Toinenkin tuijotus olisi suotavaa

Lämpiössä pyörii video Kohtaa mut, jossa joukko kehitysvammaisia johdattaa katsojat näytelmän teemaan. He kutsuvat luokseen. Pyytävät katsomaan itseään, suoraan silmiin tuijottaen.

Kuinka moni aikuinen uskaltaa tai pystyy katsomaan vierasta ihmistä niin pitkään kuin ehkä joskus haluaisi? Pitäisikö meidän kuitenkin pysähtyä ja tuijottaa toisiamme kunnolla? Nähdäksemme. Miltä se tuijottaminen tuntuu? Entäpä jos sanoisikin tuijotuksen kohteelle jotain kaunista? Sinulla on kaunis hymy ja nätti paita. Meidät ei-vammaiset kasvatetaan ennen kaikkea olemaan tuijottamatta. Vammaiset lapset kasvatetaan kilteiksi, jopa nöyriksi tuijotuksen kohteina. Kaikkea tätä ja paljon muuta pohtii tamperelaisen Teatteri Siperian Toisen katse.

Esityksen on dramatisoinut ja ohjannut Aino Kivi. Käsikirjoitus on työryhmän. Näyttämöllä on paljon kysymyksiä herättävää tematiikkaa. Kokonaisuus on silti hallittu ja tiivis katsaus toiseuteen. Esityksen katse ihmiseen on syvän inhimillinen. Teos pohtii ennen kaikkea, miten vammaisiin ja vaikeasti sairaisiin suhtaudutaan, miten vammaiset suhtautuvat toisiinsa, mutta käsittelee näytelmä laajemminkin toiseutta. Keskiöön esityksessä nousevat erilaiset toiseuden kokemukset ja ulkopuolisuuden hetket.

Teatteri Siperia, Toinen katse. Valokuva Harri Hinkka.

Kiven ohjaus jäsentyy kymmeneen kohtaukseen, jotka peilaavat toiseutta ja vammaisuutta hyvin erilaisista tulokulmista. Yksi kohtauksista, television A2-illoista inspiraationsa saanut B2-ilta, asettaa vammaisjärjestöt vastakkain. Katsojat saavat tietysti äänestää kumpi puoli voittaa! Radikaali vammaistoimintaryhmä vaatii oikeutusta olemassa ololleen perinteisemmän vammaisten edusjärjestön edessä. Miten katsomme vammaista kun hän on ilkeä, pikkumainen, katkera ja idiootti?

”Jolle on paljon annettu, siltä paljon vaaditaan” -kohtauksessa  vakavasti reumasairas henkilö (Tiina Launiainen) käy läpi sairauttaan, Kokemukset syrjinnästä ja kiusaaamisesta sairauden tähden ovat hurjaa kuultavaa. Katsojalle kertomus kaikin puolin kaltoin kohdelluksi tulleesta henkilöstä synnyttää kysymyksen, eihän tämä voi olla totta? Eihän? Launiaisen hahmo on  koskettava ja liikuttava kaikessa vereslihaisuudessaan.

Toinen katse on teemoiltaan myös hyvin ajankohtainen ja ottaa kantaa teatterintekijöiden piirissä käytävään keskusteluun siitä, kuka voi ja saa esittää mitäkin roolia. Voiko musta esittää valkoista, nainen miestä ja päinvastoin? Samalla teos tulee vahvasti myös metateatterin tasoille. Näytelmän avainkohtauksia on kun Meryl Streep (Riikka Papunen) on haastateltava Inside Actor´s Studio -ohjelmassa, esitettyään elokuvaroolia, jonka yksi sivupersoonista on vammainen Tommy. Toisessa kohtauksessa Mark Levengood haastattelee Tukholman kaupunginteatterin vammaisnäyttelijää (Marika Heiskanen), joka on juuri tehnyt roolin musikaalissa esittäen Meryl Streepiä, jonka yhden roolihahmon sivupersoona on vammainen Tommy. Kuka voikaan esittää ja ketä? Ei-vammainen vammaista ja päinvastoin? Kuka antaa luvan? Saako katsoja rahat takaisin sillä perusteella, että Meryl Streepiä esittää vammainen?

Esitystila on hyvin vähäeleinen studionäyttämö, oransseine muovituoleineen. Näyttämön lattialla on kuplamuovia, muodostaen kuin kaksi kohtaavaa reittiä. Poks, poks - kuplat puhkeilevat näyttelijöiden jalkojen ja rollaattorin alla.

