torstai 30. tammikuuta 2020

Sopivasti kreisistä Tähtisadetta-komediasta löytyy syvempiäkin tasoja

Palkitun yhdysvaltalaisen näyttelijän ja stand-up koomikko Steve Martinin käsikirjoittama Tähtisadetta (Meteor Shower) on mukavasti outo ja rajujakin käänteitä sisältävä tilannekomedia.

Esityksen on Helsingin Kaupunginteatterin pienelle näyttämölle ohjannut itsekin stand-upia tehnyt Mika Eirtovaara. Tähtisadetta onkin Eirtovaaran tyyliin sopiva käsitelleessään näennäisen arkipäisiä asioita vahvan surrealistisella otteella.

Martinin komedian teksti lähtee liikkeelle rauhallisesti, mutta alkaa pian ottaa lisää kierroksia. Perinteisen komedian kaaren tavoin henkilöt ensin esitellään ja pikkuhiljaa hahmoista alkaa paljastua yhä kummallisempia piirteitä.

Corky (Katja Küttner) ja Norm (Mikko Penttilä) ovat nimiään myöten tuiki tavallinen pariskunta. Vai ovatko sittenkään? He ovat kutsuneet mukavaan pikku kotiinsa itseensä verrattuna hyvin erilaisen tuttavapariskunnan. Kuin toiselta planeetalta, singahtavat viettelijätär Laura (Vappu Nalbantoglu) ja arrogantin oloinen Gerald (Peter Ahlqvist) viettämään iltaa ja ihailemaan ennustettua, näyttävää meteorisadetta.

Laura ja Gerald päättävät jo tullessaan provosoida isäntäparin avioliiton totaaliseen romahdukseen. Teoksen viittaukset Edward Albeen perhehelvettiklassikkoon Kuka pelkää Virgia Wolfia? käyvät ilmeisiksi. Kaikkien roolihahmojen mielten syövereistä ja alitajunnasta alkaa pian pulputa sinne hillottua tavaraa. Usein se on varsin seksuaalissävytteistä.

Vieraiden saavuttua alkaa pian tapahtua ja vähitellen oudot tapahtumat ja henkilöhahmoista paljastuvat kummallisuudet hyppäävät keskiöön. Moderniin tyyliin näytelmä sinkoilee ajassa, tarjoillen vaihtoehtoisia toteutumismahdollisuuksia illan tapahtumista. Toisen puoliajan lopun täyskäänne on kutkuttavan yllättävä.

Helsingin Kaupunginteatteri - Tähtisadetta. Valokuva: Tuomo Manninen. 

Tähtisateessa
on vinoa, osin ronskiakin huumoria ja tapahtumissa sopivan absurdeja piirteitä. Itseeni näytelmän sopiva nyrjähtäneisyys osui. Esitys viittaa alitajunnan yllättävään voimaan, ja pääparit voikin nähdä toisensa alitajuisina reflektioina. Martinin teksti sisältää myös varsin osuvia ja ironisia, yhteiskunnallisempia kommentteja. Varsinaisia one-linereita, joita roolihenkilöt tipauttelevat sinne tänne, aiheina muun muassa lääketieteen tutkimuksen rahoitus, avioliiton merkitys tai parisuhteen loputon terapointi.

Eirtovaaran ohjaus on rytmillisesti nopea ja napakka, tyylilajiin hyvin sopiva. Esitys on todella tiivis, väliaikoineen tunti kolmekymmentäviisi minuuttia ja hyvä niin, näin se säilyttää intensiteettinsä ja kiihkeässä rytmissä etenevän näytelmän väliaikakin on perusteltu.

Katja Küttner onnistuu samaan aikaan sekä fyysisellä että älykkäällä näyttelijäntyöllä luomaan Corkysta vivahteikkaan hahmon. Mikko Penttilän Norm nousee myös alun normaaliudestaan yllättävän rosoiseksi. Penttilän komediaosaaminen pääsee hyvin esille erityisesti toisella puoliajalla. Nalbantoglun Laura ja Ahlqvistin Gerald jäävät henkilöhahmoina ohuemmiksi, sellaisiksi hahmot on toki alun perin kirjoitettukin.

Helsingin kaupunginteatterin Tähtisadetta on kiinnostavan kerroksellinen komedia. Nyrjähtäneen huumorin avulla käsiteellään niin avioliittoa, naisten ja miesten asemaa kuin muitakin yhteiskunnallisia teemoja. Näyttämän tapahtumat ja henkilöhahmot naurattavat, mutta heistä voi varmasti löytää myös itsensä ja jopa oman parisuhteensa.


