Elämän risteyksessä

Hämärä ohjelmateltta Tampereen Keskustorilla alkaa täyttyä puheensorinasta. Ystävät halailevat toisiaan, vaihtavat kesäkuulumisia. Elämän äänet teltan ulkopuolelta – ohikiitävät bussit ja nuorison autoradiot – kuuluvat vain vaimeana kohinana, muistuttaen kuitenkin siitä, että olemme kaupungin keskellä. On vain tämä hetki. Tapaan yllättäen tuttavan, ostamme oluet ja istuudumme odottamaan.  Pian teltan hämyssä lavalle nousevat muusikko Jussi Tuurna ja näyttelijä Tiina Weckström.

Tähän on tultu on oiva nimi kaksikon lauluillalle. Teos pohtii muusikin ja laulun kautta mennyttä, nykyisyyttä ja hieman tulevaakin. Esitys kättelee myös erinomaisesti Tampereen Teatterikesän tämän vuoden teemaa: etsiskellään tulevaisuuden suuntaviivoja. Tuntuu siltä, että sekä yksilöt että yhteiskunnatkin hakevat hämmentyneinä suuntaansa.

Tuurna ja Weckström täyttävät teltan suurilla tunteilla. Ilta koostuu lauluista, jotka koskettavat jokaista kuulijaa tavalla tai toisella: rakkaus, hylätyksi tuleminen, kuolema ja suru. Yllättävän monet lauluista pohtivat juuri kuolemaa. Tämän esittäjät itsekin toteavat tiheätunnelmaisen illan aikana. Mutta usein kuolemaa käsitellään runollisen kauniisti, kuten vaikkapa herkässä Alfonsina ja meri –laulussa tai riemukaan huumorin kautta, Kun olen kuollut. Teoksen ote kuolemaan ei ole missään kohden liian ryppyotsainen. On kuin tekijöiden ajatus olisi ollut ” Se saa olla yhdessä pääosista, mutta muistetaan kuitenkin, ettei ahdistuta kuolemasta.  

Tähän on tultu -teoksessa kuullaan sävellyksiä ja tekstejä Tuurnan lisäksi muun muassa Anna-Mari Kähärältä, Ariel Ramírezilta, Jacques Breliltä, Friedrich Hollaenderilta, Arto Melleriltä, Pirkko Saisiolta, Aulikki Oksaselta, Arvo Turtiaiselta ja Aaro Hellaakoskelta.

Tampereen Teatterikesä. Tuurna ja Wecström: Tähän on tultu. Kuva: Kaukiainen.

Tiina Weckströmin ääni on suomalaisessa teatterikentässä omanlaisensa, äänialtaan kaiketi kontra-altto. Weckström onnistuu tulkinoissaan aina tuomaan lauluihin niiden vaatimia nyansseja ja hänen tulkintakykynsä on omaa luokkaansa. Äänensävyt sopivat erinomaisesti juuri tuskaisiin ja intohimoisiin tulkintoihin, joita esityksessä on paljon. Esimerkiksi hänen syvältä koskettavat ja riipaisevat tulkinnat Kohtalon kellot ja Äitien laulu Pirkko Saision kirjoittamasta ja Jussi Tuurnan säveltämästä musikaalista Slava! Kunnia, tuovat esiin Weckströmin taituruutta tulkita elämän rankimpiin kuuluvia hetkiä kuten kuolemaan, syvää surua ja kaipausta sekä henkistä kipua.

Weckströmin ja Tuurnan tulkinta Jacques Brelin säveltämästä ja Liisa Ryömän upeasti suomeksi sanoittamasta Ala vetää vaan -kappaleesta ei jätä ketään tapahtumateltassa kylmäksi, niin upeaa kuultavaa ja vangitsevaa katseltavaa Wecströmin intensiivinen ja koskettava näyttelijäntyö on. Hän pystyy tuomaan tulkintaansa ja ääneensä sen vaatimaa pettymystä, katkeruutta, vihaa ja ennen kaikkea rakkautta – suurten tunnetilojen koko skaalan. Tulkinta sai varmasti useampia kylmiä väreitä kulkemaan monen muunkin paikalla olleen selkäpiissä.

