keskiviikko 23. syyskuuta 2020

Syöpäsi minussa. Koskettava tanssiteos kertoo, miten läheinen kokee vakavan sairauden

Syöpäsi minussa -teoksen koreografi ja sen ohjannut Ismo-Pekka Heikinheimo on tarttunut herkkään ja henkilökohtaiseen aiheeseen – puolison syöpään. Hän käsittelee teoksessaan sitä, miten läheinen kokee rakkaimpansa vaikean sairauden. Miten läheinen kohtaa syövän ja siihen sairastuneen, kun joutuu elämään itsekin läpi valtavan tunnemyrskyn ja pitää silti olla tukena toiselle.

Heikinheimon lähipiirissä on useampia syöpätapauksia. Hänen puolisonsa sairastui syöpään alkuvuodesta 2019. Puoliso kävi läpi monenlaiset rankat syöpähoidot ja jopa radikaalin leikkauksen. Hän voi tänä päivänä hyvin.

Syöpäsi minussa on uusi ja tuore avaus. Heikinheimon ohjaus ja koreografia Kulttuurikeskus Caisassa liittyvät viime vuosina esittävissä taiteissa paljon nähtyyn omakohtaisuuteen. Taiteilijat ovat tuoneet kukin omalla tavallaan esiin itseään ja muun muassa sairauksiaan. Tosin ei niinkään läheisimpien kokemuksia, kuten Heikinheimo nyt tuo ja se avaa vakavaan sairauteen uudenlaisia ja tuoreita näkökulmia.

Läsnä teoksessa ovat vahvasti niin epäusko, epätoivo kuin järkyttävä kuoleman pelkokin. Läsnä ovat onneksi myös toivo ja ennen kaikkea oman elämän kaikkein rakkaimman ihmisen tukeminen.

Tanssija Tanja Illukka aloittaa Syöpäsi minussa -teoksen siitä hetkestä, kun kuulee itselleen läheisimmän ihmisen syövästä. Uutinen on niin tyrmäävä, että se on yritettävä pilkkoa pienemmäksi. Illukka aloittaa askel kerrallaan, edes takaisin näyttämön takakulmassa selin yleisöön liikkuen. Vaikka kuinka yrittää, niin mielen ja siten myös koreografian valtaa epäusko, kohta myös suoranainen kauhu.

Tämä ei ole totta! Miksi tämä tapahtuu meille? Vaikka Illukka on yksin näyttämöllä tulkitsemassa vakavasti sairastuneen puolison valtavaa tunneskaalaa, voi teoksen koreografiassa aistia vahvasti myös itse sairastuneen läsnäolon. Niin intensiivisen kosketeltava sen katsomoon välittämä tunne on.

                                Syöpäsi minussa. Ismo Dance Company. Valokuva: Sakari Viika.
 

Vahvasti jo alussa niin liikekielessä kuin koko näyttämötoteutuksessa näkyy, että monet positiiviset ja negatiiviset ajatukset usein limittyvät syöpään sairastuneen läheisen mielessä. Valkoinen ja musta muodostavat monia harmaan sävyjä. Jopa Sami Korhosen puvustuksessa ja Simon le Roux´n lavastuksessa.

Näissä harmaan sävyissä Heikinheimon teos pystyy välittämään vahvasti sen, miten kaikesta rankastikin koetusta muodostuu kuitenkin elämän elämäksi tekevä voima.

Miten syöpään sairastuneen läheisin ihminen kokeen sairauden tilanteessa, jossa pitää sekä pystyä olemaan sairastuneen tukena että käsittelemään itse samat kokemukset? Miten sen voi ilmaista tanssin keinoin?

Siinä missä Jouko Kyhälän sävellys ja musiikin esitys löytää ensi alkuun jopa piazzollamaisen harmonisia säveliä, valtaa kaiken musiikissakin kohta sama kauhu. Hengästys, huohottava epätoivo ja paniikki valtaavat niin Kyhälän musiikin kuin Illukan liikekielen.

Tanja Illukka löytää tulkintaansa syöpään sairastuneen lähimmäisen hämmästyttävän hienosti. Erityisesti mieleen painuu syöpäsairaan leikkaukseen lähtö punaisine valoineen. Kun kuolema ja sen pelko tulevat entistäkin lähimmäksi. Siinä hetkessä ei koreografiassa tai Illukan tulkinnassa ole mitään mihin tukea. Keskellä lattiaa, lopulta täysin romahtaen.