Steve Martin – Tähtisadetta
Ensi-ilta Helsingin Kaupunginteatterin pienellä näyttämöllä 29.1.2020

Rooleissa:
Corky – Katja Küttner
Norm – Mikko Penttilä
Gerald – Peter Ahlqvist
Laura – Vappu Nalbantoglu

Suomennos: Sanna Niemeläinen
Ohjaus: Mika Eirtovaara
Lavastus: Peter Ahlqvist Pukusuunnittelu: Elina Kolehmainen
Valosuunnittelu: Vesa Ellilä ja Paavo Kykkänen
Äänisuunnittelu: Jaakko Virmavirta
Naamiointi: Tuula Kuittinen
Dramaturgi: Sanna Niemeläinen

tiistai 5. marraskuuta 2019

Teatteri Jurkan Syleilyssä aistii lämpöä, mutta se ei puhuttele


Tommi Eronen
nähdään jälleen Teatteri Jurkan monologissa. Syleily, alaotsikoltaan puolitotuuksia pimeässä, on keski-ikäisen miehen sukellus elämäänsä, sen tärkeisiin tapahtumiin ja muistoihin. Eronen pysähtyy katsomaan elämäänsä taaksepäin. Hän on itse käsikirjoittanut selvästikin omakohtaisen, tunnelmaltaan vivahteikkaan tekstin. Monologin on ohjannut Ilari Johansson.

Monessakin mielessä eletyn elämän paikat nousevat keskiköön. Kauneimpana ehkäpä lapsuuden Luumäki ja sieltä takaisin menetettyyn Karjalaan alati kaipaava isoäiti. Saku Kaukiaisen valosuunnittelu ja videoprojisoinnit luovat kauniin taustan kesäisine koivuineen Jurkan pieneen huoneteatteriin. Kesäinen lapsuuden mökkitunnelma on käsin kosketeltavissa.

Paikoin esitys onnistuu löytämään runollisiakin polkuja ja Erosen teksti on tiivistä ja napakkaa. Syleily on itsenäinen jatkoteos Jurkassa nähtyihin aiempiin Erosen yksinpuheluihin ISÄ! 2015 ja IHMINEN! 2017. Niissä on käsitelty nimiensä mukaisesti isyyttä ja ihmisenä olemisen monia puolia aina kuoleman pelkoon asti. 

Teatteri Jurkka, Syleily. Valokuva: Marko Mäkinen.

Verrattuna aiempiin osiin Syleily on selvästi vakavampi, vaikka huumoriakin löytyy välillä esimerkiksi nuoruudessa halkopinon välistä löytyneiden pornolehtien kertomuksia ja niiden hahmoja kuvattaessa. Näissä kohdin Eronen onnistuu mainiosti tuomaan hahmoonsa nuoren hämmentyneen uuden äärellä olemisen.

Jäin kaipaamaan ISÄ! ja eritoten IHMINEN! -monologien syvällistä kepeyttä. Syleilystä tuntui jäävän uupumaan keskeinen sanoma. Ajattelin keski-ikäisenä miehenä löytäväni tästä samaistumispintaa, mutta valitettavasti se jää nyt paljolti löytymättä. Aiempiin osiin verrattuna Syleily tuntuu kaukaisemmalta ja jollakin tapaa tavoittamattomalta.

Eronen on näyttämöllä toki läsnä ja hänelle tyypillinen näyttelijäntyön intensiteetti pääsee monella tapaa oikeuksiinsa Teatteri Jurkan intiimissä tilassa. Silti jotain jää puuttumaan. Syntyy vaikutelma jollakin tavalla kesken jäävästä ja vaillinaisesta teoksesta. Syleily ei nyt lämmitä.


Teatteri Jurkka – Syleily
Ensi-ilta 16.10.2019.

Käsikirjoitus: Tommi Eronen
Ohjaus: Ilari Johansson
Valo- ja äänisuunnittelu: Saku Kaukiainen

Näyttämöllä: Tommi Eronen

sunnuntai 27. lokakuuta 2019

Tampereen Työväen Teatterin Antigone tuo Antiikin kapinnallisen oivallisesti nykyhetkeen


Antiikin klassikoita esitetään Suomen näyttämöillä harvoin. Tampereen Työväen Teatterissa nähtävä Tiina Puumalaisen sovitus ja ohjaus Sofokleen Antigonesta, (suom. Kirsti Simonsuuri), on esimerkki siitä, että antiikin tragedia 2400 vuoden takaa voidaan tehdä nykykatsojaa kiinnostavaksi tulkinnaksi. Vieläpä erinomaiseksi sellaiseksi.

