keskiviikko 18. syyskuuta 2019

Syvän inhimillinen Valehtelijan peruukki -esitys riisuu aseista elämänmakuisella huumorilla

Marja Packalén ja Pirkko Saisio nousevat KOM-teatterin lavalle. Seuraavat kaksi ja puoli tuntia he pitelevät katsojia hyppysissään täysin vastaansanomattomasti. Katsomossa ei voi kuin ihailla heidän läsnäolon intensiteettiä, heittäytymisen taitoa ja omaäänistä karismaa. Valehtelijan peruukki on upean näyttelijäkaksikon taidonnäyte alusta loppuun. Se on käsin kosketeltavan inhimillinen ja monin tavoin puhutteleva teos.

Lavalla nähdään kiinnostavaa, monivivahteista ja usein ristiriitaistakin omakohtaiseen kokemukseen pohjaavaa teatteria. Kaikki tämä tekee Valehtelijan peruukista valtavan koskettavan. Teos ei etene kronologisesti, vaan hakee toteutukseen ainekset muistojen väripaletista. Jotkin muistot tai henkilöt vilahtavat vain ohimennen, toisiin taas palataan tämän tästä.

Esitys on vastustamaton siinä, miten se tuo näyttämölle ihmiselämän koko kirjon – ilo, suru, riemu, tuska ja häpeä synnyttävät katsojassa vahvan samaistumisen kokemuksen. Teos tuo vuosien takaa katsojien eteen niin hurmion hetket kuin monet itsehäpäisyn piinaavan suloiset kokemukset. Jotkin esityksen tapahtumista ovat pinnalta hyvinkin arkipäiväisiä, jopa mitättömiä, mutta niihin liittyvät tunteet ja kokemukset voivat ollakin niitä elämän merkittävimpiä.

Teoksen ohjannut ja esittäjien ohella sen kolmantena käsikirjoittajana toiminut Heini Junkkaala on ensin haastattelut Packalénia ja Saisiota puolitoista vuotta. Tämän jälkeen ohjaaja on teettänyt kaksikolla näyttämöimprovisaatioita. Sekä haastattelut että improt hän on videoinut. Kertyneestä 30 tunnin materiaalista syntyi monisatasivuinen teksti. Tekstin dramatisoinnissa näyttämölle on ollut mukana dramaturgi Elina Snicker.

Vaikka näytelmän teksti ja kieli pohjaavat Packalénin ja Saision haastatteluihin ja improvisaatioon, osittain suoriin sitaatteihinkin, on siinä lopulta kuitenkin kyse tarinallistuneista ja siten fiktiivisistä henkilöistä.

KOM-teatteri, Valehtelijan peruukki. Valokuva: Noora Geagea.

Junkkaalan ohjaus rytmittää teosta mainiosti. Teos säilyttää jännitteensä ja luo esitykseen draamallisesti toistuvia, toinen toistaan hurjempia nousuja koko matkan. Esityksen musiikkivalinnat liittyvät kahden naisen kokemuksiin ja elämän vaiheisiin. Yhtenä riemullisimmista Saision pateettinen Mariza-hurmio tai osuvasti molempien elämän juuttumiskohtia kuvaava Aphrodite´s Child feat. Irene Papas esittämä Infinity.

K Rasilan lavastus ja pukusuunnittelu konkretisoivat mainiosti esiintyjien henkilöhistoriaan liittyvät muistot. Silkki, Kaulus, Farkku, Huivi ja muut mainiot vaateparret elävät vaalealla elämän näyttämöllä henkareissa ja viipottavat mukana päähenkilöiden tarinoissa. Kuolema siirtää osan asuista valosta näyttämön pimeille reunoille. Teoksen valosuunnittelu on Tomi Suovankosken.

Seitsemänkymppiset Packalén ja Saisio pistävät peliin paljon niin fyysisessä näyttelijäntyössä, äänenkäytössä kuin ennen kaikkea läsnäolossa ja toteutuksen vaativassa omakohtaisuuden ilmentämisessä. Ensi-iltayleisön he hurmasivat. Epäilemättä näin tapahtuu kaikissa muissakin näytöksissä. Kymmenen vuotta sitten KOMissa nähtiin samojen tekijöiden Unohdus-esitys. Nyt tämä. Kymmenen vuoden kuluttua varmasti jotain yhtä yllättävää ja unohtumatonta.