Silti sieltäkin noustaan ylös. Heikinheimon teoksen ja sen säveltäneen Jouko Kyhälän loppu on toivoa antava. Illukan liikekieli löytää hienosti sen, miten tukea toista. Ilmaisuun ja liikkeeseen palaa harmonia ja rakkaus.

Syöpäsi minussa. Ensi-ilta Kulttuurikeskus Caisassa 22.09.2020

Koreografia, konsepti ja ohjaus: Ismo-Pekka Heikinheimo 
Tanssi: Tanja Illukka 
Musiikin sävellys ja esitys: Jouko Kyhälä 
Valosuunnittelu: Jukka Huitila 
Pukusuunnittelu: Sami Korhonen 
Lavastus: Simon le Roux 
Valokuvat: Sakari Viika 

Ismo Dance Company yhteistyössä Kulttuurikeskus Caisan kanssa

torstai 3. syyskuuta 2020

He olivat lapsia, eivät punaisia tai valkoisia. Helsingin Kaupunginteatterin Punaorvot koskettaa

Anneli Kannon ja Lauri Maijalan käsikirjoittama ja Maijalan ohjaama Punaorvot Helsingin Kaupunginteatterissa kertoo unohdetun ja riipaisevan tarinan punaorpojen kohtaloista vuoden 1918 sisällissodan jälkeisessä Suomessa. Maijalan tulkinta on pelkistetyn hiottu ja se vain lisää teoksen koskettavuutta. Sekä orpolasten että heidän punaisten puolella toimineiden vanhempiensa tarinat ovat riipaisevia, osin järkyttäviäkin. Saman tekijäkaksikon Veriruusut nähtiin KOM-teatterissa vuonna 2018.

Hienoa, että tämä esitys on saatu näyttämölle. Se kertoo Suomen historiasta vaiennettujen ja unohdettujen tarinaa. Se kertoo viattomien lasten kohtaloista, jotka on lopulta häpeän vuoksi unohdettu. Vai onko? Ovatko nekin yhä jossakin syvällä kansakunnan muistissa?

Sama menettelytapa erottaa lapset köyhistä vanhemmistaan, erottaa sisaret toisistaan ja sijoittaa lapset ”parempiin” perheisiin toistui näytelmän esittämällä tavalla myös itsenäisen Suomen ensimmäisen pakolaiskriisin hoidossa. Neuvosto-Venäjältä vuosina 1918-1922 tulleet Vienan ja Aunuksen karjalaiset perheet kokivat täsmälleen saman perheiden hajottamisen kuin punaorvot. Tätäkään tarinaa ei tunneta, sitäkään ei ole vielä kerrottu.

Punaorpojen keskiössä on Toisella linjalla asuva työläisperhe kaikkine unelmineen. Perheen isä (Miika Laakso) kuolee sisällissodan julmissa jälkiselvittelyissä ja äidille (Ella Mettänen) jää huollettavaksi poika (Antti Autio), kaksi tytärtä (Wenla Reimaluoto ja Anna Böhm) ja pieni vauva. Perhettä auttaa naapurin Elli (Riitta Havukainen)  Elämä on niin köyhää, että nälkä ja puute korjaavat satoaan. Köyhäinavun vastineeksi on äidin luovuttava kahdesta nuorimmasta lapsestaan. Tytöt riistetään sijaiskoteihin Pohjanmaalle. 

Helsinginkaupunginteatteri Punaorvot. Valokuva: Stefan Bremer
Helsingin Kaupunginteatteri, Punaorvot. Valokuva: Stefan Bremer.

Tulkinta on koskettava ja kertoo ennen kaikkea Suomen historian unohdetuista tapahtumista, mutta tavoittaa muitakin tasoja. Perheen poika Aarre (Antti Autio) on 14-vuotias eli siten jo työikäinen ja saa näin jäädä äitinsä kanssa Helsinkiin. Aarre kohtaa Kaisaniemen puistossa Kansallisteatteriin Kullervoa katsomaan suuntaavan pariskunnan (Kari Mattila ja Leena Rapola). Rankan tapaamisen aikana Aarre toteaa, että toiset istuvat teatterissa ja toisilla ei ole varaa ruokkia vauvojaan. Näinhän se on. Nykypäivänäkin.