Työryhmä on tuottanut materiaalia, joka on inspiroitunut myös antiikin Kreikan mytologiasta ja Sofokleen muista Theba-trilogian osista. Työtapa on vaikuttanut esityksen dramaturgiaan ja sen myös tuntee katsomossa. Katsoja aistii hyvin työtavan, työryhmän omistautumisen ja kokeilun kautta löytyneen persoonallisen ja vahvan ilmaisun.

Näistä aineksista Puumalainen on ohjannut rytmillisesti tarkan ja napakan, väliaikoineen parituntisen esityksen. Teppo Järvisen lavastus ja Puumalaisen ja Järvisen naamiot tukevat tulkinnan selkeyttä ja kirkasta, myönteisellä tavalla paljasta ja pelkistettyäkin otetta klassikkoon. Järvisen oivaltava puoliesiripun käyttö ja lähes minimalistiset, moneen tehtävään näyttämöllä taipuvat puulaatikot luovat esitykseen tiukkaa muotokieltä. Sami Rautanevan valaistus täydentää tunnelman ja luo myös huikeita varjoja näyttämölle.

Antigone on rakenteeltaan puhdas Antiikin tragedia. Se keskittyy yhteen paikkaan Thebaan ja kuvaa yhden, traagisen tapahtumasarjan. Näytelmä lähtee liikkeelle veljessodan lopulta. Oidipuksen pojat Eteokles ja Polyneikes ovat kuolleet. Poikien eno, nykyinen kuningas Kreon, (Pentti Helin) kieltää hautaamasta Thebaa vastaan nousseen Polyneikeen ruumista. Hän määrää kuolemanrangaistuksen jokaiselle, joka yrittää tätä.

Kuolleiden soturien sisaret, Antigone (Heidi Kiviharju) ja Ismene (Petra Ahola) tapaavat yöllä. Antigone haluaa haudata Polyneikeen ja nousta näin kuningasta vastaan. Ismene yrittää estellä sisartaan. Seuraavana päivänä vartijat paljastavat kuninkaalle, että Polyneikes on haudattu ja he ovat saaneet Antigoneen kiinni tästä. Kreon hurjistuu ja vaatii sekä Antigoneen että Ismenen surmaamista.

Tampereen Työväen Teatteri, Antigone. Valokuva: Ida Stenros.

Nuori vihainen tyttö, joka haluaa muutosta ja nousee vallanpitäjiä vastaa kuulostaa hyvinkin ajankohtaiselta. Antigoneen hahmossa asettuvat vastakkain toisaalta lainkuulijaisuus ja hallitsijan tahdon kunnioittaminen ja toisaalta rakkaus omaa veljeä kohtaan ja halu haudata hänet kunniallisesti. Näytelmän teemat löytävät vertaisensa nykyhetkestä oivallisesti.

Kreonin maskuliinisen jääräpäistä valtaa vastustava nuori nainen, Antigone on hyvin tunnistettavissa esimerkiksi nykypäivän #metoo -kampanjasta tai Greta Thunbergin ilmastonmuutoksen vastaisesta toiminnasta. Samoin Kreonin ylimielinen, patriarkaatin valtaan järkähtämättömästi takertuva hahmo näyttäytyy yhtä hyvin nykyajan autoritäärisissä vallanpitäjissä. Valtavan ajankohtaisissa teemoissa näytelmä siis liikkuu.

Heidi Kiviharju saa päähenkilö Antigonen hahmossa mainiosti näkymään nuoren naisen uhmakkuuden ja ehdottomuuden. Toisaalta Kiviharju onnistuu tuomaan hahmoonsa myös herkällä tavalla päähenkilön mielenmaisemaa ja pohdintaa rakkaudesta omia veljiään kohtaan, jopa koko ihmisyyden mietiskelyä.

Pentti Helinin kuningas Kreon on toksisesti maskuliininen jääräpää ja hän onnistuu tulkitsemaan myös tuhoon johtavien ratkaisujen tuottaman tuskan ja kauhun. Samuli Mujeen mainion lupsakka vartija tuo esitykseen mukavasti pientä koomisuutta, siinä missä Jari Aholan  riipaisevasti tulkitsema Antigoneen kihlattu Haimon tuo siihen näytelmän traagisimpia hetkiä menettäessään rakkaimpansa.

Sofokles – Antigone
Ensi-ilta Tampereen Työväen Teatterin Eino Salmelaisen Näyttämöllä 15.10.2019.

