maanantai 24. huhtikuuta 2017

Ilo äkisti koskettaa


Näyttelijä Eeva Soivion isoveli, 17-vuotias Juha Soivio katosi elokuussa 1989 laivamatkalla Sundsvallista Vaasaan. Matkaseurueen havainnot hänestä päättyvät noin kello yhdentoista aikaan illalla. Sen jälkeen ei mitään. Vain suuri hiljaisuus – kukaan ei osaa sanoa yhtään mitään.

Mustarastas eli kadonnut veli -esityksen jälkeen KOM-teatterin aulassa on koko joukko toisiaan halaavia ja silmäkulmiaan pyyhkiviä katsojia. Oma tuntemukseni on, että olen juuri saanut olla mukana katsomassa jotain erityistä ja elävää. On helppo aistia, että Mustarastas on koskettanut monia syvästi. Ei ihme, niin kipeiden asioiden äärellä ollaan.

Teoksen ovat käsikirjoittaneet Eeva Soivio ja Lauri Maijala. Maijala on myös ohjannut teoksen. Esityskonseptin luomiseen on osallistunut myös sen teknisestä toteutuksesta vastaava Jani Rapo.

Liikkeelle lähdetään faktoista. Käydään läpi isoveljen ja hänen kaveriensa tekemisiä Vaasa-Sundsvall-Vaasa -laivamatkalta. Alkupuolen Soivio on hiljaa koulupöytänsä äärellä. Teos pohjautuu haastatteluihin, poliisin kuulustelupöytäkirjoihin, lehtiartikkeleihin sekä Soivion aiheesta kirjoittamaan novelliin. Moniäänisen monologin henkilöt kuullaan äänitteiltä.

Sitä mukaa kun katoamisillan tietoa tulee, Soivio kiinnittää takanaan olevaan ilmoitustauluun nuppineuloilla laivamatkaan ja katoamiseen liittyviä henkilöitä, paikkoja sekä esineitä esittäviä paperinukkeja ja -kuvia. Toteutus on kaunis ja toimiva, Se korostaa sitä, miten 13-vuotias tyttö on faktatiedon äärellä sanaton. Miten viranomaisten dokumentit kertovat kaiken ja eivät kuitenkaan yhtään mitään.

Sitten Soivio alkaa puhua. Puhua siitä, miltä hänestä tuntui. Miten joka kerran puhelimen soidessa, heräsi toivo. Siitä mitä on surra, kun ei ole vainajaa. Miten paljon, paljon myöhemmin kuvittelee näkevänsä veljensä raitiovaunussa – sen 17-vuotiaan veljensä. Siitä, miten suru surraan, ja miten se lopulta äkisti muuttuu iloksi. Miten surusta voi luopua ja tilalle nousee ilo. Sanat ovat voimaannuttavia.

KOM-teatteri, Mustarastas eli kadonnut veli. Valokuva: Tomi Suovankoski

Eeva Soivion näyttelijäntyö on tuntuvan läsnäolevaa. Kun on kyse näin omakohtaisesta teoksesta, tarvitaan näyttelijäntyötä kaksin verroin lisää. Katsojat seuraavat tarkan herkeämättä, väpäjääkö käsi levysoittimella tai kostuuko silmäkulma. Vajaan puolitoistatuntinen mennään sellaisella intensiteetillä, että katsomossa lähinnä pyörryttää.

Teatteriohjaaja ja ohjaajantaiteen professori Saana Lavaste kirjoittaa tuoreessa blogikirjoituksessa Teatteritaide ja moottoripyörän kunnossapito: ”Monien teatteriammattilaisten, kuten näyttelijöiden, näytelmäkirjailijoiden ja ohjaajien, yksi tärkeimmistä työkaluista on henkilökohtaisuus. Tämä tarkoittaa kykyä tehdä tarkkoja havaintoja itsestään ja ympäristöstään ja käyttää niitä hyväkseen työssään.”