Maijalan tulkinnassa on paljon taitavia ohjauksellisia elementtejä, kokonaisuuden ollessa silti hallittu ja tiivis. Janne Vasaman lavastus on pelkistetyn kaunis ja värimaailmaltaan rikas, punaisen ja mustan hallitessa. Loppukohtauksen näyttämökuva, jossa näyttämön takaseinälle on kiinnitetty aitoja kuvia sisällissodan orpolapsista ensemblen esittäessä Suutarin emännän kehtolaulun jää totisesti mieleen.

Kari Leppäsen
valosuunnittelu luo näyttämölle hienosti myös pimeyttä ja onnistuu jopa säikäyttämään, niin tehokas on lyhyen sisällissotakohtauksen lopussa oleva valotykkiefekti.

Ella Mettänen onnistuu tavoittamaan äidin hahmoon niin lastensa huoltajuudesta taistelevan päättäväisen äidin kuin syvän epätoivon tunteet. Mettäsen ilmaisu on pakotonta ja hän tavoittaa kohtausten vaatimat tunnetilat niin, että ne välittyvät katsomoon selväpiirteisesti ja taidokkaasti.

Wenla Reimaluoto tulkitsee perheen vanhimman tytön Lahjan roolin vahvan fyysisesti. Erityisesti toisella puoliajalla pohjalaisperheeseen pakkotyöhön sijoitettuna Reimaluoto löytää taidokkaita fyysisen ilmaisun nyansseja ilmaistessaan roolihenkilönsä epätoivoa ja ahdistusta. Perheen nuorin tyttö Ilona (Anna Böhm) on onnekas siinä mielessä, että hän sattuu pääsemään rakastavaan perheeseen. Punaorpojen kohtelu vaihtelikin suuresti.

Antti Aution Aarre-poika on ristiriitainen hahmo. Toisaalta hän auttaa äitiään ja perhettään, mutta löytää itsensä myös vaikeuksista. Autio tuo tulkinnassaan hyvin esiin nuoren hädän ja reaktiot ympärillään vellovan yhteiskunnan käymistilaan ja räikeisiin epäkohtiin. Aution tulkinta on herkkä ja hyvin todentuntuinen kuvaus varhaisnuoren kipuilusta sisällissodan jälkimainingeissa. Aution lauluääni on jopa meditatiivisen hienoa kuultavaa.

Jokaisen Suomen historiasta kiinnostuneen kannattaa käydä katsomassa tämä vahvasti myös Helsingin ja Kallion paikalliseen historiaan kiinnyttävä näytelmä. Se on myös vahva muistutus siitä, miten teatteri on kiinni yhteiskunnassa ja siitä käytävässä keskustelussa. Punaorvot on myös muistutus fiktion voimasta. Siitä, miten äänen teatterissa voivat lopulta saada myös ne, joiden tarinat ovat virallisessa historiankirjoituksessa jääneet kertomatta.


Punaorvot
Ensi-ilta Helsingin Kaupunginteatterin Pienellä näyttämöllä 2.9.2020

Rooleissa: Antti Autio, Anna Böhm, Riitta Havukainen, Miika Laakso, Kari Mattila, Ella Mettänen, Leena Rapola, Wenla Reimaluoto ja Marjut Toivanen.
(Ensi-illassa Leena Rapolan roolit paikkasivat Sanna-June Hyde ja Helena Haaranen)

Käsikirjoitus: Anneli Kanto ja Lauri Maijala
Ohjaus: Lauri Maijala
Lavastus: Janne Vasama
Pukusuunnittelu: Tiina Kaukanen
Valosuunnittelu: Kari Leppälä
Äänisuunnittelu: Aleksi Saura
Naamiointi: Tuula Kuittinen
Dramaturgi: Henna Piirto






torstai 30. tammikuuta 2020

Sopivasti kreisistä Tähtisadetta-komediasta löytyy syvempiäkin tasoja

Palkitun yhdysvaltalaisen näyttelijän ja stand-up koomikko Steve Martinin käsikirjoittama Tähtisadetta (Meteor Shower) on mukavasti outo ja rajujakin käänteitä sisältävä tilannekomedia.

