sunnuntai 27. syyskuuta 2015

Onnelliseksi tulemisen pakko

Niinhän se on, että teatterin lavalla mikään ei voita kunnon perhehelvettiä. Tai ehkä sittenkin voittaa. Kunnon ärhäkkä nykyihmistä ja -elämää ruotiva näytelmä, jossa nykyisyys alkaa näyttäytyä dystopiana. Kansallisteatterin Onnellisuuden tasavallassa saa kaiken tämän samalla rahalla.

Perhe ja jouluateria. Siitähän ei hyvää seuraa. Ennen kuin pappa on ehtinyt tunnustaa katselevansa pornoa netistä, on mummo jo kertonut ostavansa marketista “materiaalia” miehelleen. Lapset laulavat kirkkain äänin väkivaltafantasioita pursuavan “joululaulun”, ja paikalle vessassa käymään tupsahtava veljen vaimo vihaa aivan kaikkia perheen jäseniä. Ihmissuhteet ja perhe pistetään totaalipalasiksi. Esitä siinä sitten tyynesti perheen äitiä. Milka Ahlroth tekee sen hallitusti, vaikka seisookin lopulta pöydällä, kun kaikkea hänen ympärillä revitään riekaleiksi.

Suomen kansallisteatteri, Onnellisuuden tasavalta. Valokuva Tuomo Manninen

Koko näyttelijäryhmän työ on hyvin tarkkaa, sopivalla tavalla pidättyvää ja pieni-ilmeistä, mikä antaa näytelmän tekstille tilaa kuulua. Martin Crimpin Onnellisuuden tasavalta onkin huiman ajankohtaista, välillä pelottavaa ja kamalaakin kuultavaa ja nähtävää, niin ironisen tarkasti se nykyisyyttämme peilaa. Teksti suorastaan tihkuu monia eri tasoja ja on loistava moraalinen aikalaisdraama. Satiiri on paikoin hyvinkin absurdia, mutta ei toisaalta sen hullumpaa kuin jokapäiväinen arkemme.

Mikä on ihmisen onnen edellytys? Täydellinen vapausko? Onko tässä yltiöyksilöllisyyden maailmassa henkilökohtainen onni se kaiken tavoittelun kohde? Vai olisiko kuitenkin riittävää ja tarpeeksi selkeää jo ihan se, että elää. Jos ensimmäinen näytös on helvetti, jossa kaikki revitään rikki, on toinen näytös se nykyisyyden kiirastuli, johon meidät on sysätty. Crim on rakentanut näytelmänsä Danten Jumalaisen näytelmän muotoon ja päälle. Kolme näytöstä: helvetti, kiirastuli ja se viimeinen – niin, onko se paratiisi?

Nykyisyydessä meillä on vapaus kokea kaikki ja haluamme näyttää hyvältä. vapaus, jossa pyöriskellään omissa suloisissa traumoissa, terapoidaan niitä ja ollaan vapaita jatkamaan eteenpäin. Nykyhetkessä ihmiset manipuloivat jopa omaa henkilöhistoriaansa. Kaiken ikävän kuten syyllisyyden, taviselämän tai kuolevaisuuden voi deletoida kätevästi klikkaamalla. Osansa ironiasta saavat niin somemaailma kuin tositeevee.

Esityksen valosuunnittelu on Ville Toikan käsialaa Hän on luo näyttämölle tekstiä ja ohjausta tukevia tunnelmia, pimeydestä huikeaan kirkkauteen.

Valokuva: Tuomo Manninen

Puoliajan jälkeen, perhehelvetin jälkeen, näyttelijät ovat lavalla kuin yksi joukko, lauma. Ollaan kuin draamastudiossa. Ohjaaja ja näytelmän suomentaja Minna Leino on luonut toteutuksen, joka kuvaa nykyihmisen onnen ja vapauden tavoittelua viiltävästi. Varmasti jokainen katsomossa istuva voi tunnistaa näytelmästä omaa toimintaansa ja motiivejaan. On tunne kuin katsoisi peiliin, ja pakko on tietysti nauraa. Kuka tätä maailmaa nauramatta kestäisi? Esityksen hiljaiset hetket aina välillä ovat kuitenkin niitä kaikkein karmivimpia. Crim maalaa tekstissään todella viiltävää aikalaiskuvaa.

