keskiviikko 7. joulukuuta 2016

Minäni koko on XL


Julkkis nimeltä XL haluaa tallentaa kaikki panonsa videolle. Kamerantoimittaja tekee hänen asunnostaan seksin julkisen näyttämön kylppäriä myöten. XL haluaa ennen kaikkea nähdä näillä videoilla itsensä.

Helsingin Ylioppilasteatterin XL koostuu löyhästi toisiinsa liittyvistä kohtauksistä, jotka kuvaavat toisaalta erään julkkiksen kamerasekoiluja ja toisaalta luovat näyttämölle ajankuvaa muun muassa sosiaalisen median ja tosi-tv:n roolista arjessa. Näytelmän ovat käsikirjoittaneet Anna Estola ja Sirpa Riuttala. Riuttala on myös ohjannut teoksen.

Ylioppilasteatterin XL katsoo nykymaailman kännyn kameran läpi. Ajankuva alkaa olla yhteiskunnassa oma minä kännykkäkameran jatkuvassa kelmeässä valokeilassa. Mistä sosiaalisessa mediassa sitten puhutaan? Mitä kuvataan? Niin, itsestä puhutaan ja itseä kuvataan, vaikka sitten alkaisi jo vähitellen etoa koko touhu.

Tematiikaltaan teos on sukua reilu vuosi sitten Kansallisteatterissa nähdylle Martin Crimpin Onnellisuuden tasavalta -teokselle. Se käsittelee samantapaisesti ihmisen onnen ja vapauden haaveita ja edellytyksiä sekä henkilökohtaisen onnen pakkomielteistä tavoittelua. XL:n parissakin kohtauksessa ollaan ”kisailemassa” Pakko on Finland -ohjelmaformaatissa siitä, kenen pakkomielteen ovat ”parhaita”

Teos ei lähde arvottamaan some-maailman ilmiöitä sinänsä, vaan etsii enemmän vastauksia siihen, miten ihmiset kaiken edessä lopulta reagoivat. Vastauksia ei välttämättä juuri löydy, mutta havaintoja ajastamme teos näyttämölle tuo paljonkin. Kaikki tuntuvat toistavan somessakin samanlaisia kuvia ja kertomuksia itsestä, kuvittellen olevansa yksilöllisiä. Kuvaavaa on, että julkkis XL kuvittelee olevansa vapaa siinä vaiheessa, kun kaikki on paljastunut ja some-julkiseksi rakennettu minäkuva romahtaa ja tuhoutuu.

Ylioppilasteatteri, XL. Valokuva: Niko Hallikainen.


Riuttala on ohjannut energisen ja vahvaan fyysiseen ilmaisuun kykenevän näyttelijätiimin kanssa hykyhetkeä valottavan ja kuvaavan teoksen, joka tosin hieman kärsii kohtausten irrallisuudesta. Riuttala on onnistunut valamaan tänä syksynä teatteriin valittuihin nuoriin näyttelijöihin hienoa, vahvaa henkeä, joka näkyy luontevassa yhteistyössä heidän kesken. Näyttelijäryhmä elää lavalla tarkasti toisiaan kuunnellen. Välillä toki hieman pienemmällä intensiteetillä olisi voinut löytyä toisentyyppisiä nyansseja. Välillä taas huohottavan seksuaalisen kuvaston tuominen näyttämölle on perusteltua.

Niko Hallikaisen vähäeleinen lavastus ja Titus Torniaisen valosuunnittelu luovat Ylioppilasteatterin studionäyttämölle lähes mustan maailman, mikä sopii XL:n kännyllä valaistuun some-todellisuuteen hyvin. Mustavalkoisuuden maailma,  ei vain tietysti ole totta, vai onko? Kolmihenkisen bändin (Christopher Helle, Ilmo Korhonen ja Joonas Vainiola) musiikki soi esityksessä mainiosti sitä rytmittäen ja tunnelmia luoden.

