perjantai 23. syyskuuta 2016

Yrmeä jäärä valmistautuu lähtöön


Kyllä en odottanut ihan tätä. Mainio karvalakkipäinen Vesa Vierikko Kansallisteatterin Iloisia aikoja, Mielensäpahoittaja -näytelmän pääroolissa tuo varmasti monelle muullekin katsojalla elävästi mieleen oman isän, isoisän tai mökkinaapurin. Moni tunnistaa varmasti jotakin hyvin tuttua näytelmän jäyhästä jääräpää-äijästä. Vanhan miehen, jolla on vahvat mielipiteet kaikesta ja etenkin nykymaailman tilasta, mutta jolle puhuminen oman vaimon kanssa ottaa koville. Jäärän sisältä löytyy kuitenkin myös suuri annos viisautta ja elämänkokemusta.

Täytyy myöntää, että Iloisia aikoja, Mielensäpahoittaja oli jotain muuta kuin mitä odotin. En ole lukenut Tuomas Kyrön romaaneja tai nähnyt elokuvaa. Käsitykseni Mielensäpahoittajasta on siten muodostunut sieltä täältä vastaan tulleista palasista, työkaverien kommenteista tai median tuomista sirpaleista. Yllätyin Kansallisteatterin tulkinnan monitasoisuudesta ja uskalluksesta ottaa mukaan varsin tummiakin sävyjä. Näytelmässä päähenkilö ryhtyy kirjoittamaan testamenttiaan, koska tahtoo siitä hyvän ja yllättävän. Hän alkaa rakentaa itselleen mieleistä arkkua, koska hyvänhän saa vain kun itse tekee.

Kyrön teksti ottaa vahvasti kantaa nykyajan ilmiöihin hivelypuhelimista tabletteihin ja GPS-paikantimiin. Mielensäpahoittaja latelee hykerryttävän hauskasti totuuksia monista muistakin aikamme ilmiöistä ja henkilöistä. Tulkinta on hauska ja humoristinen, mutta pysäyttää katsojan myös muun inhimillisen äärelle. Nuoret muuttavat työn perässä kasvukeskuksiin, osa ulkomaillekin. Vanhukset jäävät maaseudulle alati vähenevien palveluiden varaan.
Suomen Kansallisteatteri, Iloisia aikoja, Mielensäpahoittaja. Valokuva Tuomo Manninen.

Mika Myllyahon
ohjaama ja dramatisoima näytelmä tuo näyttämölle jääräpääukon, hellyttävän viime vuosisadalle jämähtäneen ihmisen. Mielensäpahoittajan mukana näyttämölle könyää myös tujakka annos vahvoja mielipiteitä vanhenemisesta, vanhusten kohtelusta ja eutanasiasta. Se on myös kuvaus perisuomalaisesta pitkästä parisuhteesta, sen vaiheista ja vivahteista. Päähenkilön emäntä (Maruska Verona) kärsii muistisairaudesta ja on jo hoitokodissa, ja poika (Ilja Peltonen) ajautuu kriisiin omassa parisuhteessaan. Myllyahon ohjaus tuo näyttämölle onnistuneesti myös takaumia päähenkilön elämän varrelta, kuten pitkän parisuhteen problematiikkaa, ja täydentää näin Mielensäpahoittajasta syntyvää henkilökuvaa.

Kati Lukan arkkulautalavastus on toimivan niukka. Se koostuu lähinnä näyttämön seiniin nojaavista eripituisista laudoista ja lankuista. Puu materiaalina soveltuukin mainiosti tällaiseen perisuomalaisuuden kuvaukseen. Näyttämön taustapaneeli on rakennettu vanhoista laudoista, ja sitä hyödynnetään videoprojisointiin, joka nostaa esille kuvia menneestä Suomesta ja sen rapistuneista baareista ja huoltoasemista. Ville Toikan valosuunnittelu tukee tarinaa hyvin. Kun kerran kuljetaan kohti takaseinää, niin se saa näkyä katsojillekin.

