Kielellä rakennamme todellisuutta… ja valhetta.

Espoon Kaupunginteatterin Seuraavat 500 vuotta porautuu ihmisyyteen äärimmäisellä minimalismilla. Paavo Westerbergin käsikirjoitus ja ohjaus nostavat päärooliin kielen. Sanat kertovat yhtä lailla totuuden kuin suurimmankin valheen. Voiko yksi pieni viaton sana muuttaa koko merkityksen? Entäpä sanajärjestys tai painotus puheessa?

Näyttämökuva on pelkistetty, jopa minimalistinen. Ollaan valkeassa laatikossa. Silti se on hyvin vaikuttava. Näyttämö on puhdaspiirteinen ja lähes neliönmuotoinen. Rekvisiittana nähdään vain yksi tuoli ja nurkassa lähdevesiautomaatti sekä pari kertakäyttömukia. Siinä kaikki. Vangitsevalla tavalla eleettömän lavastuksen on luonut Markus Tsokkinen. Sekä näyttämökuva että itse tulkinta ovat haastavia. Ne myös siirtävät huomion tekstiin, siihen mitä näytelmän henkilöt sanovat tai ehkäpä jättävät sanomatta.

On tapahtunut rikos. Mutta mikä? Kuka sen on tehnyt? Seuraavat 500 vuotta on jännitysnäytelmä, joka rakentuu pala palalta ja lause lauseelta. Eletään myös suurten muutosten aikaa. Mikä kaikki vaikuttaa siihen, mitä lopulta muistamme tapahtuneista tai eletystä? Tarinan päähenkilöt ovat kuulustelussa ja vievät kertomusta pienin askelin eteenpäin.

Alussa tapahtumat näyttämöllä tuntuvat jopa hieman hämmentäviltä. Mitä oikein on menossa? Kuulustelija (Ria Kataja) haastattelee vuorotellen samoista tapahtumista kahta miestä (Eero Aho ja Carl-Kristian Rundman). Vähitellen tapahtumista alkaa rakentua selkenevää kuvaa ja toinen puoliaika loksauttelee palasia kohdalleen. Vai loksahtaako? Onko, mikään lopulta selvää?

Westerbergin käsikirjoitus vuoroin paljastaa ja vuoroin piilottaa rikoksen selvittelyn kannalta tärkeitä, mutta myös epäoleellisia seikkoja. Teksti on intensiivinen ja vaatii näytelmää seuraavalta keskittymistä kuuntelemaan ja olemaan tarkka. Siinä myös osa tekstin viehätystä. Tässä näytelmä, jota kannattaa mennä katsomaan virkeänä ja keskittyen.

Teoksen alku hämmentää, se tuntuu sekavalta. En oikein tavoita teosta ja sen maailmaa. En myöskään heti alussa näyttämöllä nähtävien näyttelijöiden (Ria Kataja ja Carl Christian Rundman) ilmaisua. Pikkuhiljaa virkistyn. Mieleeni alkaa pian näytelmän edetessä hiipiä sodanjälkeinen ranskalainen moderni elokuva. Olisikohan jotain tämän tyyppistä modernia teatteria voinut nähdä Intimiteatterissa 50-luvulla?

Ville Seppänen on luonut teoksen paikon lumoavan valosuunnittelun. Kuulustelukohtauksien eriväriset neonvalot tuovat Seppäsen valomaailmaan jotakin steriilin pidättyvää. Toisaalta erityisesti toisen puoliajan loppupuolen kohtauksen seinäpaneeleiden välistä siivilöityvä ja näyttämöllä risteävä eteerinen ja silti kirkas valo ovat häkellyttävän hienoa nähtävää.

Espoon Kaupunginteatteri, Seuraavat 500 vuotta. Valokuva: Stefan Bremer.

Myös näyttelijätrion ilmaisu on monin paikoin äärimmäisen pidättyvää ja istuu näin kokonaisuuteen. Pidättyvän ja paikoin tiivistetyn ilmaisun takaa näkyy sisäinen ajatus. Esimerkiksi Ria Katajan roolihahmon pienetkin eleet ilmentävät ajatuksia, jotka eivät pukeudu sanoiksi. Hänen työskentelynsä näyttämöllä on intensiivistä ja fyysisen ilmaisun tasolla pienipirteistä.

