perjantai 15. kesäkuuta 2018

Ryhmäteatterin Yksi lensi yli käenpesän – mielivaltaa näennäisdemokratian sumuverhossa

Ryhmäteatterin Yksi lensi yli käenpesän tuo Suomenlinnaan jälleen kerran taiteellisesti kunnianhimoista kesäteatteria. Katsojan mieleen hiipii ennen esitystä epäilys siitä, onko mielisairaalakuvaus vallasta ja sen väärinkäytöstä liiankin rankka aihe suvi-iltaan. Jo alkumetreiltä esitys kuitenkin imaisee mukaansa ennen kaikkea erinomaisten näyttelijäsuoritusten ja puhuttelevan teemansa kautta.

Juha Kukkosen ohjaus on kuvaus psykiatrisen osaston jokapäiväisestä elämästä. Dale Wassermannin dramatisointi perustuu Ken Kesyn kuuluisaan romaaniin. Monille katsojille kirjaa tutumpi on Miloš Formanin palkittu elokuvaversio vuodelta 1975.

Kukkosen tulkinta tuntuu seurailevan vahvasti elokuvaversiota. Ohjaukseen olisi toivonut rohkeampaa uutta näkökulmaa ja tuoreempaa otetta. Nyt tuntuu, ettei ohjaus löydä teokseen riittävästi uutta kosketuspintaa ja kerrontatapaa. Näin katsomiskokemus jää osin etäiseksi. Intensiivinen näyttelijäntyö ja tematiikan ajankohtaisuus nousevat nyt keskiöön ja tekevät esityksestä merkityksellisen ja mielenkiintoisen.

Näytelmässä hoitaja Ratched (Minna Suuronen) on ottanut osastollaan käyttöön uusia, edistyksellisiäkin hoitomenetelmiä. Siitä huolimatta hän johtaa osaston toimintaa autoritarisesti, näennäisdemokraattisen sumuverhon takaa mielivaltaisesti, milloin palkiten, milloin häpeällä leimaten.

Hoidokkeina sairaalassa on koko joukko toinen toistaan persoonallisempia hahmoja. Hoitolaitoksen arkea saapuu sekoittamaan ja haastamaan Randel P. McMurphy (Robin Svartström). Hän saakin herätettyä muut osaston potilaat mielisairaalakoomasta, mutta seuraukset ovat monilta osin myös kohtalokkaat.

Juha Kukkosen ohjauksessa uutta on, että osa alkuteoksen henkilöistä on muutettu naisrooleiksi. Ryhmiskonkari Tiia Louste rakentaa tarkan kuvauksen onnettoman avioliiton vuoksi sairaalassa olevasta professori Hardingista. Lousteen professori on samaan aikaan sekä herkkä ja hauras että vahva, potilasyhteisöä rakentava hahmo.

Ryhmäteatteri: Yksi lensi yli käenpesän. Valokuva: Mitro Härkönen.

Minna Suuronen rakentaa intensiivisen roolinsa lähes konemaisesta, työlleen omistautuneesta Iso Hoitajasta vähin ulkoisin elein, mutta tarkoin ajatuksen piirroin. McMurhpy tuo tullessaan osastolle tuulahduksen vapautta. Tämän Robin Svartströmin tulkitsee osuvan rohkeasti myös fyysisen näyttelijäntyönsä kautta. Hän löytää rooliinsa sopivan häröilyn, jolla haastaa sairaalan hierarkian ja vallankäytön rakenteet.

Janne Siltavuori on lavastanut Suomenlinnan Hyvän omantunnon linnakkeen näyttämölle osuvan kulahtaneen mielisairaalamiljöön, jota Ville Mäkelän laitosmainen loisteputkivalaistus ja siihen läheisesti liittyvä äänimaailma (Jussi Kärkkäinen) täydentävät.

Yksi lensi yli käenpesän on myös kertomus mielisairaanhoidon historiasta ja kehityksestä. Se sijoittuu aikaan, jolloin Yhdysvalloissa puhalsivat uudet tuulet psykiatrisessa hoidossa ja askel avohoidon lisäämiseen oli jo otettu. Tätäkin taustaa vasten Keseyn alkuperäisteksti on osuva. Näennäisen edistyksellisessä ympäristössä potilasdemokratiakin jää lopulta näennäiseksi. Tässä mielessä esityksen teema on tietysti mitä ajankohtaisin. Hierarkkisen vallan väärinkäyttöä löytyy valitettavasti niin taiteen, tieteen, elinkeinoelämän kuin arkielämän piiristä. Tämän tematiikan esitys nostaa käsin kosketeltavasti esiin ja katsojan ajatuksiin.


Ryhmäteatteri
Wessermann – Kesey: Yksi lensi yli käenpesän
Ensi-ilta Suomenlinnan kesäteatterissa 8.6.2018. Esityksiä 1.9 2018 asti

Ken Keseyn romaanin pohjalta näytelmäksi sovittanut Dale Wasserman.
Suomennos: Sami Parkkinen
Ohjaus: Juha Kukkonen

Rooleissa: Robin Svartström, Minna Suuronen, Robert Kock, Wanda Dubiel, Tommi Eronen, Amira Khalifa, Tiia Louste, Samuli Niittymäki, Mikko Penttilä, Alex Anton (TeaK) ja Jutta Järvinen (TeaK).

Lavastus: Janne Siltavuori
Valosuunnittelu: Ville Mäkelä
Äänisuunnittelu: Jussi Kärkkäinen
Pukusuunnittelu: Ninja Pasanen

Maskeeraussuunnittelu: Ari Haapaniemi

maanantai 21. toukokuuta 2018

Tuho ja toivo – 2081

2081 – Isoveli valvoo päällekirjoittaa vahvasti nykyhetkeä George Orwellin kuuluisaan dystopiakuvaukseen Vuonna 1984. Alkuteoksen maailman elää Ryhmäteatterin näyttämöllä vahvana, mutta nykypäivä tihkuu kaikesta kantaaottavasti läpi.

Ryhmäteatterin nuortenteatterin tulkinnan alku on tehokkaan karmiva. Vuonna 2081 pakolaisia kuljettavaa alusta tulitetaan helikopterista ja se murskataan valtavalla pommilla, ihmisistä lainkaan piittaamatta. Onko mielikuva lopulta kovinkaan kaukana tulevaisuuden mahdollisesta kehityskulusta?

Näytelmän päähenkilö, Winston Smith (mainio Jesse Gyllenbögel) tietää, ettei ideologian rakentamaa totuutta vastaan kannata taistella. Sillä on vain huonot ja vakavat seuraukset. Winstonin kannattaisi ennemminkin näytellä sopeutuvaa, ymmärtävää ja samanmielistä. Teeskennellä muiden mukana uskovansa ideologian iskulauseita, "Sota on rauhaa!", "Vapaus on orjuutta!" tai "Tietämättömyys on voimaa!".

