lauantai 14. lokakuuta 2017

Tehokkaasti raatava ihmisrobotti


Katsojat mustissa sadeviitoissa istuvat tuoleille 3 x 6 -metrisen vesialtaan äärelle. Esitystila Tekniikan museossa tuo katsojansa aivan altaan reunalle. Ihmisrobotti (Tanja Illukka) odottaa mustassa märkäpuvussa vesialtaassa. Täysin uuteen tekniikkaan perustuva robotti alkaa imeä energiaa mustasta nesteestä ja virkoaa horroksesta konemaisen nopeasti. Seuraa hektinen puolituntinen.

Robotit eivät uneksi -tanssiteoksen koreografia, ohjaus ja esityskonsepti ovat Ismo-Pekka Heikinheimon. Heikinheimon koreografia tavoittaa robotin konemaisen liikekielen ja Illukan ilmaisusta löytyy sopivaa kulmikkuutta ja robottimaista liikkeiden toistuvuutta. Millintarkasti tanssijan kädet liukuvat mustan veden pinnalla ja hän saa liikeisiinsä koneen sahaavan kiehtovaa estetiikkaa. Illukka onnistuu loihtimaan teollisuuden nivelroboteille tyypillisiä liikesarjoja, joissa on yhtä aikaa jotain vangitsevaa ja jotain, mikä nostaa mieleen jopa pelottavat sotarobotit.

Teosta esitetään Tekniikan museossa, joka on juuri avannut uudistetun perusnäyttelynsä. Näyttelyn kantavana ajatuksena on kertoa tekniikan vaikutuksesta arkeen, työhön ja ympäristöön. Se kertoo ihmisen ja tekniikan tiiviistä yhteydestä. Robottien ja ihmisten suhde on kiehtonut pitkään myös kirjailijoita ja elokuvantekijöitä. Samaa tematiikkaa löytyy Robotit eivät uneksi -teoksesta.

Olemme siirtymässä kohti yhä teknistyvämpää yhteiskuntaa ja tekniikka on aina vain keskeisempi osa jokapäiväistä elämäämme. Robotiikka kehittyy vauhdilla ja robottiautot, -laivat ja -metsätyökoneet ovat jo todellisuutta. Tekniikka aina myös näkyy, tuoksuu ja tuntuu elämässämme. Se synnyttää meissä vahvoja tunteita; ärtymystä, kiihkeää intoa tai jopa pelkoa. Tekniikka on mustaa – toisaalta arvokkaan kunnioitusta herättävää ja toisaalta pelottavaa. Tätä kunnioituksen sekaista pelkoa koreografia ja Illukan tanssi osuvasti henkivät.

Ismo Dance Company, Robotit eivät uneksi. Valokuva: Ismo-Pekka Heikinheimo.

Robotit eivät uneksi -teoksen äänimaailma on mielenkiintoinen. Se koostuu tummasta, jollakin tapaa pohjavireisestä huminaa muistuttuvasta äänimassasta ja esityksen ihmisrobotin tuottamista konemaisista äänistä hänen täyttäessään robotin tehtäväänsä. Tanja Illukan ilmaisussa robotin tuottamat äänet kuuluvat hänen säätäessään kuviteltuja esineitä ympärillään loputtoman kiihkeällä rytmillään. Illukan ihmisrobotti on tehokkuudessaan häkellyttävän tehokas. Hän onnistuu luomaan vahvasti konemaisen äänimaailman.

Robotit eivät uneksi pohjaa Suvi Härkösen samannimiseen installaatioon ja keskiössä esitystilassa on teokseen kuuluva vesiallas, jossa tanssijarobotti viettää koko esityksen. Härkösen ja Heikinheimon valaistus on niukka ja luo tilaan hieman hämyisen tunnelma. Valoa heijastuu veden pinnasta esitystilan seinälle ja robotin aikaansaama vedenliike heijastuu itse veden lisäksi myös jatkuvasti liikkuvana ja muuttuvana valon väreilynä seinäpinnassa.