XL kertoo tarinaa myös näyttämöllä nähtävien sukupolvesta, jolle some ja tosi-tv ovat kohta elämänmittaista arkea. Se on kuvaus tavoista toimia ja reagoida kaikeen siihen osana tavallista, arkista elämää. Tarvitseeko poseerata, jos kukaan ei katso?


XL Helsingin Ylioppilasteatteri
Kantaesitys 26.11.2016. Esityksiä 27.1.2017 asti.

Ohjaus: Sirpa Riuttala
Tekstit: Anna Estola, Sirpa Riuttala
Apulaisohjaaja: Ida Martela
Lavastus: Niko Hallikainen
Puvustus: Vita Edvards
Puvustusassistentti: Noora Hietanen
Valosuunnittelu: Titus Torniainen
Sävellys: Ilmo Korhonen, Christopher Helle, Sirpa Riuttala, Joonas Vainiola
Koreografiat: Ida Martela
Valokuvat: Niko Hallikainen
Grafiikat: Juha-Pekka Laurila
Ohjaajan assistentti: Saku Nurmiranta
Tuottaja: Heidi Yli-Yrjänäinen

Näyttämöllä: Iiris Kankkunen, Elena Kantinkoski, Reetta Koivukoski, Elisa Luukkainen, Isla Mustanoja, Ilana Palmgren, Mikael Pelto, Milka Rasimus, Hilkka Saarela, Elias Salonen, Juuso Timonen, Vilma Tuomi, Senna Vodzogbe

Bändi: Christopher Helle, Ilmo Korhonen ja Joonas Vainiola

maanantai 5. joulukuuta 2016

Nyt poika taistoon vapauden puolesta!


Ja demokratian! Ja kuluttamisen vapauden! Tuskin on parempaa teatteriesitystä Itsenäisyyspäivän aaton iltaan kuin Sotilaspoika. Suomessa itsenäisyyden juhlistamisessa tuntuvat aina olevat läsnä soditut sodat ja niistä tehdyt fiktiiviset teokset, keskeisimpänä Väinö Linnan Tuntematon sotilas. KOM-teatterissa vieraileva Dalton Trumbon romaaniin Johnny got his gun (1939) perustuva näytelmä Sotilaspoika on vereslihainen, hurja ja vaikuttava esitys. Ja siihen Tuntemattomaankin näyttämösovitus ottaa näkökulman.

Muistan nuorena lukiolaisena Trumbon romaanin lukukokemuksen olleen vaikuttava, ja totta vieköön, sitä on Essi Räisäsen sovittama ja ohjaama näyttämöversiokin. Se on sodan järjettömyyttä ja totaalista tuhoa kritisoiva, sodanvastaisuudessaan aina valitettavan ajankohtainen teos. Näytelmä on kantaesitetty keväällä 2015 Lappeenrannan Kaupunginteatterissa.

Teos on moniääninen monologi, jossa pääosassa ovat sotilaspojan ajatukset eletystä, koetusta ja ennen kaikkea sodan oikeutuksesta ja järjettömyydestä. Räisäsen ohjaus on tarkkaa ja osuvaa, mutta esitys nousee lentoon erityisesti Johannes Holopaisen ansiosta. Holopaisen näyttelijäntyö on fyysistä ja samaan aikaan herkän pienipiirteistä. Sairaalassa makaa kädetön, jalaton, kasvonsa ja siten kaikki muut aistit paitsi tuntoaistin menettänyt nuori mies, joka tajuaa pikku hiljaa tilansa äärimmäisyyden. Sotilaspoika kykenee viestimään ainoastaan hakkaamalla päällään Morsen aakkosia sairaalan sänkyyn.

Holopainen saa nuoren sotilaspojan rooliin koko kirjon sen vaatimia ilmaisun sävyjä. Holopaisen lahjakkuus pääsee oikeuksiinsa, kun roolin tunnetilat vaihtelevat äärestä laitaan. Hän onnistuu tuomaan näyttämölle nuoren pojan tuskan, pelon ja muistojen takaumissa myös nuoren miehen elämän iloa. Hänen työnsä fyysisyys on häkellyttävän moni-ilmeistä.