Esityksen on Helsingin Kaupunginteatterin pienelle näyttämölle ohjannut itsekin stand-upia tehnyt Mika Eirtovaara. Tähtisadetta onkin Eirtovaaran tyyliin sopiva käsitelleessään näennäisen arkipäisiä asioita vahvan surrealistisella otteella.

Martinin komedian teksti lähtee liikkeelle rauhallisesti, mutta alkaa pian ottaa lisää kierroksia. Perinteisen komedian kaaren tavoin henkilöt ensin esitellään ja pikkuhiljaa hahmoista alkaa paljastua yhä kummallisempia piirteitä.

Corky (Katja Küttner) ja Norm (Mikko Penttilä) ovat nimiään myöten tuiki tavallinen pariskunta. Vai ovatko sittenkään? He ovat kutsuneet mukavaan pikku kotiinsa itseensä verrattuna hyvin erilaisen tuttavapariskunnan. Kuin toiselta planeetalta, singahtavat viettelijätär Laura (Vappu Nalbantoglu) ja arrogantin oloinen Gerald (Peter Ahlqvist) viettämään iltaa ja ihailemaan ennustettua, näyttävää meteorisadetta.

Laura ja Gerald päättävät jo tullessaan provosoida isäntäparin avioliiton totaaliseen romahdukseen. Teoksen viittaukset Edward Albeen perhehelvettiklassikkoon Kuka pelkää Virgia Wolfia? käyvät ilmeisiksi. Kaikkien roolihahmojen mielten syövereistä ja alitajunnasta alkaa pian pulputa sinne hillottua tavaraa. Usein se on varsin seksuaalissävytteistä.

Vieraiden saavuttua alkaa pian tapahtua ja vähitellen oudot tapahtumat ja henkilöhahmoista paljastuvat kummallisuudet hyppäävät keskiöön. Moderniin tyyliin näytelmä sinkoilee ajassa, tarjoillen vaihtoehtoisia toteutumismahdollisuuksia illan tapahtumista. Toisen puoliajan lopun täyskäänne on kutkuttavan yllättävä.

Helsingin Kaupunginteatteri - Tähtisadetta. Valokuva: Tuomo Manninen. 

Tähtisateessa
on vinoa, osin ronskiakin huumoria ja tapahtumissa sopivan absurdeja piirteitä. Itseeni näytelmän sopiva nyrjähtäneisyys osui. Esitys viittaa alitajunnan yllättävään voimaan, ja pääparit voikin nähdä toisensa alitajuisina reflektioina. Martinin teksti sisältää myös varsin osuvia ja ironisia, yhteiskunnallisempia kommentteja. Varsinaisia one-linereita, joita roolihenkilöt tipauttelevat sinne tänne, aiheina muun muassa lääketieteen tutkimuksen rahoitus, avioliiton merkitys tai parisuhteen loputon terapointi.

Eirtovaaran ohjaus on rytmillisesti nopea ja napakka, tyylilajiin hyvin sopiva. Esitys on todella tiivis, väliaikoineen tunti kolmekymmentäviisi minuuttia ja hyvä niin, näin se säilyttää intensiteettinsä ja kiihkeässä rytmissä etenevän näytelmän väliaikakin on perusteltu.

Katja Küttner onnistuu samaan aikaan sekä fyysisellä että älykkäällä näyttelijäntyöllä luomaan Corkysta vivahteikkaan hahmon. Mikko Penttilän Norm nousee myös alun normaaliudestaan yllättävän rosoiseksi. Penttilän komediaosaaminen pääsee hyvin esille erityisesti toisella puoliajalla. Nalbantoglun Laura ja Ahlqvistin Gerald jäävät henkilöhahmoina ohuemmiksi, sellaisiksi hahmot on toki alun perin kirjoitettukin.

Helsingin kaupunginteatterin Tähtisadetta on kiinnostavan kerroksellinen komedia. Nyrjähtäneen huumorin avulla käsiteellään niin avioliittoa, naisten ja miesten asemaa kuin muitakin yhteiskunnallisia teemoja. Näyttämän tapahtumat ja henkilöhahmot naurattavat, mutta heistä voi varmasti löytää myös itsensä ja jopa oman parisuhteensa.


