keskiviikko 27. joulukuuta 2017

Kun järki ei enää riitä – onko ympäristötuhon äärellä toivoa?


Ihmisen vaikutus ympäristöönsä, saastuminen ja ilmastonmuutos ovat aikamme keskeisimpiä ja samalla vaikeimmin ratkaistavia ongelmia. Aihepiirin käsitteleminen kaiken kattavasti ja tyhjentävästi tuntuu lähes mahdottomalta. Toinen Ylioppilasteatterin uusista taiteellisista vastaavista, Hannes Mikkelsson on yhdessä työryhmänsä kanssa tarttunut vaikean ja kunniahimoiseen aiheeseen.

Hyvä niin, sillä näyttämöillä ei ole nähty liikaa aihepiiriä käsitteleviä teoksia. Samaa aihepiiriä on viimeksi käsitellyt Tommi Kainulaisen ohjaus Eikä kukaan meitä enää etsi Teatteria Siperiassa keväällä 2017. Sisarukset Anni ja Hannes Mikkelsson luotsaavat nyt Ylioppilasteatteria. He ovat jo aiemmin käsitelleet ympäristöaiheisia teemoja perustamassaan Meriteatterissa.

Mikkelssonin ohjaus Järkeni ei riitä kysyy ja ihmettelee. Tekijät eivät yritä rakentaa esityksestä kaiken kattavaa vastausta valtaviin ongelmiin, vaan välittävät katsojille työryhmän vaikutelmia, kokemuksia ja ajatuksia aiheesta.

Ensimmäinen puoliaika alkaa kysymällä, haluaako ja kykeneekö edes enää olemaan ihminen kaiken ympäristön tuhoutumisen keskellä. Kun ihmiskunta hukuttaa luonnon, maapallon meret ja siinä samalla itsensä muovijätteeseen. Teoksen alkupuoli saa lähes dystopian piirteitä, niin hurjia sävyjä muovisaasteen keskeltä ilmestyvät yksilöt ja heidän mietteensä ympäristön tuhoutumisesta nostavat esiin. Yhteiskunnassa puheita ja jopa osaamista ongelmien ratkaisuun olisi, mutta käytännön teot huutavat poissaolollaan.

Yksilön ja pienempien yhteisöjen tasolla ympäristön tila ja ilmastonmuutos toki otetaan vakavasti, mutta arkipäivän tekojen ja arvojen välillä on usein ristiriita. Ristiriita, joka kumpuaa osaltaan myös yksilön arvojen ja ympäröivän yhteiskunnan rakenteiden valinnoille asettamasta ristiriidasta.

Esityksen toinen puoli haluaa löytää ratkaisuja. Kuvitellaan tulevaisuutta ja yhteisöllistä vastuuta maailmantilasta. Lähestytään jo utopiaakin, vaikka toisaalta löydetään ratkaisumahdollisuuksia yhteisöllisyyden voimasta. Näyttelijäjoukko lavalla pohtii, mitä voisimme oppia luonnosta ja sen suojelusta niin eläimiltä kuin menneiltä sukupolvilta.

Yllättävän lähellä menneisyydessä on aika, jolloin kaikkia kulutushyödykkeitämme ei pakattu muoviin. Aika, jolloin lähellä tuotettu ruoka ostettiin lähikaupasta pakkaamattomana irtotavarana Helsingissäkin ja jolloin kulutus ei aiheuttanut valtavaa hiilijalanjälkeä ja loputonta jätevuorta.

Ylioppilasteatteri, Järkeni ei riitä. Valokuva: Veera Konsti.

Järkeni ei riitä
-teoksen dramaturgia on kollaasimainen, mikä on osaltaan tulosta teoksen toteuttamistavasta ja työryhmän harjoitusprosessista. Tekijäryhmä on voinut tuoda omakohtaisuuttaan lavalle työpajamuotoisessa prosessissa. Välillä se näkyy kohtausten irrallisuutena, mutta toisaalta Mikkelsson onnistuu ohjauksellaan kutomaan kohtaukset ajatusta eteenpäin kuljettaviksi ja toisiaan täydentäviksi kommenteiksi.

