torstai 21. helmikuuta 2019

Totuuden rekonstruktio


Kävellessäni Ryhmäteatterin Harriet-esityksen jälkeen kohti kotia, mieleeni alkaa tulvia kysymyksiä oman perheeni ja sukuni tarinoista ja historiasta. Mistä näkökulmista ja kenen totuuksia minulle on kerrottu? Onko jotain vääristelty, jätetty kertomatta tai suorastaan valehdeltu? Kenen kertoma on totta? Mitä ja ketä minun tulisi uskoa?

Näissä teemoissa liikkuu vahvasti myös Milja Sarkolan käsikirjoittama ja ohjaama Harriet. Se on kertomus siitä, mitä tapahtui Sarkolan isoisoäidin Harriet Thesleffin elämässä yhtenä kohtalokkaana päivänä sisällissodan loppupuolella. Tapahtumat sijoittuvat Heinjoen pitäjään Karjalankannakselle, Viipurin valtauksen aattona. Teoksessa eletään traagisen päivän tapahtumat yhä uudelleen, mutta joka kerta uudesta näkökulmasta nähtynä ja tulkittuna.

Keskiössä on kolme ihmiskohtaloa. Harriet Thesleff (Roosa Söderholm) on sairaanhoitajana valkoisen Suomen armeijassa, juuri majuriksi ylennetyn Olof Lagusin (Pyry Nikkilä) pataljoonassa. Teoksen kuvaamana päivänä majuri Nils Ero Gadolinin (Robin Svartström) johtama rykmentti saapuu Heinjoelle, ja iltapäivän tapahtumat saavat lopulta traagisen lopun, kun Olof Lagus saa surmansa.

Sarkola rakentaa näyttämölle sukuhistoriastaan yksittäisen tapahtuman ja valottaa sen useasta suunnasta, monen henkilön kertomuksina ja tulkintoina. Käsikirjoitus pohjaa tapahtumista eri aikoina kirjoitettuihin kuvauksiin useista lähteistä. Tapahtumiin osallistuneiden ja muiden aikalaisten kertomukset ovat hämmästyttävän erilaisia keskenään.

Ryhmäteatteri - Harriet. Valokuva Mitro Härkönen.

Monesta suunnasta tapahtumia tarkastelemalla, Sarkola saa kudottua teokseen puhuttelevan rakenteen ja näin nostetuksi keskiöön kysymyksen siitä, kenen muistot ovat totta ja mikä kaikista tulkinnoista se oikea. Sarkola halua selvästi ymmärtää tapahtunutta ja menneiden sukupolvien kokemuksia.

Harriet nostaa vahvasti pintaan ajatuksen siitä, että objektiivista totuutta ei ole. Historia ja dokumentaarisuus ovat aina tulkintaa, mutta onko meillä lopulta muuta mahdollisuutta yrittää ymmärtää historiallisia tapahtumia kuin tarkastella muiden tuottamia subjektiivisia näkemyksiä ja tulkintoja?

Sarkolan käsikirjoitus pohjaa pitkälti aikaiskertomuksiin ja yrittää välttää kaiken ylimääräisen tulkinnan. Sarkolan henkilöohjauksessa on jotain samaa. Kuin katsoisi rikostutkintaa varten tehtyä poliisin rekonstruktiota tapahtumista. Näyttelijöiden työskentely on hillittyä ja harkitun pidättyneen oloista. Roosa Söderholm saa päähenkilön luonnetta hallittuun tulkintaansa sopivan vähin elein. Tapahtumien toistaminen tuo teokseen ja näyttämöilmaisuun tiukkaa raamia, mutta sitä kautta myös rauhallista ja kypsää ilmaisua.

Kaisa Rasilan lavastus on estetiikaltaan varsin riisuttu ja luo omalta osaltaan näyttämölle tyhjän objektitiivisuuden harhaa. Valkoinen, ikään kuin blankko ja neutraali näyttämökuva antaa tekstille, tarinalle ja ennen kaikkea näyttelijöille tilaa näkyä ja kuulua.