Tanssiteoksen ihmisrobotti ei jätä katsojaa kylmäksi. Robotit eivät uneksi on kokonaistaideteos, jossa myös katsojat ovat osa teosta. Mustat sadeviitat, jotka muistuttavat univormuja, karsivat heistä yksilöllisyyden, mutta mitä tapahtuu, kun robotti huomaakin ympärillään olevat ihmiset? Alkaako se haluta heidän ajatuksiaan ja unelmiaan? Mihin se voi johtaa? Näihin suuntiin teos lähtee loppupuolella kulkemaan ja sen loppu on sopivan monitulkintainen.

Esityksen liikekieli, äänimaailma, lavastus ja valaistus luovat jännittävän ja elämyksellisen kokonaisuuden ja se antaa katsojalla paljon pohdittavaa tekniikan ja ihmisen suhteesta sekä mahdollista tulevaisuuden skenaarioista robotiikan suhteen.

Robotit eivät uneksi

Koreografia ja ohjaus: Ismo-Pekka Heikinheimo
Tanssi: Tanja Illukka
Lavastus: Suvi Härkönen
Puvustus: Ismo-Pekka Heikinheimo
Valo- ja äänisuunnittelu: Suvi Härkönen ja Ismo-Pekka Heikinheimo
Tuotanto: Ismo Dance Company ja Tanssi-idea ry yhteistyössä Tekniikan museon kanssa

Esitykset Tekniikan museossa, Viikintie 1, 00560 Helsinki 10.12.2017 asti

maanantai 9. lokakuuta 2017

Reippaan poliittinen Täällä Pohjantähden alla


Sekä Väinö Linnan romaani että Lahden Kaupunginteatterin näyttämösovituksen ensimmäinen osa – Kuu on torpparin aurinko kuvaavat syvää ihmisten välistä eriarvoisuutta Suomen itsenäisyyttä edeltäneissä vaiheissa. Molemmissa keskiössä on myös se, miten tuo eriarvoisuus oli yksi keskeisiä syitä vuoden 1918 traagisiin tapahtumiin. Sattumalta Lahden Kaupunginteatterin Täällä Pohjantähden alla -näytelmän ensi-iltapäivänä 5.10.2017 Suomen hallitus hyväksyi sisäisen turvallisuuden strategian, jossa suurimmaksi turvallisuusuhaksi nostetaan eriarvoistuminen ja suomalaisten jakautuminen menestyjiin ja häviäjiin. Onko Suomi, maailman vakain maa, luisumassa takaisin sadan vuoden takaiseen syvään kahtiajakoon?

Väinö Linnan Täällä Pohjantähden alla on upea ja monitahoinen romaani. Se on kuvaus, josta moni suomalainen löytää pohdittavaa ja vastauksia omaan ja sukunsa historiaan. Täällä Pohjantähden alla alkaa olla osa suomalaista identiteettiä. Se on myös poliittinen teos, joka ilmestyessään haastoi koko siihenastisen tavan käsitellä vuoden 1918 tapahtumia ja niiden jättämiä syviä haavoja. Nyt Lahden Kaupunginteatterissa nähdään samalla tavalla poliittinen dramatisointi. Näyttämöteoksen ensimmäinen osa kertoo Pentinkulman väen tarinan vuoden 1918 traagisiin tapahtumiin asti ja seuraa romaanin tavoin tiiviisti Koskelan perheen vaiheita. Toinen osa, joka tuo näyttämölle Linnan romaanin myöhemmät tapahtumat, saa ensi-iltansa Lahdessa 15. marraskuuta 2017.

Tarina on varmasti suurelle osalle katsojista tuttu sekä luettuna että elokuva- tai näyttämöversioina. Monella katsojalla on klassikosta vahva mielipide, mikä tekee sen dramatisoinnista aina monella tavalla haastavaa. On hienoa, että tulkinnan Lahteen dramatisoinut Ari-Pekka Lahti ja sen ohjannut Juha Malmivaara eivät ole lähtenee poistamaan teoksen vahvaa poliittista otetta. Päinvastoin. Se, mikä on Linnan teoksessa poliittista, on sitä nyt näyttämölläkin. Tulkinta välittää vahvasti myös alkuperäisteoksen vahvaa humaania otetta. Se ymmärtää kaikkia osapuolia ja heidän motiivejaan.