Mustarastaan toteutuksessa Soivio käyttää hyväkseen tarkkoja havaintoja perheestään ja itsestään. On vaikea kuvitella, voisiko esitys olla enää henkilökohtaisempi. Teos myös osoittaa henkilökohtaisuuden voiman teatterissa ja taiteessa ylipäänsä. Henkilökohtainen on hyvin yleistä ja koskettaa näin kaikkia.

KOM-teatterin aulanäyttämökonsepti on osoittautunut toimivaksi ja teatteri on tuonut sinne taiteellisesti kunnianhimoista ja korkeatasoista ohjelmistoa. KOM-aulassa jo nähdyt Hamletinkone ja Sotilaspoika olivat yhteiskunnallisia ja koskettivat. Nyt aulassa nähdään koskettava ja hyvin henkilökohtainen Mustarastas. Näytelmän nimi viittaa Johanna Iivanaisen esittämään (san. Sinikka Svärd) lauluun Mustarastas laulaa, joka kertoo herkällä tavalla surusta toipumisesta ja siitä luopumisesta.

KOM-teatteri: Mustarastas eli kadonnut veli
Kantaesitys 20.4.2017 KOM-teatterin aulanäyttämöllä.

KÄSIKIRJOITUS: Eeva Soivio ja Lauri Maijala
OHJAUS: Lauri Maijala
NÄYTTÄMÖLLÄ: Eeva Soivio
ÄÄNISUUNNITTELU JA JULISTEKUVA: Jani Rapo
VALAISTUS: Tomi Suovankoski

maanantai 3. huhtikuuta 2017

Rakkaustarinan monisuuntavalotus


KokoTeatterin Constellations kutsuu katsojansa sisään mustaan teatterisaliin, jonka keskellä, pienellä pyörivällä näyttämöllä, odottavat mies ja nainen. Heidän liikekielensä muodostaa alati muuttuvia kuvioita. Liike valottuu monesta suunnasta Jere Kolehmaisen taidokkaasti niin valoa kuin varjoa rakentavassa valosuunnittelussa. Kaksi ihmistä lähellä toisiaan, kun katsomme heitä täältä käsin ja juuri nyt. Mutta jos katselukulmaa vähääkään vaihtaa, he ovat kaukana. Lähes toisensa tavoittamattomissa.

Brittiläisen Nick Paynen palkittu Constellations-näytelmän tarina alkaa Ronaldin (Sami Saikkonen) ja Mariannen (Sonja Sorvola) kohtaamisesta puutarhajuhlissa. Se on kertomus heidän rakkaudestaan ja liiton alkutaipaleesta. Pääparin rakkaustarina elää näyttämöllä kaikkine käänteineen ja elämän tuomine tummempine sävyineen.

Paynen teos on rakenteellisesti hyvin omintakeinen. Se ikään kuin rikkoo pääparin kertomuksen pieniksi paloiksi – katsellen sitä useista eri kulmista, kuin eri sävyillä sitä valottaen. Näin katsojalle tarjoillaan aina uusi mahdollinen vaihtoehto tarinaan ja sen tulkintaan. Uusi mahdollisuus sille, miten ja mihin suuntaan heidän tarinansa voisi lähteä etenemään.

Anna Veijalainen on ohjannut Paynen teoksesta KokoTeatterin 20-vuotisjuhlanäytelmän. Pääparina näyttämöllä nähtävät Sami Saikkonen ja Sonja Sorvola ovat pariskunta myös näyttämön ulkopuolella. Veijalaisen ohjaus yhdistää puheteatteria ja tanssia. Koreografian liikekieli on selkeää ja herkkää, mutta jäi teoksessa turhankin vähäiseen rooliin. Nyt nähtävä tulkinta on puheteatteria, jossa tanssi lähinnä rytmittää kohtausten vaihtumisia. Tanssia olisi teokseen kaivannut enemmänkin.

KokoTeatteri, Constellations. Valokuva: Anna Aalto.