Heini Junkkaala - Marja Packalén - Pirkko Saisio
Valehtelijan peruukki
Ensi-ilta 12.9.2019 KOM-teatterissa


NÄYTTÄMÖLLÄ: Marja Packalén ja Pirkko Saisio
TEKSTI: Heini Junkkaala, Marja Packalén ja Pirkko Saisio
OHJAUS: Heini Junkkaala
DRAMATURGI: Elina Snicker
LAVASTUS- JA PUKUSUUNNITTELU: K Rasila
​MASKEERAUSSUUNNITTELU: Leila Mäkynen
ÄÄNISUUNNITTELU: Antti Puumalainen
VALOSUUNNITTELU: Tomi Suovankoski

torstai 5. syyskuuta 2019

Lauri Maijalan ohjaama Riistapolku rakentuu upealle näyttelijäntyölle

Helsingin Kaupunginteatterin pienellä näyttämöllä nähtävä Riistapolku on piinaavan väkevä, rankan realistinen tulkinta Suomessa harvoin esitetystä draamaklassikosta. Näytelmän kirjoittanut saksalainen Franz Xaver Kroetz (s. 1946) on tunnettu vahvoista teemoistaan ja hänen näytelmänsä olivat erityisen suosittuja Keski-Euroopassa 1970- ja 1980-luvuilla. Näytelmän on ohjannut Lauri Maijala. Riistapolku kertoo tosielämän tapahtumiin pohjaavan, tragediaan päättyvän tarinan epäsovinnaisesta rakkaudesta, ei-toivotusta raskaudesta ja väkivallasta.

Näytelmä alkaa kuvauksena tavallisen perheen arjesta mutta tarinan edetessä keskiöön nousee tragediaan päättyvä rakkaustarina. Perheen isä, Erwin (Risto Kaskilahti) haaveilee paremmasta työstä, äiti Hilda (Ursula Salo) tavallisen seesteisestä perhe-elämästä. 13-vuotias Hanni-tytär (Ella Mettänen) ja 19-vuotias Franz (Paavo Kinnunen) rakastuvat kohtalokkaasti.

Perhetragedian lisäksi Riistapolussa on yhteiskunnallisempikin ulottuvuus. Erwin-isä on vahvasti pettynyt 1960-luvun saksalaiseen yhteiskuntaa. Hän tuntuu kaipaavan kansallissosialistisen ajan vahvaa johtajuutta, sen arvoja ja ajan selkeyttä, demokraattisen Länsi-Saksan epämääräisyyden ja 60-luvun uusien tuulien sijaan. Vaikka sota-aika Erwinin muistoissa näyttäytyykin kadotettuna nuoruutena, haikailee hän selkeämpää järjestystä ja kuria. Nämä teemat tuovat Maijalan ohjauksen myös selvästi eurooppalaiseen nykyhetkeen ja luovat mielikuvia nykyhetken vahvistuvista oikeistopopulistisista virtauksista.

Vaikka ei olisikaan mustemman draaman ystävä, niin Helsingin Kaupunginteatterin Riistapolku kannattaa käydä katsomassa erityisesti loistavien näyttelijöiden vuoksi. Yksistään heidän näyttelijäntyönsä ja vahva läsnäolonsa rakentavat esitykseen käsin kosketeltavan pakahduttavan tunnelman.

Ella Mettänen tekee nuoren 13-vuotiaan Hannin roolin luontevasti ja pakottomasti ja ennen kaikkea psykologisesti hyvin perustellusti. Hän saa hahmoonsa toisaalta varhaisnuoren ehdottomuuden, toisaalta lapsen riipaisevan turvattomuuden ja aikuisen sylin kaipuun. Mettäsen näyttelijäntyössä korostuu Hannin sisäisen maailman kuvaus sekä epävarmana että lopulta kaikessa traagisuudessaan uhmakkaana.

Mettänen rakentaa hahmonsa ulkoisesti varsin rauhallisin, vähin elein, mutta pohjaten sitäkin intensiivisempään läsnäoloon näyttämöllä. Nuoren Ella Mettäsen taidoista on saatu näytteitä muun muassa Ryhmäteatterin 9 hyvää syytä elää –esityksessä sekä Teatteri Jurkan Lokissa ja Niskavuoren Hetassa. Hannin rooli Riistapolussa on uusin näyttö Mettäsen osaamisesta ja herkästä näyttelijänluonteesta.

