. Valokuva: Marko Mäkinen.

Maijalan ohjauksessa Veriruusujen nuoret pääosien esittäjät pääsevät hienosti keskiöön. Tulkinta on vahvasti nuorten. On hienoa seurata, miten KOM-teatterin vakiporukka tukee nuoria vierailijoita ja näyttelijäopiskelijoita. Koko näyttelijäjoukko synnyttää tarkoin piirroin vahvan kokonaisuuden ja saa koko teoksen hengittämään voimalla.

Helmi-Leena Nummela tavoittaa hienosti nuoren Siikrin ja tekee varmaotteista näyttelijäntyötä. Hän tulkitsee epävarman, paperitehtaalle 15-vuotiaana joutuvan tytön maailmaa niin ajatuksen kuin fyysisen ilmaisunsa kautta herkästi ja kostettavasti. Nummelan lisäksi muut nuoret näyttelijät (Oona Airola, Antti Autio, Inka Reyes ja Saga Sarkola) tekevät vahvaa työtä. He saavat roolihahmoihinsa nuorten monet, yhtä lailla epävarmuuden kuin rohkeuden hetket. Heissä näkyy kaikki kaipaus, rakkaus ja pelko. Antti Aution Martti-hahmo ja hänen herkkävireisesti tulkitsema haikea musiikki koskettavat. Aution valokuvaaja Sulin on myös hykerryttävä tulkinta.   

Jos nuoret pääosissa onnistuvat, niin yhtä hyvää jälkeä nähdään useissa sivurooleissa. Juho Milonoff mielivaltaa käyttävänä hyytävänä kirkonmiehenä ja Ursula Salo röyhkeän härskinä paperitehtaan työnjohtaja Forsströminä ovat vahvasti tyypiteltyjä ja onnistuneita hahmoja. 

Markku Pätilän lavastus ja katsomoratkaisu ovat oivaltavan toimivia. Katsomoon tullaan ja sieltä lähdetään näyttämön poikki. Katsomon osien välissä on näyttämölle tuloaukko, jonka avulla korostuu monessa kohtauksessa teoksen puhuttelevuus ja jopa tarkasti suoraan katsojille suunnattu aiheen käsittely. Katsoja on osa kaikkea tapahtuvaa. Pyörivä näyttämö toimii myös mainiosti alustana kuvattaessa Valkeakosken rankkaa tehdastyötä ja paperirullien siirtelyä. 

Veriruusut on tärkeä ja viisas teos. Yksi pala muistamisen tärkeydessä ja matkassa ymmärrykseen ja eheytymiseen. Se kertoo tärkeää kansallista tarinaa. Veriruusut on rankka, mutta teatterikokemuksena vertaansa vailla.

KOM-teatteri: Veriruusut
Ensi-ilta 16.2.2018

Alkuperäisteksti: Anneli Kanto
Dramatisointi ja ohjaus: Lauri Maijala
Lavastus: Markku Pätilä
Pukusuunnittelu: Tiina Kaukanen
Maskeeraus: Leila Mäkynen
Valosuunnittelu: Tomi Suovankoski
Aänisuunnittelu: Jani Rapo

Rooleissa: Oona Airola, Antti Autio, Vilma Melasniemi, Juho Milonoff, Helmi-Leena Nummela, Inka Reyes, Niko Saarela, Ursula Salo, Saga Sarkola ja Eeva Soivio

Sudenmorsian hehkuu tiiviinä ja tarkkanäköisenä

Teatteri Avoimissa Ovissa nähdään tiiviiksi elaboroitu ja ajatuksia herättelevä tulkinta suomalais-virolaisen Aino Kallaksen tunnetuimmasta romaanista Sudenmorsian (1928). Kallaksen teos on ajaton ja lumoava kertomus. Tarina vierauden kokemuksesta, kielletystä rakkaudesta ja kolmiodraamasta on tietysti yleismaailmallinen, mutta Kallaksen kertomus rakentuu myös paljolti hänelle tutun Hiidenmaan uskomuksista, historiasta ja myyteistä.