Winston on töissä kaikkivoivassa Totuusministeriössä, joka suoltaa uuskielellä valheita ja valeuutisia, sensuroi totuuden mieleisekseen ja saa jopa täydellisen välinpitämättömyyden luontoa tai kansalaisten yksityisyyttä kohtaan näyttämään arkipäiväisen normaalilta. Kuitenkin epäilys totalitarismin ideologiaa kohtaan ja rakkaus työtoveri Juliaan (Julia Von Lerber) saa hänet pohtimaan kaiken mielekkyyttä ja mielettömyyttä.

Näyttämöllä puolet nuorista on uusia suomalaisia, puolet kantasuomalaisia. Esitys on osa ESR:n rahoittamaa Porukalla pääosaan -hanketta, joka tukee maahanmuuttajataustaisia nuoria taiteen, kulttuurin ja koulunuorisotyön keinoin.

Jonna Wikströmin ohjaus ja sovitus hengittää nuorten mukana ja kuvaa niin alkuperäisteoksen totalitarismin kyynisyyden kuin toivon pilkahdukset. Wikströmin sovitus pohjaa Janne Saarakkalan dramatisointiin Orwellin teoksesta. Wikström on rytmittänyt teoksen oivaltavasti niin, että sen jännite säilyy ja kasvaa teoksen edetessä. Ensimmäinen puoliaika olisi kaivannut pientä tiivistämistä. Vartti pois, niin kerronta ja draamankaari olisivat napakoituneet.

Winstonin ja Julian kielletyn suhteen kuvaus, liittyminen Veljeskuntaan ja taisteluun valvontansa kaikkialle ulottavaa Isoveljeä vastaan imevät katsojan mukaan päähenkilöiden kohtaloon. Lopulta Winston ja Julia päätyvät Rakkausministeriöön ja sen sadististen kuulustelijoiden (hyytävät Milena Novokmet ja Roosa Vuokkola) kidutettaviksi.

Ryhmäteatterin nuortenteattteri: 2081 – Isoveli valvoo. Valokuva: Mitro Härkönen.


Geogre Orwell, oikealta nimeltään Eric Arthur Blair, (1903–1950) osallistui Espanjan sisällissotaan 1936-1939 ja kirjoitti kokemastaan reportterina sanomalehtiin sekä teoksen Katalonia, Katalonia!. Näkijänä Orwell oivalsi jo Espanjassa niin oikeisto- kuin vasemmistodiktatuurien totalitarismin tuhoavuuden.

Wikströmin tulkinnassa nykyhetken poliittinen todellisuus yhdistyy orwellilaiseen ajatukseen totalitarismin indoktrinaatiosta ja tuhoavasta vaikutuksesta yksilöön. Kuitenkin tulkinta henkii myös vahvaa toivoa ja uskoa siihen, ettei tulevaisuus ole vain väistämätöntä ajautumista kohti tuhoa, vaan niin yksilöillä kuin yhteisöilläkin on mahdollisuus vaikuttaa tulevaan.

Ajankohtaisesti katsojaa haastava teos on kuin kotonaan Ryhmäteatterin näyttämöllä. Uuskielellä esityksessä puhutaan niin plushyvästä Sotesta kuin aktiivimallistakin. 2081 – Isoveli valvoo loppuu onneksi kuitenkin syvään toivoon. Nuoret esiintyjät tuovat näyttämölle unelmansa tulevasta niin videolla kuin vahvan fyysisen läsnäolonsa kautta.

Ryhmisnuorten ammattitekijöiden ohjauksessa tekemä varmaotteinen tulkinta on hyytävän ajankohtainen. Tunkkaisen nationalismin ja jopa totalitarismin uusi nousu, puhuttamattakaan luonnon tuhoutumisesta ovat kauhukuvia, joita vastaan voi taistella tekemällä ne aina ja yhä uudelleen näkyviksi. Löytämällä kaikesta huolimatta aina uudelleen toivon.


Ryhmäteatterin nuortenteatteri: 2081 – Isoveli valvoo
Ensi-ilta Ryhmäteatterissa 16.5.2018. Esityksiä 30.5.2018 asti.

George Orwellin teoksesta Vuonna 1984 dramatisoinut: Janne Saarakkala

Ohjaus ja sovitus: Jonna Wikström
Lavastus ja pukusuunnittelu: Paula Koivunen
Äänisuunnittelu ja musiikin sovitus: Markus Bonsdorff
Valosuunnittelu: Mia Jalerva
Videosuunnittelu: Vilma Vantola
Koreografiat: Kaari Martin
Ohjaajan assistentti: Siiri Karjula
Tuottaja: Noora Lattunen

Näyttämöllä:

Deka Abdi, Qaali Mohamud Abdulahi, Alba Valderrama, Ali Saad, Manar Asad Al-Samarrai, Amos Bonsdorff, Annamaria Kaatonen, Wahedullah Gahlarzeh, Janette Hirvonen, Jesse Gyllenbögel, Julia Von Lerber, Mariel Helovirta, Milana Novokmet, Farhan Muhammed, Javad Nabizada, Nella Backman, Niilo Lahtinen, Adnan Rahim, Roosa Vuokkola


sunnuntai 6. toukokuuta 2018

Nuori Näyttämö -hanke mahdollistaa nuorille pitkäjänteisen teatterin tekemisen


Työväen Näyttämöiden Liiton Nuori Näyttämö -hanke tarjoaa lukiolaisille ja muille nuorille teatterintekijöille mahdollisuuden tehdä teatteria yhteistyössä ammattilaisten kanssa. Se on monessakin suhteessa ainutlaatuinen projekti. Nuori Näyttämö -hankeen nykyinen kierros alkoi 2016, jolloin neljä Suomen eturivin näytelmäkirjailijaa kirjoitti näytelmäkäsikirjoituksen nuorten ryhmille.

Sain tilaisuuden nähdä kaksi esityksistä Helsingin Kaupunginteatterin Studio Pasilassa. Rasmus Lindbergin näytelmä Ainon aito mä (alkuteos ruotsiksi: Sannas sanna jag) hengittää vahvasti Martinlaakson lukion opiskelijoiden mukana ja valottaa rohkealla otteella Lindbergin teoksen pimeämpiäkin puolia. Martsarin tulkinnan on ohjannut Heli-Maria Suomi.

Porvoolaisen Teatteri Wernerin On isis on kuvaus nuoren miehen kasvusta ja kypsymisestä sekä isyyteen että ihmisyyteen. Nuorten tekijöiden ja ohjaaja Tarja Hiltusen näkemys onnistuu tavoittamaan Veikko Nuutisen tekstistä oleellisen; jotain kipeästä ihmisenä kasvamisesta – niin pian isäksi päätyvän epävarman nuoren miehen, kuin hänen keski-ikäisen isänsä välillä varsin stereotyyppisistä maailmoista.

Muut Nuori Näyttämö -hanketta varten kirjoitetut näytelmät ovat Pipsa Longan Tuntemattoman eläimen jäljet ja Gunilla Hemmingin Carmina.