Kansakunnan hetki hetkeltä syvenevä vastakkainasettelu tuntuu ja näkyy tulkinnassa konkreettisesti. Se on tulkinnan ehdoton vahvuus. Välillä se synnyttää toki myös hieman selittävän, tavallaan didaktisen tunnelman, mutta toisaalta se on ymmärrettävää. Toivottavasti tämän näytelmän näkee myös moni nuorempi katsoja, jolle Linnan romaani tai Suomen historian tapahtumat eivät ole niin tuttuja.

Lavalla nähdään tarkka kuvaus Suomen itsenäisyyteen ja kansalaissotaan johtaneista yhteiskunnallisista ja poliittisista tapahtumista. Suuria ja historiallisia tapahtumia peilataan Pentinkulman tavallisten ihmisten elämän kautta. Näyttämöllä ovat tietysti mukana myös päähenkilöiden ja koko kylän väen henkilökohtaiset pienet ja suuret asiat, elämän ilot ja surut.

Koreografian Malmivaaran ohjaukseen on tehnyt Panu Varstala. Lahden Kaupunginteatterin tulkinta on erittäin fyysinen ja sisältää paljon modernin tanssin liikekieltä. Varstalan koreografia on monipuolinen. Se tuo näyttävyyttä ja sopivaa mahtipontisuutta näyttämön joukkokohtauksiin ja työväenliikkeen voimankoitoksiin maalaisporvariston kanssa. Yhtä lailla Varstala löytää herkkyyttä kahdenvälisiin kohtaamisiin tai päähenkilö Akseli Koskelan (Tapani Kalliomäki) välillä tuskaiseen painiskeluun ja katkeriin pettymyksiin.

Lahden Kaupunginteatteri, Täällä Pohjantähden alla I osa, Kuu on torpparin aurinko. Valokuva: Robert Seger.

Tapani Kalliomäki rakentaakin tulkintansa vahvasti fyysiseen ilmaisuun. Hän löytää näyttelijäntyöhönsä nyansseja niin Elina Kivivuorta (Liisa Loponen) tavoittelevana torpparin poikana kuin punapäällikkönä. Parhaimmillaan Kalliomäki onnistuu teoksen loppupuolen kiihkeissä tapahtumissa. Hän luo näyttämölle Akselin voimakastahtoisen vakaumuksen. Kalliomäki esiintuo ilmaisussaan vahvasti päähenkilön tuntoja torppareiden ja työväestön oikeuksien vaatijana.

Varstalan koreografia on erittäin taitava ja kannattelee teosta monin paikoin. Se löytää monista henkilöhahmoista niiden keskeisimpiä piirteitä. Koskelan Jussin (Aki Raiskio) työteliäisyys kanavoituu kahden lapion ja miehen yhteiseksi matkaksi. Jääkäri Ilmari Salpakarin (Jarkko Lahti) sotilaallinen into ja vakaumus näkyvät näyttämöllä ryhdikkäänä marssina. Myös Laura Huhtamaan liikekielessä Ellen Salpakarina näkyy yhtä lailla typerrys ja tuska pojan lähtiessä jääkärikoulutukseen Saksaan kuin riemu Pohjanmaan valkoisten vastarinnasta.

Esityksessä on mukana paljon sekä teokseen sävellettyä musiikkia (Hannu Kella) että tunnettuja työväenlauluja kuin Jääkärimarssikin. Musiikki ja koreografia rakentavat tulkintaan vahvaa selkärankaa. Myös Kai Poutasen äänimaailma tuo teokseen muun muassa kansalaissodan uhkaavaa jylyä.