Sotilaspojan onnistuneen äänisuunnittelun on tehnyt Pauli Riikonen. Hän on oivaltavasti ottanut taustaääniksi valtiojohtajien puheita sodan oikeutuksesta ja oman arvomaailman aseellisen puolustamisen pyhyydestä. Kuullan Hitleriä, Thatcheria Falklandin sodan ajoilta ja jopa Trumpin Make America Great Again -höpinöitä.

Sotilaspoika jättää voimautuneen olon. Siitäkin huolimatta, että on helppo kuvitella mykypäivän sotilaspoika makaamassa Aleppossa, putoavien pommien ulistessa ympärillä. Tai ehkä juuri siksi. Sotilaspoika on aina ajankohtainen, vahva ja väkevä manifesti sotaan vastaan.

Näin Sotilaspojan 5.12.2016 KOM-teatterin aulanäyttämöllä.

TEKSTI: Dalton Trumbo
SOVITUS JA OHJAUS: Essi Räisänen
SUOMENNOS: Pentti Saarikoski
ÄÄNISUUNNITTELU: Pauli Riikonen

NÄYTTÄMÖLLÄ: Johannes Holopainen

maanantai 14. marraskuuta 2016

Hurja ja herkkä Taju


Ursula Salon näyttelijäntyö nousee vahvasti keskiöön Helsingin Kaupunginteatterin uutuusteoksessa Taju. Salo on Taju Sallisen roolissa näyttämöllä lähes koko kaksi ja puolituntisen näytelmän. Intensiivisesti, koskettavasti ja vahvasti onkin! Tajun on käsikirjoittanut Liisa Urpelainen ja sen on Kaupunginteatterin Pengerkadun näyttämölle ohjannut Laura Jäntti.

Taju on intensiivinen, lähes vereslihainen kuvaus kirjailija Taju Birgitta Tiara Sallisen elämästä. Teos on kertomus vanhenevasta Tajusta Nikkilän mielisairaalassa, jossa hän alkaa kirjoittaa muistelmateosta isästään, kuuluisasta taiteilijasta, Tyko Sallisesta. Taju haluaa kirjoittaa isän pois elämästään ja vapautua isän painolastista. Näytelmä etenee takaumien kautta ja keskiöön näyttämöllä nousevat Tajun lapsuusvuodet yhdessä isän ja äidin kanssa sekä muistot stipendiaattivuosilta sotaa käyvästä Saksasta vuosilta 1943–1944.

Salo tulkitsee kirjailija Tajun roolin tarkasti. Tulkinnassa on jotain äärimmäisen herkkää ja hän saa rooliinsa myös paljon erilaisia nyansseja. Salon näyttelijäntyö on tiivistä, jopa pusertuneen vähäeleistä ja hän onnistuu sitä kautta tuomaan päärooliinsa sellaisen annoksen aitoutta, että katsomossa säpsähtelee.

Salon roolityö Taju Sallisen elämän läpi vaatii muuntautumiskykyä. Salo onnistuu roolissaan yhtä lailla pienenä pelokkaana lapsena, Saksassa stipendiaattina kirjailijanalkuna, kuin Nikkilän mielisairaalassa isänsä elämäkertaa kirjoittavana psyykepotilaana. Salon tulkinnassa on mukana aitoa läsnäoloa ja hän tulkitsee Tajun myös lapsena hyvin luontevasti, sortumatta helppoihin ratkaisuihin, joilla näkee joskus lapsirooleja tulkittavan.

Helsingin Kaupunginteatteri, Taju. Valokuva Stefan Bremer.

Tajun tarina on rankka ja hurja monella tapaa. Urpelaisen teksti ja Jäntin ohjaus ovat hienoa teatteritaidetta. Sellaista, joka ei pelkkää tummia sävyjä eikä rankkojakaan aiheita. Muistilla ja muistoilla on taipumus olla meille armollisia. Elämä elettynä voi olla hyvin erilainen kuin elämä kerrottuna tai kirjoitettuna. Näin Taju Sallisen (kirjailijanimeltään Irja Salla) kohdallakin näyttää olleen. Hän kirjoitti isästään siloitellun ja kaunistellun, aikalaistensa ihasteleman elämäkerran.