Constellations on lajityypiltään ns. kahden näyttelijän teos, jossa pääparin kokemusmaailmat ja elämänpolut ennen kohtaamista ovat hyvin erilaisia. Teos sijoittuu nyky-Lontooseen, jossa teorioihin taipuvainen, kvanttikosmologiaa yliopistolla tutkiva Marianne kohtaa Ronaldin, maanläheisen ja mutkattoman mehiläistarhaajan. Kaksi erilaista maailmaa kohtaa sattumalta. Kaksi erilaista maailmaa, jotka tuntuvat yhtä kaukaisilta kuin saman tähtikuvion tähdet, mutta ovat sattumalta juuri nyt lähekkäin. Ei sattumaan, että Marianne viittaa teoksessa suhteellisuusteorian ristiriitoihin oman tutkimusalansa, kvanttikosmologian suhteen.

Paynen käsikirjoitus ikään kuin pikakelaa yhtä kohtausta kerrallaan taaksepäin, moneen kertaan peräkkäin. Usein uusi tulkinta muuttaa edellisestä vain yhden sanan tai eleen. Veijalaisen ohjaus tavoittaa onnistuneesti tämän tutkimusmatkan kaikkeen siihen, mikä mahdollisista vaihtoehdoista johtaa mihinkin ja kysyy samalla, mitä tapahtuisi, jos valitsisimme toisin. Constellations näyttää esimerkiksi miten samaisen, parisuhdetta syvältä riipaisevan teon tulkinnat voivat rakentaa tapahtuneesta erilaisen kuvan ja synnyttää hyvinkin toisen tyyppisen tulkinnan, vaikkapa vain vaihtamalla tekijä ja kokija keskenään.

Alisha Davidowin lavastus tukee esityksen moninäkökulmaisuutta. Davidow on rakentanut keskelle esitystilaa pienen pyörönäyttämön ja hän on jakanut katsomon kuuteen lohkoon sen ympärille. Tämä ratkaisu visualisoi monia mahdollisia tulkintoja ja maailmoja.

Veijalainen on onnistunut tuomaan pääparin näyttelijäntyöhön tarvittavaa kipinää ja ohjauksesta rakentuu alussa leikkisä, mutta loppua kohden elämän ja kuoleman realiteettien edessä synkkenevä tiivis draama. Saikkosen mehiläistarhuri Ronald on vähäeleinen, tiiviskin tulkinta. Näin näytelmän mies rakentuu selkeäksi ja helposti hahmotettavaksi, mutta roolihahmosta jää myös puuttumaan särmää, jota siihen olisi voinut rakentaa monipuolisemmalla ja hieman räväkämmällä ilmaisulla. Sorvolan myöskin vähäeleinen ja selkeä tulkinta puristuu parhaimmilleen teoksen loppupuolen koskettavissa tapahtumissa.

Nick Payne: Constellations
Suomenkielinen kantaesitys 25.3.2017 KokoTeatterissa.

Suomennos: Sonja Sorvola
Ohjaus: Anna Veijalainen

Rooleissa: Sami Saikkonen ja Sonja Sorvola
Lavastus: Alisha Davidow
Valosuunnittelu: Jere Kolehmainen
Äänisuunnittelu: Juha Tuisku
Pukusuunnittelu: Sonja Sorvola

perjantai 24. maaliskuuta 2017

Jemina – lopulta jäljelle jää ihmisyys


Haarakyykky ja kysymys, rakastavatko venäläiset lapsiaan…Siitä lähdetään liikkeelle. Jyrki Karttusen konseptiin perustuva Jemina – The Great American Show on ronski ja räväkkä drag- ja gender blending -henkinen, tanssia ja teatteria yhdistävä esitys. Kaikki on myös hyvin poliittista.

Teos on Helsingin Kaupunginteatterin tanssiryhmän, Helsinki Dance Companyn ja Zodiakin yhteistuotanto Kaapelitehtaan Pannuhallissa. Katsojat on sijoitettu Pannuhallin keskelle pyöreisiin ravintolapöytiin ja esitys levittäytyy tilan jokaiselle sivulle ja keskellekin sijoitetuille näyttämöille ja catwalkeille. Jukka Huitilan lavastus ja kaunis valosuunnittelu verhoavat Pannuhallin punaiseen.