Eero Aho onnistuu tuomaan näyttämölle pelkoakin herättävän hahmon. Aho on rakentanut hänet ulkoisesti rauhalliseksi ja viileäksi, mutta aivan kuin jonkinlainen räjähdys kytisi rauhallisen pinnan alla. Rundmanin epäilty on taas huomattavasti rauhattomampi. Rundman saa tulkintaansa hyvin myös tuskaista epäoikeudenmukaisen kohtelun tuomaa ärtymystä.

Mitä me kerromme, kun kerromme tarinaamme? Onko kertomus sama elettynä kuin kerrottuna? Totta vai vaihtoehtoisia totuuksia? Westerbergin ohjaus on muodoltaan erittäin tiivis ja vaatii katsojaa keskittymään, elämään teoksen mukana hetki hetkeltä. Teksti, joka saa katsojansa aistimaan ja kuuntelemaan tarkasti, herättää myös monia kysymyksiä. Sellainen teatterikokemus on älyllinen ja koukuttava. Katsoja huomaa haluavansa kuulla lisää ja selvittää, mistä oikein on kyse.

Espoon Kaupunginteatteri – Seuraavat 500 vuotta
Kantaesitys 20.9.2017

Teksti ja ohjaus Paavo Westerberg
Rooleissa Eero Aho, Ria Kataja ja Carl-Kristian Rundman
Dramaturgi Jukka Viikilä
Lavastus ja pukusuunnittelu Markus Tsokkinen
Valosuunnittelu Ville Seppänen
Äänisuunnittelu Tommi Koskinen
Videosuunnittelu Timo Teräväinen

Oppituntien lyhyt riemu ja loputon tuska

Mitä tapahtuu kun saman kylän koululaiset huomaavat ajautuvansa toisiaan vastaan? Meidän luokka on syvän inhimillinen kertomus kymmenestä pienen puolalaisen kylän koululuokan oppilaasta. Tarina lähtee liikkeelle vuodesta 1935. Luokan oppilaista puolet on juutalaisia, joita sodan puhjettua odottaa toinen toistaan karmeampi kohtalo. Ne, jotka välttyvät ajautumasta äärimmäisiin tekoihin huomaavat olevansa kaiken edessä täysin voimattomia. Väkivallan tekojen leima seuraa tekijöitään läpi elämän eivätkä tapahtumat kylässä sotavuosina jätä lopulta ketään muutakaan rauhaan.

Satu Rasilan Espoon kaupunginteatteriin ohjaamassa väkevässä ja onnistuneen tiheätunnelmaisessa tulkinnassa päähenkilöiden elämäntarinat kasvavat pala palalta. Hahmot ovat hyvin aidonoloisia kaikkine vaikeuksineen, joita sota ja osalle heistä holokaustista selviytyminen tuovat eteen.

Teos piirtää näyttämölle koskettavia, jopa riipaisevia elämäntarinoita ja pakottaa katsojansa pohtimaan, miten itse toimisi vastaavissa tilanteissa. Meidän luokka on hyvin ajankohtainen nostaessaan katsojan pohdittavaksi sen, miten suhtautua ja toimia tilanteessa, jossa ajaudutaan äärimmäisyyksiin ja lopulta väkivaltaan. Se on kipeä muistutus siitä, miten nopeasti yhteiskunta voi ajautua tilanteeseen, jossa yhtäkkiä väkivalta nostaa päätään.

Tarina kuvaa alussa pienten koululaisten toiveita, unelmia ja kasvua nuoriksi aikuisiksi. Tulee sota, Neuvostoliiton ja Saksan miehitykset. Ensimmäinen puoliaika keskittyy käsittelemään neuvosto- ja saksalaismiehityksen aikaa ja sen seurauksia nuorten näkökulmasta. Neuvostomiehityksen aikana ihmisiä vainotaan, pahoinpidellään ja heitä katoaa. Saksalaisten miehitettyä itä-puolalaisen kylän, nuoria juutalaisia perheineen aletaan vainota, natsien myötäilijät samalta luokalta ovat äkkiä heidän vainoajia. Jokainen joutuu pakosta valitsemaan puolensa tavalla tai toisella.

Espoon kaupunginteatteri, Meidän luokka. Valokuva: Yehia Eweis.