Tähän on tultu ottaa kantaa myös ajankohtaiseen yhteiskunnalliseen tilanteeseen. Kun olemme kaikki enemmän tai vähemmän ihmeissämme siitä, miten tähän on tultu ja varsinkin, miten tästä mennään eteenpäin ja mihin suuntaan. Esimerkiksi Brelin säveltämä ja sanoittama (suom. Liisa Ryömä) Syntymässä säikähtäneet kertoo siitä hiljaisesta enemmistöstä, joka ei reagoi kun äärioikeisto hyökkää maahanmuuttajia ja pakolaisia vastaan, vaan kääntää katseensa pois eikä haluakaan nähdä tai kuulla. Saati tehdä mitään. Iltasatuna esityksessä kerrottu tarina pienen, vaaleanpunaiseen toppahaalariin puetun intialaistaustaisen prinsessan ja siniseen toppahaalariin puetun, pienen afrikkalaisprinssin kohtaamisesta helsinkiläisessä paikallisbussissa on kertomuksena hykerryttävä ja maalaa hienosti kuvaa ajastamme.

Tähän on tultu on vahvaa, tunteet pintaan nostavaa musiikkiteatteria, joka luottaa esiintyjiensä upeaan lavakarismaan. Molempien vahva läsnäolo lavalla ja keskinäinen luja yhteys heijastuvat takariviin asti.  Tähän on tultu on taitavasti toteutettu, vahva, intohimoinen ja latautunut esitys. Näyttämömusiikkia parhaimmillaan.

Näin esityksen osana Tampereen Teatterikesää Ohjelmateltassa 4.8.2016.

Ensi-ilta oli Teatteri Jurkassa 17.2.2016. Esitys on nähtävissä vielä ainakin Kansallisteatterin Willensaunassa syyskuussa 2016.

JUSSI TUURNA & TIINA WECKSTRÖM
TÄHÄN ON TULTU

Rasismia ja fasismia vastaan

Ylioppilasteatteri onnistuu vaativassa tehtävässään. Ikonisesta, vuonna 1966 suoraan kulttimaineeseen pongahtaneesta Lapualaisoopperasta on Mustikkamaalle toteutettu toimiva ja nykyaikaan päivitetty versio.  Lapualaisooppera 2016 tuo näyttämölle tulkinnan, jossa Arvo Salon alkuperäiskäsikirjoituksen tematiikka, 1930-luvun tapahtumat ja nyky-yhteiskunnan poliittinen tilanne kättelevät.

Näytelmä ottaa kantaa nyky-yhteiskuntaamme ja sen poliittiseen keskusteluun vahvalla ja omaehtoisella äänellä, aivan kuten 50 vuoden takainen alkuperäisversiokin. Tekijät tuovat rohkeasti, selkeästi ja aristelematta näkemyksensä ja ajatuksensa lavalle – kaartelematta ja mitään peittelemättä. Näkökulma on selkeän humaani, sodan- ja äärioikeiston vastainen ja väkivallattomuutta korostava.

Sirpa Riuttalan ohjaama Lapualaisooppera 2016 kertoo tarinaa nyky-Suomesta. Se on kuvaus ajastamme, eikä tietysti näin voi vielä olla samanlainen historiallinen analyysi kokonaisesta ajanjaksosta kuin alkuperäinen teos aikoinaan oli. 50 vuotta sitten käsiteltiin suomalaista fasismia, Lapuan liikettä ja IKL:n toimintaa. Vuoden 2016 Lapualaisoopperan pääteemana on suomalainen rasismi.

Ylioppilasteatteri, Lapualaisooppera 2016. Valokuva Mitro Härkönen.

Riuttalan ohjaus on vahvaa poliittista musiikkiteatteria. Parhaimmillaan Kaj Chydeniuksen alkuperäiset sävellykset pääsevät tulkinnassa oikeuksiinsa vahvoissa ja näkemyksellisissä kuorokohtauksissa, joissa koko näyttelijäryhmä osoittaa vahvaa laulullista osaamista. Näytelmän keskeisissä rooleissa on kaksoismiehitys. Ensi-illassa esiintyjistä laulullisesti vakuutti erityisesti Inkeri Hyvönen Lyytin roolissa. Hänen vahva äänensä sopii hyvin ihmisoikeustaistelijan altruistiseen rooliin peräänantamattomana heikompien oikeuksien vakaumuksellisena puolustajana. Toinen laulullisesti komea tulkinta on Wenla Reimaluodon esittämä Hurja Hilja, jonka esikuvana on toiminut IKL:n ainoa naiskansanedustaja Hilja Riipinen. Reimaluoto onnistuu saamaan hahmoonsa myös sopivanlaista uhoa ja tuo esille myös Hurja Hiljan vaikutuksen Vihtori Kosolaan.