Pääkaupungissa Helsingin Kaupunginteatteri ja Suomen Kansallisteatteri yhdistivät voimansa ja tarjosivat teatterin tekemisen mahdollisuuden kolmelletoista uusmaalaiselle nuorten ryhmälle. Festivaalin esityksiä nähtiin Helsingin lisäksi Kemissä, Kotkassa, Mikkelissä, Varkaudessa ja Tampereella.

Ryhmät pääsivät työstämään ja harjoittelemaan esityksiään syksyllä 2017 ja toukokuun ensimmäisenä viikonloppuna, 4.-6.5.2018, koettiin jännittävä hetki, kun yhteensä 27 nuorten ryhmää pääsi vihdoin esittämään tulkintansa ammattinäyttämöillä ympäri Suomea. Päätösfestivaali järjestetään elokuussa Tampereen Teatterikesän yhteydessä, jolloin ohjelmassa on myös tulevaisuuteen katsova nuorten teatterifoorumi.

Nuoret saavat hankkeessa kokemuksen tehdä teatteria ”oikeilla” näyttämöillä, hyödyntäen ammattiteattereiden teknisiä mahdollisuuksia. Osa tekijöistä on nyt näyttämöllä ensimmäistä kertaa, osa on tehnyt teatteria niin sanotusti pienestä asti. Nuori Näyttämö antaa nuorille ainutlaatuisen tilaisuuden pitkäjänteiseen työskentelyyn ammattilaisten kanssa.

Martinlaakson lukio produktio Ainon aito mä on monella tapaa koskettava tarina nuoren Ainon itsetutkistelusta ja itsensä löytämisestä. Tulkinta korostaa päähenkilö Ainon persoonan eri puolia – herkkää ja kovaa minää, jotka ottavat teoksessa mittaa toisistaan. Yhtä lailla esityksessä esille nousee Ainon suhde vanhempiinsa, erityisesti autoritäärisen ja jopa väkivaltaiseen isään sekä vanhempien ajattelun taustalla vahvasti vaikuttavaan ahdasmieliseen uskonnolliseen yhteisöön.

Tekijäjoukko saa eloon sekä isän että uskonveljien kurinpalautukset ja Ainon – tuon pirunpennun – loputtoman syyllistämisen, jopa ahdistavalla voimalla. Nuoret löytävät tekemiseensä vahvan yhteisöllisyyden, ja tulkinta antautuu pohtimaan hyvän ja pahan vastakkainasettelua intensiteetillä. Heli-Maria Suomen ohjaus saa tulkintaan napakasti etenevän, tiiviin rytmin.

Esityksen taiteilijakummina on toiminut Helsingin Kaupunginteatterin näyttelijä Heidi Herala.

Veikko Nuutinen sai alkuvuodesta parhaan uuden kotimaisen näytelmätekstin Lea-palkinnon näytelmästään Pasi was Here. Nuori Näyttämö -festivaaleilla Teatteri Wernerin tulkinta Nuutisen näytelmästä On isis – komedia isyydestä, löytää kosketuspintaa sekä tulevan isän että koko sukupolvienvälisen isä- ja miesketjun erilaisuudesta ja samuudesta. Railakkaan tulkinnan isäksi tulevan miehen sisäisestä sekamelskasta, suhteesta omaan isään ja jopa omaan tulevaisuuteen on ohjannut Tarja Hiltunen. Nuutisen käsikirjoitus on oivaltava ja Hiltusen tulkinta löytää useassa kohden jopa absurdin riemukkaita tasoja. Antti Varjolan tulkitsemat Faija ja Suomalaisen teatterin mieskuva -hahmot ovat hykerryttäviä.

Esityksen taiteilijakummina on toiminut näyttelijä Marjut Toivanen Helsingin Kaupunginteatterista.

Molemmissa näkemissäni Nuori Näyttämö -festivaalin teoksissa pystyy aistimaan tuoreuden ja nuorten innon päästä tekemään teatteria, näyttämään osaamistaan ja ennen kaikkea itseilmaisun voiman. On hienoa nähdä nuorten koskettavia ja niin monella tavalla teatterin kyytiin imaisevia tulkintoja. Ennen kaikkea ilahduttaa aistia vahva yhteisöllisyys ja nuorten herkkyys teatterin tekemiselle.


Nuori Näyttämö -festivaali: 4. - 6.5.2018

Rasmus Lindberg: Ainon aito mä
Martinlaakson lukio
Ohjaus: Heli-Maria Suomi
Tuottaja: Heli Groschup

Veikko Nuutinen: On isis
Teatteri Werner                                 
Ohjaus: Tarja Hiltunen

lauantai 5. toukokuuta 2018

Napakka Paniikki


Kolme ystävystä sukeltaa tunne-elämän ja miehenä olemisen syviin syövereihin. Mika Myllyahon Paniikki – miehiä hermoromahduksen partaalla saa nyt uuden, rytmillisesti napakan ja huumoriltaan mukaansa tempaavan tukinnan Teatteri Kultsassa.

Näytelmän ohjannut Jorma Tapola on saanut puristettua sen puolitoistatuntiseksi, sopivasti eteneväksi paketiksi, joka keskittyy osuvan hilpeästi päähenkilöidensä mielenliikkeisiin ja erilaista maailmankuvien lempeään törmäykseen.

Myllyahon mainio teksti pureutuu miehenä olemisen vaikeuksiin ja kriiseihin. Yhtenä iltana Leo (Jouni Puumalainen) pelmahtaa yllättäen ystävänsä Maxin (Jalmari Jalonen) asunnolle ja vaatii tältä terapiaa, koska avopuoliso on vihjannut, että hänen kannattaisi hieman selvitellä elämäänsä. Pian mukaan miehenä olemisen eri puolia setvimään saadaan vielä kolmas kaveruksista, Joni (Nestori Välitalo). Tästä saa alkunsa melkoinen itsetutkiskelumatka, jonka aikana pohditaan muun muassa tunteiden ilmaisemisen vaikeutta ja miehenä olemisen eri puolia.

Teatteri Kultsa, Paniikki. Valokuva: Timo Seppälä.

Paniikki sai kantaesityksensä vuonna 2005 Ryhmäteatterissa ja sitä on esitetty sen jälkeen monilla näyttämöillä ympäri Suomea, mikä ei ole ihme. Näytelmässä on hersyvää huumoria, mutta se onnistuu olemaan myös kiinnostava sukellus ja tulkinta kolmen erilaisen miehen mielenmaisemasta. Myös Jorma Tapolan tulkinta Teatteri Kultsassa pakottaa päähenkilöt kohtaamaan omat ja ystävien tunteet ja myös puhumaan niistä. Teksti on oivalta, hurmaava ja draamallisesti toimiva kokonaisuus.

Teatteri Kultsan näyttelijäkolmikon yhteistyö näyttämöllä on sujuvaa ja he löytävät roolihahmojensa persoonan ja luonteenpiirteet mainiosti. He tuovat hahmoihinsa kelpo annoksen hykerryttäviä piirteitä ja saavat hahmonsa eloon taitavasti. Teoksen hahmojen koskettavuus ja hauskuus syntyvät pitkälti näyttelijätiimin työn kautta.