Näytelmä on toteutettu yhdessä Tampereen kaupungin kehitysvammaisten toimintakeskus Wärjäämön kanssa ja näyttämöllä nähdäänkin ”tavisnäyttelijöiden” lisäksi kehitysvammaisia Wärjäämön teatteriryhmän jäseniä. Koko näyttelijäryhmän työ on keskittynyttä ja katsomoon asti voi aistia yhdessä tekemisen iloa ja tahtoa.

Esitys on rohkea ja avoin. Näyttelijätiimin työ tulee hyvin lähelle katsojaa. Se on yhtä aikaa hyvin vakava ja toisaalta peilaa teemaansa lempeän huumorin kautta niin, että useimmiten havahtuu katselevansa ihmisiä näyttämöllä hymyillen. Siperia ottaa katsojat mukaan ja kun esityksen lopussa tanssin näyttämöllä erään näyttelijän kanssa, pyörivät näytelmän teemat päässäni. Se, miten katsomme toista, kertoo aina myös paljon meistä itsestämme. Toinen katse on siis myös matka katsojaan itseensä. Katsomossa kohtaamme itsemme, ajatuksemme ja ennakkoluulomme.

Näytelmän käsiohjelma pyytää jokaista katsojaa määrittelemään itsensä kolmella kuvailevalla sanalla. Minun kolme adjektiivia Teatteri Siperian näytelmästä Toinen katse ovat: humaani, ajankohtainen, herättelevä
.

Teatteri Siperia, Toinen katse
Ensi-ilta 1.4.2016. Esityksiä 13.5.2016 asti.
 
Käsikirjoitus: työryhmä
Ohjaus ja dramatisointi: Aino Kivi
Visuaalinen suunnittelu: Anna Rouhu

Rooleissa: Marika Heiskanen, Riikka Papunen, Tiina Launiainen, sekä Wärjäämöltä Tuomas Jordan, Sari Korpi, Kimmo Koski ja Janica Talvivaara.
Muusikko: Anna-Kaisa Vuorinen

Wärjäämön teatteriryhmän ohjaaja: Jarmo Skön
Teknikko esityksissä: Saija Raskulla
Yhteistyössä toimintakeskus Wärjäämön teatteriryhmän muut jäsenet sekä ”Kohtaa mut” -videolla esiintyvät henkilöt: Tea Haapasalo, Mari Heinilä, Mari Härkönen, Johan "Jussi" Lundell, Satu Nurminen ja Jenni Päily

Elämä elämänä

Ja kahvi mustana, kiitos. Keski-ikäinen mies yrittää pitää asiat selkeinä ja elämänsä kasassa. On perhe, vaativa työ ja ikääntyvät vanhemmat. Asetelma on varsin tuttu monelle ruuhkavuosissa eteenpäin puskevalle.

Pasi Lampelan Tampereen Teatteriin käsikirjoittama ja ohjaama Päätepysäkki tuo näyttämölle Jussin (Esa Latva-Äijö). Jussi löytää itsensä elämän valintojen ja -kriisien ristipaineessa, matkalla kohti päätepysäkkiä, jossa kaikki siihen asti arvokas ja tärkeä romahtaa.

Lampelan näytelmässä päätepysäkki näyttäytyy myös kääntöpaikkana, lähtöpaikkana uudelle matkalle ja alulle. Käsikirjoitus on taitava. Päätepysäkki on vahvaa draamaa ja myös rivienväleissä sanotaan paljon. Hyvässä draamassa on aina ristiriitaa ja Lampelan teoksesta sitä totta vieköön löytyy. Näytelmä kertoo Jussista ja Ilonasta (Elisa Piispanen). Avioparista, joka käy läpi liittoaan ja tunteitaan rakkaudesta aina yhdessä jaettuun suruun. Lampelan dialogi elää ja kulkee hienosti. Kieli on elävää ja luontevaa. 

Tampereen Teatteri, Päätepysäkki. Valokuva: Yehia Eweis.

Päähenkilö Jussin isä, Matti (Heikki Nousiainen) haluaa siirtää perheyrityksen vetovastuun pojalleen Jussille. Näytelmän loppu paljastaa motiivit. Jussi juhlii uutta asemaansa ja sen jälkeen kuvioissa on myös Birgitta (Emma-Sofia Hautala). Birgitan kanssa Jussi haluaisi lähteä pois, Maltalle katsomaan Caravaggion maalausta Johannes Kastajan mestaus. Jussin kohtalo alkaa hahmottua näyttämölle pala palalta ja lopullinen niitti on musertava. Näyttämöllä nähdään elämän valot ja varjot.