Axel Laurénin Vihtori Kosola on Riuttalan tulkinnassa tehty rokkikukkomaiseksi yleisönvillitsijäksi. Laurén vakuuttaa tulkinnassaan ja tuo lavalle sen, miten demagogi saa kannattajiensa päät sekaisin. Osin Riuttala on ohjauksessaan onnistunut tuomaan näyttämölle historiallisen Vihtori Kosolan ristiriitaisuuden ja muuan muassa hänen vaimonsa Elinin (Noora Hietanen) vankkumattoman tuen miehelleen, mutta jäin kaipaamaan kuitenkin myös muita puolia Kosolan rosoisesta ja ristiriitaisesta hahmosta.

Lapualaisooppera 2016 -esityksen musiikista vastaa mainio viiden hengen bändi. Timo Metsäpeura on sovittanut musiikin hyvin teoksen rytmiin ja näyttelijöiden lauluun istuvaksi. Metateatterin tasoja esitykseen tuovat mainiot sitä kommentoivat ja arvioivat neljä Ilmansuuntaa (Amy Burgess, Ida Martela, Minea Lång ja Otto Rokka). Muutamat teoksen näyttelijät tuovat esille myös oman monikulttuurisen taustansa tai juurensa poliittisesti erimaata olevien isän ja äidin puolen sukujen lapsina.

Ylioppilasteatteri, Lapualaisooppera 2016. Valokuva Mitro Härkönen.

Helena Okkosen ja Aino Simolan lavastuksen parasta antia ovat näyttämölle tuon tuosta pärähtävä, lommoilla oleva muilutuskosla karvanoppineen ja näyttämöllä usein nähtävät, eriväriset ilmapallot kuvaamassa sinisiä, mustia, punavihreitä tai mikä minkäkin värisiä kuplia. Teos onnistuu myös hyödyntämään Mustikkamaan näyttämön takana avautuvaa suomalaista metsää.

Ylioppilasteatterin alkuperäisversio oli sensaatio, paljon keskustelua ja kritiikkiä herättänyt teos. Se toi kriittiseen yhteiskunnalliseen keskusteluun 1930-luvun tapahtumat: Lapuan-liikkeen muilutukset ja murhat sekä IKL:n toiminnan. Riuttalan ohjauksen ansioihin kuuluu ehdottomasti se, että se tekee näkyväksi sekä Lapuan-liikkeen että nykyisten äärioikeistolaisten liikkeiden kulisseissa toimivat varsinaiset ideologit ja toisaalta manipuloinnille ja kiihotukselle alttiit, alemman tason toimijat. Reetta Koskinen Muiluna ja Ville Hilska Vähätalona onnistuvat tuomaan näyttämölle kaikessa traagisuudessaan mainiot karikatyyrit äärijärjestöjen reppanan uhmakkaista ruohonjuuritason toimijoista.

Ylioppilasteatteri otti suuren haasteen lähtiessään sovittamaan näyttämölle uutta päivitystä kulttiesityksestä. Ylioppilasteatterin Lapualaisooppera 2016 on puhutteleva ja ajatuksia herättävä sekä nyky-yhteiskuntaa reippaalla ja oivaltavalla otteella rusikoiva teos. Se on toki onnistunut päivitys, mutta myös itsessään uutta ja vahvaa poliittista musiikkiteatteria, joka puhuttelee katsojaansa vahvasti.

Ylioppilasteatteri: Lapualaisooppera 2016
Ensi-ilta Mustikkamaan kesäteatterissa 9.7.2016.
Esityksiä 20.8.2016 asti. Näytelmän kotisivu.

