Ruusuruoskan suloisen outo sivallus

Teatteri Takomon Ruusuruoskan katsomisohje voisi kuulua ”Istu alas, rentoudu ja anna katsomiskokemuksen viedä mennessään”.

Tässä on esitys, josta saa eniten irti heittäytymällä sen vietäväksi, antautumalla sille, mitä tarjoillaan. Ja totta vieköön, tällä reilun puolentoista tunnin ”lennolla” katsojille tarjoillaan todella kiinnostavan kummia juttuja.

Läpi esityksen, eräänlaisena väljänä teemana, käydään läpi ruusun kulttuurihistoriaa. Yksikään kukkalajikkeista ei taatusti kanna yhtä paljon kulttuurisia merkityksiä kuin ruusu. Esa Kirkkopellon ohjaus tarjoilee osan tuosta historiasta näyttämöllä, ja niin hienopiirteisin nyanssein, ettei voi kuin ihmetellä.

Kirkkopellon teos pohjaa Alpo Jaakolan (1929-1997) vuonna 1965 piirtämään sarjakuvaan Ruusuruoska. Näyttämösovituksessa on jotain yhtä kumman kiehtovaa kuin sarjakuvassa; kaikki istuu suomalaiseen sielunmaisemaan kuin äitienpäiväruusu.

Jokin syvä ristiriita esityksessä on. Kauneimmista punaisista terälehdistä, pahimpaan piikkiin. Sen Kirkkopellon tulkinta onnistuu pistämään tajuntaan hämäävän ovelasti. Läsnä ovat suloiset terälehdet, mutta yhtä lailla nuo kirotut piikit. 

Teatteri Takomo - Ruusuruoska. Valokuva: Mitro Härkönen.

Välillä katsoja viedään Ruusuruoskan kielellisiin kiemuroihin Sofia Smedsin taidokkaiden laulusoolojen kautta. Välillä taas Joanna Haarttin ilmaisema ruusun tuoksu typerryttää tainnoksiin. Teosta leimaakin jatkuvassa muutoksessa virtaaminen, aina uuteen taipuminen ja uuden luominen. Gertrude Steinin sanoin, ”Ruusu on ruusu on ruusu on ruusu".

Koko näyttelijäjoukko (Joanna Haartti, Joonas Heikkinen, Minna Hokkanen, Sofia Smeds ja Auvo Vihro) venyy jatkuvasti uusiin hahmoihin, tätä muuntumista seuraa lähinnä positiivisen hämmennyksen vallassa, samalla ihmetellen ja ihaillen. Tuo jatkuva toisto luo siis todellakin uutta.

Esityksessä kuultavan musiikin on valinnut Eero Palviainen, ja siinä lennetään yhtä lailla 1400-luvulla kuin 1980-luvulla. Hän myös musisoi lavalla erilaisilla soittimilla, ja muun muassa luuttu sopii teoksen maailmaan.

Jotain hyvin mystistä esityksessä on.

Esityksen aikatasot liikkuvat lopulta kuitenkin vain siinä, mitä ruususta on historiallisesti sanottu. Hyvä niin, siinäkin on tarpeeksi. Ruusuruoskan jälkeen olo on sopivasti hämmentynyt ja ennen kaikkea utelias. Esityksen nähtyään on varmaa, että ruusuja näkee ympärillään hetken aikaa yllättävän paljon.

Ruusuruoska on Teatteri Takomon ja Tampereen Työväen Teatterin yhteistuotanto.

Ruusuruoska – Ensi-ilta Teatteri Takomossa 20.9.2019.

Ohjaus: Esa Kirkkopelto
Tekstit: Mika Rättö
Dramaturginen neuvonantaja: Pauliina Hulkko
Näyttelijät: Joanna Haartti / Takomo, Joonas Heikkinen / Takomo, Minna Hokkanen / TTT, Sofia Smeds / Näty ja Auvo Vihro / TTT
Musiikki: Eero Palviainen
Lavastus: Mikko Hynninen ja Sanna Levo
Pukusuunnittelu ja tarpeisto: Sanna Levo
Valo- ja äänisuunnittelu: Mikko Hynninen

Pasi Lampelan ohjaus Molièren Don Juanista muistuttaa jälleen kerran klassikoiden erinomaisuudesta

Teatteriteema veti minutkin tänä vuonna Turun kirjamessuille. Olimme jo hyvissä ajoin päättäneet teatteribloggari Katrin (Paljon melua teatterista) kanssa mennä yhdessä katsomaan Turun kaupunginteatteriin Molièren Don Juania. Turussa päätimme myös kokeilla dialogiarvion kirjoittamista. Tässä tulos. Selvyyden vuoksi omat osuuteni teksistä on kursivoitu.