Teatteri Kultsa on jo perinteikäs, vuonna 1959 perustettu, helsinkiläinen harrastajateatteri. Monet jäsenistä ovat tehneet teatteria Kultsassa pitkään ja teatteri on kerännyt vuosien varrella oman uskollisen katsojakuntansa taiteellisesti kunnianhimoisella ohjelmistolla.

Näin esityksen ennakkonäytöksessä.


Mika Myllyaho: Paniikki  – miehiä hermoromahduksen partaalla 
Ensi-ilta Teatteri Kultsassa 21.4.2018. Esityksiä 26.5. asti.

Rooleissa:
Max (Graafinen suunnittelija) -Jalmari Jalonen
Leo (Insinööri) - Jouni Puumalainen
Joni (Toimittaja) -Nestori Välitalo

Ohjaaja: Jorma Tapola
Tuottajat: Katja Honkanen, Marko Wilskman
Lavastaja: Marika Kahra
Puvustus: Susanna Nyström
Äänisuunnittelu: Esa Lindroos
Valosuunnittelu: Jani Vehkalahti
Tekniikka esityksissä: Virve Laasonen, Heini Reynolds, Jorma Tapola


torstai 26. huhtikuuta 2018

Atlantis – vakavan rempseä fantasia

Atlantista katselee lumoutuneena. Tai oikeammin sitä kokee ja ahmii kaikilla aisteilla. Katsojana on lähinnä ihmeissään teoksen yltäkylläisestä visuaalisuudesta, mutta yhtä lailla sen purevan kriittisestä yhteiskunnallisesta sanomasta ja suloisen mustasta huumorista.

Aurinkoteatterin ja Kansallisteatterin yhteistuotanto Atlantis on hulvaton, aikuisille katsojille tehty mielikuvitusmatka maan uumeniin, Soria Moriaan. Siellä elää värikäs joukko touhukkaita, mutta hieman yksinkertaisia kääpiöitä, heitä johtavia peikkoja sekä hurjia demoneja. Kääpiöt ovat erikoistuneet aineen eri olomuotoihin, kaasuun, laavaan, veteen – kuka mihinkin. Työnään he kaivavat tunneleita ja vapaa-ajalla maan uumenista kuuluu loputonta kumeaa rummutusta.

Atlantiksen käsikirjoittanut ja ohjannut Juha Mustanoja on tehnyt valtavan taustatyön selvittämällä muuan muassa tieteen, antiikin filosofien ja magian historiaa, Atlantiksen taruakin. Näistä aineksista, ja purevasta nyky-yhteiskuntaa peilaavasta tiedon ja tietämättömyyden kritiikistä Mustanoja on loihtinut osuvan aikuisten fantasian.

Näytelmä on reippaan poliittinen ja kutkuttavan epäkorrekti. Se on täysillä ja epäröimättä vastaan niin populismia, valeuutisia kuin yhteiskunnallista eriarvoisuutta. Sen mukaan tieto kuuluu kaikille. Vain jokaisen yksilön aito ymmärrys voi kannatella tasa-arvoista ja mielekkään elämän mahdollistavaa yhteiskuntaa.

Nyky-Suomessa koulutusta ollaan elitisoimassa. Yliopistoja on säätiöitetty ja 2010 uudistetun yliopistolain myötä valta yliopistoissa on yhä harvemmilla. Perinteistä sivistysyliopistoa on ajettu alas loputtoman teknokratian korostamisen kustannuksella. Onko ihmistieteillä enää mitään paikkaa, saati arvoa tieteen kentällä?

Atlantis pohtii myös lähes sokeaa uskoa tekniseen kehitykseen ja loputtomiin, omia virheitään paikkaaviin teknisiin innovaatioihin, joita tuotantoyliopistot suoltavat ulos. Vaikka sitten ympäristön ja ihmisten – tai siis kääpiöiden – kustannuksella. Teos peilaa vahvasti nykytodellisuutta, jossa ei kyseenalaisteta tai edes ihmetellä kaiken läpitunkevan taloudellisen ajattelun tiedettä ohjaavaa vaikutusta.

Niin Pietu Pietiläisen valosuunnittelu, Noora Salmen pukusuunnittelu, Anne Karttusen lavastus kuin Kaija Heijarin maskeeraussuunnittelu luovat lavalle fantasiamaailman, joka todellakin imaisee katsojansa kääpiöiden arkeen ja vapaa-ajan puuhasteluihin. Heidän Soria Moriansa on täynnä niin pimeyttä, kullan kimallusta, kuin huuruista rakentuvia keitoksia aina ”viehkoa” napalmia myöten.


Aurinkoteatteri/Kansallisteatteri, Atlantis. Valokuva: Sakari Kiuru.

Jussi Lehtosen mainio mestarikertoja, peikko Kontrolli ja hänen kisällinsä, Roketrolli (Vilma Putro) jäsentävät tarinaa näyttämöllä ja hahmottavat katsojalle, kuka kukin on ja mikä on heidän paikkansa kaikessa touhussa. Leea Klemolan suurmanaaja Avis on yhtä aikaa synkkä näkijä ja strategi. Toisin kuin kääpiöt, kykenee hän peikkona hahmottamaan mennyttä ja tulevaa.

Klemolan roolityössä on jotain kylmäävää ja jopa etäännyttävää. Loputtomasti kääpiöitä komenteleva ja demoneihin turvautuva keskiportaan esimies ei kerää sympatiaa, edes henkilöstöjohtamisen synkimmissä syövereissä rypiessään.

Riemukkaimmillaan peikot ovat rummutelleessaan niin Ravelin Boleron rumpumarssiansa kuin hykerryttävää Istanbuleroa. Klassikoista ammentavan musiikin esitykseen on sovittanut Juuso Voltti ja laulujen sanat ovat Juha Mustanojan.

Aurinkoteatteri on koko olemassaolonsa ajan, vuodesta 1989, tehnyt esityksiä vaikeista aiheista, joilla on laajempaa yhteiskunnallista tarttumapintaa. Niin nytkin. Atlantis on vahva kommentti nykyajasta, jossa ajautuminen tietämättömyyteen ja harvainvallan kaltaiseen dystopiaan tuntuu olevan aina vain lähempänä ja lähempänä.