Vesa Vierikko tekee onnistuneen tulkinnan pääroolissa. Hän rakentaa hyvin aidonoloisen ja luontevan kuvan jäyhästä suomalaisesta besserwissermiehestä. Hänen tulkintansa tavoittaa kuitenkin hienosti myös muut päähenkilön tunne-elämän vivahteet, kuten hellyydentunteet vaimoa kohtaan ja omasta pojasta ja hänen elämästään välittämisen. Vierikko tuo rooliin jotain hyvin hellyttävää ja herkkää ja rakentaa hahmonsa myös onnistuneen fyysisen ilmaisun kautta.

Kyllä ei mieltään pahoita katsoja kun teatteriin joutuu. Piimää ei väliajalla saa, mutta pullakahvit nyt kumminkin.
  
                                                              

Tuomas Kyrö: Iloisia aikoja, Mielensäpahoittaja
Ensi-ilta Suomen Kansallisteatterin pienellä näyttämöllä 21.9.2016
ROOLEISSA Tero Koponen, Ilja Peltonen, Maruska Verona ja Vesa Vierikko
MUUSIKKO Samuli Laiho

OHJAUS JA DRAMATISOINTI Mika Myllyaho
LAVASTUS Kati Lukka
PUKUSUUNNITTELU Tarja Simonen
MUSIIKKI Samuli Laiho
VALOSUUNNITTELU Ville Toikka
ÄÄNISUUNNITTELU Esa Mattila
NAAMIOINNIN SUUNNITTELU Petra Kuntsi

keskiviikko 21. syyskuuta 2016

Kirkas ja tarkka Sumu


Suomen ja Venäjän erityislaatuinen suhde vaatii siihen tarttuvalta teatterintekijältä rohkeutta ja tarkkaa havaintokykyä. Aihe on hyvin monimutkainen ja monimuotoinen. Juha Jokelan Kansallisteatteriin kirjoittama ja ohjaama Sumu on tarkkanäköinen päivitys siihen poliittiseen tilanteeseen, jota Suomessa ja Venäjällä Ukrainan kriisin ja EU-pakotteiden myötä nyt eletään.

Suomen ja Venäjän suhde on kautta aikain ollut mutkikas ja enemmän tai vähemmän jännitteinen. Nykyhetki ei tee tähän poikkeusta. Päinvastoin. Jokela on sijoittanut näytelmänsä tapahtumat syksyn 2013 ja kesän 2015 väliselle ajanjaksolle, johon Ukrainan tapahtumat ja lisääntynyt Itämeren alueen jännitys tuovat omat lisämausteensa.

Sumu nousee lentoon Jokelan tekstin ansiosta. Dialogi on ilmiömäisen luontevaa, soljuvaa ja älykästä. Ohjaus on totutun tarkkaa. On kuin Jokela olisi onnistunut jalostamaan amebamaisesta ja vaikeasti hahmottuvasta aiheesta todella tiiviin tisleen, joka nostaa pintaan kaiken ajankohtaisen.

Näytelmässä suomalainen pienyritys on kehittänyt upean innovaation. Toimitusjohtaja Olli (Timo Tuominen) ja pääkehittäjä Taisto (Jani Karvinen) ovat entisiä Otaniemen kylmälaboratorion tutkijakollegoja, jo teekkarikylästä tuttuja aivosolun kämppiksiä. Taisto on pitkälti yksin kehittänyt MGD-laitteen, eräänlaisen aivojen kuvantamismenetelmän, jota yritys ryhtyy myymään ministeriön lupaileman vientiavustuksen turvin Venäjälle. Mukaan vientiponnisteluihin liittyy Jone (Kari Ketonen). Jone on Kauppiksesta ja handlaa siten mitä vain ja ihan missä tilanteessa tahansa, vaikka sitten vaikeilla Venäjän markkinoilla.
Suomen Kansallisteatteri, Sumu. Valokuva: Stefan Bremer.