Pasi: Aloitan siitä, mistä pidin esityksessä. Molièren teksti ja Arto af Hällströmin suomennos ovat kyllä käsittämättömän upeat. Teksti elää yhtä aikaa koomisena ja syvällisenä, kauniina ja rivona. Säkenöivää dialogia ja terävää, psykologisesti tarkkaa pohdintaa seuraa lumoutuneena. Don Juanin (Eero Aho) holtiton, röyhkeydessään käsittämätön ja itsekyydessään karmiva päähenkilö nautiskelee hedonistisesti ja taas toisaalta kapinoi kaikkea sovinnaisuutta vastaan, tekopyhyyden sumun ympäröimänä. Molièren teksti on syvällinen ja samalla todella inhimillinen.

Minuun kolahti Pasi Lampelan Don Juan -tulkinnan dekadentti ja osin groteski näyttämökuva ja yleistunnelma. Markus Tsokkisen lavastus loi teokseen omanlaisensa maailman. Sen taidokkuus on ehkä lopulta siinä, miten se varsin vähäeleisesti onnistuu piirtämään näyttämölle rappion tunnelmaa. Näyttämöllä nähdään pullorykelmiä, WC-istuin, nuhruinen kylpyamme ja roiskeiset seinät.

Kiinnostavaa kuulla Katri, mistä sinä erityisesti pidit tai et pitänyt esityksessä.

Katri: Minäkin pidin kokonaisuudesta paljon. Välillä teksti rönsyää ja välillä se on napakkaa, mutta aina niin kovin inhimillistä. Eero Aho nyt on aina (no ainakin melkein) aivan loistava, mutta nyt minua hieman häiritsi niin hänen, kuin muidenkin näyttelijöiden, groteskius ja överiys. Vaatiiko Moliere tämmöistä ylivetämistä? Emmekö me muuten oivalla hänen tekstiään ja sen huumoria? Muutama vuosi sitten Kansallisteatterin Luulosairaassa oli vähän samaa fiilistä eli kaikki meni niin yli, että se jo hieman häiritsi katsomiskokemusta.

Näin tästä muutama vuosi sitten version Lontoossa, ja se toimi oikein hyvin ilman tämänlaista ylivetämistä. Toki David Tennant on hyvin erilainen näyttelijä kuin Eero Aho (pidän molemmista hurjan paljon) mutta ehkä se oli modernimpi versio aiheesta (nimenäkin Don Juan in Soho). Okei, Don Juan on hahmona röyhkeä ja rietas, sellainen moderni kaikki-tänne-mulle-heti-nyt hedonisti, ja siten myös oivallisesti 2000-luvulle sopiva. Ja ah miten se Mozartin Don Giovanni-musiikki sopi taustalle oivallisesti. Josta pääsenkin aasinsillan kautta kehumaan loistavaa tuubistia Kari Liljaa! Mikseivät useammat ohjaajat hyödynnä tuubaa teatterisoittimena? Ihan parasta!

Naiset jäävät tässä hieman sivuosaan. Ehkä se on tarkoituskin, koska eiväthän naiset sinällään ole Don Juanille tärkeitä, kertakäyttökulutusta varten vaan. Miten sinä tämän koit Pasi?

P: Niin. Kyllähän Don Juan on selkeästi kahden miespääosan näytelmä ja naisroolit jäävät pakostakin hieman sivuosaan. Eipä silti, Riitta Salmisen Charlotta ja Minna Hämäläisen Mathurine olivat Don Juanin pyörityksessä mainiosti tehdyt maalaisneitoset. Samoin Hämäläisen Dona Elvira, Don Juanin vaimo, oli varsin hyytävä roolihahmo katkerana ja kostonjanoisena, petettynä naisena.

