perjantai 16. kesäkuuta 2017

Kohti iloista päivänkaltevaa ahoa


Näin juhannuksen tietämissä lähes kaikista suomalaisista kuoriutuu esiin impivaaralaisuus. Moni haikailee eroon sivistyksestä, pääsystä luontoon ja metsän keskelle. Kaukana kavala maailma. Ennen tai jälkeen mökkihöperöitymisen kannattaa kuitenkin suunnata Suomenlinnaan ja Ryhmäteatteriin.

Kari Heiskasen ohjaus ja sovitus Aleksis Kiven klassikosta Seitsemän veljestä on raikkaudessaan ja energisyydessään mukaansatempaavaa teatteria. Se on paikoin sopivasti riehakaskin. Kuitenkin tulkinta kunnioittaa Kiven alkuperäisteoksen rikasta ja kaunista kieltä. Se saa Kiven kielen myös soimaan. Hyvän omantunnon linnakkeessa saadaan jälleen nauttia taiteellisesti kunnianhimoisesta kesäteatterista.

Heiskanen on rakentanut rytmillisesti toimivan esityksen. Alun lyhyen kankeuden jälkeen – liekö ollut ensi-ilta jännitystä – tulkinta löytää hyvän ponnen ja soljuu eteenpäin tiiviisti. Suvantokohtia ei ole, ohjaus luottaa Kiveen. Se ei hätiköi liialla kiireellä eteenpäin, vaan tukeutuu vahvasti tekstiin ja Kiven eetokseen.

Heiskanen työryhmineen on sovittanut Kiven romaanista tuoreen paketin. Se puhuttelee nykykatsojaa juuri sillä samalla tenholla, joka löytyy jo Kiven romaanista. Kuvaamalla tavallisia suomalaisia ja tavallista elämää. Kaunistelematta tai kiertelemättä.

Musiikki ja tanssi rytmittävät esitystä myös omalla tavallaan. Ne tuovat siihen sopivasti menoa ja meininkiä. Useampi kohtaus kevenee näin sopivasti. Näyttelijäensemblen laulua, tanssia ja akrobatiaakin seuraa ilolla. Koreografia on Kirsi Karleniuksen ja laulunopettajana on toiminut Jussi Tuurna.

Ryhmäteatteri, Seitsemän veljestä. Valokuva: Tanja Ahola.

Seitsemän veljestä
on teatterintekijöille aina haastava, joskin varmasti myös mieluisa tehtävä. Lähes kaikilla katsojilla on jo teatteriin tullessa Kiven teokseen jonkinlainen suhde ja omat mielipiteensä siitä. Heiskanen työryhmineen on onnistunut siinäkin, että teos puhuttelee nykykatsojaa, avaa Seitsemään veljekseen uusia tarttumapintoja. Veljesten hahmot ovat tutunoloisia. Tuttuja vaikeine tai helppoine luonteenpiirteineen varmasti myös monen katsojan lähipiirissä.

Teoksen suomalaisuus välittyy näyttämöllä hyvin. Suosittelen vanhempia ottamaan jälkikasvun mukaan teatteriin. Ryhmäteatterin tulkinta on oiva mahdollisuus tutustuttaa nuoret Kiven klassikkoon. Yhteen keskeisimmistä suomalaisen kirjallisuuden teoksista.

Suomalainen on Janne Siltavuoren lavastuskin. Selkeä ja toimiva, vaaleaa suomalaista puuta. Tiina Kaukasen pukusuunnittelu on sopivan eklektinen yhdistelmä 1800-luvun ajankuvaa nykyaikaan sovitettuna. Monta kertaa helmet löytyvät pienistä yksityiskohdista kuten veljesten työhevosen Valkon silmälapusta. Rekvisätöörinä on Mimosa Kuusimäki.

