maanantai 24. huhtikuuta 2017

Ilo äkisti koskettaa


Näyttelijä Eeva Soivion isoveli, 17-vuotias Juha Soivio katosi elokuussa 1989 laivamatkalla Sundsvallista Vaasaan. Matkaseurueen havainnot hänestä päättyvät noin kello yhdentoista aikaan illalla. Sen jälkeen ei mitään. Vain suuri hiljaisuus – kukaan ei osaa sanoa yhtään mitään.

Mustarastas eli kadonnut veli -esityksen jälkeen KOM-teatterin aulassa on koko joukko toisiaan halaavia ja silmäkulmiaan pyyhkiviä katsojia. Oma tuntemukseni on, että olen juuri saanut olla mukana katsomassa jotain erityistä ja elävää. On helppo aistia, että Mustarastas on koskettanut monia syvästi. Ei ihme, niin kipeiden asioiden äärellä ollaan.

Teoksen ovat käsikirjoittaneet Eeva Soivio ja Lauri Maijala. Maijala on myös ohjannut teoksen. Esityskonseptin luomiseen on osallistunut myös sen teknisestä toteutuksesta vastaava Jani Rapo.

Liikkeelle lähdetään faktoista. Käydään läpi isoveljen ja hänen kaveriensa tekemisiä Vaasa-Sundsvall-Vaasa -laivamatkalta. Alkupuolen Soivio on hiljaa koulupöytänsä äärellä. Teos pohjautuu haastatteluihin, poliisin kuulustelupöytäkirjoihin, lehtiartikkeleihin sekä Soivion aiheesta kirjoittamaan novelliin. Moniäänisen monologin henkilöt kuullaan äänitteiltä.

Sitä mukaa kun katoamisillan tietoa tulee, Soivio kiinnittää takanaan olevaan ilmoitustauluun nuppineuloilla laivamatkaan ja katoamiseen liittyviä henkilöitä, paikkoja sekä esineitä esittäviä paperinukkeja ja -kuvia. Toteutus on kaunis ja toimiva, Se korostaa sitä, miten 13-vuotias tyttö on faktatiedon äärellä sanaton. Miten viranomaisten dokumentit kertovat kaiken ja eivät kuitenkaan yhtään mitään.

Sitten Soivio alkaa puhua. Puhua siitä, miltä hänestä tuntui. Miten joka kerran puhelimen soidessa, heräsi toivo. Siitä mitä on surra, kun ei ole vainajaa. Miten paljon, paljon myöhemmin kuvittelee näkevänsä veljensä raitiovaunussa – sen 17-vuotiaan veljensä. Siitä, miten suru surraan, ja miten se lopulta äkisti muuttuu iloksi. Miten surusta voi luopua ja tilalle nousee ilo. Sanat ovat voimaannuttavia.

KOM-teatteri, Mustarastas eli kadonnut veli. Valokuva: Tomi Suovankoski

Eeva Soivion näyttelijäntyö on tuntuvan läsnäolevaa. Kun on kyse näin omakohtaisesta teoksesta, tarvitaan näyttelijäntyötä kaksin verroin lisää. Katsojat seuraavat tarkan herkeämättä, väpäjääkö käsi levysoittimella tai kostuuko silmäkulma. Vajaa puolitoistatuntinen mennään sellaisella intensiteetillä, että katsomossa lähinnä pyörryttää.

Teatteriohjaaja ja ohjaajantaiteen professori Saana Lavaste kirjoittaa tuoreessa blogikirjoituksessa Teatteritaide ja moottoripyörän kunnossapito: ”Monien teatteriammattilaisten, kuten näyttelijöiden, näytelmäkirjailijoiden ja ohjaajien, yksi tärkeimmistä työkaluista on henkilökohtaisuus. Tämä tarkoittaa kykyä tehdä tarkkoja havaintoja itsestään ja ympäristöstään ja käyttää niitä hyväkseen työssään.”

Mustarastaan toteutuksessa Soivio käyttää hyväkseen tarkkoja havaintoja perheestään ja itsestään. On vaikea kuvitella, voisiko esitys olla enää henkilökohtaisempi. Teos myös osoittaa henkilökohtaisuuden voiman teatterissa ja taiteessa ylipäänsä. Henkilökohtainen on hyvin yleistä ja koskettaa näin kaikkia.

KOM-teatterin aulanäyttämökonsepti on osoittautunut toimivaksi ja teatteri on tuonut sinne taiteellisesti kunnianhimoista ja korkeatasoista ohjelmistoa. KOM-aulassa jo nähdyt Hamletinkone ja Sotilaspoika olivat yhteiskunnallisia ja koskettivat. Nyt aulassa nähdään koskettava ja hyvin henkilökohtainen Mustarastas. Näytelmän nimi viittaa Johanna Iivanaisen esittämään (san. Sinikka Svärd) lauluun Mustarastas laulaa, joka kertoo herkällä tavalla surusta toipumisesta ja siitä luopumisesta.

KOM-teatteri: Mustarastas eli kadonnut veli
Kantaesitys 20.4.2017 KOM-teatterin aulanäyttämöllä.