Aurinkoteatteri – Atlantis
Ensi-ilta Kansallisteatterin Pienellä näyttämöllä 12.4.2018

Rooleissa: Sanna Hietala, Paul Holländer, Miko Kivinen, Leea Klemola, Jussi Lehtonen, Karin Pacius, Antti L. J. Pääkkönen, Vilma Putro ja Nora Raikamo

Ohjaus ja käsikirjoitus: Juha Mustanoja
Esitysdramaturgia: Outi Lahtinen
Lavastus: Anne Karttunen
Pukusuunnittelu: Noora Salmi
Valosuunnittelu: Pietu Pietiäinen
Musiikki: Juuso Voltti
Äänisuunnittelu: Maura Korhonen
Elokuvaus: Jyri Hakala
Erikoistehosteet: Mats Hästbacka
Naamioinnin suunnittelu: Kaija Heijari
Naamarit: Heini Maarananen
Kuvajaiset: Rasmus Vuori
Ohjaajan assistentti: Michael Panula-Ontto
Tuotanto: Birgit Aittakumpu (Aurinkoteatteri / Universum)

perjantai 20. huhtikuuta 2018

Kirjeitä Mosulista – syvästi inhimillinen näyttämörunoelma

Osiris-teatterin Kirjeitä Mosulista on näyttämöteos, joka täytyi tehdä. Esityksen keskeisinä teemoina ovat pakolaisten sopeutuminen nyky-Suomeen ja heidän tavallisessa arjessa kohtaamansa ilot ja surut. Teos on arvokas puheenvuoro inhimillisemmän ja ihmisarvoisemman pakolais- ja turvapaikkapolitiikan puolesta. Kirjeitä Mosulista on vahvasti ihmisyyden ja ihmisoikeuksien puolella.

Liisa Isotalon konsepti ja ohjaus rakentaa näyttämölle kauniin balladin irakilaisen miehen, Ahmedin (Omar Albajare ja Jussi Järvinen) ja suomalaisen naisen, Annan (Mira Kivelä) kohtaamisesta. Esityksen tarinoilla ja henkilöillä on todellisuuspohja, jonka päälle Isotalo on rakentanut tarinan kahden erilaisissa kulttuureissa syntyneen ja kasvaneen henkilön kohtaamisesta.

Ahmed ja Anna kohtaavat sattumalta ja yllättäen. Molemmat ovat ensin epäluuloisia ja varautuneita. Pian kohtaaminen kuitenkin muuttaa molempien elämää ja avaa heille täysin uusia näkökulmia ympäröivään todellisuuteen sekä turvapaikanhakijoiden arkeen. Ahmed tuo mukanaan kohtaamisiin myös kaiken aiemmin eletyn – pelot, muistot ja unelmat. Päähenkilö Ahmed kohtaa kirjeissä – jotka nykypäivänä ovat tietysti enemminkin videopuheluita tai snapchattiä – Mosuliin jääneen perheensä ja heidän välillä tuskaisen ja ahdistavan todellisuutensa autopommien runtelemassa arjessa.

Kirjeitä Mosulista -esityksen käsikirjoitus rakentuu pitkälti dialogista. Joko puhutusta, mutta osin myös nykyviestintävälinein tuotetusta kirjoitetusta dialogista. Dialogi on pääosin sujuvaa ja luontevaa ja toimii onnistuneesti kahdella kielellä, suomeksi ja arabiaksi.

Osiris-teatteri, Kirjeitä Mosulista. Valokuva: Stefan Bremer.

Esitys käsittelee tärkeitä teemoja. Pakolaisten sopeutuminen, turvapaikanhakuprosessi ja pakkopalautukset ovat etenkin vuoden 2015 pakolaiskriisin jälkeen nousseet Suomessa yhteiskunnallisen keskustelun käsitellyimmiksi ja kiistellyimmiksi aiheiksi. Teatterin keinoin tematiikkaa on käsitelty jonkin verran. Osiris-teatterin vuoden takainen pöytänukketeatteriesitys Matkalla kotiin, Kansallisteatterin Toinen koti -esitys tai porilaisen Rakastajat-teatterin Karkotetut ovat kaikki ansiokkaasti ja monipuolisesti käsitelleet pakolaisuuteen liittyviä teemoja näyttämöllä.

Näytelmän käsikirjoituksessa ja ohjauksessa on myös ongelmansa. Varsinkin ensimmäisellä puoliajalla useat, liian lyhyet kohtaukset seuraavat toisiaan, mikä aiheuttaa rytmiin huohottavan tunteen. Jo muutamien kohtausten nivominen toisiinsa olisi parantanut rytmiä huomattavasti ja tuonut teokseen sen kaipaamaa rauhallisempaa otetta. Toisella puoliajalla draaman jännite toimii paremmin ja käsikirjoitus löytää myös tarkemmin osumapintaa kulttuurienvälisen kohtaamisen kipupisteistä.

Kirjeitä Mosulista -teoksessa musiikilla on keskeinen rooli. Kaisa Siiralan ja Ali Haithemin säveltämä ja esittämä musiikki soi teoksessa kauniin kuulaana. Ahmed Alalousin, Abdulrazaq Aljewarin ja Antti Tuomikosken kuva- ja videoprojisoinnit luovat tunnelmaltaan vaihtuvia näyttämökuvia levollisesta Tigris-virrasta aina Mosulin raunioihin.

Teoksen vahvana eetoksena on halu ymmärtää toiseutta, toisenlaista tapaa ajatella ja jäsentää elämää ja ympäröivää todellisuutta. Näytelmä tarkastelee päähenkilöidensä elämäntilanteita, joissa niin monet perustavaa laatua olevat kulttuuriset tekijät, kuten uskonto tai moraali, ovat ratkaisevan erilaisia. Kirjeitä Mosulista näyttää, että kaiken alta, omien ennakkoluulojen ja asenteiden takaa, voi kuitenkin nousta syvempi ymmärrys ennestään tuntematonta lähimmäistä kohtaan.


Osiris-teatteri: Kirjeitä Mosulista.
Ensi-ilta Teatteri Avoimissa Ovissa 4.4.2018

Ohjaus: Liisa Isotalo
Esiintyjät: Mira Kivilä; Omar Albajare; Jussi Järvinen; Kaisa Siirala; Ali Haithem
Musiikki; Kaisa Siirala; Ali Haithem
Kuvat ja videot; Ahmed Alalousi; Abdulrazaq Aljewari; Antti Tuomikoski
Lavastus; Salli Kari
Puvut; Linda Jännäri
Tuotanto; OSIRIS teatteri
Tukijat; OKM; Taike
Videolla; Olga Alajääskö; Ola Ila
Äänet; Pirkko Tiitinen
Valot; Ina Niemelä
Maalaukset; Mahmood Nazem

keskiviikko 28. maaliskuuta 2018

Puuduttava tavisarki yhdistyy piinaavaan kauhuun Q-teatterissa

Q-teatterin Arki ja kauhu -esitys yhdistää oivaltavasti tylsän, harmaan arjen kauhuviihteen verta ja suolenpätkiä roiskivaan kuvastoon. Akse Petterssonin ohjaus ja dramatisointi etenevät piirtäen verkkaista perhearkea tarkasti. Toisaalta teos luo näyttämölle alusta asti vahvasti läsnäolevana, kauhuelokuvista tutun tunnelman siitä, että jokaisen nurkan ja mutkan takana vaanii jotakin pahaa.

Lopputuloksena Q-teatterissa nähdään esteettisesti omintakeinen teatterikokemus. Arki ja kauhu esityksen tunnelma on viipyilevä. Ydinperheen arki hiipii eteenpäin toistuvina rutiineina ja omalla vääjäämättömyydellään. Arki toistuu samanlaisin askelmerkein päivästä toiseen, lähes sanattomasti.