Steve Martin – Tähtisadetta
Ensi-ilta Helsingin Kaupunginteatterin pienellä näyttämöllä 29.1.2020

Rooleissa:
Corky – Katja Küttner
Norm – Mikko Penttilä
Gerald – Peter Ahlqvist
Laura – Vappu Nalbantoglu

Suomennos: Sanna Niemeläinen
Ohjaus: Mika Eirtovaara
Lavastus: Peter Ahlqvist Pukusuunnittelu: Elina Kolehmainen
Valosuunnittelu: Vesa Ellilä ja Paavo Kykkänen
Äänisuunnittelu: Jaakko Virmavirta
Naamiointi: Tuula Kuittinen
Dramaturgi: Sanna Niemeläinen

tiistai 5. marraskuuta 2019

Teatteri Jurkan Syleilyssä aistii lämpöä, mutta se ei puhuttele


Tommi Eronen
nähdään jälleen Teatteri Jurkan monologissa. Syleily, alaotsikoltaan puolitotuuksia pimeässä, on keski-ikäisen miehen sukellus elämäänsä, sen tärkeisiin tapahtumiin ja muistoihin. Eronen pysähtyy katsomaan elämäänsä taaksepäin. Hän on itse käsikirjoittanut selvästikin omakohtaisen, tunnelmaltaan vivahteikkaan tekstin. Monologin on ohjannut Ilari Johansson.

Monessakin mielessä eletyn elämän paikat nousevat keskiköön. Kauneimpana ehkäpä lapsuuden Luumäki ja sieltä takaisin menetettyyn Karjalaan alati kaipaava isoäiti. Saku Kaukiaisen valosuunnittelu ja videoprojisoinnit luovat kauniin taustan kesäisine koivuineen Jurkan pieneen huoneteatteriin. Kesäinen lapsuuden mökkitunnelma on käsin kosketeltavissa.

Paikoin esitys onnistuu löytämään runollisiakin polkuja ja Erosen teksti on tiivistä ja napakkaa. Syleily on itsenäinen jatkoteos Jurkassa nähtyihin aiempiin Erosen yksinpuheluihin ISÄ! 2015 ja IHMINEN! 2017. Niissä on käsitelty nimiensä mukaisesti isyyttä ja ihmisenä olemisen monia puolia aina kuoleman pelkoon asti. 

Teatteri Jurkka, Syleily. Valokuva: Marko Mäkinen.

Verrattuna aiempiin osiin Syleily on selvästi vakavampi, vaikka huumoriakin löytyy välillä esimerkiksi nuoruudessa halkopinon välistä löytyneiden pornolehtien kertomuksia ja niiden hahmoja kuvattaessa. Näissä kohdin Eronen onnistuu mainiosti tuomaan hahmoonsa nuoren hämmentyneen uuden äärellä olemisen.

Jäin kaipaamaan ISÄ! ja eritoten IHMINEN! -monologien syvällistä kepeyttä. Syleilystä tuntui jäävän uupumaan keskeinen sanoma. Ajattelin keski-ikäisenä miehenä löytäväni tästä samaistumispintaa, mutta valitettavasti se jää nyt paljolti löytymättä. Aiempiin osiin verrattuna Syleily tuntuu kaukaisemmalta ja jollakin tapaa tavoittamattomalta.

Eronen on näyttämöllä toki läsnä ja hänelle tyypillinen näyttelijäntyön intensiteetti pääsee monella tapaa oikeuksiinsa Teatteri Jurkan intiimissä tilassa. Silti jotain jää puuttumaan. Syntyy vaikutelma jollakin tavalla kesken jäävästä ja vaillinaisesta teoksesta. Syleily ei nyt lämmitä.


Teatteri Jurkka – Syleily
Ensi-ilta 16.10.2019.

Käsikirjoitus: Tommi Eronen
Ohjaus: Ilari Johansson
Valo- ja äänisuunnittelu: Saku Kaukiainen

Näyttämöllä: Tommi Eronen

sunnuntai 27. lokakuuta 2019

Tampereen Työväen Teatterin Antigone tuo Antiikin kapinnallisen oivallisesti nykyhetkeen


Antiikin klassikoita esitetään Suomen näyttämöillä harvoin. Tampereen Työväen Teatterissa nähtävä Tiina Puumalaisen sovitus ja ohjaus Sofokleen Antigonesta, (suom. Kirsti Simonsuuri), on esimerkki siitä, että antiikin tragedia 2400 vuoden takaa voidaan tehdä nykykatsojaa kiinnostavaksi tulkinnaksi. Vieläpä erinomaiseksi sellaiseksi.