Helsingin Kaupunginteatteri, Riistapolku. Valokuva: Tapio Vanhatalo


Hanttihommia tekevästä 19-vuotiaasta Franzista muovautuu Paavo Kinnusen käsissä tragikoominen rakastunut nuorimies. Kinnusen lavakarisma ja vahva tyypittelyn taito rakentavat onnistuneen työläispojan hahmon.

Ursula Salon Hilda-äiti on tyttärestään huolestunut, yliherkkä vastuunkantaja ja toisaalta moitteettomista kulisseista kiinnipitävä kotiäiti. Salo onnistuu kuvaamaan ilmeikkäästi myös äidin mielen järkytyksen traagisten tapahtuminen vyöryessä eteen päin. Risto Kaskilahti saa isän hahmoon viiltävää toivottomuutta ja toisaalta ristiriitaa lastaan sekä rakastavana ja pahoinpitelevänä, hämmentyneenä vanhempana.

Vesa Tapio Valon suomennoksen dialogi elää näyttelijöiden suussa luontevasti. Tekstin niukkasanaisuus istuu teoksen maailmaan hyvin. Murteellinen, ronski kieli tuo esitykseen osin arkisen, toisaalta piinaavankin tunnelman.

Lauri Maijala onnistuu tiiviissä, vain puolitoistatuntisessa tulkinnassaan kuvaamaan vangitsevalla tavalla saksalaisen pikkukaupungin työväenluokkaisen perheen elämän arkirutiinit ja perheen 13-vuotiaan tyttären epäsovinnaisen rakkauden 19-vuotiaaseen nuoreen mieheen. Maijalan ohjaukselliset elementit tuovat teokseen kutkuttavan piinaavia, jopa unenomaisia tuokiokuvia. Perheen arki on täynnä toistuvia rutiineja; työ, koulu, aamut ja ruokahetket. Aleksi Sauran mainio äänisuunnittelu luo perheen arkirutiineihin tuttua tavanomaisuutta.


Franz Xaver Kroetz – Riistapolku
Ensi-ilta Helsingin Kaupunginteatterin pienellä näyttämöllä 4.9.2019

Rooleissa: Pekka Huotari, Risto Kaskilahti, Paavo Kinnunen, Ursula Salo, Ella Mettänen
Lisäksi nauhalla: Helena Haaranen ja Ilkka Kokkonen

Suomennos: Vesa Tapio Valo
Ohjaus: Lauri Maijala
Lavastus: Antti Mattila
Pukusuunnittelu: Elina Kolehmainen
Valosuunnittelu: Kari Leppälä
Äänisuunnittelu: Aleksi Saura
Naamioinnin suunnittelu: Henri Karjalainen

keskiviikko 26. kesäkuuta 2019

Maa on rikki!

Poistun Levoteatterin Maasta-esityksestä mietteliäänä. Jään pohtimaan sekä esityksen tematiikkaa että toteutusta. Esitys käsittelee historiallista aihettaan vähäeleisesti ja onnistuu tulkinnassaan herättämään vahvoja mielikuvia sekä kuvaamastaan ajasta, mutta myös nykyhetkestä.

Teos käsittelee Suomen nälkävuosien aikaa 1866-1868, jolloin hallat tuhoavat viljasadot ja lähes joka kymmenes suomalainen menehtyy nälän ja tautien heikentämänä. Levoteatterin Maasta-näytelmässä on kaksi näkökulmahenkilöä. Anna lähtee kotitilaltaan Pietarin radan rakennustöihin viimeisenä keinona yrittää välttyä nälkäkuolemalta. Valtiomies J.V. Snellman on varsin ulalla maan rahvaan tilanteesta ja keskittyy Suomen markan lanseeraukseen. Snellmanin vetämä kova talouslinja jättää talonpojat ja torpparit oman onnensa nojaan.

Mikael Karkkosen ohjaus on rytmiltään kutkuttavan viipyilevä ja se etenee rauhallisesti kohtauksesta toiseen. Näin se antaa tilaa ajatuksille ja oivalluksille, joita se katsojassaan herättää. Katovuodet vertautuvat nykypäivän maat rikkovaan ilmastokatastrofiin, piitaattomuus talosta taloon kulkevista ja nuivan vastaanoton saavista nälkäkerjäläisistä nykyisiin sotaan ja vainoa pakoon lähteneisiin. 