Ohjaus: Sirpa Riuttala
Alkuperäisteksti: Arvo Salo
Sävellys: Kaj Chydenius
Käsikirjoitus: Milla Kuikka, Liila Jokelin, Jussi Lankoski, Sirpa Riuttala
Ohjaajan assistentti: Pauli Patinen
Apulaisohjaaja: Milla Kuikka
Lavastus: Helena Okkonen, Aino Simola
Pukusuunnittelu: Elisa Avikainen
Valosuunnittelu: Valtteri Halonen
Tuotanto: Heidi Yli-Yrjänäinen

Näyttämöllä: Johanna Ahonen, Miro Apostolakis, Amy Burgess, Noora Hietanen, Ville Hilska, Inkeri Hyvönen, Veikka Kalavainen, Niina Karppinen, Reetta Koskinen, Juho Kuusamo, Inna Lampinen, Mikko Laine, Axel Laurén, Minea Lång, Tuukka Leijavuori, Perttu Lähdesmäki, Ida Martela, Tommi Moilanen, Saku Nurmiranta, Vili Orava, Otto Pilli, Judith Regwan, Wenla Reimaluoto, Aliisa Rinne, Otto Rokka, Hilkka Saarela, Sofia Smeds

Bändi:
Rummut Ilmo Korhonen
Basso Sasu Koskinen
Koskettimet Joonas Vainiola
Viulu ja elektroniikka Sampo Korrensalo

Ystävyydestä

Kuka saa arvioida taidetta? Onko lääkärillä, insinöörillä tai myyntimiehellä ylipäänsä edes oikeutta siihen? Teatteri Helsingin ”Taide” pohtii taiteen arvoa ja sitä, kuka voi siitä jotain sanoa. Ennen kaikkea ”Taide” on kuitenkin näytelmä ystävyydestä.

Ranskalaisen Yasmina Rezan käsikirjoittama ”Taide” oli 90-luvun puolivälin hittinäytelmä, jota esitettiin useilla näyttämöillä Suomessakin. Jari Ålander on ohjannut tästä kolmen ystävyksen ja yhden täysin valkoisen taulun tarinasta uuden tulkinnan Helsingin Tervasaareen.

Ålanderin tulkinta pohtii, mitä ja miten me näemme ja katsomme taidetta. Kenen katse ja tulkinta voisi olla se objektiivinen arvio? Vai voiko ylipäänsä kukaan katsoa taidetta objektiivisesti? Kun taiteen arvioimiseen liitetään hinta ja se, onko taiteilija tunnettu vai ei, ollaan jo väärillä vesillä. Ollaanko? Onhan taide aina myös sijoitus.

Ihotautilääkärinä toimiva Serge (Timo Mann) hankkii modernin, täysin valkoisen taulun ja on maksanut siitä maltaita. Ensimmäisenä hän esittelee tauluhankintansa ystävälleen Marcille (Sami Lanki). Marc haukkuu teoksen ja kertoo asiasta myös ystävyksistä kolmannelle, Yvanille (Petteri Pennilä). Tästä lähtee liikkeelle kolmen ystävän kinastelu valkoisen taulun taiteellisesta arvosta, mutta tarkasteluun nouseekin lopulta itse ystävyys. Ystävyys, jossa alussa ollaan normaalin kohteliaita, mutta loppua kohti meno muuttuu jopa julmaksi. Sanan säilällä sivallellaan niin, että todella sattuu.

Teatteri Helsinki. "Taide". Valokuva Tiina Takala.

Sergen, Marcin ja Yvanin voi hyvin kuvitella hyviksi ystäviksi, sen verran aidon oloista säröä ja toisaalta hyvään ystävyyteen kuuluvaa luottamusta ja suorapuheisuutta näyttelijäkolmikko on hahmoihinsa saanut. Mann onnistuu rakentamaan Sergestä jupahtavan ja snobistisenkin taiteenkeräilijän, jolle Marc-ystävä voi sanoa suorat sanat taidehankinnasta.

Kolmikko laukoo toisilleen aikamoisia totuuksia. Täräytetään totuus itse kunkin persoonasta tai sanotaan suorat sanat läheisistä, mikä ei ihan aina ole sellaista kuultavaa, jonka voi sulattaa tuosta vain. Kuinka paljon ystävää, hänen persoonaansa ja hänen lähipiiriään voi arvostella niin, että ystävyys vielä säilyy? Entäpä kun ei pidä ystävän puolisosta? Sanotaanko se ystävälle suoraan päin naamaa vai ollaanko vain hiljaa?