Työryhmä on tuottanut materiaalia, joka on inspiroitunut myös antiikin Kreikan mytologiasta ja Sofokleen muista Theba-trilogian osista. Työtapa on vaikuttanut esityksen dramaturgiaan ja sen myös tuntee katsomossa. Katsoja aistii hyvin työtavan, työryhmän omistautumisen ja kokeilun kautta löytyneen persoonallisen ja vahvan ilmaisun.

Näistä aineksista Puumalainen on ohjannut rytmillisesti tarkan ja napakan, väliaikoineen parituntisen esityksen. Teppo Järvisen lavastus ja Puumalaisen ja Järvisen naamiot tukevat tulkinnan selkeyttä ja kirkasta, myönteisellä tavalla paljasta ja pelkistettyäkin otetta klassikkoon. Järvisen oivaltava puoliesiripun käyttö ja lähes minimalistiset, moneen tehtävään näyttämöllä taipuvat puulaatikot luovat esitykseen tiukkaa muotokieltä. Sami Rautanevan valaistus täydentää tunnelman ja luo myös huikeita varjoja näyttämölle.

Antigone on rakenteeltaan puhdas Antiikin tragedia. Se keskittyy yhteen paikkaan Thebaan ja kuvaa yhden, traagisen tapahtumasarjan. Näytelmä lähtee liikkeelle veljessodan lopulta. Oidipuksen pojat Eteokles ja Polyneikes ovat kuolleet. Poikien eno, nykyinen kuningas Kreon, (Pentti Helin) kieltää hautaamasta Thebaa vastaan nousseen Polyneikeen ruumista. Hän määrää kuolemanrangaistuksen jokaiselle, joka yrittää tätä.

Kuolleiden soturien sisaret, Antigone (Heidi Kiviharju) ja Ismene (Petra Ahola) tapaavat yöllä. Antigone haluaa haudata Polyneikeen ja nousta näin kuningasta vastaan. Ismene yrittää estellä sisartaan. Seuraavana päivänä vartijat paljastavat kuninkaalle, että Polyneikes on haudattu ja he ovat saaneet Antigoneen kiinni tästä. Kreon hurjistuu ja vaatii sekä Antigoneen että Ismenen surmaamista.

Tampereen Työväen Teatteri, Antigone. Valokuva: Ida Stenros.

Nuori vihainen tyttö, joka haluaa muutosta ja nousee vallanpitäjiä vastaa kuulostaa hyvinkin ajankohtaiselta. Antigoneen hahmossa asettuvat vastakkain toisaalta lainkuulijaisuus ja hallitsijan tahdon kunnioittaminen ja toisaalta rakkaus omaa veljeä kohtaan ja halu haudata hänet kunniallisesti. Näytelmän teemat löytävät vertaisensa nykyhetkestä oivallisesti.

Kreonin maskuliinisen jääräpäistä valtaa vastustava nuori nainen, Antigone on hyvin tunnistettavissa esimerkiksi nykypäivän #metoo -kampanjasta tai Greta Thunbergin ilmastonmuutoksen vastaisesta toiminnasta. Samoin Kreonin ylimielinen, patriarkaatin valtaan järkähtämättömästi takertuva hahmo näyttäytyy yhtä hyvin nykyajan autoritäärisissä vallanpitäjissä. Valtavan ajankohtaisissa teemoissa näytelmä siis liikkuu.

Heidi Kiviharju saa päähenkilö Antigonen hahmossa mainiosti näkymään nuoren naisen uhmakkuuden ja ehdottomuuden. Toisaalta Kiviharju onnistuu tuomaan hahmoonsa myös herkällä tavalla päähenkilön mielenmaisemaa ja pohdintaa rakkaudesta omia veljiään kohtaan, jopa koko ihmisyyden mietiskelyä.

Pentti Helinin kuningas Kreon on toksisesti maskuliininen jääräpää ja hän onnistuu tulkitsemaan myös tuhoon johtavien ratkaisujen tuottaman tuskan ja kauhun. Samuli Mujeen mainion lupsakka vartija tuo esitykseen mukavasti pientä koomisuutta, siinä missä Jari Aholan  riipaisevasti tulkitsema Antigoneen kihlattu Haimon tuo siihen näytelmän traagisimpia hetkiä menettäessään rakkaimpansa.