Mimma Tuomisalon lavastus on vaikuttava. Muoviroskan määrä ahdistaa. Se nostaa katsojan tajuntaan niin valtamerten tilan kuin kaikenlaisen muovisaasteen ja mikromuovin määrän merissä. Toisaalta Veera Konstin puvustus luo muovista näyttävän outoja asuja ja tuo teoksen alkupuoleen osaltaan ympäristötuhon tuskaa. Tuomisalon lavastus rakentaa toisen puoliajan intiimiä ja yhteisöllistä tunnelmaa. Näyttelijät pystyttävät vaalean teltan, jonka suojissa voidaan pohtia ympäristön kannalta parempaa tulevaisuutta.

Valosuunnittelun tehnyt Valtteri Halonen tuo Ylioppilasteatterin studioon niin muovikaatopaikan uhkaavaa ja tummaa hämärää kuin toivon intiimiä valoa ikiaikaisen teltan sisään. Halosen taidokasta ja rauhallista valosuunnittelua on nähty Ylioppilasteatterissa aiemmin muun muassa Kukin-teoksessa vuonna 2015.

Ylioppilasteatterin uudet jäsenet pääsevät näyttämään osaamistaan Mikkelssonin Järkeni ei riitä -esityksessä niin fyysisen ilmaisun, liikekielen kuin puheen ja äänenkäytön kautta. Kokemuksia ympäristöstä ja metsästä tulkitaan myös laulun avulla. Näyttelijäryhmän ilmaisun monipuolisuus tekee vaikutuksen. Heistä pystyy aistimaan yhteisöllisen ja kokeilevan työtavan tuoman yhteen hitsautuneisuuden, jossa kaikilla on riittävästi tilaa ilmaisulleen.

Järkeni ei riitä on äärimmäisen tärkeä ja puhutteleva esitys. Vastauksia se ei tuputa tai yritä pakottaa. Sitäkin enemmän katsoja jää miettimään maapallon ja ympäristön uhkakuvia ja mahdollisuuksia. Tulevaisuutta ja ratkaisujen avaimia.

Hannes Mikkelsson ja työryhmä: Järkeni ei riitä
Ensi-ilta Ylioppilasteatterin studiossa 25.11.2017. 


Ohjaus: Hannes Mikkelsson
Apulaisohjaus: Milka Rasimus
Tekstimateriaalit ja dramaturgia: Leena Kuusisto, Kaisa Lundán ja työryhmä
Valosuunnittelu: Valtteri Halonen
Äänisuunnittelu: Vili Pääkkö
Lavastus: Mimma Tuomisalo
Puvustus: Veera Konsti
Maskien suunnittelu: Nea Kujala
Tuotanto ja markkinointi: Deniz Kaya

Näyttämöllä: Sami Harjula, Mona Huczkowski, Ksenia Lelouch, Paula Markkanen, Teemu Nieminen, Heikki Nousiainen, Jasir Osman, Kaisla Puura, Inkeri Raittila ja Saga Sormunen.


perjantai 8. joulukuuta 2017

Käpälä otsassa ja korva koipena – Masennuskomedian riemukkaan inhimilliset virhekappaleet


Masennuskomedia Kansallisteatterin Pienellä näyttämöllä on pieni suuri näytelmä tärkeistä aiheista. Se kertoo koskettavasti päähenkilönsä Eeva Ahosen (Pirjo Luoma-aho) kautta työuupumuksesta, masennuksesta ja nykyisen työelämän rusentavista vaatimuksista. Vakavan kuuloista aihepiiriä käsitellään hurtin huumorin keinoin. Monelle niin työssäkäyvälle kuin vaikkapa mielenterveyskuntoutujalle tai heidän omaisilleen näytelmä on puhutteleva ja aitoudessaan koskettava. Silti Masennuskomedia saa suupielet kohoamaan ja nauru katsomossa tarttuu.

Näytelmän ovat kirjoittaneet Kirsikka Saari ja Jenni Toivoniemi Mari Rantasilan alkuperäisidean pohjalta. Rantasila on myös ohjannut teoksen. Rantasilan ohjaus rytmittää sujuvan ja paikoin nasevan dialogin toimivaksi näyttämötulkinnaksi. Saaren ja Toivoniemen kielellisesti rikas käsikirjoitus vilisee liike-elämän ammattislangia ja sivaltaa terävästi myös niin sote-uudistusta, downsiftailua kuin startup-pöhinää. Masennuskomedian suola löytyy sen oivaltavasta huumorista. Se on kieltämättä välillä mustaa ja hirtehistä, mutta osuu varmasti monen katsojan omaan kokemusmaailmaan.