Monotoniaa säestää seinäkellon tikitys, pesukoneen hurina tai mikron kilahdus. Kunnes yhtäkkiä yöllisten painaisten pahimmat hirviöt ajavat takaa muuttaen kauhun ympärillä todelliseksi ja lopulta hervottomaksi splatteriksi verisuihkuineen ja suolenpätkineen. Ei kuitenkaan tämän enempää juonipaljastuksia. Teos elää myös yllätyksellisyydestään.

Akse Pettersson on käsitellyt muutamissa aiemmissa teoksissaan arjen tematiikkaa erityisesti työyhteisöissä ja osana ihmissuhteita. (Esimerkiksi Teatteri Takomon Noitavaino 2016 ja Svenska Teaternin Titanic 2016). Yhtymäkohtia esityksen tematiikassa on myös Petterssonin neljän vuoden takaiseen Kaspar Hauseriin Q-teatterissa.

Nyt ollaan vahvasti perheen arjessa, jonka näyttelijäryhmä Pirjo Lonka, Eero Ritala, Sonja Kuittinen ja Joonas Heikkinen tehokkaasti ja varsin vähäeleisesti näyttämölle piirtää.

Q-teatteri, Arki ja kauhu. Valokuva: Sakari Tervo.

Kyky sietää arkea on länsimaisen keskiluokkaisen ihmisen keskeisiä elämänhallinnan taitoja. Toisilta tavisarki luontuu sujuvasti ja ongelmitta, toisille arjen tappavan tylsyyden kestäminen asettaa suuria haasteita. Tematiikaltaan Arki ja kauhu käsittelee nykyarjen näkyvää helppoutta ja huolettomuutta sekä pinnan alla asuvaa tyhjyyttä ja merkityksettömyyden kokemuksia.

Kun kaikki on turvattu ja ulkoa päin kunnossa, voi sisäinen tyhjyys kasvaa painostavaksi. Lähes kaikki tuntuvat tarvitsevan ainakin jossain määrin tajunnan lamauttavaa viihdettä ja ajanvietettä arkensa pitimiksi. Arjen tyhjyyttä paetaan viihteeseen ja sosiaalisen median kupliin, jotka puolestaan oravanpyöränomaisesti lisäävät tyhjyyden ja merkityksettömyyden tunnetta.

Moni hakee jännitystä väkivaltaviihteestä, kauhusta, sotaelokuvista tai –peleistä. Arkea turrutetaan mitä hurjemmalla väkivaltakuvastolla. Se tarjoaa jännitystä ja turvallisen tavan kokea kauhu ja pelko. Samoin alitajuntamme synnyttää painajaisia ja kauhua, vaikkemme sellaista olisi edes vapaa-ajalla kuluttaneetkaan. Ne ovat muun muassa aivojen tapa öiseen aikaan poistaa arjen stressiä, masennusta ja mielen tasapainottomuutta.

Entä, mitä sitten kun tuo arki syystä tai toisesta katoaa tai viedään pois? Mitä kaipaa eniten? Juuri sitä tavallista ja tylsältä tuntuvaa tuttua arkeaan. Syyrian sodan keskellä elävät eivät mitään muuta kaipaa enemmän kuin tuota omaa pientä arkista puuhasteluaan, joka on jäänyt sodan verilöylyn alle.

Kasperi Laineen suunnittelema musiikki ja erityisesti esityksen äänimaailma on persoonallisen taitava näyte siitä, miten se voi jopa kuljettaa ja rytmittää esitystä. Tätä esitystä ei voisi edes kuvitella ilman moniulotteista äänimaailmaa, jota välillä jää kuuntelemaan ihmeissään ja lumoutuneena. Siinä on koko ajan mukana myös aimo annos teokseen sopivaa piinaavuutta.

Näyttämökuvan nukkekotia muistuttavan ”vahakodin” ja sitä ympäröivän uhkaavan luonnon suunnitellut Ville Seppänen hyödyntää Q-teatterin näyttämöä lattiasta kattoon ja jopa talon takaa metsästä ja pihalta katsomiskokemusta täydentää videokuva (Ville Seppänen ja Martti Tervo). Kodin lavastus tapetointia myöten korostaa arkisuutta, samoin kuin Sanna Levon pukusuunnittelu.

Arki ja kauhu on monitulkintainen esitys, joka nostaa pintaan nykyihmisen kokemukset riittämättömyydestä ja merkityksettömyydestä. Mitkä ovat seuraukset siitä, että arkemme on helpottunut ja vapaa-aikamme lisääntyy lisääntymistään ja yritämme täyttää aikaamme esimerkiksi viihdeteollisuuden tarjoamin keinoin? Näemmekö peilistä oman tyhjyytemme ja kauhumme?


Q-teatteri – Arki ja kauhu
Ensi-ilta 21.2.2018 esityksiä 18.5.2018 asti

Ohjaus: Akse Pettersson
Rooleissa: Pirjo Lonka, Eero Ritala, Sonja Kuittinen ja Joonas Heikkinen.
Lavastus ja valosuunnittelu Ville Seppänen
Musiikki ja äänisuunnittelu: Kasperi Laine
Videosuunnittelu: Ville Seppänen ja Martti Tervo
Pukusuunnittelu: Sanna Levo
Efektimaskeeraus: Saara Räisänen


torstai 22. maaliskuuta 2018

Teatteri Jurkan Putkinotko löytää yhteisymmärryksen siemeniä

Voiko Joel Lehtosen hauskasta, yhdenpäivän tapahtumia kuvaavasta romaanista Putkinotko saada onnistuneen dramatisoinnin ja vieläpä monologin? Lähinnä nämä kysymykset nousevat mieleen ennen näytännön alkua Teatteri Jurkassa. Vastaus paljastuu melko pian näytelmän alkupuolella. Kyllä voi! Vieläpä toimivan ja mukaansatempaavan tulkinnan!

Putkinotko antaa ymmärrykselle ja sovinnolle mahdollisuuden. Se on oiva kommentti teatterikeväässä kahdeksantoista.

Tuomo Rämön dramatisointi löytää alkuteoksesta keskeisen sisällön ja roolihahmot. Hän paketoi näyttämölle tiiviin kokonaisuuden, jonka dramaturgiset ratkaisut ovat onnistuneita. Keskeiset henkilöhahmot ovat mukana ja Rämön ohjaamassa tulkinnassa hahmot rakentuvat sekä tekstin että ohjauksen kautta selkeiksi. Dramaturgian selkeys näkyy myös siinä, miten se kuljettaa vajaa parituntista esitystä eteenpäin rauhallisesti ja luo siihen tyynen vaikutelman.

Putkinotko on kuvaus torppari Juutas Käkriäisen ja talollinen Aapeli Muttisen yrityksestä ymmärtää toisiaan. Heidät ympäröi kykenemättömyys kohdata toistensa maailmoja ja he tuntuvat pyörivän tiiviisti keskinäisen väärinymmärryksen kehällä. Muttinen on saapunut kesälomalla maatilalleen, jota laiska Käkriäinen vaimonsa Rosinan kanssa asuttaa ja hoitaa huonosti keskittyen lähinnä viinanpolttoon.