En Katri malta olla kommentoimatta mainitsemaasi Eero Ahon näyttelijäntyötä, joka tosiaan liikkuu vahvasti överiosastolla tai näyttäytyy ylivetämisenä kuten mainitsit. Ahon tapa rakentaa päähenkilö toi dekatentteja elementtejä Don Juanin hahmoon ja korosti kaikki auktoriteetit ja instituutiot hylkäävää, hälläväliä asennetta. Don Juan kapinoi vanhempiaan, uskontoa ja avioliittoa, oikeastaa kaikkia moraalisesti järjestäytyneen yhteiskunnan instituutioita ja arvoja vastaan. Kun sitten hänen rietastelujensa tuloksena hän saa kimppuunsa arvostelijat, Don Juan turvautuu tekopyhyyteen. Tämän Aho onnistuu tuomaaan roolihahmoonsa ehkä juuri groteskin, ylivetävän ilmaisun kautta varsin hyvin.

Itse pidin todella paljon Hannes Suomisen palvelijahahmo Sganarellesta. Nauttivan rytmillisesti tarkkaa ilmaisua, jossa oli kepeyden tuntu. Suomisen roolityö tavoittaa osuvasti Sganarellen äkkipikaisen ja isäntänsä kanssa herkästi debattiin heittäytyvän palvelijan luonteen.
 

Yksi esityksen onnistuneista puolista on myös sen rytmitys. Lampela on ohjannut tulkinnan napakaksi ilman, että se on kuitenkaan liian kiivas tai huohottava. Kohtaukset etenevät hyvärytmisesti. Me näimme esityksen kuukausi ensi-illan jälkeen ja se oli ilmeisesti hieman jo tiivistynytkin. Oletko Katri samaa mieltä?

Turun kaupunginteatteri, Don Juan. Valokuva: Otto-Ville Väätäinen.

K: Kyllä Aho toi siihen oivallisesti näkymään sen tekopyhyyden! Ja ehkä tämä tyyli istui kokonaisuuteen sopivasti. Ja jotenkin se katsojien kanssa flirttailu oli hauska lisä. Samaa mieltä olen Hannes Suomisen roolista! Aivan pistämätön esitys. Samaan aikaan herransa toimille silmiään pyörittelevä ja sitten myös tämän oikkuja miellyttävä. Sopiva vastavoima Don Juanin elostelijamaisuudelle. “Mikä hirvittävä mies - mutta elettävä se on meikäläisenkin” tiivistää tämän mielipiteen varmaan hyvin.

Kimmo Rasila oli oivallinen herra Dimanche, joka tulee perimään velkojaan. Miten näpsäkästi Don Juan tämänkin onnistuu kyöräämään ulos ovestaan. Pidin myös Markus Ilkka Uolevin Pierrotin ilmeikkäästä ja runsaseleisestä roolista. Ja ihanaa nähdä viime vuoden lopussa teatterista eläköitynyt Petri Rajala taas lavalla!! Tämän miehen näyttelemistä on aina ilo katsoa.

Tuomas Lampisen pukusuunnittelu on myös hyvin onnistunutta musta-valkoisessa maailmassaan. Syntistä nahkaa, ihanat pitkät saappaat, samettia. Ajatukset pyörivät dekadentteihin seksiklubeihin (missä Don Juan varmaan vierailisi mielellään). Rappiofiilistä täydensi hyvin kasvoilta rapistuvat ihomaalit. Lisäbonus ruttonaamareista!

Don Juan ei kadu mitään, ei edes lopussa. Onko hän niin läpikotaisin turmeltunut ettei mikään tunnu missään?

P: Kyllä. Karmivaa Don Juanin hahmossa on, että hän haluaa kapinoida valtaapitäviä vastaan ja luisuu itse samaan, tuhoavaan vallankäyttöön, joka särkee kaikki yksilöt hänen ympäriltään. Lampisen pukusuunnittelu tosiaan istui hyvin tyyliin ja teoksen rappiomaisemaan. Ahon ulkoinen habitus elostelijana sai lopullisen silauksen maskista ja puvustuksesta. Niin kuin Katri mainitsit, Aho saa oivallisella neljännen seinän rikkomisella ja flirtillä yleisön kanssa Don Juaniin vielä lisäannoksen imelää riettautta.

Ei voi kuin taas todeta, että klassikoissa on voimaa ja ne kestävät läpi vuosisatojen. Molièren Don Juan on niin vahvan yleisinhimillinen ja molemmat päähenkilöt psykologisesti niin hienovaraisen aidoiksi rakennettuja, että se kantaa yhä nykyhetkessäkin vahvasti. Lampela on tehnyt erittäin onnistuneen tulkinnan ja saa klassikon elämään näyttämöllä.