Teoksen aviopari pyörii elämänvalintojen supermarketissa. Nykyajan länsimaisella, hyvin toimeentulevalla ihmisellä on lähes kaikki valinnanmahdollisuudet oman identiteettinsä ja elämänsä rakentamisessa. Kaikesta mahdollisesta valitseminen on tosin vaikeaa ja on sitä myös näytelmän pariskunnalle, Jussille ja Ilonalle. Pääparin koko elämä alkaa näyttäytyä omien halujen ja toiseen kohdistettujen odotusten ja vaatimusten ristikudelmana. Ei ihme, että Jussi tuskastuu jossakin vaiheessa siihen, miksi kaikki on niin vaikeaa. Ulkopuolelta tulevat paineet ovat kovat ja sisäiset paineet onnistumisessa ja häpeän välttelemisessä jopa kovemmat.

Esa Latva-Äijön Jussi ja Elisa Piispasen Ilona tuntuvat äärimmäisen uskottavilta ja aidoilta hahmoilta sekä motiiveissaan että toiminnassaan. Molempien näyttelijäntyö on ihailtavan tarkkaa ja paneutunutta. Esa Latva-Äijö saa puristettua hahmoonsa yhtä aikaa sekä vahvuutta että pinnan alta paistavaa epävarmuutta. Latva-Äijön Jussi rakentuu varsin vähäeleisesti, mutta toisaalta hän saa näyttelijäntyöhönsä pienin elein ja vivahtein vahvaa uskottavuutta. Elisa Piispanen rakentaa Julian hyvin ristiriitaiseksi hahmoksi. Piispanen onnistuu saamaan tunneskaalat todentuntuisiksi. Heikki Nousiaisen luo Jussin isästä, Matista alusta asti poikaansa alistavan ja vähättelevän äijän. Nousiaisen ilmaisu löytää Matista jotain hyytävää. Ei tekisi mieli tavata. Emma-Sofian Hautalan Birgitta on näyttämöllä lähes ilmava muihin henkilöihin verrattuna. Birgitta näkee sitä, mille muut ovat jo sokeutuneet.

Tampereen Teatteri, Päätepysäkki. Valokuva: Yehia Eweis.

Koko näytelmä tapahtuu yhdessä tilassa, Jussin ja Ilonan kodin olohuoneessa. Yhdessä kohtauksessa sohvalla lojuu kuvakirja Caravaggion taiteesta. Mikko Saastamoisen lavastus ja pukusuunnittelu luovat näyttämölle hillityn niukan asianajajamiehen ja opettajanaisen porvarillisen maailman. Mika Hiltusen valosuunnittelu lisää hienosti tarvittavat valot ja varjot. Näyttämön takaseinän edessä on peili. Kun päähenkilöt kääntyvät katsomaan sitä, näkyy peilistä välillä vain mustaa tyhjyyttä. Välillä taas peilistä näkyy enemmän kuin katsoja toivoisi.

Sitten musta peili nousee ja paljastaa takanäyttämöltä Caravaggion Tuomaan epäily -maalauksen detaljin. Siinä Tuomas koskettaa ihmeissään Jeesuksen haavaa ja miettii, onko tämä kaikki totta. Sitä varmasti Päätepysäkin päähenkilötkin jäävät pohtimaan. On lopulta pakko nähdä ja katsoa myös sitä, mitä ei ole halunnut nähdä omassa tai läheistensä elämässä aiemmin.

Päätepysäkki on puhuttelevaa nykydraamaa parhaimmillaan. Työryhmä on onnistunut tuomaan Tampereen Teatterin Frenckell-näyttämölle tunteikkaan teoksen, jonka näyttelijäntyö on ihailtavan vahvaa.

Tampereen Teatteri, Päätepysäkki
Ensi ilta Frenckell-näyttämöllä 27.1.2016

Käsikirjoitus ja ohjaus Pasi Lampela
Lavastus- ja pukusuunnittelu Mikko Saastamoinen
Valosuunnittelu Mika Hiltunen
Äänisuunnittelu Jouni Koskinen

Rooleissa
Esa Latva-Äijö - Jussi
Elisa Piispanen - Ilona, Jussin vaimo
Heikki Nousiainen - Matti, Jussin isä
Emma-Sofia Hautala - Birgitta