KÄSIKIRJOITUS: Eeva Soivio ja Lauri Maijala
OHJAUS: Lauri Maijala
NÄYTTÄMÖLLÄ: Eeva Soivio
ÄÄNISUUNNITTELU JA JULISTEKUVA: Jani Rapo
VALAISTUS: Tomi Suovankoski

maanantai 3. huhtikuuta 2017

Rakkaustarinan monisuuntavalotus


KokoTeatterin Constellations kutsuu katsojansa sisään mustaan teatterisaliin, jonka keskellä, pienellä pyörivällä näyttämöllä, odottavat mies ja nainen. Heidän liikekielensä muodostaa alati muuttuvia kuvioita. Liike valottuu monesta suunnasta Jere Kolehmaisen taidokkaasti niin valoa kuin varjoa rakentavassa valosuunnittelussa. Kaksi ihmistä lähellä toisiaan, kun katsomme heitä täältä käsin ja juuri nyt. Mutta jos katselukulmaa vähääkään vaihtaa, he ovat kaukana. Lähes toisensa tavoittamattomissa.

Brittiläisen Nick Paynen palkittu Constellations-näytelmän tarina alkaa Ronaldin (Sami Saikkonen) ja Mariannen (Sonja Sorvola) kohtaamisesta puutarhajuhlissa. Se on kertomus heidän rakkaudestaan ja liiton alkutaipaleesta. Pääparin rakkaustarina elää näyttämöllä kaikkine käänteineen ja elämän tuomine tummempine sävyineen.

Paynen teos on rakenteellisesti hyvin omintakeinen. Se ikään kuin rikkoo pääparin kertomuksen pieniksi paloiksi – katsellen sitä useista eri kulmista, kuin eri sävyillä sitä valottaen. Näin katsojalle tarjoillaan aina uusi mahdollinen vaihtoehto tarinaan ja sen tulkintaan. Uusi mahdollisuus sille, miten ja mihin suuntaan heidän tarinansa voisi lähteä etenemään.

Anna Veijalainen on ohjannut Paynen teoksesta KokoTeatterin 20-vuotisjuhlanäytelmän. Pääparina näyttämöllä nähtävät Sami Saikkonen ja Sonja Sorvola ovat pariskunta myös näyttämön ulkopuolella. Veijalaisen ohjaus yhdistää puheteatteria ja tanssia. Koreografian liikekieli on selkeää ja herkkää, mutta jäi teoksessa turhankin vähäiseen rooliin. Nyt nähtävä tulkinta on puheteatteria, jossa tanssi lähinnä rytmittää kohtausten vaihtumisia. Tanssia olisi teokseen kaivannut enemmänkin.

KokoTeatteri, Constellations. Valokuva: Anna Aalto.


Constellations on lajityypiltään ns. kahden näyttelijän teos, jossa pääparin kokemusmaailmat ja elämänpolut ennen kohtaamista ovat hyvin erilaisia. Teos sijoittuu nyky-Lontooseen, jossa teorioihin taipuvainen, kvanttikosmologiaa yliopistolla tutkiva Marianne kohtaa Ronaldin, maanläheisen ja mutkattoman mehiläistarhaajan. Kaksi erilaista maailmaa kohtaa sattumalta. Kaksi erilaista maailmaa, jotka tuntuvat yhtä kaukaisilta kuin saman tähtikuvion tähdet, mutta ovat sattumalta juuri nyt lähekkäin. Ei sattumaan, että Marianne viittaa teoksessa suhteellisuusteorian ristiriitoihin oman tutkimusalansa, kvanttikosmologian suhteen.

Paynen käsikirjoitus ikään kuin pikakelaa yhtä kohtausta kerrallaan taaksepäin, moneen kertaan peräkkäin. Usein uusi tulkinta muuttaa edellisestä vain yhden sanan tai eleen. Veijalaisen ohjaus tavoittaa onnistuneesti tämän tutkimusmatkan kaikkeen siihen, mikä mahdollisista vaihtoehdoista johtaa mihinkin ja kysyy samalla, mitä tapahtuisi, jos valitsisimme toisin. Constellations näyttää esimerkiksi miten samaisen, parisuhdetta syvältä riipaisevan teon tulkinnat voivat rakentaa tapahtuneesta erilaisen kuvan ja synnyttää hyvinkin toisen tyyppisen tulkinnan, vaikkapa vain vaihtamalla tekijä ja kokija keskenään.

Alisha Davidowin lavastus tukee esityksen moninäkökulmaisuutta. Davidow on rakentanut keskelle esitystilaa pienen pyörönäyttämön ja hän on jakanut katsomon kuuteen lohkoon sen ympärille. Tämä ratkaisu visualisoi monia mahdollisia tulkintoja ja maailmoja.

Veijalainen on onnistunut tuomaan pääparin näyttelijäntyöhön tarvittavaa kipinää ja ohjauksesta rakentuu alussa leikkisä, mutta loppua kohden elämän ja kuoleman realiteettien edessä synkkenevä tiivis draama. Saikkosen mehiläistarhuri Ronald on vähäeleinen, tiiviskin tulkinta. Näin näytelmän mies rakentuu selkeäksi ja helposti hahmotettavaksi, mutta roolihahmosta jää myös puuttumaan särmää, jota siihen olisi voinut rakentaa monipuolisemmalla ja hieman räväkämmällä ilmaisulla. Sorvolan myöskin vähäeleinen ja selkeä tulkinta puristuu parhaimmilleen teoksen loppupuolen koskettavissa tapahtumissa.

Nick Payne: Constellations
Suomenkielinen kantaesitys 25.3.2017 KokoTeatterissa.

Suomennos: Sonja Sorvola
Ohjaus: Anna Veijalainen

Rooleissa: Sami Saikkonen ja Sonja Sorvola
Lavastus: Alisha Davidow
Valosuunnittelu: Jere Kolehmainen
Äänisuunnittelu: Juha Tuisku
Pukusuunnittelu: Sonja Sorvola