Heini Tolan dramatisointi ja tarkka ohjaus tiivistävät Sudenmorsiamesta esiin keskeisen. Tolan tulkinta klassikosta puristuu tiiviiksi avaten näin teoksen keskeisen sisällön kirkkaana katsojalle. Mikä on naisen itsemääräämisoikeus ja kuka sen saa määritellä? Miten kohdata ja kestää vierauden ja ulkopuolisuuden kokemus?

Sudenmorsian kertoo Aalosta (Maija Andersson), metsänvartija Priidikin (Sauli Suonpää) kauniista vaimosta. He rakastuvat ja alkavat elää arkeaan, mutta monotonien arki lamauttaa eikä Aalo voi vastustaa yön vapauttavaa kutsua. Diabolus Sylvarum, Metsän Henki muuttaa hänen ihmissudeksi. Metsästä Aalo löytää rakkauden ja luovuuden, koko elämänhalunsa.

Teatteri Avoimissa Ovissa nähtävä tulkinta on kielellisesti kiehtovaa kuultavaa. Vaikka tekstiä ei ole paljon, on se sitäkin väkevämpää ja vaikuttavampaa. Jo alkuteoksen kieli on omintakeista. Kallaksen romaani on runollinen, ikiaikainen kertomus ja tuon alkuperäisteoksen tunnelman Tolan ohjaus onnistuu siirtämään hienosti näyttämölle myös kielen tasolla.

Teatteri Avoimet Ovet, Sudenmorsian. Valokuva: Mitro Härkönen.

Sudenmorsian on Kallaksen teoksista varmasti myös omaelämäkerrallisin. Hänen omat ristiriitansa ja ulkopuolisuuden kokemukset taiteilijaelämän ja porvarillisen diplomaatinrouvan roolin välillä sekä monivuotinen suhde runoilija Eino Leinoon heijastuvat Sudenmorsiamen symboliikassa vahvasti. Mitä kaikkea taiteilijantyö ja inspiraation etsiminen yksilöltä vaativat ja miten vapautua luovuutta kahlitsevista ympäristön vaateista? Kenen ehdoilla oman elämän voi rakentaa?

Kuten Tolan ohjauksen, on Raisa Kilpeläisen toteuttaman lavastuksen ja valosuunnittelun estetiikka myös tiivistä, lähes minimalistista. Suvi Isotalon musiikki ja äänisuunnittelu ovat osa esitystä ja sen rakentamaa tunnelmaa. Sähkökitara ja koskettimet soivat teoksessa välillä uhmakkaina ja välillä myötäeläen, ikään kuin tulevaa ennakoiden.

Maija Anderssonin Aalo on ilmeikäs ja vahva tulkinta. Hän rakentaa roolihahmonsa varsin pelkistetylle ulkoiselle ilmaisulle ja saa näin sisäisen ajatuksen näkymään kirkkaana. Anderssonin näyttelijäntyö on tarkkaa ja hän löytää nyanssit hienopiirteisesti. Sauli Suonpää tulkitsee onnistuneesti Priidikin tuskan ja pettymyksen. Molemmat roolit rakentuvat näyttämölle myös vahvan fyysisen ilmaisun kautta.

Teatteri Avoimien Ovien Sudenmorsiamessa on jotakin hehkuvaa ja kiehtovaa. Sitä katselee välillä lähes lumoutuneena teoksen ristiriidoista ja onnistuneen tulkinnan tavasta lähestyä kaikkea tätä ratkaisematonta. Sudenmorsian elää ja soi näyttämöllä kiehtovasti.


Sudenmorsian – Teatteri Avoimet Ovet
Ensi-ilta 13.2.2018. Esityksiä 26.4.2018 asti.