Sovitus ja ohjaus: Tiina Puumalainen
Lavastussuunnittelu: Teppo Järvinen
Naamioiden ja pukujen suunnittelu: Tiina Puumalainen ja Teppo Järvinen
Valosuunnittelu: Sami Rautaneva
Äänisuunnittelu ja sävellys: Niklas Vainio
Videosuunnittelu: Sami Rautaneva ja Teppo Järvinen
Kampauksien ja maskeerauksien suunnittelu: Pepina Granholm

Näyttämöllä: Heidi Kiviharju Petra Ahola, Pentti Helin, Kristiina Hakovirta, Jari Ahola, Jaana Oravisto, Samuli Muje, Janne Kallioniemi

keskiviikko 16. lokakuuta 2019

Kaunis ja julma Lokki

Anton Tšehovin Lokki on vangitseva teos. Tulkinnan klassikosta on Kansallisteatteriin ohjannut ja sovittanut Anne Rautiainen. Rautiaisen käsialaa oli myös kaksi vuotta sitten Kansallisessa nähty Bulgakovin romaaniin pohjaava loistava Mestari ja Margarita. Hän on myös ohjannut Kuopion Kaupunginteatteriin Frida Kahlon elämästä kertovan teoksen Frida sekä García Lorcan Bernarda Alban talon. Kaikkia teoksia yhdistää vahva visuaalisuus.

Näytelmän tarina lähtee liikkeelle siitä, kun kuuluisa näyttelijä, Irina Nikolajevna Arkadina (Maria Kuusiluoma) on saapunut veljensä Pjotr Nikolajevitšin (Vesa Vierikko) maalaiskartanoon, mukanaan rakastajansa, kirjailija Boris Aleksejevitš Trigorin (Jussi Lehtonen). Paikalla ovat myös niin hänen poikansa Konstantin (Miro Lopperi) kuin muita paikallisia tuttavia kesäpaikan naapurista.

Konstantin on kirjoittanut kokeellisen teatteriesityksen, jota kokoonnutaan katsomaan joukolla. Äiti tyrmää poikansa teoksen käsittämättömänä tekeleenä, suututtaen Konstantinin pahanpäiväisesti. Ensimmäinen näytös esittelee myös teoksen keskiössä olevat rakkaussuhteet ja kolmiodraamat.

Lokki käsittelee äidin ja pojan suhdetta armottoman tarkkanäköisesti. Samalla, lähes kliinisellä katseella, se tarkastelee myös muiden henkilöiden keskinäisiä suhteita. Nämä Tšehovin ikään kuin suurennuslasin alle nostamat ihmissuhteet ja niiden tarkkanäköinen analyysi tekevät Lokista klassikon. Lokki on varmasti myös yksi niistä teoksista, joissa varsinaisen tekstin ohella alatekstillä eli sillä, mitä jätetään sanomatta, on keskeinen merkitys. Näytelmän henkilöhahmot keskustelevat keskinäisistä suhteistaan harvoin suoraan, vaan pikemminkin puhuen asian ympäriltä, menemättä asiaan.

Rautiainen on saanut omalla visuaalisuutta ja fyysistä näyttelijäntyötä painottavalla tulkinnallaan teokseen annoksen lisää riipaisevuutta. Roolihahmoista pystyy Rautiaisen käsittelyssä aistimaan herkkyyttä ja elämän mukanaan tuoman katkeruuden ja pettymyksenkin läpi nousevaa kaipuuta. Kaipuuta paremmasta elämästä rakastetun vierellä. Traagista on, ettei rakkaus osu kohdilleen oikein kenellekään, vastarakkaus jää saamatta.

Kansallisteatteri, Lokki. Valokuva: Tommi Mattila.

Anton Tšehovin Lokin yksi mielenkiintoisimmista ratkaisuista on, että Tšehov kirjoitti näytelmän kaikkein dramaattisimmat tapahtumat tapahtuviksi näyttämön ulkopuolella, katsojilta piilossa. Tätä asetelmaa Anne Rautiainenkin hyödyntää oivaltavasti. Sekä ensimmäinen että toinen puoliaika alkavat kohtauksilla, joissa ikään kuin kerrotaan teoksen henkilöhahmojen maailmasta itse näyttämötapahtuminen jälkeen.

Rautiaisen tulkinta Lokista saa jo heti alussa kylmät väreet kulkemaan lävitseni. Teoksen tunnelma on hienoviritteinen ja sen jättämä katsomiskokemus on yhtä aikaa riipaiseva ja visuaalisuudessaan kaunis.