Eletään vuotta 2014 ja Ukrainassa puhkeaa vallankumous, Venäjä miehittää pian Krimin ja Itä-Ukrainassa alkaa sota. Taisto ja Olli löytävät itsensä moraalisten pohdintojen ääreltä. Voiko puolidiktatuuriin ajautuneen valtion kanssa käydä kauppaa ja tehdä yhteistyötä? Valtion, joka ei kunnioita vähemmistöjen oikeuksia ja joka öykkäröi suurvaltamaisesti. Näytelmän alaotsikko, itsesensuurikomedia, herättää ajatuksia suomettumisesta ja suurvallan myötäilystä ja tuo teokseen näin myös historiallisia kaikuja.

Tulkinta tuo Kansallisteatterin Suurelle näyttämölle kolme miestä ja kolme erilaista suhdetta käsillä olevaan, monitahoiseen moraaliseen pulmaan. Taisto ei halua ajaa mistään hinnasta yritystä tilanteeseen, jossa se voisi joutua MGD-laitteen huoltosopimusten kautta toimimaan miehitetyllä Krimillä. Jone näkee idänkaupan taloudelliset mahdollisuudet ja Olli painii omantuntonsa suhteen näiden kahden näkemyksen sumuisessa välimaastossa.

Jokela onnistuu tekstissään lähestymään tuoreesti ja äärimmäisen puhuttelevasti Venäjän Krimin valloituksen ja Ukrainan tilanteen henkilöissä aiheuttamia reaktioita. Sumun Olli, Taisto ja Jone herättävät myös katsojan pohtimaan omaa näkökulmaansa Suomen roolista Venäjän suhteen. Mieleen nousevat ajatukset siitä, miten naapurimaahamme ja sen harjoittamaan politiikkaan tulisi oikein suhtautua.

Sumussa hykerryttää myös sen erittäin aidontuntuinen, raadollinenkin työelämäkuvaus. Päähenkilöt käyvät toimistossaan kiihkeitä keskusteluja ja pohdintoja, joissa kaikki tunteet ovat mukana. Varsinainen helmi on Onnin käymä kehityskeskustelu yritykseen palkatun Venäjä-asiantuntija Larissan (Elena Spirina) kanssa sekä tietysti Jonen virtuaalibisset.

Teppo Järvisen lavastus ja Max Wikströmin valosuunnittelu luovat näyttämölle toimivan ja yksinkertaisuudessaan näyttävän kokonaisuuden. Lavastus on pelkistetty, jopa minimalistinen. Se hyödyntää pyörönäyttämöä onnistuneesti ja saa aikaan tunnelman koko ajan liikkuvasta todellisuudesta, joka tuo aina eteen uuden näkökulman. Timo Teräväisen videosuunnittelu täydentää tulkintaa hienosti. Niukka ja samaan aikaan aito näyttämökuva antaa myös upealle tekstille sen ansaitsemaa tilaa kuulua ja tulla katsojan tajuntaan.
Suomen Kansallisteatteri, Sumu. Valokuva: Stefan Bremer.

Timo Tuominen onnistuu upeasti tulkinnassaan kaiken keskellä tasapainoilevana Onnia. Tuomisen näyttelijäntyö on hienovireistä ja samalla niin vahvaa, että katsomossa voi tuntea nahoissaan Onnin painiskelun ja epätoivoisetkin hetket joka suuntaan vedettävänä toimitusjohtajana. Tuomisen työskentely on näennäisen vähäeleistä, mutta siitä huokuu vahva läsnäolo ja paneutuminen rooliin.