K: Kyllä vaan, klassikko on klassikko ihan syystä. Ja vaikka tämä jätti hetkittäin hämmentyneen olon niin silti vahvaa ja hienoa teatteria. Ymmärrän hyvin miksi Turun kaupunginteatterin Don Juan on ollut suosittu ja paikkoja vaikea saada. On myös hyvä että tila on riittävän intiimi; suuremmalla näyttämöllä tämä ei toimisi vastaavasti. Onneksi keväälle on lisäesityksiä tarjolla!

Kiitos Katri tästä dialogibloggauksesta! Tätä oli kiva kirjoittaa. 

Turun Kaupunginteatteri – Don Juan
Ensi-ilta 6.9.2019 Pienellä näyttämöllä.

Teksti: Molière
Suomennos: Arto af Hällström
Sovitus: Pasi Lampela 2018
Ohjaus: Pasi Lampela
Lavastussuunnittelu: Markus Tsokkinen
Pukusuunnittelu: Tuomas Lampinen
Äänisuunnittelu: Tuomas Rissanen
Valosuunnittelu: Jarmo Esko
Naamioinnin suunnittelu: Anna Kulju

Teatteri Jurkan Puhdistus-monologi avaa teokseen uusia näkymiä

Sofi Oksanen menetysnäytelmästä ja -romaanista Puhdistus on nähty useita tulkintoja niin Suomessa kuin ulkomailla. Teatteri Jurkassa teoksesta nähdään kiinnostava Hilkka-Liisa Iivanaisen ohjaama monologisovitus. Ensireaktioni ajatukseen monologiversiosta oli hieman skeptinen, mutta esityksen nähtyäni on sanottava, että Puhdistus toimii näyttämöllä erinomaisesti myös näin.

Teatteri Jurkan Puhdistus on näkökulmia avaava ja syventävä tulkinta. Siinä elämän läpi kulkeneen vanhuksen tarina avaa katsojan mielessä täysin uusia vivahteita ja tulkintoja. Tämä onkin Iivanaisen tulkinnan ehdoton ansio. Rankat tapahtumat eivät vyöry vain päähenkilö Aliide Truun (Wanda Dubiel) mielessä, vaan ne rakentuvat yhtä lailla esityksen katsojan tajunnassa.

Näytelmän tarina punoutuu Viron maaseudulla erakkona asuvan vanhuksen, Aliide Truun ympärille. Aliide on teoksen näkökulmahenkilö ja hänen kauttaan se kuvaa Viron historian kohtalokkaita vaiheita neuvostomiehitysten aikana, peilaten tuon aikakauden tapahtumia ja kokemuksia Viron uudelleen itsenäistymisen aikaan 1990-luvulla. Puhdistus on tärkeä teos totalitarismin vaikutuksesta yksilöön, yksilön valintojen seurauksista ja siitä, miten totalitaristiset järjestelmät tuhoavat niiden rattaisiin joutuneiden elämät.

Iivanainen on sovittanut alkuperäisteoksen monologiksi ja varsin toimivaksi näyttämötulkinnaksi. Teoksessa takaumina kerrotut Toisen maailmansodan ja sitä seuranneen neuvostomiehityksen tapahtumat Aliiden ja hänen perheensä elämässä vyöryvät näyttämölle nyt hänen yksinäisissä muisteluissaan. Päähenkilön muistoja piinavat vuosikymmenten jälkeenkin mustasukkaisuus, petos ja kohtalokkaat valinnat, joita hän pitää jopa oikeutettuina. Osa niistä näyttäytyy katsojalle jopa käsittämättömiä.

Teatteri Jurkka, Puhdistus. Valokuva: Marko Mäkinen.

Monologisovituksessa on toki myös omat haasteensa. Mielestäni teoksen tuntemisesta ennakolta on iso apu. Monologi muuttaa teoksen luonnetta ja henkilöhahmojen jäädessä pois, siitä karsiutuu pakostakin tiettyjä vivahteita.

Toisaalta Iivanaisen sovitus ja ohjaus tuovat Aliiden tarinaan ja kerrontaan uuden näkökulman. Siinä korostuu mielenkiintoisella tavalla päähenkilön luonne ja erityisesti sen ristiriitaisuus. Tätä kautta siinä välittyy vahva elämänmakuinen aitous. Päähenkilö ei ole joko hyvä tai paha, Aliide on niitä molempia ja juuri tästä tulkintaan syntyy katsojaa kiinnostava ja otteessaan pitävä jännite.