Petteri Pennilän Yvan-hahmon monologi hääkutsukortin tiimoilta on hykerryttävä. Se on varmasti monelle katsojalle aikamoisen todentuntuinen tarina oman perheen ja suvun sisäisestä dynamiikasta. Pennilä onnistuu kolmikosta parhaiten komedian vaatimassa fyysisessä ilmaisussa, jopa ihailtavan vähäeleisesti. Mann ja Lanki eivät yllä Ålanderin ohjauksessa ihan samaan rytmiin, jolla Pennilä onnistuu tuomaan tulkintaansa Yvanina annoksen kepeyttä ja aitoutta.

Kirsi Kuneliuksen lavastus on varsin niukka, askeettinenkin, mutta antaa näin hyvin tilaa tekstille kuulua ja näyttelijöiden ilmaisulle näkyä. Lavastus sulautuu harmaan ja ruskean sävyissä paljolti myös Tervasaaren kesäteatterin katsomon harmaan kiven sävyihin ja hakee harmaudesta myös kontrastin siihen valkoiseen. Tauluja seinällä vaihtamalla pyritään luomaan kuvaa siitä, kenen luona kulloinkin ollaan. Teatteri Helsingin tulkinnassa se jää kuitenkin hieman vaillinaiseksi ja päälle liimatun oloiseksi.

Teatteri Helsingin ”Taide” on komedia kolmen miehen ystävyydestä ja toveruudesta, heidän keskinäistä suhteistaan silloin kun ystävyys kriisiytyy ja tulehtuu. Siitäkin selvitään eteenpäin ja yhä ystävinä. Mitä kaikkea kestää hyvä ystävyys?


Teatteri Helsinki "Taide" - komedia ystävyydestä.
Ensi-ilta 30.6.2016. Esityksiä 27.8.2016 asti. Näytelmän kotisivu

Kirjoittanut: Yasmina Reza
Suomennos; Arto af Hällström ja Inkeri Kivirikko
Ohjaus: Jari Ålander
Rooleissa: Sami Lanki, Timo Mann ja Petteri Pennilä
Lavastus ja puvustus: Kirsi Kunelius

Tekoälyn vietävänä

Yllättävä, ajatuksia herättävä ja hämmentävä. Kaikkea sitä on saksalaisen Rimini Protokoll –ryhmän Remote Helsinki. Esitys on osa Stage-festivaalin ohjelmistoa ja sitä esitetään Helsingissä pitkin kesää.

Sanat esitys ja esittää sopivat toki tähänkin teokseen, mutta saavat hieman poikkeavia merkityksiä pitkin matkaa. Kirjaimellisestikin pitkin matkaa. Kokemus alkaa Hietaniemen hautausmaalta. Esityksen reitti ja osallistujat kulkevat pitkin kantakaupunkia. En kerro tässä sen enempää reitistä tai tapahtumista sinänsä, koska en halua paljastaa teoksesta liikoja, sillä juuri yllätyksellisyydessä on osa sen voimaa ja viehätystä.

Teoksen on ohjannut Jörg Karrenbauer ja äänisuunnittelun ovat toteuttaneet Nikolas Neecke ja Ilona Marti. Rimini Protokoll on yksi Keski-Euroopan tunnetuimpia ja palkituimpia nykyteatteriryhmiä ja se on toteuttanut vastaavantyyppisiä Remote-esityksiä jo useisiin Euroopan kaupunkeihin.

50 osallistujaa, 100 minuuttia, reitti tuntematon ja määränpää Kamppi. Siinä lähes kaikki ennakkotieto, mitä osallistujilla etukäteen on. Hautausmaalla, lähellä taiteilijakukkulaa, saamme mukaamme vastaanottimen ja kuulokkeet. Koko ihmisjoukkoa ohjaa tekoäly nimeltään Sanna.