Koko teoksen avaa sävellys Alfonsina y el mar (säv. ja san. Ariel Ramírez ja Félix Luna). Espanjaa taitamattomille Rautiainen on suomentanut laulun sanat käsiohjelmaan. Jyrki Koskelon toimittama käsiohjelma taustoittaa muutenkin mainiosti teosta ja Lokin esityshistroriaa. Alfonsina ja meri toimii Rautiaisen tulkinnassa ikään kuin ennalta nähtynä epilogina.

Samaa epilogimaista asetelmaa on myös toisen puoliajan alussa Emmi Parviaisen viiltävästi espanjaksi tulkitsemassa Historia de un amor (säv. ja san. Carlos Eleta Almarán) -laulussa. Molemmat riipaisevat laulut saavat katsojan miettimään, mitä näytelmän hahmoille tapahtuukaan, kun itse esitys päättyy.

Jos Rautiaisen Kolumbiassa viettämä aika kuuluu espanjankielisissä musiikkivalinnoissa, näkyy hänen monipuolinen nukke- ja varjoteatteritaustansa upeassa visuaalisuudessa. Miten hieno on kohtaus, jossa Emmi Parviaisen herkästi tulkitsema Mašan varjo syleilee Konstantin Gavrilovitšia näyttämön takaseinässä! On hienoa nähdä, miten omaäänisen ohjauskielen Rautiainen on kehittänyt hyödyntäen kokemustaan ja monipuolista osaamistaan.

Ja miten loistava Tšehov-tulkitsija on Emmi Parviaisesta Kansallisteatterissa kehittynyt! Muutaman vuoden takainen Vanja-enon Sonja ehkäpä mieliinpainuvimpana. Lokissa Parviainen onnistuu tulkitsemaan epätoivoisesti rakastuneen Mašan herkkävireisesti ja luo herkän ja vereslihalla olevan nuoren naisen koskettavasti.

Maria Kuusiluoma juhlii 25-vuotiasta näyttelijän uraansa Irina Nikolajevnan roolissa. Kuusiluoma tekee tarkkaa työtä ja saa virittelyä hahmoonsa kylmäkiskoisen ja omahyväisen äidin, joka ei näe poikansa tilannetta ja tuskaa.

Lokista tekee kokonaistaideteoksen sen vahva visuaalisuus. Ville Toikan kaihoa ja jopa tuskaa ilmentävä valosuunnittelu ja Katri Renton oivalta, järven rannan laitureita hyödyntävä lavastus korostavat näytelmän teemaan kohtaamattomuudesta. Vaikka laiturit voisivat antaa mahdollisuuden kohdata toinen ihminen läheltä ja suoraan, onnistuvat teoksen hahmot aina vain kiertämään toisensa ja väistämään realiteetit. Lokin ihmisten loputon kaipuu on julmaa katsottavaa.

Anton Tšehov – Lokki
Ensi-ilta Kansallisteatterin pienellä näyttämöllä 18.9.2019

Rooleissa: Aksa Korttila, Maria Kuusiluoma, Jussi Lehtonen, Esa-Matti Long, Miro Lopperi (TeaK), Pirjo Määttä, Mika Piispa, Emmi Parviainen, Taisto Reimaluoto ja Vesa Vierikko

Ohjaus ja sovitus: Anne Rautiainen
Suomennos: Jalo Kalima
Lavastus: Katri Rentto
Pukusuunnittelu: Saija Siekkinen
Koreografia: Jenni Nikolajeff
Valosuunnittelu: Ville Toikka
Äänisuunnittelu: Esa Mattila
Videosuunnittelu: Pyry Hyttinen
Naamioinnin suunnittelu: Laura Sgureva-Cox

maanantai 14. lokakuuta 2019

Ruusuruoskan suloisen outo sivallus


Teatteri Takomon Ruusuruoskan katsomisohje voisi kuulua ”Istu alas, rentoudu ja anna katsomiskokemuksen viedä mennessään”.

Tässä on esitys, josta saa eniten irti heittäytymällä sen vietäväksi, antautumalla sille, mitä tarjoillaan. Ja totta vieköön, tällä reilun puolentoista tunnin ”lennolla” katsojille tarjoillaan todella kiinnostavan kummia juttuja.

Läpi esityksen, eräänlaisena väljänä teemana, käydään läpi ruusun kulttuurihistoriaa. Yksikään kukkalajikkeista ei taatusti kanna yhtä paljon kulttuurisia merkityksiä kuin ruusu. Esa Kirkkopellon ohjaus tarjoilee osan tuosta historiasta näyttämöllä, ja niin hienopiirteisin nyanssein, ettei voi kuin ihmetellä.