Seitsemän pääosan esittäjän yhteistyö näyttämöllä on saumatonta. Jokaisen näyttelijäntyö on monin paikon todella fyysistä, muttei silti hukkaa sisäistä ajatusta. Heiskanen on henkilöohjannut vahvoja suorituksia ja takonut veljeksiin persoonaa. Juhanin roolin esittää ryhmäteatterin vakituiseen näyttelijäjoukkoon kuuluva Santtu Karvonen. Muut veljekset lavalla ovat vierailijoita, toki osa jo aiemminkin Ryhmäteatterissa töitä tehneitä.

Santtu Karvosen Juhani on äkkipikaisuuden perikuva. Karvonen saa hahmoonsa aimo annoksen helposti ja nopeasti harmistuvaa jääräpäätä. Kohtaus, jossa Juhani viimein oppii lukemaan on riemukas. Eero Ojalan Simeoni on sopivan eriparinen ja kuitenkin joukkoon istuva. Veljeksistä keskimmäinen Simeoni muonittaa, juopottelee ja pitää muita veljiään Herran nuhteessa. Ojala saa Simeoniinsa aidonoloisesti sitä luonnetta ja karismaa, jota muut veljekset lopulta kunnioittavat. Miro Lopperi onnistuu roolissaan vähäpuheisena Laurina. Lopperin Lauri on ulkoista habitusta myöten metsässä viihtyvä. Veljeksistä se, joka haluaa elää kaukana maailman menosta ja kiukkuisista ihmisistä. Deliriumkohtaus hiidenkivellä viittauksineen Aleksis Kiveen lyö jo hieman yli, mutta on toki ilmalentoineen näyttävä ja dramaattinen.

Ryhmäteatterin Seitsemän veljestä on raikas ja tarkkanäköinen tulkinta klassikosta. Se välittää mukanaan suomalaisuuden ydintä. Heiskasen ohjaus ja sovitus onnistuu tuomaan tähän hetkeen sopivan näkemyksen. Näkemyksen, joka tuoreudessaan puhuttelee.

Ryhmäteatteri
Aleksis Kivi – Seitsemän veljestä
Ensi-ilta Suomenlinnan kesäteatterissa 15.6.2017.

Ohjaus ja sovitus: Kari Heiskanen

Veljesten rooleissa Santtu Karvonen (Juhani), Tommi Rantamäki (Tuomas), Eino Heiskanen (Aapo), Eero Ojala (Simeoni), Mikko Virtanen (Timo), Miro Lopperi (Lauri) ja Elias Keränen (Eero).
Muissa rooleissa Mikko Hänninen, Konsta Mäkelä, Jari Nissinen, Jane Kääriäinen, Katariina Lantto, Pihla Pohjolainen, Julius Martikainen, Arto Muukka, Peter Nyberg, Alvari Stenbäck ja Lasse Viitamäki.

Lavastaja: Janne Siltavuori
Pukusuunnittelija: Tiina Kaukanen
Valosuunnittelija: Ville Mäkelä
Äänisuunnittelija: Jussi Kärkkäinen
Rekvisitööri: Mimosa Kuusimäki
Koreografi: Kirsi Karlenius
Laulunopettaja: Jussi Tuurna






keskiviikko 17. toukokuuta 2017

Toivoa on!


Ihmiskunta on vajonnut pitkään sotaan, murheeseen ja tuskaan. Pessin (Teemu Tuohimaa), tuon usein niin huolestuneen peikon ja muiden metsäneläinten täytyy yrittää selviytyä kotimetsässään parhaan kykynsä mukaan. Sitten yllättäen, kaukaa sateenkaaren tuolta puolen saapuu pieni ja hohtava Illusia-keiju (Sanna Vellava). Maailma heidän ympärillään on rankka. Edes eläinkunta ei aina ole ystävällinen heitä kohtaan.