Karismaattinen Ritva Sorvali tekee parikin hienoa sivuroolia. Sivurooli ei kylläkään ole tämän teoksen kohdalla ihan oikea ilmaus, koska iso osa näyttelijäjoukosta on lavalla joukkokohtauksissa monin paikoin koko esityksen ajan. Sorvalin hahmot Hieroja-Priita ja Töyryn emäntä ovat vahvasti tyypiteltyjä ja onnistuneita hahmoja. Myös Jarkko Lahti sekä fanaattisena punapäällikkö Hellberginä että jääkärikoulutukseen suuntavana Ilmari Salpakarina onnistuu luomaan vaikuttavat roolihahmot.

Minna Välimäen lavastus on varsin pelkistetty ja perustuu keskeisesti puun käyttöön ilmaisemassa vahvaa suomalaisuutta. Näyttämö on pitkälti tyhjä. Katosta roikkuvat puiden juurakot symboloivat katsojalle raivaajasukupolvien juurevuutta.

Lahdessa nähdään vahva ja tunteikas tulkinta Linnan klassikosta. Malmivaaran ohjaus välttää kuitenkin hyvin liiallisen tunteilun, eikä hukkaa esityksen puhuttelevaa sanomaa. Esityksen rytmi nojaa vahvasti fyysiseen ilmaisuun, mikä on sen keskeinen vahvuus.


Väinö Linna: Täällä Pohjantähden alla I osa, Kuu on torpparin aurinko.
Ensi-ilta 5.10.2017 Lahden Kaupunginteatterin suurella näyttämöllä.

DRAMATISOINTI Ari-Pekka Lahti
OHJAUS Juha Malmivaara
KOREOGRAFIA Panu Varstala
LAVASTUS Minna Välimäki
PUKUSUUNNITTELU Pirjo Liiri-Majava
VALOSUUNNITTELU Kari Laukkanen
ÄÄNISUUNNITTELU Kai Poutanen
MUSIIKKI Hannu Kella

ROOLEISSA Lahden kaupunginteatterin näyttelijäkunta: Hiski Grönstrand, Laura Huhtamaa, Saana Hyvärinen, Mikko Jurkka, Tapani Kalliomäki, Eeva-Kirsti Komulainen, Paavo Kääriäinen, Liisa Loponen, Jarkko Miettinen, Teemu Palosaari, Mikko Pörhölä, Aki Raiskio, Jari-Pekka Rautiainen, Aarre Reijula, Maiju Saarinen, Ritva Sorvali, Raisa Vattulainen, Lumikki Väinämö, Timo Välisaari sekä Jarkko Lahti (vier.)

MUUSIKOT Hannu Kella, Martti Peippo

perjantai 6. lokakuuta 2017

Intohimoa, uskottomuutta ja silkkaa vihaa


Jutun loppu on Graham Greenen vuonna 1951 kirjoittama, osin omaelämäkerrallinen romaani. KokoTeatterin dramatisointi on teoksen suomenkielinen kantaesitys ja Anna Veijalaisen ohjaus osa KokoTeatterin 20-vuotisjuhlavuoden ohjelmistoa. KokoTeatterin näyttämöllä nähdään perinteinen tulkinta intohimosta, uskottomuudesta ja raastavan tuhoavasta mustasukkaisuudesta.

Tarinan naispäähenkilö Sara (Miina Turunen) on naimisissa. Hän on lähes pakkomielteinen oman uskonsa ja katolilaisuutensa kanssa. Eletään toisen maailmansodan aikaa Lontoossa. Jutun loppu on kertomus kolmiodraamasta, jossa Sara löytää itsensä suhteesta aviomiehensä ystävän kanssa. Suhde päättyy, mutta miksi? Osin takautumina etenevä kertomus paljastaa katsojalle kaiken vähä vähältä.