Levoteatteri - Maasta. Valokuva: 

Snellmania eivät kiinnosta nälkään kuolevat, kotinsa ja tilansa menettäneet hätää kärsivät, nämähän kelpaavat halvaksi työvoimaksi Pietarin radan rakentamiseen. Vääristyneet valtarakenteet, rahan palvonta ja piittaamattomuus, jopa häikäilemätön heikompien hyväksikäyttö ovat esityksen esiin nostamia teemoja. Kosketuspinta tämän päivän globaaliin todellisuuteen on ilmeinen. J.V. Snellmanin asema valtiomiehenä kaipaakin päivitystä. Suomen historiassa suuret nälkävuodet on lähes unohdettu koettelemus.

Karkkonen on onnistunut luomaan näyttämölle vähäeleisen tulkinnan ja yhdistämään Tuukka Pietarisen tekstin, Antti Vuorenmaan ja Eetu Palomäen äänimaailman sekä neljän näyttelijän työskentelyn vahvaksi punokseksi. Syntyy osiaan suurempi summa. Esitys, jonka tunnelma jää mieleen ja askarruttaa sopivalla tavalla vielä seuraavana päivänäkin.

Vuorenmaan ja Palomäen äänimaailman on omintakeinen ja yksinkertaisuudessaan tehokas. Se tuo esitykseen niin radioaaltojen kohinaa kuin rataa rakentavan topparoikan kilkettä ja kalketta. Pietarisen käsikirjoitus on samalla tapaa tiivis. Tekstiä ei ole paljon, välillä vähääkin toistetaan, mutta tästä syntyy osa esityksen lumosta ja ytimekkyydestä.

Tulkinta ja tekijäryhmä luottavat esitykseensä eivätkä syyttä. Maasta luo vahvoja näyttämökuvia ja hengittää samaan aikaan vapaasti, rennostikin. Se ei alleviivaa tai etsi syyllisiä. Teos onnistuu luomaan vahvan ja ajatuksia herättävän katsomiskokemuksen.


Levoteatteri – Maasta. Kantaesitys KokoTeatterissa 20.6.2019.

Ohjaus: Mikael Karkkonen
Käsikirjoitus: Tuukka Pietarinen
Näyttämöllä: David Eskelinen, Emma-Mariella Kurkela, Nina Järvinen, Teemu Nieminen
Puvustus: Vita Edvards
Lavastus: Työryhmä
Äänisuunnittelu: Antti Vuorenmaa, Eetu Palomäki
Valosuunnittelu: Pinja Kokkonen
Ylimääräinen silmäpari: Miika Suonperä
Tuotanto: Heidi Bergström


torstai 21. helmikuuta 2019

Totuuden rekonstruktio


Kävellessäni Ryhmäteatterin Harriet-esityksen jälkeen kohti kotia, mieleeni alkaa tulvia kysymyksiä oman perheeni ja sukuni tarinoista ja historiasta. Mistä näkökulmista ja kenen totuuksia minulle on kerrottu? Onko jotain vääristelty, jätetty kertomatta tai suorastaan valehdeltu? Kenen kertoma on totta? Mitä ja ketä minun tulisi uskoa?

Näissä teemoissa liikkuu vahvasti myös Milja Sarkolan käsikirjoittama ja ohjaama Harriet. Se on kertomus siitä, mitä tapahtui Sarkolan isoisoäidin Harriet Thesleffin elämässä yhtenä kohtalokkaana päivänä sisällissodan loppupuolella. Tapahtumat sijoittuvat Heinjoen pitäjään Karjalankannakselle, Viipurin valtauksen aattona. Teoksessa eletään traagisen päivän tapahtumat yhä uudelleen, mutta joka kerta uudesta näkökulmasta nähtynä ja tulkittuna.

Keskiössä on kolme ihmiskohtaloa. Harriet Thesleff (Roosa Söderholm) on sairaanhoitajana valkoisen Suomen armeijassa, juuri majuriksi ylennetyn Olof Lagusin (Pyry Nikkilä) pataljoonassa. Teoksen kuvaamana päivänä majuri Nils Ero Gadolinin (Robin Svartström) johtama rykmentti saapuu Heinjoelle, ja iltapäivän tapahtumat saavat lopulta traagisen lopun, kun Olof Lagus saa surmansa.

Sarkola rakentaa näyttämölle sukuhistoriastaan yksittäisen tapahtuman ja valottaa sen useasta suunnasta, monen henkilön kertomuksina ja tulkintoina. Käsikirjoitus pohjaa tapahtumista eri aikoina kirjoitettuihin kuvauksiin useista lähteistä. Tapahtumiin osallistuneiden ja muiden aikalaisten kertomukset ovat hämmästyttävän erilaisia keskenään.