Harriet tuo näyttämölle kiehtovan kattauksen erilaisia vaihtoehtoisia faktoja yhden päivän tapahtumista. Katsojalle jätetään mahdollisuus valita niistä jokin. Lopultakin ihan mikä vain. Vaiko sittenkin vielä ihan oma tulkinta kaikesta?

Milja Sarkola – Harriet. Ensi-ilta Ryhmäteatterissa 13.2.2019.

Käsikirjoitus ja ohjaus Milja Sarkola
Lavastus Kaisa Rasila
Äänisuunnittelu Jussi Kärkkäinen
Musiikin sovitus Joel Mäkinen
Valosuunnittelu Ville Mäkelä
Pukusuunnittelu Riitta Röpelinen
Rekvisiitan suunnittelu Viivi Kuusimäki

Rooleissa Santtu Karvonen, Pyry Nikkilä (vier.), Minna Suuronen, Robin Svartström ja Roosa Söderholm (TeaK, vier.)

keskiviikko 5. syyskuuta 2018

Kutkuttavan haastava The Nether kutsuu pohtimaan virtuaalitodellisuuksien eettisiä ulottuvuuksia


Harvoin on mieli niin täynnä kysymyksiä kuin astuessa ulos Tampereen Työväen Teatterin The Nether -esityksestä. Trillerimäinen teos imaisee katsojan pohtimaan virtuaalisten maailmojen etiikkaa. Näyttämöllä nähdään tulevaisuuden dystopia, jossa valtaosa ”elämästä” tapahtuu virtuaalitodellisuudessa.

Vajaan parituntisen, tiiviin näytelmän juoni paljastuu pala palalta. Internet on muuttunut jo lähes kaiken mahdollistavaksi The Netheriksi, mustaakin mustemmaksi virtuaalitodellisuudeksi, jossa käyttäjät voivat vapaasti valita identiteettinsä ja haluamansa maailman. Kaikki kuviteltavissa olevat mielihalut voidaan toteuttaa.

Kaikki alkaa kuulusteluhuoneesta, jossa rikosylikomisario Morris (Suvi-Sini Peltola) tivaa tietoja liikemies Simsiltä (Jari Ahola) virtuaalimaailman Kätköstä. Kätkö, jota pyörittävät salaiset serverit sukellusveneen uumenissa Malesian rannikolla, pitää sisällään maailman, jossa itse valitun identiteetin suojissa voi tehdä karmiviakin asioita ilman laillisia seurauksia.

Kätköstä alkaa paljastua viktoriaanisen ajan tukahtunut todellisuus, jossa viattoman oloinen Iris (Sonja Halla-aho) kohtaa sinne saapuvia vieraitaan. Esityksen myötä alkavat paljastua myös Iriksen identiteetin salaisuudet ja se, mitä Kätkössä tapahtuu ja mistä kaikesta siellä vierailevat oikein vaikenevat.

Mikä kaikki virtuaalisissa maailmoissa onkaan sallittu? Miten alati kehittyvä teknologia ja muun muassa erilaiset pelimaailmat vaikuttavat todellisuuskuvaamme ja ihmissuhteisiimme? Voiko online-virtuaalimaailmoissa tehdä kaikkea sellaistakin, mikä offline-todellisuudessa on rikollista, raakaa tai moraalisesti paheksuttua? Onko kaikki sallittua, jos ketään ei ”oikeasti” vahingoiteta ja verkkomaailmoissa ollaan täysin vapaaehtoisesti?

Tampereen Työväen Teatteri, The Nether. Valokuva: Kari Sunnari.