Cirko-festivaalin ohjelmistossa Helsingin Suvilahdessa nähtiin Pirjo Yli-Maunulan koreografia ja ohjaus Yrjö Kokon Pessi ja Illusia -teoksesta. Yli-Maunulan tulkinta koostuu modernista sirkustaiteesta, tanssista ja musiikista. Tekstiä ei nyt ole. Itselleni teos on tärkeä monesta syystä. Se on ensimmäinen näkemäni teatteriesitys ja jättänyt vahvan muistijäljen Oulun Kaupunginteatterissa 70-luvun puolivälissä. Nyt Cirkossa minut valtasi lämmin tunne kaikkien katsomossa aamutuimaan istuneiden päiväkotilasten ympäröimänä.

Odotukseni olivat korkealla. Viime vuosina teosta on esitetty harvakseltaan. Yli-Maunulan teos tuo näyttämölle visuaalisesti runsaan, mystisen maailman ja onnistuu luomaan hyvin samankaltaisen tunnelman Kokon alkuperäisteoksen tekstin kanssa. Se tuntuu ihmeelliseltä ja kokemus on vaikuttava. Sanoja ei nyt tarvita. Sekä lapset että minä saamme kokea vaikuttavan tulkinnan Pessistä ja Illusiasta.

Yli-Maunulan Pessi ja Illusia puhuttelee ja koskettaa. Esitys on visuaalisesti näyttävä monella tapaa. Oulun Kaupunginteatterin pitkäaikaisen pukusuunnittelija Pirjo Valisen puvustus ja lavastus pysäyttävät ihastelemaan. Ne ovat yhtä aikaa karhean vähäeleisiä ja kuitenkin sadun maailmaan kuuluvia, kiehtovia ja yllätyksellisiä. Valisen lavastus ja puvustus hyödyntävät paperia ja pahvia taidokkaalla tavalla.


Cirko-festivaali: Pessi ja Illusia. Valokuva: Pekka Mäkinen.

Paperista ja esimerkiksi ristilukin näyttävistä pahviputkijaloista saadaan elementtejä myös Aake Oksalan äänimaailmaa. Se on muiltakin osin rikas. Uhkaava, ulkopuolisen maailman kumu ja pauhu kuuluvat tilassa. Kyösti Salmijärven ja Markus Lampelan esittämän musiikki ja Oksalan äänimaailma yhdistyvät välillä lyyrisesti.

Näyttämötilaan saadaan jännitteitä, joita teos tarvitsee ja joista mystinen tunnelma osaltaan rakentuu. Jukka Huitilan valosuunnittelu, jota maaliskuun lopulla nähtiin Helsingin Kaupunginteatterin ja Zodiakin Jemina - The Great American Show -teoksessa, luo sopivasti hämäriä, jännittäviä nurkkia ja katveita. Illusian laskeutuessa näyttämölle nähdään taidokkaasti valoilla toteutettu sateenkaari.

Tanssi- ja sirkustaiteilijaryhmä on saanut toteutettavakseen fyysisesti vaativan koreografian. He tulkitsevat sen liikekielessään voimakkaan karrikoiden. Pessi-peikon yhtä lailla vikkelä ja pehmoinen pyöreys kuin maailmaa pohtiva ajatus näkyy Teemu Tuohimaan tavassa sinkoilla ja taas äkkiä pysähtyä, pyörähdellä ja ihmetellä. Sanna Vellavan Illusian alastulo maan päälle on ihailtava suoritus. Myös Milla Virtasen ja Katri Lausjärven hämähäkit saavat liikeilmaisuunsa hämismäistä, pitkäraajaista muotoa.

Teoksen loppu on oivalta. Illusia on joutunut jäämään maan päälle, menettänyt raukka siipensäkin kavalan ristilukin hyökkäyksessä. Tulee talvi. Valisen lavastus tuo näyttämölle pitkiä valkeita papereita, joihin metsäneläimet talviunilleen kietoutuvat. Niin myös Pessi ja Illusia. Talven aikana he saavat lapsen. Kevään lopulta tullessa esiintyjät alkavat silputa papereita paloiksi ja heittelevät niitä kevätriemussaan katsomoon lapsikatsojien päälle. Ainakin omassa näytöksessäni lapset innostuivat tästä niin, että kohta he riemusta kiljuen olivat pitkin näyttämöä papereiden perässä. Näin näyttämöllä useita iloisia ja innostuneita, karvattomia ja siivettömiä uusia ihmisiä. Niin suuri määrä toivoa.