Jemina on kuvaus naisen elämästä, naiseudesta ja siihen kohdistuvista monista paineista. Naiseutta käydään läpi monesta eri näkökulmasta ja monella historian tasolla liikkuen. Lavalla nähdään niin feministit tyttöpalleineen kuin prinsessat, morsiamet, äidit ja blondit cheerleaderit.

Teoksessa on kymmenen esiintyjää, 5 miestä ja 5 naista. Sukupuoliroolit voidaan blendata miten päin vain, mutta lopulta jäljelle jää ihmisyys. Se ihmisyys, joka pakottaa meidät kohtaamaan toisen ihmisen, toiset aatteet ja ideologiat. Jaamme saman biologian, eri ideologioista huolimatta.

Esityksen on käsikirjoittanut ja ohjannut Heidi Räsänen. Käsikirjoitus tuo teoksen kieleen mukaan myös murteet, Lapin murteesta karjalaan. Näin se korostaa teoksen maanläheisyyttä ja arkitilanteiden tunnistettavuutta. Kylmän sodan kokemukset jakaa yhtä lailla lappilainen tyttö kuin asetehtaan työläisnainen Yhdysvalloissa. 80-luvun kylmän sodan henki pyrkii esiin uudelleen. Ollaanko palaamassa vastakkainasettelun aikaan? Siihen dikotomiaan, jossa myös maskuliinisuus ja feminiinisyys nähdään vastakkaisina?

Helsingin Kaupunginteatteri / Zodiak, Jemina – The Great American Show. Valokuva: Marko Mäkinen

Jemina (Jyrki Karttunen) on monessa roolissa ja elää Amerikan historian eri vaiheissa. Karttusen Jemina haluaa hallita, keinoja juuri kaihtamatta. Hän on äiti, isä ja kapteeni, joka määrään esityksen suunnan ja tuo siihen dynamiikan. Kukistaa muut Jeminaksi pyrkijät. Karttusen koreografiat ovat oivaltavia. Hän loi suositun Jemina-hahmonsa vuonna 2012 Jeminan monta elämää -teoksen myötä. Nyt nähtävä Jemina on kantaaottava ja vahvan yhteiskunnallinen.

Jemina on hämmentävänkin yllätyksellinen. Esityksen tunnetilat ja sitä myötä koreografiat vievät äärestä viereen. Catwalkilla nähdään muotinäytös. Refugee Collection -kevätmallisto piirtyy tyylitellysti ja muotimaailman tyhjänpäiväistä estetiikkaa liikekielessä toistellen. Pelastusliivit yllä. Hetkeä myöhemmin nähdään näyttämöllä hyvin paljas koreografia, joka luo kohtaukseen intiimiä, toista ihmistä lähellä olevaa ja koskettavaa tunnelmaa.

Jos teoksen liikekieli on yllätyksellisen moninaista, sitä on myös sen musiikki. Esityksessä kuullaan muun muassa Ravelia, Beethovenia, Kikkaa ja Stingiä. Omaksi suosikikseni nousi kauniin vähäeleinen koreografia Ravelin Boleron tahtiin. Kun Boleroon tehdyt koreografiat ovat yleensä olleet laajakaarisia ja näyttäviä, nähdään nyt lähes minimalistinen, koskettava kohtaus.

Jeminan vahvuus ja heikkous löytyvät samoista elementeistä. Kiivastahtisesti vaihtuvat kohtaukset luovat teoksen kiihkeän ja yllätyksellisen tunnelman, mutta myös pirstaloivat katsomiskokemusta. Jemina ei missään tapauksessa yritäkään olla esteettisesti hempeä, päinvastoin. Katsoja ei pääse helpolla, vaan joutuu hakemaan vastaukset teoksen herättämiin kysymyksiin itse.