Viimeisessä näytöksessä on päästy paratiisiin, onnellisuuden tasavaltaan. Siellä ihminen on yksin, kaikesta vapaana ja onnellisena omassa kuplassaan. Jäljellä on enää olemassaolon kauhu, kosminen yksinäisyys ja leijuminen avaruuden tyhjyyteen. Kuten Jari Ernhrooth näytelmän käsiohjelmassa asian ilmaisee espanjaksi: En este mundo nada es perfecto. Tässä maailmassa mikään ei ole täydellistä – tai toisenlaisella luennalla: ei mikään on täydellistä.

Martin Crimp: Onnellisuuden tasavalta
Kansallisteatterin Pieni näyttämö
Suomen kantaesitys 16.9.2015
Rooleissa:  Milka Ahlroth, Hannu-Pekka Björkman, Markku Maalismaa, Cécile Orblin, Terhi Panula, Kristo Salminen, Marja Salo ja Alina Tomnikov
Ohjaus ja suomennos: Minna Leino
Lavastus: Kati Lukka
Valosuunnittelu: Ville Toikka

sunnuntai 20. syyskuuta 2015

Lapsi? Tähän maailmaan?


Onko oikein hankkia lapsia tällaiseen maailmaan? Oletko laskenut, paljonko lapsi ehtii elämänsä aikana saastuttaa? Entä sitten, kun hän aikanaan lisääntyy? Lisääntyvän hiilijalanjälki on eksponentiaalinen, ja sinäkö kannat vastuun? Lapsia syntyy eniten sinne, minne niitä ei niin pitäisi. Senhän me tiedämme, mutta emme uskalla sanoa ääneen.

Duncan Macmillan: ”Parhaimmillaan teatteri ottaa kantaa.”

Perjantaina sai Kansallisteatterin Omapohjassa ensi-iltansa Duncan Macmillanin kirjoittama Keuhkot. Se on äärimmäisen intiimi näytelmä. Juha Jokela on suomentanut ja ohjannut Kansallisteatterin Omapohjaan hienon tulkinnan. Suomennos on erittäin hyvin näyttelijöiden suuhun istuvaa kieltä ja Jokelan ohjaus on tarkkaa.
Valokuva: Stefan Bremer
Keuhkot on hyvin pieni näytelmä, mutta aiheet suuria. Ongelmat ovat maapallon kokoisia ja meidän elämämme pientä.

Ollaan suurten elämänvalintojen äärellä.

Tuntiin ja neljäänkymmeneen minuuttiin mahtuu lähes koko parisuhteen kaari – lapsi ja sivusuhteet siihen päälle. Mitä, jos aloitetaan kaikki riidalla Ikean kassajonossa?

Nykyihmistä on helppo parodioida. Kun ihan kaikki ongelmoidaan. Kaikki on loputonta kelausta siitä, miten täällä pitäisi olla. Keuhkot ei kuitenkaan ole parodia, vaan vahvaa realismia ja ajankuvaa. Roolihahmoille on kuitenkin pakko nauraa, niin aitoja ja tutunoloisia he ovat.

Olenko tarpeeksi hyvä ihminen, kun äänestän, pyöräilen, kierrätän, teen hyväntekäväisyystyötä? “Siis, teenhän mä, mä olen osallistunut kerran siihen hyväntekeväisyysjuoksuun ja aion osallistua uudestaankin!”

Ollaan pelkistetyssä mustassa kuutiossa. Valoja tai ääntä ei käytetä kuvaamaan ajan tai paikan muutoksia. Pukuvaihtoja ei ole, ei mitään rekvisiittaa. Mitä jää teatterissa jäljelle, kun ei ole lavasteitakaan? Jää paljas, intiimi näyttelijäntyö.
Valokuva: Stefan Bremer

Ria Kataja on nainen. Mikko Nousiainen on mies. Katajan ja Nousiaisen työtä on ilo katsoa. Se on hyvin intensiivistä.