Luoma-ahon oivallisesti tulkitsema päähenkilö, Eeva Ahonen, on bisnesnainen uransa huipulla. Äkkiarvaamatta iskevät työuupumus ja masennus. Hän ei olisi ikinä voinut kuvitella löytävänsä itseään mielenterveyskuntoutujien laahustavasta joukosta. Työkeskuksessa oravanpyörästä sivuun luisuneet kuntoutujat yrittävät sopeutua takaisin normielämään. Päähenkilön on mahdotonta hypätä sivuun edes uupuneena ja pian hän alkaakin järjestellä uuteen uskoon työkeskuksen kannattavuutta, asiakasrajapintoja ja ydintehtävälähtöisyyttä.

Kansallisteatteri, Masennuskomedia. Valokuva: Mitro Härkönen.

Päähenkilön ja työkeskuksen arjesta löytyy sekä hersyvää tilannekomediaa että syvempää yhteiskunnallista analyysia nykytyöelämän kuluttavuudesta ja sen lähes mahdottomista vaatimuksista. Tekstin tasolla teoksen mehevimpiä hetkiä koetaan Eevan ja hänen poikansa Mikan (Arttu Kapulainen) sanaillessa sukupolvikuilun vastakkaisilla reunoilla työstä ja sen merkityksestä yksilölle sekä ylipäänsä keski-ikäisen ja nuoren erilaisista elämänarvoista ja -valinnoista.

Katri Renton lavastus on yksinkertaisen oivalta. Näyttämö jäsentyy toisella laidalla Eevan kodin sohvaksi, jossa masentunut ja uupunut päähenkilö nappailee tabuja ja toisaalta taas työkeskuksen verstaaksi, jossa ommellaan päähenkilön tuottavuusopein yksilöllisiä pehmopupuja. Etu- ja keskinäyttämö jäävät kohtaamisten tilaksi. Takanäyttömöltä tilanteita tarkkaillee suuri jänö. Inhimillisesti hieman virheellisenä tekeleenä, käpälä otsassa ja korva koipena…

Pirjo Luoma-aho tekee vaativan roolinsa tarkasti ja tuo näyttämölle roolihahmostaan useampia puolia; tulosta takovan yritysjohtajan, hauraan työuupujan ja pojastaan huolehtivan äidin. Luoma-aho löytää mimiikastaan sopivat ilmeet ja eleet niin sata lasissa eteenpäin paahtavana uratykkinä kuin romahduksen hämmentämänä kuntoutujana. Arttu Kapulainen saa Mikan hykerryttävän tutunoloiseen hahmoonsa aimo annoksen nuoren hipsterin itseriittoisuutta ja -tietoisuutta. Työkeskuksessa nähdään koko joukko mainioita hahmoja. Maria Kuusiluoman kipakka Pike, Arttu Kapulaisen hiippaileva Hessu ja Pietu Wikströmin (TeaK) masennuksestaan ”äkkitoipumisen” kokeva Elias tuovat näyttämölle elävän hahmokavalkadin.

Masennuskomedia on näytelmä, joka riemukaan kuorensa alta puhuttelee. Päähenkilö Eevan loppumonologi saa katsomon hiljentymään ja pohtimaan sitä, mikä elämässä todella on arvokasta ja minkä eteen meidän olisi nähtävä vaivaa ja tehtävä työtä.

Kirsikka Saari – Jenni Toivoniemi: Masennuskomedia
Kantaesitys Kansallisteatterin Pienellä näyttämöllä 29.11.2017

ROOLEISSA
Arttu Kapulainen, Maria Kuusiluoma, Pirjo Luoma-aho, Antti Pääkkönen, Paula Siimes, Tuomas Uusitalo ja Pietu Wikström (TeaK)

OHJAUS Mari Rantasila
LAVASTUS Katri Rentto
PUKUSUUNNITTELU Ninja Pasanen
VALOSUUNNITTELU Kare Markkola
ÄÄNISUUNNITTELU Johanna Storm
VIDEOSUUNNITTELU Pyry Hyttinen
NAAMIOINNIN SUUNNITTELU Petra Kuntsi
TANSSIN KOREOGRAFIA Jussi Väänänen ja Kaari Martin
DRAMATURGIA Minna Leino