Sofokles – Antigone
Ensi-ilta Tampereen Työväen Teatterin Eino Salmelaisen Näyttämöllä 15.10.2019.

Sovitus ja ohjaus: Tiina Puumalainen
Lavastussuunnittelu: Teppo Järvinen
Naamioiden ja pukujen suunnittelu: Tiina Puumalainen ja Teppo Järvinen
Valosuunnittelu: Sami Rautaneva
Äänisuunnittelu ja sävellys: Niklas Vainio
Videosuunnittelu: Sami Rautaneva ja Teppo Järvinen
Kampauksien ja maskeerauksien suunnittelu: Pepina Granholm

Näyttämöllä: Heidi Kiviharju Petra Ahola, Pentti Helin, Kristiina Hakovirta, Jari Ahola, Jaana Oravisto, Samuli Muje, Janne Kallioniemi

keskiviikko 16. lokakuuta 2019

Kaunis ja julma Lokki

Anton Tšehovin Lokki on vangitseva teos. Tulkinnan klassikosta on Kansallisteatteriin ohjannut ja sovittanut Anne Rautiainen. Rautiaisen käsialaa oli myös kaksi vuotta sitten Kansallisessa nähty Bulgakovin romaaniin pohjaava loistava Mestari ja Margarita. Hän on myös ohjannut Kuopion Kaupunginteatteriin Frida Kahlon elämästä kertovan teoksen Frida sekä García Lorcan Bernarda Alban talon. Kaikkia teoksia yhdistää vahva visuaalisuus.

Näytelmän tarina lähtee liikkeelle siitä, kun kuuluisa näyttelijä, Irina Nikolajevna Arkadina (Maria Kuusiluoma) on saapunut veljensä Pjotr Nikolajevitšin (Vesa Vierikko) maalaiskartanoon, mukanaan rakastajansa, kirjailija Boris Aleksejevitš Trigorin (Jussi Lehtonen). Paikalla ovat myös niin hänen poikansa Konstantin (Miro Lopperi) kuin muita paikallisia tuttavia kesäpaikan naapurista.

Konstantin on kirjoittanut kokeellisen teatteriesityksen, jota kokoonnutaan katsomaan joukolla. Äiti tyrmää poikansa teoksen käsittämättömänä tekeleenä, suututtaen Konstantinin pahanpäiväisesti. Ensimmäinen näytös esittelee myös teoksen keskiössä olevat rakkaussuhteet ja kolmiodraamat.

Lokki käsittelee äidin ja pojan suhdetta armottoman tarkkanäköisesti. Samalla, lähes kliinisellä katseella, se tarkastelee myös muiden henkilöiden keskinäisiä suhteita. Nämä Tšehovin ikään kuin suurennuslasin alle nostamat ihmissuhteet ja niiden tarkkanäköinen analyysi tekevät Lokista klassikon. Lokki on varmasti myös yksi niistä teoksista, joissa varsinaisen tekstin ohella alatekstillä eli sillä, mitä jätetään sanomatta, on keskeinen merkitys. Näytelmän henkilöhahmot keskustelevat keskinäisistä suhteistaan harvoin suoraan, vaan pikemminkin puhuen asian ympäriltä, menemättä asiaan.

Rautiainen on saanut omalla visuaalisuutta ja fyysistä näyttelijäntyötä painottavalla tulkinnallaan teokseen annoksen lisää riipaisevuutta. Roolihahmoista pystyy Rautiaisen käsittelyssä aistimaan herkkyyttä ja elämän mukanaan tuoman katkeruuden ja pettymyksenkin läpi nousevaa kaipuuta. Kaipuuta paremmasta elämästä rakastetun vierellä. Traagista on, ettei rakkaus osu kohdilleen oikein kenellekään, vastarakkaus jää saamatta.

Kansallisteatteri, Lokki. Valokuva: Tommi Mattila.