Kataja rakentaa roolinsa hyvin uskottavasti. Hänen kehonkielensä tukee hahmoa. Katajan hienovireisesti tulkitsema nainen on hieman epävarma, välillä hysteerinenkin. Aika usein itkettää ja on pakko käydä vähän kävelyllä. Haukata happea. Nousiaisen esittämä mies on kirjoitettu vakavamammaksi. Myös Nousiainen tekee vakuuttavan, keskittyneen roolin.

Näytelmän teksti rajaa aiheensa heteromiehen ja –naisen lapsenhankintaan, ydinperheesen. Vaikka adoptio mainitaan, se ei ole teema, sateenkaariperheista puhumattakaan. Toisaalta, ollaan naisen ja miehen rakkaussuhteen äärellä. Rajaus on väkevä.

Duncan Macmillan: Keuhkot

Suomen kantaesitys Kansallisteatterin Omapohjassa 18.9.2015

Suomennos ja ohjaus: Juha Jokela
Rooleissa: Ria Kataja ja Mikko Nousiainen

perjantai 18. syyskuuta 2015

Ongelmat jätesäkeissä ja muistot muuttolaatikoissa

Voisiko jotain siitä raskaasta taakasta, jota kannamme mukanamme, jo vihdoin jättää taakse? Riemukas, absurdi, ajankohtainen ja kantaaottava. Näin tiivistyy KOM-teatterin keskiviikkona ensi-iltansa saanut, Juha Hurmeen kirjoittama ja ohjaama Muuttomiehet.

Näytelmä yhdistää absurdin teatterin riemukkuuden nykymaailman menoa kommentoivaan ja kantaaottavaan teatteriin. Muuttomiehet on ihmiseloa, maailmankaikkeutta ja muuta sen sellaista pohtivaa teatteria. Siis juuri sitä, mitä kunnon KOM-näytelmältä on lupa odottaa.

Muuttomiehet on ”glokaalia” teatteria. Se pohtii yhtä aikaa yksilön elämää muutoksessa ja ympäröivän yhteiskuntamme sietämätöntä tilaa – tilanteessa, jossa kaikki tietävät, että jotain pitäisi muuttaa. Eikä yksikään muuta edes itseään.
Kuva: Noora Geagea

Tieteellisiin muuttoihin vahvalla asenteella erikoistuneilla muuttomiehillä – mainiot Juho Milonoff ja Eeva Soivio – on vahvat ja uskottavat referenssit. Firma on jopa muuttanut aikoinaan itärajaa. Pulju pärjää, onhan se kilpailutuksissa halvin. Nykyisin tietysti joka ikinen muuttolaatikko kulkee mobiiliseurannalla ja palvelut ovat pilvessä. Eikä mikään voi mitenkään mennä vikaan, paitsi että tietysti menee.

Nyt muutolafka on saanut keikan muuttaa kolme asukasta taloon, jota ei kaikkien yllätykseksi ole edes alettu rakentamaan, muuttokuorma toki on jo pihalla. Yksi kuorma, jossa kolmen muuttajan maallinen irtaimisto on sekoittunut. Ja hieman muistotkin.

Onneksi rakennustyömaalle on luvassa esitulostin, jolla voidaan tulostaa ne kaikki varsinaisen tulostimen osat, jotka sitten tulostavat uuden talon elementit. Joten ei hätää. Varsinainen tulostin on jopa 4D. Siinä on 3D-tulostimiin verrattuna mukana aikaulottuvuus. On sitten jakaa myös aikaa.
Kuva: Noora Geagea
Matti Rasin toimiva ja esitystä tukeva lavastus, vaneriset muuttolaatikot, tuo vahvasti mieleen Beckettin Leikin lopun, ja roskalaatikoista nousevat päät. Leikin loppu ja vanhoja vitsejä, kinastellen ja valitellen, toisilleen kertovat ihmiset, jotka lopulta pelkäävät eniten yksinäisyyttä, ei ole kaukana Milonoffin ja Soivion muuttomiehistä. Eikä Leikin loppu ole kovin kaukana nykymaailmastakaan.