Dramatisointi on valinnut näyttämölle teoksen keskeisiä kohtauksia, jotka avaavat miesten ajatusmaailmaa, pohdintoja elämästä, toistensa tekemisistä ja tekemättä jättämisistä. Huumoria unohtamatta.

Teatteri Jurkka: Putkinotko. Valokuva: Marko Mäkinen.

Moniäänisen monologin kaikki roolit tulkitsee Tommi Eronen. Erosen hahmoista erityisesti Aapeli Muttinen olkihattuineen puristuu tiiviiksi tulkinnaksi ja elää hahmona kevyesti ja ilmavasti. Erosen näyttelijäntyön on varsin pienieleistä, mutta Jurkan intiimi tila tukee kuitenkin hyvin roolihahmojen ajatusmaailman välittymistä tarkan esittämisen kautta.

Vaikka päähenkilöt ihmettelevätkin toistensa toimia, on autereisessa kesäpäivässä aistittavissa yhteisymmärryksen siemeniä. Rämön Putkinotkon ansio on sen kyvyssä löytää kaikesta huolimatta teoksen maailmasta pieniä kohtaamisia. Miten toista, eri tavalla ajattelevaa ja toimivaa ihmistä on mahdollista pysähtyä kuulemaan ja sietää, vaikka sitten ihmetellenkin.

Näin esityksen ennakkonäytännössä.

Teatteri Jurkka – Putkinotko
Ensi-ilta 17.3.2018

Rooleissa: Tommi Eronen

Alkuteos: Joel Lehtonen
Dramatisointi ja ohjaus: Tuomo Rämö
Äänisuunnittelu ja musiikki: Jani Orbinski
Valosuunnittelu: Saku Kaukiainen
Pukusuunnittelu: Sanna Levo
Lavastus: Mika Haaranen ja Tuomo Rämö

Kuoro: Anni Tani, Eero Tiilikainen, Veera Wahlroos, Meri Luukkanen, Jalmari Pajunen, Otso Aunola ja Jani Orbinski

Palavan veden tango
Sanoitus: Esko Korpelainen
Sävellys: Jani Orbinski
Laulaja: Karlo Haapiainen

torstai 8. maaliskuuta 2018

Kokemuksellinen Lemminkäinen puhuttelee

Juha Hurmeen käsikirjoittama ja ohjaama Lemminkäinen Kansallisteatterissa hengittää villisti. Teos etenee näyttämöllä rivakasti ja päättäväisesti. Katsomisohjeena teokselle toiminee, että kannattaa nojata rennosti katsomon penkissä taaksepäin ja antaa näyttämön tapahtuminen viedä villille aikamatkalle. Teoksen tunnelman ja näyttämöestetiikan pauloihin voi huoletta heittäytyä ja ottaa elämyksen rennosti vastaan.

Lemminkäinen pohjaa väljästi Hurmeen Finlandia-palkittuun romaaniin Niemi (2017).
Supisuomalainen aihe ja moderni tulkinta puhuttelevat nykykatsojaa vahvasti. Tämä yhdistelmä tekee Lemminkäisen katsomiskokemuksesta pirteän. Reilu kaksituntinen esitys pysyy mainiosti kasassa ja pitää katsojan näpeissään. 

Hurmeen teksti keittää kokoon historiafaktaa ja fiktiota. Karjala, kansanrunous ja viikingit sekoittuvat Lemminkäis-myyttiin. Hurmeella on viittauksia niin Shakespeareen kuin Väinö Linnaan ja moneen muuhun. Ennen kaikkea viittauksia on verevään kansan kieleen. Näyttämöteoksen teksti rakentuukin monista aineksista. Näinhän rakenteli aikoinaan Lönnrotkin runoelmansa Lemminkäisestä.

Lemminkäisen tarina sijoittuu Suomenniemelle, viikinkiaikaan. Esityksessä ollaan noin vuoden tuhat paikkeilla. Niemelle pyrkii vaikutuksia ulkomailta ja vieras uusi uskontokin on tarttunut Tieran, Flemingin ja Lemminkäisen aseenkantajan (Antti Pääkkönen) mukaan kotikonnuille tuotavaksi. Fleming (Tomi Alatalo) ja hänen siskonsa Lemminkäinen (Marja Salo) pyörittävät huijarikoplaa yhdessä äitinsä Eman (Kristiina Halttu) kanssa. He rahtaavat romurautaa Viron puolelle ja teettävät siitä tuoteväärennöksinä miekkoja, joita taas kauppaavat Suomen puolella aitoina. Myyntikatteet ovat kohdillaan. Huijarikopla koheltaa ja kohtaa voittajansa vasta Louhivuoren emännässä (Cécile Orblin).  


Kansallisteatteri, Lemminkäinen. Valokuva: Tuomas Mattila.

Hurmeen tulkinnan fyysisyys, Saara Hurmeen koreografia ja vahvasti koko ajan mukana kulkeva Petra Poutanen-Hurmeen musiikki tuovat näytelmään lumoavan säväyksen. Ohjauksen rytmi ja fyysinen näyttelijäntyö osuvat lisäksi yksiin Hurmeen tekstin ja kielen perisuomalaisen rytmin ja metriikan kanssa. Hurmeen dialogi on vetävää ja draamankaari jäntevä.

Teoksen muusikot Oskari Lehtonen ja Jesse Ojajärvi loihtivat monipuolisella arsenaalilla soittimiksi oletettuja esineitä osansa teoksen lumorytmistä. Kalle Ropposen käsiala näkyy vahvana ilmeikkäässä valosuunnittelussa. Veikeät projisoinnit täydentävät näyttämökuvaa.

Yksi tulkinnan herättämistä aikamatkoista vie perus- ja kansakouluaikoihin. Aikaan, jolloin opettaja peilasi piirtoheittimen heijastusläpän peilistä, onko hampaissa huulipunaa ja veivasi rullakalvolla ruotsin vahvoja verbejä. Heini Maarasen lavastus on niukka, mutta vähissä elementeissään sitäkin osuvampi. Tuonelan joutsenkin lavalla nähdään.

Kouluaikaan vie myös esiintyjien näyttämötyöskentely. Yksi tyypeistä, Cécile Orblinin Louhivuori heiluu lavalla kuin irrallaan, välillä kuin seremoniamestarina esiripun välissä. Orblin luo Louhivuoren hahmossa vastavoimaa kieroilevalle huijarikoplalle. Hänen roolihahmonsa rakentuu vahvalle fyysiselle näyttelijäntyölle ja sopivasti nyrjähtäneelle ilmaisulle.

Tomi Alatalon Fleming notkeilee huikentelevaisena Fleminginä riemastuvassa roolissa. Fleming rakentuu Alatalon käsittelyssä sutkiksi rehentelijäksi ja samalla hän tavoittaa roolihahmostaan rentun vilpitöntä viehätystä, josta ei voi olla pitämättä.