Kirkkopellon teos pohjaa Alpo Jaakolan (1929-1997) vuonna 1965 piirtämään sarjakuvaan Ruusuruoska. Näyttämösovituksessa on jotain yhtä kumman kiehtovaa kuin sarjakuvassa; kaikki istuu suomalaiseen sielunmaisemaan kuin äitienpäiväruusu.

Jokin syvä ristiriita esityksessä on. Kauneimmista punaisista terälehdistä, pahimpaan piikkiin. Sen Kirkkopellon tulkinta onnistuu pistämään tajuntaan hämäävän ovelasti. Läsnä ovat suloiset terälehdet, mutta yhtä lailla nuo kirotut piikit. 

Teatteri Takomo - Ruusuruoska. Valokuva: Mitro Härkönen.

Välillä katsoja viedään Ruusuruoskan kielellisiin kiemuroihin Sofia Smedsin taidokkaiden laulusoolojen kautta. Välillä taas Joanna Haarttin ilmaisema ruusun tuoksu typerryttää tainnoksiin. Teosta leimaakin jatkuvassa muutoksessa virtaaminen, aina uuteen taipuminen ja uuden luominen. Gertrude Steinin sanoin, ”Ruusu on ruusu on ruusu on ruusu".

Koko näyttelijäjoukko (Joanna Haartti, Joonas Heikkinen, Minna Hokkanen, Sofia Smeds ja Auvo Vihro) venyy jatkuvasti uusiin hahmoihin, tätä muuntumista seuraa lähinnä positiivisen hämmennyksen vallassa, samalla ihmetellen ja ihaillen. Tuo jatkuva toisto luo siis todellakin uutta.

Esityksessä kuultavan musiikin on valinnut Eero Palviainen, ja siinä lennetään yhtä lailla 1400-luvulla kuin 1980-luvulla. Hän myös musisoi lavalla erilaisilla soittimilla, ja muun muassa luuttu sopii teoksen maailmaan.

Jotain hyvin mystistä esityksessä on.

Esityksen aikatasot liikkuvat lopulta kuitenkin vain siinä, mitä ruususta on historiallisesti sanottu. Hyvä niin, siinäkin on tarpeeksi. Ruusuruoskan jälkeen olo on sopivasti hämmentynyt ja ennen kaikkea utelias. Esityksen nähtyään on varmaa, että ruusuja näkee ympärillään hetken aikaa yllättävän paljon.

Ruusuruoska on Teatteri Takomon ja Tampereen Työväen Teatterin yhteistuotanto.

Ruusuruoska
– Ensi-ilta Teatteri Takomossa 20.9.2019.

Ohjaus: Esa Kirkkopelto
Tekstit: Mika Rättö
Dramaturginen neuvonantaja: Pauliina Hulkko
Näyttelijät: Joanna Haartti / Takomo, Joonas Heikkinen / Takomo, Minna Hokkanen / TTT, Sofia Smeds / Näty ja Auvo Vihro / TTT
Musiikki: Eero Palviainen
Lavastus: Mikko Hynninen ja Sanna Levo
Pukusuunnittelu ja tarpeisto: Sanna Levo
Valo- ja äänisuunnittelu: Mikko Hynninen

perjantai 11. lokakuuta 2019

Pasi Lampelan ohjaus Molièren Don Juanista muistuttaa jälleen kerran klassikoiden erinomaisuudesta

Teatteriteema veti minutkin tänä vuonna Turun kirjamessuille. Olimme jo hyvissä ajoin päättäneet teatteribloggari Katrin (Paljon melua teatterista) kanssa mennä yhdessä katsomaan Turun kaupunginteatteriin Molièren Don Juania. Turussa päätimme myös kokeilla dialogiarvion kirjoittamista. Tässä tulos. Selvyyden vuoksi omat osuuteni teksistä on kursivoitu.

Pasi: Aloitan siitä, mistä pidin esityksessä. Molièren teksti ja Arto af Hällströmin suomennos ovat kyllä käsittämättömän upeat. Teksti elää yhtä aikaa koomisena ja syvällisenä, kauniina ja rivona. Säkenöivää dialogia ja terävää, psykologisesti tarkkaa pohdintaa seuraa lumoutuneena. Don Juanin (Eero Aho) holtiton, röyhkeydessään käsittämätön ja itsekyydessään karmiva päähenkilö nautiskelee hedonistisesti ja taas toisaalta kapinoi kaikkea sovinnaisuutta vastaan, tekopyhyyden sumun ympäröimänä. Molièren teksti on syvällinen ja samalla todella inhimillinen.