Teksti: Aino Kallas
Dramaturgia ja ohjaus: Heini Tola
Lavastus ja valosuunnittelu: Raisa Kilpeläinen
Musiikki: Suvi Isotalo
Koreografinen konsultaatio: Jenni Nikolajeff

Rooleissa: Maija Andersson, Suvi Isotalo, Sauli Suonpää

Pakkovaltaan sopeutumattomat KokoTeatterissa

Helena Kallion käsikirjoittama ja ohjaama Tanssiva agitaattori on sukellus kahden kansalaisoikeustaistelijan ja anarkofeministin elämään. KokoTeatterissa nähtävä teos on täynnä aatteen paloa, mutta myös henkilökohtaista taistelua ja selviytymistä. Kallion teos kertoo kahden anarkistin, yhdysvaltalaisen Emma Goldmanin (1869-1940) ja ranskalaisen Louise Michelin (1830-1905) värikkäistä ja hurjista vaiheista. Keskiössä ovat heidän taistelusta naisten ja työväestön oikeuksien puolesta, vaatimukset naisten seksuaalisesta itsemääräämisoikeudesta, ehkäisyn käytöstä ja vapaasta rakkaudesta.

Kallion käsikirjoitus ja ohjaus muodostavat kokonaisuuden, jossa teatteri, musiikki ja fyysinen ilmaisu yhdistyvät moni-ilmeiseksi, vaikuttavaksi kokonaisuudeksi. Teos, jonka päähenkilöt taistelevat peräänantamattomasti kahlitsevia ja repressiivisiä patriarkaalisia valtarakenteita vastaan, tekee vaikutuksen. Esitys on myös erittäin sivistävä. Itselleni päähenkilöt ja heidän tarinansa olivat vain etäisesti tuttuja. KokoTeatterin lämpiössä voi ennen esitystä tai väliajalla tutustua tietoiskuun näytelmän päähenkilöistä.

Tanssiva agitaattori -teoksen keskeisiksi teemoiksi nousevat vapaus ja naisten oikeudet. Nämä teemat ovat tietysti mitä ajankohtaisimpia vielä vuonna 2018 ja Kallion ohjaus nostaakin aiheet monella tapaa pintaa. Teos kirvoittaa mieliin yhtymäkohtia niin länsimaissa viime kuukausina levinneeseen ja kohuttuun #metoo-kampanjaan kuin maailmalla menossa oleviin konflikteihin, joissa vapaus ja usein juuri naisten ja lasten asema ovat uhattuna ensimmäisinä.

KokoTeatteri, Tanssiva agitaattori. Valokuva: Heidi Bergström.

Emma Goldmanin ja Louise Michelin elämästä ja toiminnasta ammentava Kallion käsikirjoitus on monipuolinen ja laaja. Näyttämölle tuodaan paljon asiaa naisten toiminnasta anarkistiliikkeessä ja heidän henkilökohtaisia elämänvaiheitaan. Näytelmän kohtaukset kuljettavat heidän tarinaansa ja poliittista toimintaansa läpi historian aina vankilatuomioita ja maastakarkotuksia myöten Vähempikin olisi ollut riittävästi, nyt esityksen loppua kohden alkaa tulla jo ähky. Pieni tiivistäminen olisi tehnyt draamankaarellekin hyvää.

Anna Veijalainen ja Metsälintu Pahkinen tekevät vahvasti läsnä olevaa työtä. Veijalainen ja Pahkinen onnistuvat tuomaan Emman ja Louisen vaiheikkaat tarinat ja mukana tulevat vaikeudet, kolhut ja haasteet näyttämölle elämänmakuisesti. Mukana on ripaus akrobatiaa ja vahvaa fyysistä ilmaisua, mitä he tanssija-koreografeina ovat mainiosti osanneet hyödyntää roolihahmoja rakentaessaan. Parivaljakko tekee nimiroolien lisäksi koko joukon muitakin rooleja, muun muassa riemukkaat tuomarihahmot. Riitta Paakki pianossa kommentoi tarinaa lyhyin välirepliikein oivallisen musiikin lisäksi.