Jenni Kääriäisen ja Hilkka-Liisa Iivanaisen lavastus rakentaa teokseen hyvin istuvan koruttoman maalaistalon rautasänkyinen ja keinutuoleineen. Samuli Laihon musiikki ja äänisuunnittelu tuovat näyttämölle myös ulkomaailmasta kantautuvat viestit.

Karismaattisen Wanda Dubielin tulkinta on vahva ja ilmeikäs. Dubielin näyttelijänlaatuun hyvin istuva rooli rakentuu tarkoin fyysisin nyanssein. Jurkan intiimi näyttämö sopii hyvin Dubielin herkälle ilmaisulle, ja antaa mahdollisuuden välittää suuriakin tunteita ja tunnetilojen muutoksia ilman suurten näyttämöiden teatraalista ilmaisua.

Dubiel löytää Aliiden hahmoon uskottavasti vanhuksen haurautta ja rankkojen aikojen ja kokemusten tuomaa sitkautta, jos kohta kyynisyyttäkin. Dubiel onnistuu rakentamaan vivahteikkaan, monikerroksisen persoonan ja saamaan Aliiden hahmoon kaikessa ristiriitaisuudessaankin jotain niin inhimillistä, että hahmoa on lopulta helppo ymmärtää.


Sofi Oksanen – Puhdistus
Ensi-ilta Teatteri Jurkassa 7.9.2019

Alkuperäisromaani: Sofi Oksanen
Romaanin sovitus ja ohjaus: Hilkka-Liisa Iivanainen
Skenografia: Jenni Kääriäinen (Tuska Art & Design) sekä Hilkka-Liisa Iivanainen
Äänisuunnittelu ja musiikki: Samuli Laiho ja Hilkka-Liisa Iivanainen
Valosuunnittelu: Saku Kaukiainen
Näyttämöllä: Wanda Dubiel

Syvän inhimillinen Valehtelijan peruukki -esitys riisuu aseista elämänmakuisella huumorilla

Marja Packalén ja Pirkko Saisio nousevat KOM-teatterin lavalle. Seuraavat kaksi ja puoli tuntia he pitelevät katsojia hyppysissään täysin vastaansanomattomasti. Katsomossa ei voi kuin ihailla heidän läsnäolon intensiteettiä, heittäytymisen taitoa ja omaäänistä karismaa. Valehtelijan peruukki on upean näyttelijäkaksikon taidonnäyte alusta loppuun. Se on käsin kosketeltavan inhimillinen ja monin tavoin puhutteleva teos.

Lavalla nähdään kiinnostavaa, monivivahteista ja usein ristiriitaistakin omakohtaiseen kokemukseen pohjaavaa teatteria. Kaikki tämä tekee Valehtelijan peruukista valtavan koskettavan. Teos ei etene kronologisesti, vaan hakee toteutukseen ainekset muistojen väripaletista. Jotkin muistot tai henkilöt vilahtavat vain ohimennen, toisiin taas palataan tämän tästä.

Esitys on vastustamaton siinä, miten se tuo näyttämölle ihmiselämän koko kirjon – ilo, suru, riemu, tuska ja häpeä synnyttävät katsojassa vahvan samaistumisen kokemuksen. Teos tuo vuosien takaa katsojien eteen niin hurmion hetket kuin monet itsehäpäisyn piinaavan suloiset kokemukset. Jotkin esityksen tapahtumista ovat pinnalta hyvinkin arkipäiväisiä, jopa mitättömiä, mutta niihin liittyvät tunteet ja kokemukset voivat ollakin niitä elämän merkittävimpiä.

Teoksen ohjannut ja esittäjien ohella sen kolmantena käsikirjoittajana toiminut Heini Junkkaala on ensin haastattelut Packalénia ja Saisiota puolitoista vuotta. Tämän jälkeen ohjaaja on teettänyt kaksikolla näyttämöimprovisaatioita. Sekä haastattelut että improt hän on videoinut. Kertyneestä 30 tunnin materiaalista syntyi monisatasivuinen teksti. Tekstin dramatisoinnissa näyttämölle on ollut mukana dramaturgi Elina Snicker.

Vaikka näytelmän teksti ja kieli pohjaavat Packalénin ja Saision haastatteluihin ja improvisaatioon, osittain suoriin sitaatteihinkin, on siinä lopulta kuitenkin kyse tarinallistuneista ja siten fiktiivisistä henkilöistä.