Minuun kolahti Pasi Lampelan Don Juan -tulkinnan dekadentti ja osin groteski näyttämökuva ja yleistunnelma. Markus Tsokkisen lavastus loi teokseen omanlaisensa maailman. Sen taidokkuus on ehkä lopulta siinä, miten se varsin vähäeleisesti onnistuu piirtämään näyttämölle rappion tunnelmaa. Näyttämöllä nähdään pullorykelmiä, WC-istuin, nuhruinen kylpyamme ja roiskeiset seinät.

Kiinnostavaa kuulla Katri, mistä sinä erityisesti pidit tai et pitänyt esityksessä.


Katri: Minäkin pidin kokonaisuudesta paljon. Välillä teksti rönsyää ja välillä se on napakkaa, mutta aina niin kovin inhimillistä. Eero Aho nyt on aina (no ainakin melkein) aivan loistava, mutta nyt minua hieman häiritsi niin hänen, kuin muidenkin näyttelijöiden, groteskius ja överiys. Vaatiiko Moliere tämmöistä ylivetämistä? Emmekö me muuten oivalla hänen tekstiään ja sen huumoria? Muutama vuosi sitten Kansallisteatterin Luulosairaassa oli vähän samaa fiilistä eli kaikki meni niin yli, että se jo hieman häiritsi katsomiskokemusta.

Näin tästä muutama vuosi sitten version Lontoossa, ja se toimi oikein hyvin ilman tämänlaista ylivetämistä. Toki David Tennant on hyvin erilainen näyttelijä kuin Eero Aho (pidän molemmista hurjan paljon) mutta ehkä se oli modernimpi versio aiheesta (nimenäkin Don Juan in Soho). Okei, Don Juan on hahmona röyhkeä ja rietas, sellainen moderni kaikki-tänne-mulle-heti-nyt hedonisti, ja siten myös oivallisesti 2000-luvulle sopiva. Ja ah miten se Mozartin Don Giovanni-musiikki sopi taustalle oivallisesti. Josta pääsenkin aasinsillan kautta kehumaan loistavaa tuubistia Kari Liljaa! Mikseivät useammat ohjaajat hyödynnä tuubaa teatterisoittimena? Ihan parasta!

Naiset jäävät tässä hieman sivuosaan. Ehkä se on tarkoituskin, koska eiväthän naiset sinällään ole Don Juanille tärkeitä, kertakäyttökulutusta varten vaan. Miten sinä tämän koit Pasi?

P: Niin. Kyllähän Don Juan on selkeästi kahden miespääosan näytelmä ja naisroolit jäävät pakostakin hieman sivuosaan. Eipä silti, Riitta Salmisen Charlotta ja Minna Hämäläisen Mathurine olivat Don Juanin pyörityksessä mainiosti tehdyt maalaisneitoset. Samoin Hämäläisen Dona Elvira, Don Juanin vaimo, oli varsin hyytävä roolihahmo katkerana ja kostonjanoisena, petettynä naisena.

En Katri malta olla kommentoimatta mainitsemaasi Eero Ahon näyttelijäntyötä, joka tosiaan liikkuu vahvasti överiosastolla tai näyttäytyy ylivetämisenä kuten mainitsit. Ahon tapa rakentaa päähenkilö toi dekatentteja elementtejä Don Juanin hahmoon ja korosti kaikki auktoriteetit ja instituutiot hylkäävää, hälläväliä asennetta. Don Juan kapinoi vanhempiaan, uskontoa ja avioliittoa, oikeastaa kaikkia moraalisesti järjestäytyneen yhteiskunnan instituutioita ja arvoja vastaan. Kun sitten hänen rietastelujensa tuloksena hän saa kimppuunsa arvostelijat, Don Juan turvautuu tekopyhyyteen. Tämän Aho onnistuu tuomaaan roolihahmoonsa ehkä juuri groteskin, ylivetävän ilmaisun kautta varsin hyvin.

Itse pidin todella paljon Hannes Suomisen palvelijahahmo Sganarellesta. Nauttivan rytmillisesti tarkkaa ilmaisua, jossa oli kepeyden tuntu. Suomisen roolityö tavoittaa osuvasti Sganarellen äkkipikaisen ja isäntänsä kanssa herkästi debattiin heittäytyvän palvelijan luonteen.
 