Aili Ojalon lavastussuunnittelu on niukka, mutta sitäkin toimivampi. Ainu Palmun videoprojisoinnit täydentävät ja taustoittavat näyttämön tapahtumia. Valokuvissa ja lyhyissä videoklipeissä näyttäytyvät niin päähenkilöt kuin aikakauden tapahtumat, mutta myös nykyhetki ja monet maailmalla paraikaa vellovat konfliktit. Mielenosoituksista ja mellakoista kertovia katukiviä ja pitkää katosta riippuvaa näyttävän punaista kangasta hyödynnetään esityksen eri kohtauksissa.

Tanssiva agitaattori -esitys henkii vahvaa aatetta, omistautumista ja peräänantamattomuutta. Se on kertomus ihmisistä, jotka ovat tehneet suuria henkilökohtaisia uhrauksia, mutta saavuttaneet jotain suurempaa. Esityksen yhteydessä KokoTeatterissa järjestetään myös keskustelutilaisuuksia ja taiteilijatapaamisia.


Tanssiva agitaattori – KokoTeatteri
Ensi-ilta 7.2.2018. Esityksiä 28.3.2018 asti.

Ohjaus ja käsikirjoitus: Helena Kallio
Rooleissa: Anna Veijalainen ja Metsälintu Pahkinen
Pianossa: Riitta Paakki
Lavastus: Aili Ojalo
Puvut: Sanja Kangas
Valo- ja videosuunnittelu: Ainu Palmu
Grafiikat ja tuotannolliset tehtävät: Heidi Bergström
Valokuvaaja: Jaakko Vuorenmaa

Yhtä aikaa hervoton ja koskettava Pasi Was Here Tampereen Työväen Teatterissa

Pasi Was Here Tampereen Työväen Teatterissa on naseva ja koskettava kuvaus lähiöiden lapsista. Milko Lehdon ohjaaama ja Veikko Nuutisen käsikirjoittama näytelmä kuvaa hienovireisellä ja elämänmakuisella huumorilla lasten ja nuorten kokemuksia ja tunteita 80- ja 90-lukujen Suomesta. Katsomossa nauretaan, itketään ja samaistutaan.

Nuutisen Pasi Was Here voitti parhaan uuden kotimaisen näytelmätekstin Lea-palkinnon tammikuussa 2018. Se kantaesitettiin KOM-teatterissa helmikuussa 2016 ja on helppo arvella, ettei nyt nähty tulkinta Tampereella jää viimeiseksi. Sen verran oivaltava käsikirjoitus on kuvatessaan taantuvien lähiöiden arkea ja eloa lasten ja nuorten näkökulmasta.

Teos löytää kosketuspintaa varmasti monen katsojan omasta tai heidän tuttaviensa elämästä. Huumori ja nauru vuorottelevat Lehdon tulkinnassa tummempien sävyjen kanssa ja tekevät siitä koskettavan ja huumorintäyteisen lähiöarjen kuvauksen. Super-Mario, joystickin vatkaukset, Bill Cosby Show ja Kuponkiuutisten pelkkään mustaan kalaverkkoon puetut naiset ja kaikki muu hervottoman hauska ajankuva tekevät tulkinnasta riemukkaan ja elämänmakuisen.

Näytelmässä on kaksi aikatasoa. Hemmo (Janne Kallioniemi) elää koulutetun nuoren hispterielämää Helsingin Punavuoren punaviherkuplassa. Hän alkaa kotipuolesta huonoja uutisia saatuaan muistella lapsuuttaan ja nuoruuttaan. Takaumat vievät hänet Savonlinnan Kellarpellon taantuvaan lähiöön. Paras lapsuudenystävä Pasi (Tuukka Huttunen), lapsuus ja nuoruus kepposineen ja kolttosineen ovat äkkiä vahvasti läsnä näyttämöllä. Lehdon ohjaus tavoittaa myös lasten milloin nolot tai pelottavat vanhemmat, milloin taas vähintäänkin häiriintyneet oloiset ammattikasvattajat.