Näin teoksen osana Cirko-festivaalia 16.5.2017

Pessi ja Illusia
Ensi-ilta: 4.11.2015 Kulttuuritalo Valve, Oulu

Ohjaus, koreografia, tuotanto: Pirjo Yli-Maunula
Koreografia yhteistyössä esiintyjien kanssa: Sanna Vellava, Katja Kortström (sirkustaiteilijat), Milla Virtanen, Teemu Tuohimaa, Katri Lausjärvi (tanssijat)
Muusikot: Kyösti Salmijärvi, Markus Lampela
Valosuunnittelu: Jukka Huitila
Äänisuunnittelu: Aake Otsala
Puvustus ja lavastus: Pirjo Valinen
Assistentti: Heidi Kesti
Apulaisohjaaja: Milla Virtanen
Teoksen ideoinnissa mukana: Ilona Jäntti
Yhteistyössä: JoJo – Oulun Tanssin Keskus, kulttuuritalo Valve
Tukijat: Taiteen edistämiskeskus, Suomen Kulttuurirahasto, Wihurin rahasto, Oulun Valistustalorahasto

lauantai 6. toukokuuta 2017

Elokuvailta teatterilavalla


On perjantai-ilta. Hetki ennen Mieletön elokuvan historia -esitystä tunnelma Linnateatterin ravintolateatterissa on odottava ja kupliva. Paikalla on iloisesti jutustelevia työ- ja kaveriporukoita. Itse Linnateatterin ensikertalaisena kyselen vierustovereilta aikaisemmista Mieletön-saagan esityksistä ja saan innostuneita ja seikkaperäisiäkin selvityksiä aiemmista näytelmistä. Käyn vielä hakemassa juoman baarista ja kohta valot jo himmenevät ja sukellus elokuvaan teatterilavalla starttaa.

Ajatus elokuvan historiasta teatterinlavalla on mielenkiintoinen. Mieletön elokuvan historia teoksen on Turun Linnateatteriin käsikirjoittanut Mikko Koivusalo. Ohjaus on Kalle Lambergin. Esityksen näyttämökuva ja lavastus ovat varsin vähäeleisiä. Muutama perinteinen filmikela koteloineen ja valkokangas. Valkokangasta esityksessä hyödynnetään kuva- ja videoprojisointeihin. Niukka lavastus antaa tilaa näyttelijöille ja heidän hulvattomille hahmoilleen. Esityksen parasta antia onkin näyttelijätrion, Miska Kaukonen, Valtteri Roiha ja Linda Wiklund, vahva yhteispeli ja saumaton, kollegaa kuunteleva ja toisten näyttelijäntyötä tukeva esiintyminen.

Linnateatteri, Mieletön elokuvan historia. Valokuva: Otto-Ville Väätäinen.


Turkulaisyleisö nauttii lavalle singahtavista hahmoista, jotka parodioivat elokuvan maailmaan monella tapaa. Käsikirjoituksen varsin populaari ote aiheeseen löytää hyvin tarttumapintansa teatteriravintolan yleisöstä. Parhaimmillaan esitys ja Koivusalon käsikirjoitus ovat ironisoidessaan Suomi-filmejä eri aikoina ja kaurismäkeläistä suloista kurjuutta. Esitykseen istuu hyvin myös paikallisuus. Ei-turkulaisella osa tästä voi mennä hieman ohi, mutta selvästi se iskee nauruhermoon Turkua, sen paikallishistoriaa ja nykypäivää tunteville.