Veijalaisen tulkinta on ennen kaikkea kertomus raastavasta mustasukkaisuudesta. Saran rakastaja Bendrix (Konsta Mäkelä) riutuu tuskaisessa olotilassaan. Yllätyin teosta katsoessani, ettei mieleeni ollut jäänyt alkuperäisteoksen vahva uskonnollisuus ja Saran vahva katolilaisuus. Uskonnollisuuskin on osa Greenen omaa tarinaa. Hän itse kääntyi katolilaiseksi 1920-luvulla. Molempien näytelmän päähenkilöiden suhde uskoon sävyttää Veijalaisen ohjausta vahvasti.

Sekä Turusen että Mäkelän työskentely näyttämöllä löytää nyansseja sekä kiihkeistä rakastelu- että riitelykohtauksista. Esityksen loppua kohti molempien näyttelijäntyö tiivistyy vielä asteen intensiivisemmäksi. Patoutumien ja kulissien murtuessa sekä Turunen että Mäkelä ovat parhaimmillaan. Turunen tuskaisena naisena, jonka elämä pirstaloituu. Mäkelä uskonsa menettäneenä ja mustasukkaisena, itseään halveksivana miehenä, joka lopulta suorastaan tihkuu vihaa. Mäkelä saa pettyneen ja jopa mieleltään nyrjähtäneen oloiseen Bendrixin rooliin aimo annoksen intensiivistä, sysimustaa katkeruutta.

Lavastaja Minna Walleniuksen luomassa näyttämökuvassa sota-ajan Lontoon on sumuinen ja perinteinen. Hän on tuonut näyttämölle peribrittiläisen porvariskodin sisustuksen; perinteiset matot, muhkeat nojatuolit ja huonekasvit. Rekvisiitta, kuten esimerkiksi sherrykarahvi, bakeliittipuhelimet ja kirjoituskone täydentävät epookkia. Samoin Senja Kankaan suunnittelema puvustus istuu ajankuvaan hyvin.

KokoTeatteri, Jutun loppu. Valokuva: Anna Aalto.

Näytelmän musiikki soi tapahtuminen mukana milloin kiihkeästi milloin haikeasti. Musiikin on säveltänyt ja orkesteria johtaa Timo Hirvonen. Musiikki sopii teokseen ja nousee katsojakokemuksessa paikoin etusijalle vaipuen kuitenkin kohta taas sopivasti taustalle. Jazz-henkinen, ajankuvaan istuva musiikki tuo paikoin elokuvamaisenkin vivahteen näyttämötulkintaan. Hirvosen musiikki myös pitkälti kannattelee koko teosta eteen päin.

Anna Veijalainen on tehnyt teoksesta hyvin perinteisen tulkinnan, joka luottaa Greenen tekstiin ja näyttämökuvan epookkiin. Se tukeutuu puhedraaman voimaan ja tekstin puhuttelevuuteen. Luottaako se siihen liikaa ja liiankin perinteisin keinoin ja näin etäännyttää katsojan?

Ohjaus olisi kaivannut riskinottoa ja uusien näkökulmien etsiminen teokseen olisi tehnyt siitä elävämmän ja puhuttelevamman. Nyt Jutun loppu jää hyvin tehdyksi toisinnokseksi alkuperäisromaanista. Jäin kaipaamaan ohjaukselta uutta ja näkemyksellisempää otetta teokseen ja sen aihepiiriin. Tällaisena se jättää valitettavasti nykykatsojan kylmäksi päähenkilöidensä tarinan dramaattisuudestaan huolimatta.

KokoTeatteri – Graham Green: Jutun loppu
Suomenkielinen kantaesitys 20.9.2017

Dramatisointi ja ohjaus: Anna Veijalainen
Rooleissa: Miina Turunen ja Konsta Mäkelä
Sävellys ja orkesterin johto: Timo Hirvonen
Muusikot: Arttu Takalo, Timo Hirvonen ja Jussi Lehtonen
Lavastus: Minna Wallenius
Valo- ja videosuunnittelu: Jere Kolehmainen
Pukusuunnittelu: Sanja Kangas
Äänitehosteet: Pirkko Tiitinen