KOM-teatteri, Valehtelijan peruukki. Valokuva: Noora Geagea.

Junkkaalan ohjaus rytmittää teosta mainiosti. Teos säilyttää jännitteensä ja luo esitykseen draamallisesti toistuvia, toinen toistaan hurjempia nousuja koko matkan. Esityksen musiikkivalinnat liittyvät kahden naisen kokemuksiin ja elämän vaiheisiin. Yhtenä riemullisimmista Saision pateettinen Mariza-hurmio tai osuvasti molempien elämän juuttumiskohtia kuvaava Aphrodite´s Child feat. Irene Papas esittämä Infinity.

K Rasilan lavastus ja pukusuunnittelu konkretisoivat mainiosti esiintyjien henkilöhistoriaan liittyvät muistot. Silkki, Kaulus, Farkku, Huivi ja muut mainiot vaateparret elävät vaalealla elämän näyttämöllä henkareissa ja viipottavat mukana päähenkilöiden tarinoissa. Kuolema siirtää osan asuista valosta näyttämön pimeille reunoille. Teoksen valosuunnittelu on Tomi Suovankosken.

Seitsemänkymppiset Packalén ja Saisio pistävät peliin paljon niin fyysisessä näyttelijäntyössä, äänenkäytössä kuin ennen kaikkea läsnäolossa ja toteutuksen vaativassa omakohtaisuuden ilmentämisessä. Ensi-iltayleisön he hurmasivat. Epäilemättä näin tapahtuu kaikissa muissakin näytöksissä. Kymmenen vuotta sitten KOMissa nähtiin samojen tekijöiden Unohdus-esitys. Nyt tämä. Kymmenen vuoden kuluttua varmasti jotain yhtä yllättävää ja unohtumatonta.


Heini Junkkaala - Marja Packalén - Pirkko Saisio
Valehtelijan peruukki
Ensi-ilta 12.9.2019 KOM-teatterissa


NÄYTTÄMÖLLÄ: Marja Packalén ja Pirkko Saisio
TEKSTI: Heini Junkkaala, Marja Packalén ja Pirkko Saisio
OHJAUS: Heini Junkkaala
DRAMATURGI: Elina Snicker
LAVASTUS- JA PUKUSUUNNITTELU: K Rasila
​MASKEERAUSSUUNNITTELU: Leila Mäkynen
ÄÄNISUUNNITTELU: Antti Puumalainen
VALOSUUNNITTELU: Tomi Suovankoski

Lauri Maijalan ohjaama Riistapolku rakentuu upealle näyttelijäntyölle

Helsingin Kaupunginteatterin pienellä näyttämöllä nähtävä Riistapolku on piinaavan väkevä, rankan realistinen tulkinta Suomessa harvoin esitetystä draamaklassikosta. Näytelmän kirjoittanut saksalainen Franz Xaver Kroetz (s. 1946) on tunnettu vahvoista teemoistaan ja hänen näytelmänsä olivat erityisen suosittuja Keski-Euroopassa 1970- ja 1980-luvuilla. Näytelmän on ohjannut Lauri Maijala. Riistapolku kertoo tosielämän tapahtumiin pohjaavan, tragediaan päättyvän tarinan epäsovinnaisesta rakkaudesta, ei-toivotusta raskaudesta ja väkivallasta.

Näytelmä alkaa kuvauksena tavallisen perheen arjesta mutta tarinan edetessä keskiöön nousee tragediaan päättyvä rakkaustarina. Perheen isä, Erwin (Risto Kaskilahti) haaveilee paremmasta työstä, äiti Hilda (Ursula Salo) tavallisen seesteisestä perhe-elämästä. 13-vuotias Hanni-tytär (Ella Mettänen) ja 19-vuotias Franz (Paavo Kinnunen) rakastuvat kohtalokkaasti.

Perhetragedian lisäksi Riistapolussa on yhteiskunnallisempikin ulottuvuus. Erwin-isä on vahvasti pettynyt 1960-luvun saksalaiseen yhteiskuntaa. Hän tuntuu kaipaavan kansallissosialistisen ajan vahvaa johtajuutta, sen arvoja ja ajan selkeyttä, demokraattisen Länsi-Saksan epämääräisyyden ja 60-luvun uusien tuulien sijaan. Vaikka sota-aika Erwinin muistoissa näyttäytyykin kadotettuna nuoruutena, haikailee hän selkeämpää järjestystä ja kuria. Nämä teemat tuovat Maijalan ohjauksen myös selvästi eurooppalaiseen nykyhetkeen ja luovat mielikuvia nykyhetken vahvistuvista oikeistopopulistisista virtauksista.