Roolitus on Jäntin ohjauksessa kokonaisuudessaan onnistuneen vahva. Santeri Kinnunen Tyko Sallisena on onnistunut tulkinta välillä lähes pelottavan aggressiivisesti käyttäytyvästä ja äreästä miehestä. Näytelmän Tyko suhtautuu sekä vaimoonsa että tyttäreensä halveksivasti ja vähätellen, mitätöiden heidän tekemisiään ja olemistaan. Hänen suhteensa naisiin on vihamielinen. Kinnunen on saanut tulkintaansa tytärtään vielä mielisairaalassakin piinaavana, isän jo kuolleena hahmona, annoksen pelottavaa manipulatiivisuutta. Iida Kuningas Tajun Helmi-äitinä on rakastava ja huolehtiva hahmo. Kuninkaan tulkinta on myös herkkä ja hän onnistuu tuomaan näyttämölle koskettavan, lastaan rakastavan äitihahmon, joka ei kuitenkaan lopulta mahda mitään itseään piinaavalle Tykolle.

Näytelmässä on myös useita onnistuneita sivurooleja, joista herkullisimpia ovat Tajun Saksan vuosina kohtaamat pensionaatti Klaran kabareehahmot Albert (Rauno Ahonen), Herbert (Antti Lang) ja Allie (Iida Kuningas). Sopivan ronskin, paikoin absurdinkin huumorin kautta teos saa myös sitä sopivasti keventäviä elementtejä. Eero Ojasen sävellykset ja sovitukset rytmittävät esitystä selkeästi. Lavalla nähdään myös muutamia todella vauhdikkaita ja ammattitaitoisia roolinvaihtoja sivuroolien välillä. Enpä myöskään muista aiemmin nähneeni näyttämöllä yhtä hurjaa joulupukkia (Rauno Ahonen)…

Helsingin Kaupunginteatteri, Taju. Valokuva Stefan Bremer.

Saksan vuosinaan Taju tapaa myös useita saksalaisia sotilaita. Merkille pantavaa on, miten tulkinnassa saksalaissotilaiden mielipiteet pitkittyneestä sodasta ovat jo muuttuneet sodanvastaisiksi ja Natsi-Saksaa kritisoiviksi. Saksalaisella rautatieasemalla tapahtuu myös yksi näytelmän herkemmistä ja lyyrisimmistä kohtauksista, kun Taju ja nuori Etelä-Italian -rintamalle palaamaan joutuva sotilas (Antti Lang) rakastuvat. Kohtaus on yhtä aikaa myös hyytävä ja näistä kontrasteista se rakentuu mieleenpainuvaksi.

Antti Mattilan lavastus on niukka, mutta antaa näin tarinalle tilaa kuulua ja tarinan hahmoille ja Sari Salmelan puvustuksen tilaa näkyä. Eikä hyvässä ja intensiivisessä draamassa aina niin paljon lavastetta tarvitakaan. Aikakauden värimaailmaan sopivat turkoosit pylväät ja loppukohtauksen taulukangasta pitkin valuva verenpunainen, selkäpiitä karmiva maali ovat vaikuttava.

Taju pitää katsojan otteessaan. Se vie mukanaan myötäelämään päähenkilön kohtaloa ja pohtimaan hänen kauttaan sekä elämän synkempiä puolia kuin hetkessä, pienistäkin asioista murheen keskellä kuplivaa iloa ja lämpöä.

Taju

Kantaesitys Helsingin Kaupunginteatterin Pengerkadun näyttämöllä 10.11.2016

Rooleissa: Rauno Ahonen, Santeri Kinnunen, Iida Kuningas, Antti Lang, Ursula Salo, muusikko Eero Ojanen
Käsikirjoitus: Liisa Urpelainen
Ohjaus: Laura Jäntti
Lavastus: Antti Mattila
Puvut: Sari Salmela
Valosuunnittelu: William Iles
Äänisuunnittelu: Mauri Siirala
Naamiointi ja kampaukset: Tuula Kuittinen