Kari Ketosen myyntitykki Jone on mainio roolisuoritus ja tulkinta itsetietoisesta markkinamiehestä. Ketonen rakentaa hahmostaan monipuolisen ja tarkan kuvan. Jani Karvinen tuo Taiston rooliin luontevasti tutkijan ja yrittäjän identiteettien ristiriitaisen kohtaamisen. Karvisen Taisto on hyvin aidonoloinen kuvaus tieteentekijästä, joka joutuu kohtaamaan todellisuuden eteen sysäämät moraaliset valinnat, mutta joka haluaisi lopulta vain tehdä tutkimustaan omassa kammiossaan. Koko näyttelijäryhmä oli jo ensi-iltaan tultaessa sisäistänyt Jokelan tekstin ihailtavan voimallisesti onnistuen näin luomaan teokseen vahvan, mukaansa tempaavan tunnelman.

Tarkkanäköinen Sumu pysäyttää ja puhuttelee. Se on kirkas teatterielämys kaikille aisteille.


Juha Jokela: Sumu. Kantaesitys Suomen Kansallisteatterin Suurella näyttämöllä 14.9.2016.

ROOLEISSA: Katariina Kaitue, Jani Karvinen, Kari Ketonen, Karin Pacius, Jukka-Pekka Palo, Elena Spirina ja Timo Tuominen; videolla Ria Kataja

OHJAUS: Juha Jokela
LAVASTUS: Teppo Järvinen
PUKUSUUNNITTELU: Tarja Simonen
VALOSUUNNITTELU: Max Wikström
ÄÄNISUUNNITTELU: Tommi Koskinen
VIDEOSUUNNITTELU: Timo Teräväinen
NAAMIOINNIN SUUNNITTELU: Pauliina Manninen
DRAMATURGI: Minna Leino
OHJAAJAN ASSISTENTTI Martina Marti

sunnuntai 18. syyskuuta 2016

Vauhtia ja vaarallisia tilanteita


Kuka meistä on hyvä ja kuka paha? Skattkammarön (Aarresaari) on oivaltava tarina. Se tarkastelee ihmisluonteen negatiivisiakin piirteitä kuten ahneutta, muttei silti törmää tasapäistäviin yleistyksiin, vaan liikkuu harmaalla alueella. Teoksen maailmassa ei ole olemassa yksiselitteisen hyvää eikä pahaa.

Teos on kuitenkin ennen kaikkea nuoren kasvutarina. Paul Garringtonin ohjaus Svenska Teaternissa tuo näyttämölle mainion gender blender -tulkinnan. Näytelmän päähenkilö, Jim-tyttö (Misa Lommi) ottaa paikkansa niin, ettei parhainkaan merirosvoäijä voi väittää vastaan.

Skattkammarön on jännittävä ja näyttävä kokoperheen seikkailutarina, joka vie mukanaan varttuneemmankin merirosvoseikkailujen ystävän. Paul Garringtonin ohjaus ja Bryony Laveryn dramatisointi arvostavat skotti Robert Louis Stevensonin alkuperäistarinan salaperäisyyttä ja seikkailuhenkisyyttä.

Svenska Teaterin tulkinta ei sovellu alle 7-vuotiaille, sen verran hurjaa menoa näyttämöllä nähdään. Ruumiitakin tulee. Andreas Lönnqvistin ja Hanna Mikanderin toteuttama äänimaailma paukkuu ja rytisee. Tom Kumlinin valaistus – itse asiassa pimeys – voi myös olla sen verran pelottavaa, että ihan perheen pienimmät voivat kokea näytelmän liiankin jännittävänä. Valoilla ja äänillä saadaan suurelle näyttämölle luotua kyllä roppakaupalla hienoa merirosvotunnelmaa. Mutta 7-vuotiaasta ylöspäin tarina ja sen tulkinta imaisevat mukaansa takuu varmasti kaikki katsojat ja kuljettavat upean kaksi ja puolituntisen seikkailun läpi.
Svenska Teatern, Skattkammarön. Valokuva Cata Portin.

Tekstityslaite tuo turvaa, jos tuntuu, että ruotsin taito ei riitä. Omalla kohdalla ruotsin taito riitti. Konteksti antaa tarpeelliset viitteet ymmärtämiseen kun puhutaan takilasta, reivataan purjeita tai mitä näitä ”merisanoja” nyt onkaan. Näytelmän käsiohjelma tarjoaa sitä paitsi mainion sanaston ruotsiksi aiheeseen liittyvistä tärkeimmistä termeistä ja käsitteistä.