Vaikka ei olisikaan mustemman draaman ystävä, niin Helsingin Kaupunginteatterin Riistapolku kannattaa käydä katsomassa erityisesti loistavien näyttelijöiden vuoksi. Yksistään heidän näyttelijäntyönsä ja vahva läsnäolonsa rakentavat esitykseen käsin kosketeltavan pakahduttavan tunnelman.

Ella Mettänen tekee nuoren 13-vuotiaan Hannin roolin luontevasti ja pakottomasti ja ennen kaikkea psykologisesti hyvin perustellusti. Hän saa hahmoonsa toisaalta varhaisnuoren ehdottomuuden, toisaalta lapsen riipaisevan turvattomuuden ja aikuisen sylin kaipuun. Mettäsen näyttelijäntyössä korostuu Hannin sisäisen maailman kuvaus sekä epävarmana että lopulta kaikessa traagisuudessaan uhmakkaana.

Mettänen rakentaa hahmonsa ulkoisesti varsin rauhallisin, vähin elein, mutta pohjaten sitäkin intensiivisempään läsnäoloon näyttämöllä. Nuoren Ella Mettäsen taidoista on saatu näytteitä muun muassa Ryhmäteatterin 9 hyvää syytä elää –esityksessä sekä Teatteri Jurkan Lokissa ja Niskavuoren Hetassa. Hannin rooli Riistapolussa on uusin näyttö Mettäsen osaamisesta ja herkästä näyttelijänluonteesta.

Helsingin Kaupunginteatteri, Riistapolku. Valokuva: Tapio Vanhatalo

Hanttihommia tekevästä 19-vuotiaasta Franzista muovautuu Paavo Kinnusen käsissä tragikoominen rakastunut nuorimies. Kinnusen lavakarisma ja vahva tyypittelyn taito rakentavat onnistuneen työläispojan hahmon.

Ursula Salon Hilda-äiti on tyttärestään huolestunut, yliherkkä vastuunkantaja ja toisaalta moitteettomista kulisseista kiinnipitävä kotiäiti. Salo onnistuu kuvaamaan ilmeikkäästi myös äidin mielen järkytyksen traagisten tapahtuminen vyöryessä eteen päin. Risto Kaskilahti saa isän hahmoon viiltävää toivottomuutta ja toisaalta ristiriitaa lastaan sekä rakastavana ja pahoinpitelevänä, hämmentyneenä vanhempana.

Vesa Tapio Valon suomennoksen dialogi elää näyttelijöiden suussa luontevasti. Tekstin niukkasanaisuus istuu teoksen maailmaan hyvin. Murteellinen, ronski kieli tuo esitykseen osin arkisen, toisaalta piinaavankin tunnelman.

Lauri Maijala onnistuu tiiviissä, vain puolitoistatuntisessa tulkinnassaan kuvaamaan vangitsevalla tavalla saksalaisen pikkukaupungin työväenluokkaisen perheen elämän arkirutiinit ja perheen 13-vuotiaan tyttären epäsovinnaisen rakkauden 19-vuotiaaseen nuoreen mieheen. Maijalan ohjaukselliset elementit tuovat teokseen kutkuttavan piinaavia, jopa unenomaisia tuokiokuvia. Perheen arki on täynnä toistuvia rutiineja; työ, koulu, aamut ja ruokahetket. Aleksi Sauran mainio äänisuunnittelu luo perheen arkirutiineihin tuttua tavanomaisuutta.


Franz Xaver Kroetz – Riistapolku
Ensi-ilta Helsingin Kaupunginteatterin pienellä näyttämöllä 4.9.2019

Rooleissa: Pekka Huotari, Risto Kaskilahti, Paavo Kinnunen, Ursula Salo, Ella Mettänen
Lisäksi nauhalla: Helena Haaranen ja Ilkka Kokkonen

Suomennos: Vesa Tapio Valo
Ohjaus: Lauri Maijala
Lavastus: Antti Mattila
Pukusuunnittelu: Elina Kolehmainen
Valosuunnittelu: Kari Leppälä
Äänisuunnittelu: Aleksi Saura
Naamioinnin suunnittelu: Henri Karjalainen

Maa on rikki!