Tampereen Työväen Teatteri, Pasi Was Here. Valokuva: Kari Sunnari

Sekä Nuutisen teksti että Lehdon ohjaus ovat myös vahvan yhteiskunnallisia. Pasi Was Here nostaa esiin aikakauden lapsiin kohdistuneen henkisen ja fyysisen väkivallan ja sen uhan. Näytelmän kohtauksissa voi aistia menneinä vuosikymmeninä nyttemmin Pisa-ylistetyissä peruskouluissa ja päiväkodeissa vallinneen varsin tavallisen nöyryyttämisen kulttuurin. Pasi was Here antaa äänen suomalaisen koulumaailman synkemmälle puolelle. Teoksen Pasi on lahjakas ja mielikuvitusrikas poika, mutta koti- ja kouluolot eivät pysty tukemaan hänen kehitystään parhaalla mahdollisella tavalla. Pasin luovuus ja mielikuvitus nääntyvät ja tukahtuvat.

On nautinto seurata nelihenkisen näyttelijäjoukon yhteen hitsautunutta työtä näyttämöllä. Tuukka Huttunen onnistuu takomaan Pasin hahmoonsa yhtä lailla nuoren, seksuaalisuuteensa heräävän pojan herkkävireisyyden kuin kaiken energisen, lapsellisen ja luovan koltostelun. Huttusen näyttelijäntyö on tarkkaa ja roolihahmo piirtyy näyttämölle näennäisen vähin, mutta sitäkin ilmeikkäämmin elein.

Tommi Raitolehto saa sekä opettajan että lastentarhanopettaja Sinikka Pillukka Pallukka Pollukan hahmoihinsa jotakin lapsivihamielisen hyytävää. Janne Kallioniemen Hemmon häpeä ja nolous kummallisen ja liioitellun estottoman tutkijaäitinsä (Maija Lang) edessä on käsin kosketeltavaa. Langin fantasiatulkinta 80-luvun pornostara Sarah Youngista joka läven vempeleineen on hilpeä.

Teppo Järvisen lavastuksen päiväkoti, Hemmon koti ja Pasin kodin pannuhuone rakentuvat näyttämölle tarkoin kuvin. Lavastus on sopivan niukka ja jättää näin tilaa näyttelijäntyölle. Näyttämöllä ei ole mitään turhaa ja näin lavastus mahdollistaa nopeatkin vaihdot paikkojen ja aikojenkin välillä. Silti Järvinen on toteuttanut lavastuksen ilmeikkäästi ja 80-luku henkii sopivan reippaasti esineissä kuten taidokkaasti käytetyssä elmukelmussa. Ilmeikäs ja hervoton on myös Paula Variksen kasaripuvustus. Epookkia teokseen luovat myös Sari Raution johdolla toteutetut kampaukset ja peruukit.

Tampereen Työväen Teatterin Pasi Was Here on aikamatka, joka nostaa pintaan muistoja lapsuudesta. Teatterikokemus, jota muistelee välillä hymyssä suin, välillä vakavampia pohdiskellen. Ainakin minulle se on merkki hyvästä teatteriesityksestä.

Tampereen Työväen Teatteri – Pasi Was Here
Ensi-ilta Eino Salmelaisen näyttämöllä 31.1.2018

Rooleissa: Tuukka Huttunen (Pasi), Janne Kallioniemi (Hemmo), Maija Lang (mm. Turnajaiskeppi, Hemmon äiti, Sarah Young), Tommi Raitolehto (mm. Sinikka Pillukka Pallukka Pollukka, Laktoosilerssi, Opettaja, Pasin isä)

Käsikirjoitus: Veikko Nuutinen
Ohjaus: Milko Lehto
Lavastussuunnittelu: Teppo Järvinen
Pukusuunnittelu: Paula Varis
Valosuunnittelu: Sami Rautaneva
Äänisuunnittelu: Niklas Vainio