Jim Hawkins Jr (Misa Lommi) on jäänyt orvoksi ja hänen isoäitinsä (Sue Lemström) pitää majataloa. Vanha merimies, Bill Bones (Niklas Häggblom), ottaa ja kuolee majatalossa. Hänen merimieskirstustaan löytyy aarrekartta, jota monet entisistä merimiestovereistakin tuntuvat tavoittelevan. Paikallisen lääkärin ja aatelisherran avustuksella varustetaan kuunari ja lähdetään aarrejahtiin! Satamassa mukaan tempautuvat edesmenneen kapteeni Flintin aikaisempi miehistö, mukaan lukien juonitteleva Long John Silver (Niklas Åkerfelt) ja hänen mainio vihreä papukaijansa, Kapteeni Flint. Tästä alkaa seikkailu, jossa riittääkin jännitettävää loppuun asti.

Erik Salvesenin lavastus onnistuu tuomaan katsojan todellisuuteen muutamalla näyttämön pyöräytyksellä sekä pimeän ja nukkavierun majatalon tummine sopukoineen että myrskyssä taistelevan kuunarin, kuten lopulta myös Karibian aarresaaren. Hanne Horte on suunnitellut teokseen aikakaudelle uskollisen ja näyttävän puvustuksen ja Pirjo Ristolan maskeeraus, kampaukset ja peruukit täydentävät kokonaisuutta ja teoksen tunnelmaa mainiosti.
Svenska Teatern, Skattkammarön. Valokuva Cata Portin.

Misa Lommin näyttelijäntyö Jiminä on keskittynyttä, selkeää ja hän onnistuu tuomaan tulkintaan sopivan herkän Jimin, joka kasvaa tarinan aikana murrosikäisestä nuoreksi naiseksi. Teoksen muu tyyppigalleria on vinha ja lavalla nähdäänkin toinen toistaan oivallisempia merimieshahmoja. Oma suosikkini on saarelta löytyvä, sinne aikaisemmalla matkalla jätetty Ben Gunn. Simon Häger onnistuu luomaan hykerryttävän hauskan hahmon sekä vahvan fyysisen ilmaisun että puheilmaisunsa avulla.

Skattkammarön on näyttävä ja jännittävä seikkailutarina, mutta onnistuu samalla säilymään lämminhenkisenä, ilman turhaa näyttämisen halua. Katsoja voi antautua tarinan, sen henkilöiden ja aarrejahdin vietäväksi ja kokea nautinnollisen matkan Jimin, merimiesten, mainioiden merirosvohahmojen ja yhden vihreä papukaijan mukana.


Svenska Teatern: Skattkammarön. Ensi-ilta Suurella näyttämöllä 7.9.2016.


Rooleissa:

Misa Lommi/Sophia Heikkilä, Niklas Åkerfelt, Mikael Andersson, Romulus Chiciuc, Max Forsman, Emil Grudemo El Hayek, Patrick Henriksen, Simon Häger, Niklas Häggblom, Jenni Kitti, Jan Korander, Katariina Lantto, Sue Lemström, Arne Nylander, Alfons Röblom, Anders Slotte, Hellen Willberg.

Teksti: Robert Louis Stevenson
Dramatisointu: Bryony Lavery
Käännös: Marianne Möller
Ohjaus: Paul Garrington
Koreografia/Ohjaajan assistentti: Jakob Höglund
Stage fighting: Oula Kitti
Lavastus: Erik Salvesen
Pukusuunnittelu: Hanne Horte
Maskeeraus ja hiukset: Pirjo Ristola
Valosuunnittelu: Tom Kumlin
Äänisuunnittelu: Andreas Lönnquist ja Hanna Mikander
Sävellys, sovitus, musiikin harjoitus: Hanna Kronqvist