Poistun Levoteatterin Maasta-esityksestä mietteliäänä. Jään pohtimaan sekä esityksen tematiikkaa että toteutusta. Esitys käsittelee historiallista aihettaan vähäeleisesti ja onnistuu tulkinnassaan herättämään vahvoja mielikuvia sekä kuvaamastaan ajasta, mutta myös nykyhetkestä.

Teos käsittelee Suomen nälkävuosien aikaa 1866-1868, jolloin hallat tuhoavat viljasadot ja lähes joka kymmenes suomalainen menehtyy nälän ja tautien heikentämänä. Levoteatterin Maasta-näytelmässä on kaksi näkökulmahenkilöä. Anna lähtee kotitilaltaan Pietarin radan rakennustöihin viimeisenä keinona yrittää välttyä nälkäkuolemalta. Valtiomies J.V. Snellman on varsin ulalla maan rahvaan tilanteesta ja keskittyy Suomen markan lanseeraukseen. Snellmanin vetämä kova talouslinja jättää talonpojat ja torpparit oman onnensa nojaan.

Mikael Karkkosen ohjaus on rytmiltään kutkuttavan viipyilevä ja se etenee rauhallisesti kohtauksesta toiseen. Näin se antaa tilaa ajatuksille ja oivalluksille, joita se katsojassaan herättää. Katovuodet vertautuvat nykypäivän maat rikkovaan ilmastokatastrofiin, piitaattomuus talosta taloon kulkevista ja nuivan vastaanoton saavista nälkäkerjäläisistä nykyisiin sotaan ja vainoa pakoon lähteneisiin. 

Levoteatteri - Maasta. Valokuva: 

Snellmania eivät kiinnosta nälkään kuolevat, kotinsa ja tilansa menettäneet hätää kärsivät, nämähän kelpaavat halvaksi työvoimaksi Pietarin radan rakentamiseen. Vääristyneet valtarakenteet, rahan palvonta ja piittaamattomuus, jopa häikäilemätön heikompien hyväksikäyttö ovat esityksen esiin nostamia teemoja. Kosketuspinta tämän päivän globaaliin todellisuuteen on ilmeinen. J.V. Snellmanin asema valtiomiehenä kaipaakin päivitystä. Suomen historiassa suuret nälkävuodet on lähes unohdettu koettelemus.

Karkkonen on onnistunut luomaan näyttämölle vähäeleisen tulkinnan ja yhdistämään Tuukka Pietarisen tekstin, Antti Vuorenmaan ja Eetu Palomäen äänimaailman sekä neljän näyttelijän työskentelyn vahvaksi punokseksi. Syntyy osiaan suurempi summa. Esitys, jonka tunnelma jää mieleen ja askarruttaa sopivalla tavalla vielä seuraavana päivänäkin.

Vuorenmaan ja Palomäen äänimaailman on omintakeinen ja yksinkertaisuudessaan tehokas. Se tuo esitykseen niin radioaaltojen kohinaa kuin rataa rakentavan topparoikan kilkettä ja kalketta. Pietarisen käsikirjoitus on samalla tapaa tiivis. Tekstiä ei ole paljon, välillä vähääkin toistetaan, mutta tästä syntyy osa esityksen lumosta ja ytimekkyydestä.

Tulkinta ja tekijäryhmä luottavat esitykseensä eivätkä syyttä. Maasta luo vahvoja näyttämökuvia ja hengittää samaan aikaan vapaasti, rennostikin. Se ei alleviivaa tai etsi syyllisiä. Teos onnistuu luomaan vahvan ja ajatuksia herättävän katsomiskokemuksen.


Levoteatteri – Maasta. Kantaesitys KokoTeatterissa 20.6.2019.

Ohjaus: Mikael Karkkonen
Käsikirjoitus: Tuukka Pietarinen
Näyttämöllä: David Eskelinen, Emma-Mariella Kurkela, Nina Järvinen, Teemu Nieminen
Puvustus: Vita Edvards
Lavastus: Työryhmä
Äänisuunnittelu: Antti Vuorenmaa, Eetu Palomäki
Valosuunnittelu: Pinja Kokkonen
Ylimääräinen silmäpari: Miika Suonperä
Tuotanto: Heidi Bergström