Lemminkäinen on vahvasti kokemuksellinen esitys. Se elää ja soljuu eteenpäin sekä vahvoin näyttämökuvin että toimivan tekstin kautta. Lemminkäisen katsomiskokemuksessa on jotakin tuttua ja läheistä. Jotakin hyvin suomalaista.


Suomen Kansallisteatteri: Juha Hurme – Lemminkäinen
Ensi-ilta Pienellä näyttämöllä Kalevalan päivänä 28.2.2018.

Rooleissa: Tomi Alatalo, Kristiina Halttu, Saara Kotkaniemi, Cécile Orblin, Terhi Panula, Antti Pääkkönen ja Marja Salo

Muusikot: Oskari Lehtonen ja Jesse Ojajärvi

Ohjaus: Juha Hurme
Lavastus ja pukusuunnittelu: Heini Maaranen
Musiikki: Petra Poutanen-Hurme
Valosuunnittelu: Kalle Ropponen
Koreografia: Saara Hurme
Taistelukoreografia: Seppo Kumpulainen
Naamioinnin suunnittelu: Laura Sgureva
Ohjaajan assistentti: Ines Kakkonen

perjantai 2. maaliskuuta 2018

KOM-teatterin syvästi koskettava Veriruusut


Miten lähestyä sadan vuoden takaisia traagisia tapahtumia tuomitsematta ja silti myötätuntoisesti? Lauri Maijalan KOM-teatteriin dramatisoima ja ohjaama Veriruusut on koskettava ja taidokkaasti toteutettu tulkinta rankasta aiheesta, vuoden 1918 kevään sisällissodasta.

Jo Veriruusujen näyttämöasetelma koskettaa varmasti. Se on yhtä aikaa paljas ja niin voimakas, että mieleen hiipii pian ajatus siitä, että tulkinta ja sen näyttämölle taikovat tekijät ovat halunneetkin suunnata teoksen viestin suoraan ja kiertelemättä yleisölle. Koskettavasti ja suurella ymmärryksellä se katsomoon välittyy. 

Veriruusut-teoksen lopussa punakaartin naiset on vangittu, osa jo teloitettu. Päähenkilö Siikri (Helmi-Leena Nummela) on ottanut taistelutoverinsa vauvan huollettavakseen ja anelee Hennalan vankileirillä valkoista naista (Eeva Soivio) ottamaan lapsen. Kaikki suoraan katsomon suuntaan. Jos tämä ei kosketa suomalaista katsojaa syvältä, niin ei kai sitten mikään.

KOM-teatterin Veriruusut onnistuu välittämään Anneli Kannon alkuteoksen (2008) tunnelman ja sävyt onnistuneesti näyttämölle. Lauri Maijalan dramatisointi ja ohjaus piirtävät vahvan ja koskettavan kuvan nuorten tyttöjen lyhyeksi jäävästä taipaleesta punakaartissa. Maijalan ohjaus koskettaa, mutta välttää hienosti myös liiallisen sentimentaalisuuden, johon Veriruusujen tulkinta voisi helposti kompastua. Ei kompastu, vaan kulkee vahvana tulkintana koko kolmituntisen esityksen läpi.

Näytelmän dramaturgian kannalta valinta keskittyä vain Kannon teoksen ensimmäiseen ja viimeiseen osaan – Valkeakoski ja Lahti –  on toimiva. Näin se pystyy selkeästi ja hyvällä draamankaarella kuvaamaan tyttöjen liittymisen kaartiin, taistelujen loppuvaiheen sekä tuhoutumisen vankileirillä. 

KOM-teatteri, Veriruusut. Valokuva: Marko Mäkinen.

Maijalan ohjauksessa Veriruusujen nuoret pääosien esittäjät pääsevät hienosti keskiöön. Tulkinta on vahvasti nuorten. On hienoa seurata, miten KOM-teatterin vakiporukka tukee nuoria vierailijoita ja näyttelijäopiskelijoita. Koko näyttelijäjoukko synnyttää tarkoin piirroin vahvan kokonaisuuden ja saa koko teoksen hengittämään voimalla.

Helmi-Leena Nummela tavoittaa hienosti nuoren Siikrin ja tekee varmaotteista näyttelijäntyötä. Hän tulkitsee epävarman, paperitehtaalle 15-vuotiaana joutuvan tytön maailmaa niin ajatuksen kuin fyysisen ilmaisunsa kautta herkästi ja kostettavasti. Nummelan lisäksi muut nuoret näyttelijät (Oona Airola, Antti Autio, Inka Reyes ja Saga Sarkola) tekevät vahvaa työtä. He saavat roolihahmoihinsa nuorten monet, yhtä lailla epävarmuuden kuin rohkeuden hetket. Heissä näkyy kaikki kaipaus, rakkaus ja pelko. Antti Aution Martti-hahmo ja hänen herkkävireisesti tulkitsema haikea musiikki koskettavat. Aution valokuvaaja Sulin on myös hykerryttävä tulkinta.   

Jos nuoret pääosissa onnistuvat, niin yhtä hyvää jälkeä nähdään useissa sivurooleissa. Juho Milonoff mielivaltaa käyttävänä hyytävänä kirkonmiehenä ja Ursula Salo röyhkeän härskinä paperitehtaan työnjohtaja Forsströminä ovat vahvasti tyypiteltyjä ja onnistuneita hahmoja. 

Markku Pätilän lavastus ja katsomoratkaisu ovat oivaltavan toimivia. Katsomoon tullaan ja sieltä lähdetään näyttämön poikki. Katsomon osien välissä on näyttämölle tuloaukko, jonka avulla korostuu monessa kohtauksessa teoksen puhuttelevuus ja jopa tarkasti suoraan katsojille suunnattu aiheen käsittely. Katsoja on osa kaikkea tapahtuvaa. Pyörivä näyttämö toimii myös mainiosti alustana kuvattaessa Valkeakosken rankkaa tehdastyötä ja paperirullien siirtelyä. 

Veriruusut on tärkeä ja viisas teos. Yksi pala muistamisen tärkeydessä ja matkassa ymmärrykseen ja eheytymiseen. Se kertoo tärkeää kansallista tarinaa. Veriruusut on rankka, mutta teatterikokemuksena vertaansa vailla.

KOM-teatteri: Veriruusut
Ensi-ilta 16.2.2018

Alkuperäisteksti: Anneli Kanto
Dramatisointi ja ohjaus: Lauri Maijala
Lavastus: Markku Pätilä
Pukusuunnittelu: Tiina Kaukanen
Maskeeraus: Leila Mäkynen
Valosuunnittelu: Tomi Suovankoski
Aänisuunnittelu: Jani Rapo

Rooleissa: Oona Airola, Antti Autio, Vilma Melasniemi, Juho Milonoff, Helmi-Leena Nummela, Inka Reyes, Niko Saarela, Ursula Salo, Saga Sarkola ja Eeva Soivio