Jo hautojen äärellä Sanna pistää meidät pohtimaan kuolemaa, elämää, sen merkitystä ja yksittäisten elämiemme eroavaisuuksia. Hautausmalla kävelessämme tekoäly panee meidät miettimään myös suhdettamme kuolemaan, vainajiin, luontoon sekä kaiken katoavaisuutta. Sanna myös ryhmäyttää meidät omalla tavallaan. Koko matkan tekoäly ohjeistaa joukon liikkeitä ja matkareittiä jopa hämmentävällä tarkkuudella, suuren osan aikaa ymmärtääkseni koko ryhmään samalla tavalla, mutta ei suinkaan koko aikaa.

Sama ihmistä, luontoa ja elämää pohtiva meno jatkuu pitkin matkaa. Kun pysähdymme erääseen kadunkulmaan, niin että koko joukkiomme näkyy samaan aikaan peilistä, kysyy Sanna hieman yllättäen, kenen arvelemme joukosta joutuvan ensimmäisenä pyörätuoliin tai kenen voimien arvelemme uupuvan ensimmäisenä.

Rimini Protokoll, Remote Helsinki. Kuva: Pasi Puranen

Matkan aikana pohdimme ja näemme ihmiseloa monessa kirjossa. Olemme osa kaupungin ihmisjoukkoa, tarkkailemme ja yhtä lailla meitä tarkkaillaan ja ihmetellään. Olemme yhtä aikaa sekä esiintyjiä että katsojia kaupungin katujen näyttämöllä. Tekoäly-Sanna myös opettaa meitä tarkkailemaan kanssakulkijoitamme ja heidän tapaansa olla, katsoa tai reagoida. Ohikulkijoiden reaktiot meihin vaihtelevat uteliaisuudesta hämmästyksen kautta tympeän vältteleviin ilmeisiin. ”Mikä lie taidehiivintä meneillään”.

Vaikka teos on henkevä ja jopa hengellinen, se ei tee sitä mitenkään vakavan ryppyotsaisesti. Välillä osoitetaan äänettömästi mieltä, välillä liikutaan ajassa ja paikassa takaperin, järjestetään juoksukilpailu puistossa, lauletaan karaokea ja tanssitaan. Kukin teokseen osallistuja heittäytyy mukaan haluamallaan tavalla ja intensiteetillä.

Teoksen äänimaailma on toteutettu taitavasti ja esityksen paikkoihin ja rytmiin erittäin sopivasti. Lokit kirkuvat juuri silloin kun niitä katukuvassakin on. Katusoittajan soitto tulvii korviin paikassa, jossa soittajan luulisi olevankin, niin että hetken ehtii jo kuvitella soiton tulevan muualta kuin tallenteelta. Taustan äänimaailma tukee vahvasti osallistujien muuta kokemusta esityksestä.

Teos päättyy toisaalta monille hyvinkin tuttuun paikkaan, mutta yhtä kaikki yllätyksellisesti. Vielä lopussa tekoäly pysäyttää meidät pohtimaan, kuka onkaan meidän elomme paimen, kuka meitä johdattaa matkallamme sekä vielä kerran kaiken ainutlaatuisuutta ja hetkellisyyttä. Remote Helsinki saa osallistujansa miettimään myös sitä, kenelle annamme vallan kontrolloida ja ohjata elämämme valintoja. Kun käännymme oikealle tai vasemmalle, mitä ja keitä on tuon valinnan taustalla?

Remote Helsinki on puhutteleva ja hätkähdyttävä esitys. Se on pienimuotoinen tutkimusmatka sekä Helsinkiin että osallistujan omaan itseensä. Se saa osallistujansa pohtimaan monia elämään liittyviä keskeisiä peruskysymyksiä pitkän aikaa esityksen jälkeenkin. Monet matkan varrella vastaan tulleet ja kanssa kulkeneet jäävät mieleen. Esityksen jälkeen olo on myös jollakin tavalla puhdistunut, kokemus on sen verran vahva ja intensiivinen.

Remote Helsinki. 
Ensi-ilta 12.6.2016. Esitys on osa Stage-festivaalia. Esityksen kotisivu.

#Remotehelsinki tiimi:
Konsepti: Stefan Kaegi
Ohjaaja: Jörg Karrenbauer
Äänisuunnittelu: Nikolas Neecke, Ilona Marti
Dramaturgit: Juliane Männel, Aljoscha Begrich
Tuottaja: Alexander Weinstein
Konsultointi: Matilda von Weissenberg
Hallinto: Caroline Gentz