Yksi esityksen onnistuneista puolista on myös sen rytmitys. Lampela on ohjannut tulkinnan napakaksi ilman, että se on kuitenkaan liian kiivas tai huohottava. Kohtaukset etenevät hyvärytmisesti. Me näimme esityksen kuukausi ensi-illan jälkeen ja se oli ilmeisesti hieman jo tiivistynytkin. Oletko Katri samaa mieltä?


Turun kaupunginteatteri, Don Juan. Valokuva: Otto-Ville Väätäinen.


K: Kyllä Aho toi siihen oivallisesti näkymään sen tekopyhyyden! Ja ehkä tämä tyyli istui kokonaisuuteen sopivasti. Ja jotenkin se katsojien kanssa flirttailu oli hauska lisä. Samaa mieltä olen Hannes Suomisen roolista! Aivan pistämätön esitys. Samaan aikaan herransa toimille silmiään pyörittelevä ja sitten myös tämän oikkuja miellyttävä. Sopiva vastavoima Don Juanin elostelijamaisuudelle. “Mikä hirvittävä mies - mutta elettävä se on meikäläisenkin” tiivistää tämän mielipiteen varmaan hyvin.

Kimmo Rasila oli oivallinen herra Dimanche, joka tulee perimään velkojaan. Miten näpsäkästi Don Juan tämänkin onnistuu kyöräämään ulos ovestaan. Pidin myös Markus Ilkka Uolevin Pierrotin ilmeikkäästä ja runsaseleisestä roolista. Ja ihanaa nähdä viime vuoden lopussa teatterista eläköitynyt Petri Rajala taas lavalla!! Tämän miehen näyttelemistä on aina ilo katsoa.

Tuomas Lampisen pukusuunnittelu on myös hyvin onnistunutta musta-valkoisessa maailmassaan. Syntistä nahkaa, ihanat pitkät saappaat, samettia. Ajatukset pyörivät dekadentteihin seksiklubeihin (missä Don Juan varmaan vierailisi mielellään). Rappiofiilistä täydensi hyvin kasvoilta rapistuvat ihomaalit. Lisäbonus ruttonaamareista!

Don Juan ei kadu mitään, ei edes lopussa. Onko hän niin läpikotaisin turmeltunut ettei mikään tunnu missään?

P: Kyllä. Karmivaa Don Juanin hahmossa on, että hän haluaa kapinoida valtaapitäviä vastaan ja luisuu itse samaan, tuhoavaan vallankäyttöön, joka särkee kaikki yksilöt hänen ympäriltään. Lampisen pukusuunnittelu tosiaan istui hyvin tyyliin ja teoksen rappiomaisemaan. Ahon ulkoinen habitus elostelijana sai lopullisen silauksen maskista ja puvustuksesta. Niin kuin Katri mainitsit, Aho saa oivallisella neljännen seinän rikkomisella ja flirtillä yleisön kanssa Don Juaniin vielä lisäannoksen imelää riettautta.

Ei voi kuin taas todeta, että klassikoissa on voimaa ja ne kestävät läpi vuosisatojen. Molièren Don Juan on niin vahvan yleisinhimillinen ja molemmat päähenkilöt psykologisesti niin hienovaraisen aidoiksi rakennettuja, että se kantaa yhä nykyhetkessäkin vahvasti. Lampela on tehnyt erittäin onnistuneen tulkinnan ja saa klassikon elämään näyttämöllä.


K: Kyllä vaan, klassikko on klassikko ihan syystä. Ja vaikka tämä jätti hetkittäin hämmentyneen olon niin silti vahvaa ja hienoa teatteria. Ymmärrän hyvin miksi Turun kaupunginteatterin Don Juan on ollut suosittu ja paikkoja vaikea saada. On myös hyvä että tila on riittävän intiimi; suuremmalla näyttämöllä tämä ei toimisi vastaavasti. Onneksi keväälle on lisäesityksiä tarjolla!

Kiitos Katri tästä dialogibloggauksesta! Tätä oli kiva kirjoittaa. 

Turun Kaupunginteatteri – Don Juan
Ensi-ilta 6.9.2019 Pienellä näyttämöllä.

Teksti: Molière
Suomennos: Arto af Hällström
Sovitus: Pasi Lampela 2018
Ohjaus: Pasi Lampela
Lavastussuunnittelu: Markus Tsokkinen
Pukusuunnittelu: Tuomas Lampinen
Äänisuunnittelu: Tuomas Rissanen
Valosuunnittelu: Jarmo Esko
Naamioinnin suunnittelu: Anna Kulju