The Netherin
on käsikirjoittanut Jennifer Haley. Hänet tunnetaan jännitysdraamoista, jotka käsittelevät nykyistä teknologian täyttämää aikakautemme ja teknologian hyödyntämisen keskeisiä eettisiä kysymyksiä. Tiina Puumalaisen ohjaus tuo näyttämölle tarkkarytmisen tulkinnan. Sitä mukaa kun teoksen maailmat avautuvat, sen tunnelma muuttuu yhä pakahtuneemmaksi, karmivaksikin. Puumalainen onnistuu hienovaraisella otteella ujuttamaan tulkintaan salatun ja kätketyn tunnelman. Kuin jotakin kavalaa, jonka tietää olevan olemassa, mutta jota ei haluaisi nähdä.

Suvi-Sini Peltolan rikosylikomisario Morris on vahva tulkinta. Hän onnistuu välittämään roolihahmoonsa rikostutkijan halun nähdä ja paljastaa. Peltolan näyttelijäntyö löytää päähenkilöstä kylmän viileän ja ammattimaisen rikostutkijan, josta tihkuu halu selvittää, mitä salattu virtuaalimaailma kätkee. Tutkijan, jolla on missio ja vahva halu paljastaa ja löytää paha. Tutkijan, joka on jo nähnyt liikaakin ja siksi kovettunut.

Teppo Järvisen lavastus ja Eero Auvisen valo- ja videosuunnittelu luovat näyttämölle niin kliinisen kolkon kuulusteluympäristön kuin virtuaalisen epätodellisuudenkin. Auvisen taitava valaistus ja videoprojisoinnit avaavat niin mustan kuin valkoisen näkökulman todellisuuteen sekä luovat väliin demonisen punaisia näkymiä virtuaalisen maailman syövereihin. Auvinen hyödyntää myös pimeyttä näyttämöllä onnistuneesti. Onko todellisuus mustavakoista vai kuitenkin myös harmaan eri sävyjä? Tämän puolen myös Paula Variksen pukusuunnittelu tuo teokseen.

The Nether on hyytävä kuvaus siitä, mikä ei ehkä ole kovinkaan kaukana tulevaisuudessa. Virtuaaliset maailmat muuttuvat yhä todentuntuisemmiksi ja niissä vietetään yhä suurempi osa ajasta. Teos avaa virtuaalisuuteen näkymiä, joita ei ehkä haluaisi kohdata, mutta joita ei voi välttääkään. The Nether ei päästä helpolla otteestaan, mikä on kiistatta teoksen ansioita. Se pakottaa pohtimaan.


Jennifer Haley – The Nether

Suomen kantaesitys 31.8.2018 Tampereen Työväen Teatterissa Eino Salmelaisen näyttämöllä

Käsikirjoitus Jennifer Haley
Ohjaus ja suomennos Tiina Puumalainen
Lavastussuunnittelu Teppo Järvinen
Pukusuunnittelu Paula Varis
Valo- ja videosuunnittelu Eero Auvinen
Äänisuunnittelu Niklas Vainio

Rooleissa Jari Ahola, Suvi-Sini Peltola, Pentti Helin, Sonja Halla-aho ja Juha-Matti Koskela

sunnuntai 2. syyskuuta 2018

Kaikki tuttu uudessa valossa

Kansallisteatterin Tainaron vie katsojansa tutunoloiseen outouteen. Esitys on matka salamyhkäiseen fantasian maailmaan. Maailmaan, jossa kaikki jää mystiseksi, mutta joka muistuttaa hämmästyttävän tutulla tavalla jokapäiväistä arkitodellisuuttamme.

Tainaronin asukkaat vaikuttavat hyönteisiltä siipineen, kiteisine ulkomuotoineen ja valtavine silmineen, mutta heistä löytyy monella tapaa tuttuja ja inhimillisiä piirteitä. Tainaron on täynnä niin outoja ohikulkijoita, roikkujia, pimeässä pörrääviä tulikärpäsiä kuin säntillisen työtelijäitä mittareita.

Tainaron on maailma, jossa on yhtä aikaa paljon tuttua ja toisaalta muutos on dramaattinen. Kaikki mihin olemme tottuneet on toisenlaista ja käsittämätöntä. Siellä kaikki on epävarmaa ja muutos jatkuvaa.