Helsingin Kaupunginteatteri / Helsinki Dance Company, Zodiak – Uuden tanssin keskus: Jemina – The Great American Show
Ensi-ilta Kaapelitehtaan Pannuhallissa 22.3.2017.

Esiintyjät: Auri Ahola, Anne Hiekkaranta, Jyrki Karttunen, Jyrki Kasper, Aksinja Lommi, Heidi Naakka, Mikko Paloniemi, Justus Pienmunne, Kalle Pulkkinen (Teak), Kaisa Torkkel

Koreografia, konsepti: Jyrki Karttunen
Henkilöohjaus ja käsikirjoitus: Heidi Räsänen
Äänisuunnittelu: Tuomas Fränti
Valosuunnittelu, lavastus: Jukka Huitila
Pukusuunnittelu: Karoliina Koiso-Kanttila
Naamioinnin suunnittelu: Henri Karjalainen

Harjoittaja, koreografin assistentti: Johanna Elovaara

Yhteistuotanto: Helsingin Kaupunginteatteri / Helsinki Dance Company, Zodiak – Uuden tanssin keskus

maanantai 20. maaliskuuta 2017

Maksetaan – jos jaksetaan!


Rovaniemen Teatterin farssi Ei Makseta! lähtee liikkeelle tavallisten ihmisten – työläisten ja kotirouvien – noustessa vastustamaan jatkuvia hinnankorotuksia ja surkeita palkkoja. Dario Fon tunnetun teoksen pohjavire on vahvasti yhteiskunnallinen. Se kritisoi voimakkaasti poliittista ja taloudellista valtaeliittiä ja heidän peiteltyjä, tuomitsematta jääviä väärinkäytöksiään – kun samaan aikaan lain koura jahtaa nakkivarkaita. Teoksen näkökulma on pientä, tavallista tallaajaa ymmärtävä ja nostaa fokukseen yhteiskunnalliset valta- ja talousrakenteet. Kaikki tämä riemukkaan farssin keinoin!

Kaikki lähtee liikkeelle, kun kotirouvat Antonia (Paula Miettinen) ja Margherita (Eeva Hautala) osallistuvat koko naapuriston mukana ”maksetaan, mitä jaksetaan –tapahtumaan” läheisessä supermarketissa. Ystävättäret haalivatkin mukaansa kassikaupalla varastettua ruokaa. Voimakastahtoisen Antonian aviomies Giovanni (Vesa-Matti Komonen) on kuitenkin hyvin lainkuuliainen ja ahkera työläinen, jolle esivallan kunnioittaminen on kunnia-asia. Mihin naiset kaiken varastetun kaman siis piilottavat?

Näistä asetelmista lähtee liikkeelle riemukas ja sotkuinen tapahtumien vyöry. Farssille tyypilliseen tapaan katsoja kuvittelee olevansa askeleen verran edellä näyttämön tapahtumia ja juonikiemuroita, kunnes jälleen yllättyy. Näytelmän loppupuolella ovat päähenkilöt sotkeneet asiat jo sen verran mutkikkaasti, etteivät roolihahmot enää tunnu itsekään tietävän, kuka mitäkin salaisuuksia varjelee.

Rovaniemen Teatteri, Ei makseta!. Valokuva: Kaisa Sirén.

Näytelmän Rovaniemen Teatteriin ohjannut Tommi Auvinen on tehnyt Fon alkuperäisestä teoksesta päivityksen ja tulkinta elää oivallisesti taloudellisen laskusuhdanteen nykyhetkessä. Päivitys on kuitenkin sopivan hienovireinen ja näin näytelmän tapahtumapaikka on edelleen Milanossa. Nyt jo toki euroajassa ja Panaman papereita kritisoiden. Niinhän se tietysti on, että sivu historian valtaapitävät ovat suhmuroineet ja huijanneet itselleen parhaat edut, milloin osakemarkkinoilla, verosuunnitelulla tai yrityskaupoilla, milloin EU-tukihuijauksilla.