Anton Tšehovin Lokin yksi mielenkiintoisimmista ratkaisuista on, että Tšehov kirjoitti näytelmän kaikkein dramaattisimmat tapahtumat tapahtuviksi näyttämön ulkopuolella, katsojilta piilossa. Tätä asetelmaa Anne Rautiainenkin hyödyntää oivaltavasti. Sekä ensimmäinen että toinen puoliaika alkavat kohtauksilla, joissa ikään kuin kerrotaan teoksen henkilöhahmojen maailmasta itse näyttämötapahtuminen jälkeen.

Rautiaisen tulkinta Lokista saa jo heti alussa kylmät väreet kulkemaan lävitseni. Teoksen tunnelma on hienoviritteinen ja sen jättämä katsomiskokemus on yhtä aikaa riipaiseva ja visuaalisuudessaan kaunis.

Koko teoksen avaa sävellys Alfonsina y el mar (säv. ja san. Ariel Ramírez ja Félix Luna). Espanjaa taitamattomille Rautiainen on suomentanut laulun sanat käsiohjelmaan. Jyrki Koskelon toimittama käsiohjelma taustoittaa muutenkin mainiosti teosta ja Lokin esityshistroriaa. Alfonsina ja meri toimii Rautiaisen tulkinnassa ikään kuin ennalta nähtynä epilogina.

Samaa epilogimaista asetelmaa on myös toisen puoliajan alussa Emmi Parviaisen viiltävästi espanjaksi tulkitsemassa Historia de un amor (säv. ja san. Carlos Eleta Almarán) -laulussa. Molemmat riipaisevat laulut saavat katsojan miettimään, mitä näytelmän hahmoille tapahtuukaan, kun itse esitys päättyy.

Jos Rautiaisen Kolumbiassa viettämä aika kuuluu espanjankielisissä musiikkivalinnoissa, näkyy hänen monipuolinen nukke- ja varjoteatteritaustansa upeassa visuaalisuudessa. Miten hieno on kohtaus, jossa Emmi Parviaisen herkästi tulkitsema Mašan varjo syleilee Konstantin Gavrilovitšia näyttämön takaseinässä! On hienoa nähdä, miten omaäänisen ohjauskielen Rautiainen on kehittänyt hyödyntäen kokemustaan ja monipuolista osaamistaan.

Ja miten loistava Tšehov-tulkitsija on Emmi Parviaisesta Kansallisteatterissa kehittynyt! Muutaman vuoden takainen Vanja-enon Sonja ehkäpä mieliinpainuvimpana. Lokissa Parviainen onnistuu tulkitsemaan epätoivoisesti rakastuneen Mašan herkkävireisesti ja luo herkän ja vereslihalla olevan nuoren naisen koskettavasti.

Maria Kuusiluoma juhlii 25-vuotiasta näyttelijän uraansa Irina Nikolajevnan roolissa. Kuusiluoma tekee tarkkaa työtä ja saa virittelyä hahmoonsa kylmäkiskoisen ja omahyväisen äidin, joka ei näe poikansa tilannetta ja tuskaa.

Lokista tekee kokonaistaideteoksen sen vahva visuaalisuus. Ville Toikan kaihoa ja jopa tuskaa ilmentävä valosuunnittelu ja Katri Renton oivalta, järven rannan laitureita hyödyntävä lavastus korostavat näytelmän teemaan kohtaamattomuudesta. Vaikka laiturit voisivat antaa mahdollisuuden kohdata toinen ihminen läheltä ja suoraan, onnistuvat teoksen hahmot aina vain kiertämään toisensa ja väistämään realiteetit. Lokin ihmisten loputon kaipuu on julmaa katsottavaa.

Anton Tšehov – Lokki
Ensi-ilta Kansallisteatterin pienellä näyttämöllä 18.9.2019

Rooleissa: Aksa Korttila, Maria Kuusiluoma, Jussi Lehtonen, Esa-Matti Long, Miro Lopperi (TeaK), Pirjo Määttä, Mika Piispa, Emmi Parviainen, Taisto Reimaluoto ja Vesa Vierikko

Ohjaus ja sovitus: Anne Rautiainen
Suomennos: Jalo Kalima
Lavastus: Katri Rentto
Pukusuunnittelu: Saija Siekkinen
Koreografia: Jenni Nikolajeff
Valosuunnittelu: Ville Toikka
Äänisuunnittelu: Esa Mattila
Videosuunnittelu: Pyry Hyttinen
Naamioinnin suunnittelu: Laura Sgureva-Cox