Tarinan kertoja (Kati Outinen) on saapunut mystiseen, jatkuvassa muutoksessa olevaan tuliperäiseen Tainaroniin. Päähenkilö ihmettelee uutta maailmaansa ja ympäristöään. Lumoutuukin siitä. Oppaana hänellä on Jäärä (Aino Venna). Teos perustuu päähenkilön kirjeisiin tuntemattomalle vastaanottajalle, joissa hän kertoo näkemästään ja pohtii kokemaansa ihmetellen. Vastauksia kirjeisiin ei koskaan tule.

Leena Krohnin samannimiseen romaaniin pohjaavan teoksen ovat näyttämölle dramatisoineet Iida Hämeen-Anttila ja Essi Rossi. Rossi on myös ohjannut näytelmän. Krohnin taidokas ja unenomaisen tyylikäs kieli elää näyttämäsovituksessa. Esitys luottaa vahvasti tekstiin ja lopputuloksena nähdään intensiivinen, jopa lyyrinen tulkinta.

Alkuteoksen kirjeistä näyttämöllä nähdään valikoima, osa on ollut pakko jättää pois. Hämeen-Anttilan ja Rossin dramaturgia saa teoksen hengittämään näyttämöllä välillä kiihkeämmin ja välillä se taas hiljentää rytmiään, ikään kuin ihmettelemään kaikkea ympärillä näkyvää. 

Kansallisteatteri - Tainaron. Valokuva: Kastehelmi Korpijaakko

Rossin ohjaus luo teoksen kirjeistä näyttämökuvia, joissa hahmottuvat Tainaronin moninaiset asukkaat. Kati Outisen kertoja ihmettelee niin yöllisiä juhlivia tulikärpäsiä kuin jatkuvasti synnyttävää äkeää kuningatarta. Outinen tekee roolinsa vähäeleisen suvereenisti ja saa roolihahmonsa ihmetyksen välittymään katsojalle. Hänen tulkitsemassaan hahmossa näkyy utelias ja leikkisäkin puoli ja samaan aikaan Outinen välittää roolissaan taivasti hämmenneystä muodonmuutoksesta, vaikeutta päästää irti kaikesta menneestä ja siitä, mitä jokainen kantaa mukanaan.

Aino Vennan säveltämä ja esittämä musiikki virtaa teoksen läpi. Venna musiikki ja monikieliset sanoitukset soivat kauniisti ja tuovat mieleen myös sen, miten jokainen meistä on tainaronilaisten tapaan jatkuvassa ja vääjäämättömässä muutoksessa. 

Milla Martikaisen lavastus ja valomaailma luovat näyttämölle salamyhkäisen todellisuuden. Näyttämöllä nähdään joko joukko hyönteisrobotteja ja Martikaisen luomat valaisimet ovat myös saaneet mielikuvituksellisia muotoja. Näyttämökuva on sopivasti hämärä ja usvainen. Martikaisen ja Vennan videoprojisoinnit täydentävät teoksen mystisen tunnelman.

Näin esityksen ennakkonäytännössä.

Leena Krohn – TAINARON

Kantaesitys Kansallisteatterin pienellä näyttämöllä 29.8.2018
Yhteistyössä Helsingin juhlaviikot

Näyttämöllä: Kati Outinen ja Aino Venna
Ohjaus: Essi Rossi
Dramatisointi: Iida Hämeen-Anttila ja Essi Rossi
Esitysdramaturgia: Essi Rossi ja Iida Hämeen-Anttila
Lavastus ja valosuunnittelu: Milla Martikainen
Videoiden suunnittelu ja toteutus: Milla Martikainen ja Aino Venna 
Pukusuunnittelu: Auli Turtiainen
Musiikki ja videoiden toteutus; Aino Venna
Äänisuunnittelu: Pauli Riikonen
Naamioinnin suunnittelu: Krista Karppinen