Tarvitsisiko tämä maailma ennen kaikkea 3D-tulostimen vastakohdan? Voisiko joku kehittää sellaisen vempeleen, jolla voisi hävittää tavaraa mitään saasteita jättämättä?

Hurmeen kieli on paikoin ilotulistusmaista, taipuisaa ja mukaansa tempaavaa. Näytelmän teksti elää hyvin, vaikka onkin maailmoja syleilevää – ehkä juuri siksi. Teksti käsittelee tärkeitä ja ajankohtaisia teemoja. Kun Vilma Melasniemen muuttaja pohdiskelee luontosuhdettaan monologissaan, tekisi välillä mieli painaa pause-nappia ja jäädä hetkeksi pohdiskelemaan kuulemaansa.

Eskapismia keski-ikäiselle, keskiluokkaiselle katsojalle tuo Laura Malmivaaran neljännen valtiomahdin viimeinen lenkki, varhaiskantolehdenjakaja. Miten kaunis aamuöinen Helsinki kaikkina vuodenaikoina onkaan… Miten hyvin Malmivaara sen Joponsa kanssa näyttämöllä maalaa.

Muuttokuormissamme ovat aina mukana kaikki muistomme. Kirjeet, valokuvat, otsalamput, kaikki rakkaimmat esineemme. Muistot poismenneistä. Ovatko ne kuitenkin sitä, mikä lopulta muuttolaatikosta murtautuu esiin kun tavara häviää? Entä sitten kun nekin sekoittuvat toisten muuttajien muistoihin, kun muuttoliike sössii kaiken? Kun omista kapiolakanoista ja rakkaimmista huonekasveistaan joutuukin tappelemaan naapurin kanssa? Sinun vain minun?

Näytelmän riemukkaimpiin kohtauksiin kuuluu Pekka Valkeejärven ja Laura Malmivaaran esittämät muuttajat, jotka eroparin tavoin ovat tukkanuottasilla muuttotavaroistaan. Kun selvyyttä ei mitenkään tule siihen mikä oikeasti on kumman, on parempi muuttaa yhteen.

Kuva: Noora Geagea
Onko meillä muka jotakin niin ainutlaatuista, jota kenelläkään toisella ei ole eikä ole ikinä ollut? Ovatko meidän kokemuksemme elämästä niin ainutlaatuisia, ettei kenelläkään muulla ole ikinä vastaavia ollut?

KOM–ensemble tekee vahvaa työtä. Ei ole heikkoja lenkkejä, on vain vahvaa KOM-laatua. Eeva Soivio on muuttomiehenä moni-ilmeinen ja energinen. Vahvimmillaan hänen näyttelijäntyönsä on leikittelevää ja seuraavassa hetkessä jo vakavaa. Soiviosta välittyy vahva muuttomies ja pistetään haisemaan -asenne. Pekka Valkeejärvi kuuluu jo kalustoon, ja on hyväksi havaittu. Mutta ei voi kuin ihailla hänen roolissa pysymistään, loppuun asti. Ei putoilla.

Väliaika jakaa Muuttomiehet kahtia. Siinä missä ensimmäinen puoliaika on erityisesti henkilökohtainen, toinen puoliaika on globaali.

Muuttomiehillä riittäisi työsarkaa muuttaa luonnonriistoon perustava ja sitä tuhoava nykyinen talousjärjestelmämme. Esitys pohtii puoliajan jälkeen, pitäisikö jotakin muuttaa nykymenossa, jotta maailma pelastuisi. Hurme on valinnut Huippuvuoret metaforakseen. Huippuvuoret ovat päältä tyhjät, mutta omaavat syvällä sisällään huikeat luonnonvarat. Huippuvuoret on myös riistetty loppuun. Valaat ja mursut tapettu, kaivokset louhittu syvälle, kuin muistot.