Farssin näyttämötulkinnassa on aina haastavinta sen rytmitys, sen varassa se joko nousee lentoon tai uppoaa. Näytelmän alkupuolella olin hetken epäuskoinen, mutta tulkinta ottikin vain hetken kierroksia. Auvinen onnistuu tuomaan Ei makseta! –farssiin rytmin, jossa sekä teksti että tapahtumat näyttämöllä nivoutuvat ja vievät teosta eteenpäin taidokkaasti. Katsomo selvästi nauttii näkemästään ja miksi ei nauttisi – Rovaniemen Teatterin tulkinta etenee vahvasti ja yllätyksellisesti eikä Auvisen ohjaus jätä esitykseen turhia suvantokohtia.

Auvinen on puristanut farssin väliaikoineen 2 tuntiin ja varttiin. Hyvä niin, sillä näin teoksen intensiteetti pysyy hyvin yllä. Ohjaaja on onnistunut myös siinä, että tulkinta saadaan väliajan jälkeen uudelleen yhä kiihkeämpään rytmiin. Ovet pamahtelevat auki ja kiinni juuri sillä iskulla, kuin on tarkoitus ja näyttelijöiden sisääntulot rytmittyvät kiihkeätempoisiksi.

Pentti Uimonen on tehnyt selkeän ja teoksen juuria Milanoon seuraavan lavastuksen. Teos tapahtuu pääasiassa pääparin asunnossa ja naapureiden ikkunat näyttämön sivustoilla luovat tunnelmaa saman kerrostalon naapureiden yhtä vaatimattomista oloista. Muut kuin pääparin kotona tapahtuvat kohtaukset on tuotu vauhdikkaasti katsomon sivustoille ja jopa katsomoon!

Paula Miettinen on saanut tulkintaansa voimakastahtoisena Antoniana aimo annokseen jämäkkyyttä ja omiaan puolustavaa vahvaa kansannaista. Miettisen selityksiä suoltava Antonia on hyvin karrikoitu rooli, josta välittyy mainiosti lankoja vetelevä tahtonainen. Vesa-Matti Komosen näyttelijäntyö Giovannina on vähäeleisen selkeää ja silti intensiivistä. Hänen roolihahmonsa piirtyy näyttämölle vahvana ja oikeudenmukaisena. Komonen onnistuu tuomaan roolinsa myös lempeyttä ja puristaa ilmaisunsa tiiviiksi, jolla silti tavoittaa vahvan oikeamielisyyden ja heikompaa puolustavan Giovannin.

Marko Syysmaa taituroi useissa rooleissa, välillä roolit tuntuvat vaihtuvan lähes lennosta – hyvin onnistuneen farssin merkki tämäkin. Syysmaa puristaa karaktääriä, milloin vasemmistolaiseen mellakkapoliisiin tai pamputtavaan karabinääriin, milloin taas hieman kliseiseen queer-henkiseen hautaisurakoitsijaan.

Rovaniemen Teatterin tulkinta Dario Fon klassikosta Ei makseta! on oivaltava, satiirinen yhteiskuntakritiikki. Se kutkuttaa sopivasti nauruhermoja, mutta valveuttaa myös pohtimaan yhteiskuntien loputonta epätasa-arvoa ja epäoikeudenmukaisuutta.


Rovaniemen Teatteri: Ei makseta! 
Ensi-ilta Lappia-talon suurella Tieva-näyttämöllä 2.3.2017.

Käsikirjoitus: Dario Fo

Suomennos: Liisa Ryömä
Ohjaus: Tommi Auvinen (vier.)
Lavastus: Pentti Uimonen
Pukusuunnittelu: Ulla-Maija Peltola
Valosuunnittelu: Kari Penttinen
Äänisuunnittelu: Katri Puranen

Rooleissa: Eeva Hautala, Vesa-Matti Komonen, Paula Miettinen, Timo Vuento / Samu Stenberg, Marko Syysmaa