Ryhmäteatteri - Harriet. Valokuva Mitro Härkönen.

Monesta suunnasta tapahtumia tarkastelemalla, Sarkola saa kudottua teokseen puhuttelevan rakenteen ja näin nostetuksi keskiöön kysymyksen siitä, kenen muistot ovat totta ja mikä kaikista tulkinnoista se oikea. Sarkola halua selvästi ymmärtää tapahtunutta ja menneiden sukupolvien kokemuksia.

Harriet nostaa vahvasti pintaan ajatuksen siitä, että objektiivista totuutta ei ole. Historia ja dokumentaarisuus ovat aina tulkintaa, mutta onko meillä lopulta muuta mahdollisuutta yrittää ymmärtää historiallisia tapahtumia kuin tarkastella muiden tuottamia subjektiivisia näkemyksiä ja tulkintoja?

Sarkolan käsikirjoitus pohjaa pitkälti aikaiskertomuksiin ja yrittää välttää kaiken ylimääräisen tulkinnan. Sarkolan henkilöohjauksessa on jotain samaa. Kuin katsoisi rikostutkintaa varten tehtyä poliisin rekonstruktiota tapahtumista. Näyttelijöiden työskentely on hillittyä ja harkitun pidättyneen oloista. Roosa Söderholm saa päähenkilön luonnetta hallittuun tulkintaansa sopivan vähin elein. Tapahtumien toistaminen tuo teokseen ja näyttämöilmaisuun tiukkaa raamia, mutta sitä kautta myös rauhallista ja kypsää ilmaisua.

Kaisa Rasilan lavastus on estetiikaltaan varsin riisuttu ja luo omalta osaltaan näyttämölle tyhjän objektitiivisuuden harhaa. Valkoinen, ikään kuin blankko ja neutraali näyttämökuva antaa tekstille, tarinalle ja ennen kaikkea näyttelijöille tilaa näkyä ja kuulua.

Harriet tuo näyttämölle kiehtovan kattauksen erilaisia vaihtoehtoisia faktoja yhden päivän tapahtumista. Katsojalle jätetään mahdollisuus valita niistä jokin. Lopultakin ihan mikä vain. Vaiko sittenkin vielä ihan oma tulkinta kaikesta?

Milja Sarkola – Harriet. Ensi-ilta Ryhmäteatterissa 13.2.2019.

Käsikirjoitus ja ohjaus Milja Sarkola
Lavastus Kaisa Rasila
Äänisuunnittelu Jussi Kärkkäinen
Musiikin sovitus Joel Mäkinen
Valosuunnittelu Ville Mäkelä
Pukusuunnittelu Riitta Röpelinen
Rekvisiitan suunnittelu Viivi Kuusimäki

Rooleissa Santtu Karvonen, Pyry Nikkilä (vier.), Minna Suuronen, Robin Svartström ja Roosa Söderholm (TeaK, vier.)

keskiviikko 5. syyskuuta 2018

Kutkuttavan haastava The Nether kutsuu pohtimaan virtuaalitodellisuuksien eettisiä ulottuvuuksia


Harvoin on mieli niin täynnä kysymyksiä kuin astuessa ulos Tampereen Työväen Teatterin The Nether -esityksestä. Trillerimäinen teos imaisee katsojan pohtimaan virtuaalisten maailmojen etiikkaa. Näyttämöllä nähdään tulevaisuuden dystopia, jossa valtaosa ”elämästä” tapahtuu virtuaalitodellisuudessa.

Vajaan parituntisen, tiiviin näytelmän juoni paljastuu pala palalta. Internet on muuttunut jo lähes kaiken mahdollistavaksi The Netheriksi, mustaakin mustemmaksi virtuaalitodellisuudeksi, jossa käyttäjät voivat vapaasti valita identiteettinsä ja haluamansa maailman. Kaikki kuviteltavissa olevat mielihalut voidaan toteuttaa.

Kaikki alkaa kuulusteluhuoneesta, jossa rikosylikomisario Morris (Suvi-Sini Peltola) tivaa tietoja liikemies Simsiltä (Jari Ahola) virtuaalimaailman Kätköstä. Kätkö, jota pyörittävät salaiset serverit sukellusveneen uumenissa Malesian rannikolla, pitää sisällään maailman, jossa itse valitun identiteetin suojissa voi tehdä karmiviakin asioita ilman laillisia seurauksia.