Ilman metateatteria ei nykyisin tehdä ainuttakaan teatteriesitystä. Ei Muuttomiehiäkään. Tässä näytelmässä metan osuus on kuitenkin pientä ja hallittua. Sopivaa.

Muuttomiehet, Kantaesitys KOM-teatterissa 16.9.2015

Teksi ja ohjaus: Juha Hurme
Lavastus: Matti Rasi
Rooleissa: Laura Malmivaara, Vilma Melasniemi, Juho Milonoff, Niko Saarela, Eeva Soivio ja Pekka Valkeejärvi

Esitykset KOM-teatterissa 12.12. 2015 asti.

torstai 17. syyskuuta 2015

Hyväksikäytetyn kierre


Harvoin tuntuu yksikään näytelmä niin iholla kuin KokoTeatterin seksityöläisten arjesta kertova Ensin tuntui tyhjyys kun sydän otettiin pois mutta nyt on kaikki hyvin. Kun ensimmäisen näytöksen lopulla saan käteeni Brightonin uimarannan hiekkaa, haluaisin katsojana toivoa päähenkilölle parempaa. Vaikka olen jo ajat sitten nähnyt kaiken toivon valuvan sormien läpi. Katsoja tietää jo alkumetreiltä, että tässä ei hyvin käy.

Näytelmän on kirjoittanut britti Lucy Kirkwood ja KokoTeatteriin sen on suomentanut ja ohjannut Anna Veijalainen.
Valokuva: Anna Aalto, Heasta



Näytelmän teema seksityöhön huijatuista ja pakotetuista siirtolaisista tuntuu ajankohtaisemmalta kuin koskaan. Päähenkilö Dijana (Anna Andersson) elää seksityöläisen karuakin karumpaa arkea Lontoossa, jossa unohdusta tuovat huumeet, lääkeet ja viina. Raastavinta katsottavaa ovat kuitenkin ne päähenkilön tietoisuudesta kumpuavat tunteet ja muistot, joita ei millään voi peittää ja jotka tulevat ulos usein hallitsemattomasti. Päivätodellisuudessa Dijana yrittää kovin naiivisti uskotella itselleen, että kaikki on hyvin, ja että hän on valinnut työnsä itse ja jopa pitää seksistä asiakkaidensa kanssa. Mutta kun valot sammuvat on todellisuuskin toinen.

Dijana on nuori, petollisesti seksityöhön houkuteltu nainen Venäjältä. Kirkwood on kirjoittanut Dijanan roolihahmon oivallisesti naiiviksi ja sinisilmäiseksi, yksinkertaiseksikin. Katsojassa roolihahmo, rankoista kokemuksista huolimatta, aiheuttaa monin paikon sisäisen huokauksen ja ajatuksen, “voi tyttökulta, etkö sinä nyt ymmärrä”. Tai kysymyksen, siitä, miten se ei nyt ymmärrä hakea apua. Kunnes taas muistaa kuka onkaan hyväksikäytetty ja kuka hyväksikäyttäjä. Äkkiä katsoja myös muistaa sen karmivan psykologisen prosessin, jossa hyväksikäytetty ja nöyryytetty ihminen alkaa hävetä. Dijanan parittajaa ei esityksessä nähdä, mutta henkilökuva hänestä välittyy vahvasti Dijanaan kohdistetun julmuuden kautta. Vankisellissä Dijana tapaa Glorian (Blessing Osemwegie) kohtalotoverinsa Länsi-Afrikasta. 