Toinen puoliaika käsittelee enemmän jäljelle jääneiden henkilöiden selviytymistä ja elämän vaiheita. Yhdenkään luokan oppilaan elämä ei näyttäydy ruusuisena, vaan on täynnä vaikeita muistoja ja elämän eteen tuomia hankaluuksia. Meidän luokka tuo näyttämölle hienoja henkilökuvia. Joku selviää läpi harmaan kiven kun taas toinen on opportunistinen takinkääntäjä. Myös holokaustissa kuolleet luokkakaverit elävät muiden muistoissa vaikuttaen sodan läpi selvinneiden elämään kuka mitenkin.

Yksi Tadeusz Słobodzianek kirjoittaman Meidän luokka -näytelmän vahvuuksista on, että se nostaa henkilöiden ristiriitaisetkin luonteenpiirteet ja toiminnan katsojan tarkasteltaviksi ja arvioitaviksi kiihkottomasti. Se ei alleviivaa. Suhtautuminen näytelmän henkilöiden tekemisiin tai tekemättä jättämisiin jää jokaisen katsojan pohdittavaksi. Teos ikään kuin toteaa, mitä tapahtui, miten kaikkeen ajauduttiin ja mitä siitä lopulta seurasi. Väkivaltaan syyllistyneiden on toki kannettava tekojensa raskaat seuraukset.

Markus Tsokkisen lavastus on varsin pelkistetty. Kaksi liikkuvaa puulavaa, kivikko ja näyttämötilaa reunustavat puiset seinät tallin ylisineen ovat toimivia. Ensimmäisen puoliajan traagisissa tapahtumissa lavastus luo omalta osaltaan – savuineen ja sumuineen – vaikuttavaa ja yhtä aikaa karmivaa tunnelmaa näyttämön tapahtumille. Kalle Ropposen valosuunnittelu varjoineen täydentää näyttämökuvan. Teoksen äänisuunnittelusta ja musiikista vastaa Kristian Ekholm. Musiikki ja äänimaailma kuulostavat lasten lauluissa riemukkailta, mutta äkkiä jo hyvin uhkaavilta, kun näyttämön tilanteetkin sitä ovat.

Espoon kaupunginteatteri, Meidän luokka. Valokuva: Yehia Eweis.

Näyttelijäryhmän työ on intensiivistä. On ilo seurata ensemblen työtä, jossa kaikki puhaltavat yhteen hiileen, toisiaan tukien ja kuunnellen. Erinomaisen näyttelijäntyön kautta Meidän luokkaan syntyy sen tarvitsema vahva ja yhtä aikaa herkkä tunnelma, joka pysäyttää katsojan kuulemaan ja katsomaan upeaa teosta ja sen sanomaa.

Ensimmäisellä puoliajalla Markus Riuttu tulkitsee Jakub Kacin -hahmon samaan aikaan sekä herkästi että sopivan uhmakkaasti. Wanda Dubielin vahvan eloisa Dora tekee vaikutuksen kaikessa kärsimyksessään. Seela Sellan kyky tulkita roolihenkilönsä ajatuksia ja toimintaa vähäeleisesti – mutta niin, että ajatus on selkeä – on ihailtavaa.

Meidän luokka pysäyttää katsojan pohtimaan, miten on mahdollista, että tuo kaikki käsittämätön tapahtui. Se myös muistuttaa meitä vastuustamme muistaa ja haastaa ymmärtämään kaiken mitä tapahtui, jotta emme anna sen tapahtua enää koskaan.


Tadeusz Słobodzianek, Meidän luokka
Ensi-ilta Espoon kaupunginteatterissa 21.9.2016.


Teksti Tadeusz Słobodzianek
Suomennos Tapani Kärkkäinen
Ohjaus Satu Rasila
Lavastus ja pukusuunnittelu Markus Tsokkinen
Valosuunnittelu Kalle Ropponen
Äänisuunnittelu Kristian Ekholm
Maskeeraus Kaarina Kokkonen

Rooleissa Wanda Dubiel, Raimo Grönberg, Susanna Haavisto, Samuel Karlsson, Seppo Maijala, Matti Onnismaa, Jukka Rasila, Markus Riuttu, Seela Sella ja Timo Torikka