Kätköstä alkaa paljastua viktoriaanisen ajan tukahtunut todellisuus, jossa viattoman oloinen Iris (Sonja Halla-aho) kohtaa sinne saapuvia vieraitaan. Esityksen myötä alkavat paljastua myös Iriksen identiteetin salaisuudet ja se, mitä Kätkössä tapahtuu ja mistä kaikesta siellä vierailevat oikein vaikenevat.

Mikä kaikki virtuaalisissa maailmoissa onkaan sallittu? Miten alati kehittyvä teknologia ja muun muassa erilaiset pelimaailmat vaikuttavat todellisuuskuvaamme ja ihmissuhteisiimme? Voiko online-virtuaalimaailmoissa tehdä kaikkea sellaistakin, mikä offline-todellisuudessa on rikollista, raakaa tai moraalisesti paheksuttua? Onko kaikki sallittua, jos ketään ei ”oikeasti” vahingoiteta ja verkkomaailmoissa ollaan täysin vapaaehtoisesti?

Tampereen Työväen Teatteri, The Nether. Valokuva: Kari Sunnari.

The Netherin
on käsikirjoittanut Jennifer Haley. Hänet tunnetaan jännitysdraamoista, jotka käsittelevät nykyistä teknologian täyttämää aikakautemme ja teknologian hyödyntämisen keskeisiä eettisiä kysymyksiä. Tiina Puumalaisen ohjaus tuo näyttämölle tarkkarytmisen tulkinnan. Sitä mukaa kun teoksen maailmat avautuvat, sen tunnelma muuttuu yhä pakahtuneemmaksi, karmivaksikin. Puumalainen onnistuu hienovaraisella otteella ujuttamaan tulkintaan salatun ja kätketyn tunnelman. Kuin jotakin kavalaa, jonka tietää olevan olemassa, mutta jota ei haluaisi nähdä.

Suvi-Sini Peltolan rikosylikomisario Morris on vahva tulkinta. Hän onnistuu välittämään roolihahmoonsa rikostutkijan halun nähdä ja paljastaa. Peltolan näyttelijäntyö löytää päähenkilöstä kylmän viileän ja ammattimaisen rikostutkijan, josta tihkuu halu selvittää, mitä salattu virtuaalimaailma kätkee. Tutkijan, jolla on missio ja vahva halu paljastaa ja löytää paha. Tutkijan, joka on jo nähnyt liikaakin ja siksi kovettunut.

Teppo Järvisen lavastus ja Eero Auvisen valo- ja videosuunnittelu luovat näyttämölle niin kliinisen kolkon kuulusteluympäristön kuin virtuaalisen epätodellisuudenkin. Auvisen taitava valaistus ja videoprojisoinnit avaavat niin mustan kuin valkoisen näkökulman todellisuuteen sekä luovat väliin demonisen punaisia näkymiä virtuaalisen maailman syövereihin. Auvinen hyödyntää myös pimeyttä näyttämöllä onnistuneesti. Onko todellisuus mustavakoista vai kuitenkin myös harmaan eri sävyjä? Tämän puolen myös Paula Variksen pukusuunnittelu tuo teokseen.

The Nether on hyytävä kuvaus siitä, mikä ei ehkä ole kovinkaan kaukana tulevaisuudessa. Virtuaaliset maailmat muuttuvat yhä todentuntuisemmiksi ja niissä vietetään yhä suurempi osa ajasta. Teos avaa virtuaalisuuteen näkymiä, joita ei ehkä haluaisi kohdata, mutta joita ei voi välttääkään. The Nether ei päästä helpolla otteestaan, mikä on kiistatta teoksen ansioita. Se pakottaa pohtimaan.


Jennifer Haley – The Nether

Suomen kantaesitys 31.8.2018 Tampereen Työväen Teatterissa Eino Salmelaisen näyttämöllä

Käsikirjoitus Jennifer Haley
Ohjaus ja suomennos Tiina Puumalainen
Lavastussuunnittelu Teppo Järvinen
Pukusuunnittelu Paula Varis
Valo- ja videosuunnittelu Eero Auvinen
Äänisuunnittelu Niklas Vainio

Rooleissa Jari Ahola, Suvi-Sini Peltola, Pentti Helin, Sonja Halla-aho ja Juha-Matti Koskela