Kirjailija Lucy Kirkwood haastatteli näytelmää kirjoittaessaan seksityöläisiä. KokoTeatterin työryhmä on puolestaan perehtynyt aiheeseen seksityöläisiä Suomessa edustavan ja auttavan Pro–tukipisteen kautta. Tämä taustatyö on esityksestä vahvasti aistittavissa, niin todentuntuisesti ja aidosti se aihettaan käsittelee.
Valokuva: Anna Aalto, Heasta
Dijanan rankan roolin esittää nuori suomalais-venäläinen, Pietarista juuri näyttelijäksi valmistunut Anna Andersson. Anderssonin näyttelijäntyö on hyvin intensiivistä, joskin paikoin liiankin mesoavaa. Nyanssit, joita teksti olisi kyllä tarjonnut paljonkin, jäävät nyt näyttelijäntyössä varjoon. Tuntuu kuin Andersson ei pysähtyisi riittävästi. Toki roolihahmon tyypittely vaatii lähes ADHD:n tyyppistä tulkintaa, mutta katsojalle eivät roolin tunnetilojen vaihtelut nyt välity riittävästi. Anderssonin näyttelijäntyö pääsee parhaiten esiin toisen näytöksen loppupuolen kauhukohtauksessa, joka intensiivisyydessään tuntuu pahalta. Gloriaa esittävä Nigeriasta Suomeen muutama vuosi sitten muuttanut Blessing Osemwegie on harrastajanäyttelijä ja tässä teoksessa ensimmäistä kertaa elämässään lavalla. Hatunnoston arvoinen suoritus!

Näytelmä esitetään kolmessa eri tilassa, joista kaksi ensimmäistä ovat hyvin pieniä huoneteatteritiloja – seksityöläisen makuuhuone ja vankiselli. Katsojat liikkuvat esityksen aikana tilasta toiseen. Esityksen parasta antia on lavastuksen, puvustuksen sekä valo- ja äänisuunnittelun yhteensopivuus, ensimmäisestä kolmanteen näytökseen. Ne toimivat esityksen kaikissa tiloissa. Kaikki on yhtä aikaa sekä hyvin pienieleistä että suuria tunteita mahdollistavaa. Lavastaja Aili Ojalo sekä valosuunnittelusta vastaava Jere Kolehmainen ja äänisuunnittelun tehnyt Juha Tuisku ovat onnistuneet luomaan aidon tuntuisia näyttämökuvia, jotka saavat katsojan kokemaan tilat hyvin vahvasti. Katsoja voi melkeinpä haistaa ihmiskehon eritteet. Kaikki näytelmän tilat ja näyttämökuvat ovat jopa luotaantyöntäviä ja sellaisia, joissa tavallisen keskiluokkaisen katsojan on vaikea olla. Kun ensimmäisessä näytöksessä istutaan seksityöläisen makuuhuoneessa kirjaimellisesti melkeinpä kiinni sängyssä, tulee yksin katsomossa istuvalle miehelle melkeinpä tarve kertoa vierustovereilleen etten ole tullut tänne tirkistelemään. Niin vahvoja näyttämökuvat ovat.

Valokuva: Anna Aalto, Heasta

Poistuessaan KokoTeatterista katsoja ymmärtää viimeistään lämpiössä esityksen alun olevan loppu ja lopun alku. Alun ja lopun veri on samaa. Jää miettimään onko Dijanan kaltaisilla mitään ulospääsyä helvetistä? Onko toivoa ollenkaan?



KokoTeatteri: Ensin tuntui tyhjyys kun sydän otettiin pois mutta nyt on kaikki hyvin.
Suomennos ja ohjaus: Anna Veijalainen
Lavastus: Aili Ojalo
Valosuunnittelu: Jere Kolehmainen
Äänisuunnittelu: Juha Tuisku

Näyttelijät
Dijana: Anna Andersson
Gloria: Blessing Osemwegie

Esitykset KokoTeatterissa, Hämeentie 3, 11.12.2015 asti

sunnuntai 6. syyskuuta 2015

Villiä menoa Virosta



Osana Stage-festivaalia Korjaamolla nähtiin Akse Petterssonin virolaiselle Von Krahl -teatterille ohjaama esitys How the West Was Won. Puolitoista vuotta sitten Pettersonin teos Kaspar Hauser oli Helsingin teatteritapaus. How the West Was Won jatkaa osittain samojen teemojen käsittelyä.