Mieletön elokuvan historia sisältää myös joukon kriittisempiä kommentteja elokuvaan ja elokuvataiteen nykytilaan. Miten onkaan mahdollista, että suurin osa elokuvista tuijotetaan nykyisin pieniltä läppärin, tabletin tai jopa kännykän ruuduilta? Voiko näin saavuttaa lähellekään saman katsomiskokemuksen kuin isolta valkokankaalta elokuvateatterin pimeydessä? Valkokangasformaattiin elokuva on kuitenkin luotu. Niin, ja miten on mahdollista, että Turunkin kokoisessa kaupungissa elokuvateattereiden määrä on romahtanut niin, ettei enää tarvita edes kaikkia yhden käden sormia niiden laskemiseen?

Näytelmän esiintyjäkolmikko, heidän välillä lähes lennosta vaihtuvat roolihahmot ja vahva hahmojen tyypittely uppoavat selvästi teatteriravintolan katsojiin. Omat odotukseni ennen esitystä olivat ehkä hieman toisen tyyppiset. Odotin käsikirjoitukselta enemmän elokuvan klassikoiden esiin nostamista ja elokuvan kultakauden laajempaa käsittelyä. Nyt ote on selvästi nykykatsojalle ja niin sanotusti suurelle yleisölle tutummissa teemoissa ja suosikkielokuvissa. Teos kyllä antaa sinänsä kattavasti kuvaa elokuvan historian kehityksestä mykkäfilmeistä aina nykypäivän erikoistehosteisiin asti. Oma ansionsa on myös esityksen vahva turkulainen sävy ja Turun rooli elokuvan historiassa pääsee teoksessa esille. Pariin tunnin esitykseen mahtuu tietysti aina vain rajallinen määrä aiheita.

Mieletön elokuvan historia tarjoilee viihdyttävän ja rentouttavan parituntisen. Teatteriravintolan yleisön poistuessa paikalta, osan vielä jäädessä nauttimaan ravintolan ja baarin antimista, on puheen sorinasta ja juuri nähdyn esityksen kommentoinnista pääteltävissä, että nauruhermoja on kutkuteltu ja erityisesti näyttelijätrion taitava työ saa kiittäviä kommentteja. Siihen on helppo yhtyä.

Linnateatteri: Mieletön elokuvan historia.
Ensi-ilta 16.3.2017, esityksiä 9.12.2017 asti. Esityksen kotisivu.
Ohjaus: Kalle Lamberg
Käsikirjoitus: Mikko Koivusalo
Rooleissa: Miska Kaukonen, Valtteri Roiha ja Linda Wiklund

maanantai 24. huhtikuuta 2017

Ilo äkisti koskettaa


Näyttelijä Eeva Soivion isoveli, 17-vuotias Juha Soivio katosi elokuussa 1989 laivamatkalla Sundsvallista Vaasaan. Matkaseurueen havainnot hänestä päättyvät noin kello yhdentoista aikaan illalla. Sen jälkeen ei mitään. Vain suuri hiljaisuus – kukaan ei osaa sanoa yhtään mitään.

Mustarastas eli kadonnut veli -esityksen jälkeen KOM-teatterin aulassa on koko joukko toisiaan halaavia ja silmäkulmiaan pyyhkiviä katsojia. Oma tuntemukseni on, että olen juuri saanut olla mukana katsomassa jotain erityistä ja elävää. On helppo aistia, että Mustarastas on koskettanut monia syvästi. Ei ihme, niin kipeiden asioiden äärellä ollaan.

Teoksen ovat käsikirjoittaneet Eeva Soivio ja Lauri Maijala. Maijala on myös ohjannut teoksen. Esityskonseptin luomiseen on osallistunut myös sen teknisestä toteutuksesta vastaava Jani Rapo.

Liikkeelle lähdetään faktoista. Käydään läpi isoveljen ja hänen kaveriensa tekemisiä Vaasa-Sundsvall-Vaasa -laivamatkalta. Alkupuolen Soivio on hiljaa koulupöytänsä äärellä. Teos pohjautuu haastatteluihin, poliisin kuulustelupöytäkirjoihin, lehtiartikkeleihin sekä Soivion aiheesta kirjoittamaan novelliin. Moniäänisen monologin henkilöt kuullaan äänitteiltä.