Hollywoodin lännenelokuvien kaikki kliseet on tuotu näyttämölle kaktuksista saluunoihin, pistooleihin ja hevosiin.

Yhdysvalloissa – kapitalismin kehdossa – lännen valloitus tarjosi aikoinaan unelmia onnesta, vauraammasta elämästä ja vapaudesta. Virossa länsi on mielletty pitkään nimenomaan rahan, kuluttamisen ja vapauden kautta.

Esitys peilaa näitä ja nykyihmisen unelmia ja toisinaan hyvinkin ristiriitaisia arvoja. Miten usein unelmiimme paremmasta huomisesta liittyvät raha, monenlainen tavara tai kuluttaminen? Mitä vapaus meille tarkoittaa ja miten me sitä käytämme? Vahvimmillaan näytelmä onkin juuri kapitalismikritiikissään. Kohtauksessa, jossa ollaan kaivosyhtiön konttorissa palkanmaksupäivänä, röyhkein kahmii leijonanosan ja nöyrin jää nuolemaan näppejään. Rahaa syydetään sinne tänne, yleisön päälle Loreenin Euphoria-biisin raikuessa. Esitys käsitteleekin myös tulonjaon problematiikkaa ja erilaisuuden sietämistä. Kaspar Hauserin kaltaiseen osuvuuteen ja oivaltavuuteen esitys ei kuitenkaan pysty.



How the West Was Won -esityksellä on kuitenkin hetkensä. Eräässä kohtauksessa näyttelijät istuvat rivissä ja luettelevat vuoronperään omistamiaan asioita, Adidaksen tossuista muumimukeihin. Aina välillä joku yrittää saada toiset mukaan tekemään jotain muuta, siinä kuitenkaan onnistumatta. Tavaraluettelot vain jatkuvat.

Ensemble on työstänyt näytelmän yhdessä paljolti improvisaation pohjalta, ja se näkyy myös lopputuloksessa. Juuri kun kuvittelee esityksen lähtevän johonkin suuntaa, näyttämöllä tapahtumat muuttuvat ja suunta onkin täysin eri. Itseäni ajoittain absurdiksikin muuttunut meno ei häirinnyt, mutta pystyin myös ymmärtämään muutaman kanssakatsojan kritiikin sekavuudesta. Esityksen ongelma on juuri tässä. Hyviä teemoja ei syvennetä riittävästi, vaan kohkataan jo eteenpäin.



Esitys on kolmikielinen. Viro, suomi ja englanti vaihtuvat tiuhaan, mutta toimivasti. Korjaamon vaunuhallin esityksessä tekstityslaite ei ihan aina pysynyt vauhdissa mukana, mikä ei kuitenkaan juuri haitannut. Näyttelijät ovat yhtä suomalaista lukuun ottamatta virolaisia. Näyttelijäntyö on vapautunutta ja paikoin riemukasta. Katsomoon asti pystyy aistimaan koko ryhmän vahvan yhteen hitsautuneisuuden.

Lavastus on hyvin pelkistetty vanerinen kuutio, johon näyttelijät tuovat tullessaan erilaista villin lännen rekvisiittaa. Vanerikuutio on toimiva ratkaisu, varsinkin kun tavoitteena on niin kutsutun neljännen seinän rikkominen. Katsojia puhutellaankin ja osallistetaan esityksessä varsin paljon. Näytelmä käyttää myös metateatterin keinoja. Jälkimodernissa teatterissa kaikenlainen itsensä ja oman työnsä määrittely ja analysointi lavalla alkaa olla jo aika tavallista – vähän samaan tapaan kuin 15 vuotta sitten videokuva oli osa vähän jokaista esitystä.


Von Krahl -teatteri: How the West Was Won
Ohjaus: Akse Pettersson
Rooleissa: Mari Abel, Ott Kartau, Ragne Veensalu, Tõnis Niinemets, Kait Kall, Jim Ashilevi, Joonas Heikkinen
Lavastus ja valosuunnittelu: Jaakko Pietiläinen