Sitä mukaa kun katoamisillan tietoa tulee, Soivio kiinnittää takanaan olevaan ilmoitustauluun nuppineuloilla laivamatkaan ja katoamiseen liittyviä henkilöitä, paikkoja sekä esineitä esittäviä paperinukkeja ja -kuvia. Toteutus on kaunis ja toimiva, Se korostaa sitä, miten 13-vuotias tyttö on faktatiedon äärellä sanaton. Miten viranomaisten dokumentit kertovat kaiken ja eivät kuitenkaan yhtään mitään.

Sitten Soivio alkaa puhua. Puhua siitä, miltä hänestä tuntui. Miten joka kerran puhelimen soidessa, heräsi toivo. Siitä mitä on surra, kun ei ole vainajaa. Miten paljon, paljon myöhemmin kuvittelee näkevänsä veljensä raitiovaunussa – sen 17-vuotiaan veljensä. Siitä, miten suru surraan, ja miten se lopulta äkisti muuttuu iloksi. Miten surusta voi luopua ja tilalle nousee ilo. Sanat ovat voimaannuttavia.

KOM-teatteri, Mustarastas eli kadonnut veli. Valokuva: Tomi Suovankoski

Eeva Soivion näyttelijäntyö on tuntuvan läsnäolevaa. Kun on kyse näin omakohtaisesta teoksesta, tarvitaan näyttelijäntyötä kaksin verroin lisää. Katsojat seuraavat tarkan herkeämättä, väpäjääkö käsi levysoittimella tai kostuuko silmäkulma. Vajaan puolitoistatuntinen mennään sellaisella intensiteetillä, että katsomossa lähinnä pyörryttää.

Teatteriohjaaja ja ohjaajantaiteen professori Saana Lavaste kirjoittaa tuoreessa blogikirjoituksessa Teatteritaide ja moottoripyörän kunnossapito: ”Monien teatteriammattilaisten, kuten näyttelijöiden, näytelmäkirjailijoiden ja ohjaajien, yksi tärkeimmistä työkaluista on henkilökohtaisuus. Tämä tarkoittaa kykyä tehdä tarkkoja havaintoja itsestään ja ympäristöstään ja käyttää niitä hyväkseen työssään.”

Mustarastaan toteutuksessa Soivio käyttää hyväkseen tarkkoja havaintoja perheestään ja itsestään. On vaikea kuvitella, voisiko esitys olla enää henkilökohtaisempi. Teos myös osoittaa henkilökohtaisuuden voiman teatterissa ja taiteessa ylipäänsä. Henkilökohtainen on hyvin yleistä ja koskettaa näin kaikkia.

KOM-teatterin aulanäyttämökonsepti on osoittautunut toimivaksi ja teatteri on tuonut sinne taiteellisesti kunnianhimoista ja korkeatasoista ohjelmistoa. KOM-aulassa jo nähdyt Hamletinkone ja Sotilaspoika olivat yhteiskunnallisia ja koskettivat. Nyt aulassa nähdään koskettava ja hyvin henkilökohtainen Mustarastas. Näytelmän nimi viittaa Johanna Iivanaisen esittämään (san. Sinikka Svärd) lauluun Mustarastas laulaa, joka kertoo herkällä tavalla surusta toipumisesta ja siitä luopumisesta.

KOM-teatteri: Mustarastas eli kadonnut veli
Kantaesitys 20.4.2017 KOM-teatterin aulanäyttämöllä.

KÄSIKIRJOITUS: Eeva Soivio ja Lauri Maijala
OHJAUS: Lauri Maijala
NÄYTTÄMÖLLÄ: Eeva Soivio
ÄÄNISUUNNITTELU JA JULISTEKUVA: Jani Rapo
VALAISTUS: Tomi Suovankoski