Pasi Lampelan ohjaus Molièren Don Juanista muistuttaa jälleen kerran klassikoiden erinomaisuudesta

Teatteriteema veti minutkin tänä vuonna Turun kirjamessuille. Olimme jo hyvissä ajoin päättäneet teatteribloggari Katrin (Paljon melua teatterista) kanssa mennä yhdessä katsomaan Turun kaupunginteatteriin Molièren Don Juania. Turussa päätimme myös kokeilla dialogiarvion kirjoittamista. Tässä tulos. Selvyyden vuoksi omat osuuteni teksistä on kursivoitu.

Pasi: Aloitan siitä, mistä pidin esityksessä. Molièren teksti ja Arto af Hällströmin suomennos ovat kyllä käsittämättömän upeat. Teksti elää yhtä aikaa koomisena ja syvällisenä, kauniina ja rivona. Säkenöivää dialogia ja terävää, psykologisesti tarkkaa pohdintaa seuraa lumoutuneena. Don Juanin (Eero Aho) holtiton, röyhkeydessään käsittämätön ja itsekyydessään karmiva päähenkilö nautiskelee hedonistisesti ja taas toisaalta kapinoi kaikkea sovinnaisuutta vastaan, tekopyhyyden sumun ympäröimänä. Molièren teksti on syvällinen ja samalla todella inhimillinen.

Minuun kolahti Pasi Lampelan Don Juan -tulkinnan dekadentti ja osin groteski näyttämökuva ja yleistunnelma. Markus Tsokkisen lavastus loi teokseen omanlaisensa maailman. Sen taidokkuus on ehkä lopulta siinä, miten se varsin vähäeleisesti onnistuu piirtämään näyttämölle rappion tunnelmaa. Näyttämöllä nähdään pullorykelmiä, WC-istuin, nuhruinen kylpyamme ja roiskeiset seinät.

Kiinnostavaa kuulla Katri, mistä sinä erityisesti pidit tai et pitänyt esityksessä.

Katri: Minäkin pidin kokonaisuudesta paljon. Välillä teksti rönsyää ja välillä se on napakkaa, mutta aina niin kovin inhimillistä. Eero Aho nyt on aina (no ainakin melkein) aivan loistava, mutta nyt minua hieman häiritsi niin hänen, kuin muidenkin näyttelijöiden, groteskius ja överiys. Vaatiiko Moliere tämmöistä ylivetämistä? Emmekö me muuten oivalla hänen tekstiään ja sen huumoria? Muutama vuosi sitten Kansallisteatterin Luulosairaassa oli vähän samaa fiilistä eli kaikki meni niin yli, että se jo hieman häiritsi katsomiskokemusta.

Näin tästä muutama vuosi sitten version Lontoossa, ja se toimi oikein hyvin ilman tämänlaista ylivetämistä. Toki David Tennant on hyvin erilainen näyttelijä kuin Eero Aho (pidän molemmista hurjan paljon) mutta ehkä se oli modernimpi versio aiheesta (nimenäkin Don Juan in Soho). Okei, Don Juan on hahmona röyhkeä ja rietas, sellainen moderni kaikki-tänne-mulle-heti-nyt hedonisti, ja siten myös oivallisesti 2000-luvulle sopiva. Ja ah miten se Mozartin Don Giovanni-musiikki sopi taustalle oivallisesti. Josta pääsenkin aasinsillan kautta kehumaan loistavaa tuubistia Kari Liljaa! Mikseivät useammat ohjaajat hyödynnä tuubaa teatterisoittimena? Ihan parasta!

Naiset jäävät tässä hieman sivuosaan. Ehkä se on tarkoituskin, koska eiväthän naiset sinällään ole Don Juanille tärkeitä, kertakäyttökulutusta varten vaan. Miten sinä tämän koit Pasi?

P: Niin. Kyllähän Don Juan on selkeästi kahden miespääosan näytelmä ja naisroolit jäävät pakostakin hieman sivuosaan. Eipä silti, Riitta Salmisen Charlotta ja Minna Hämäläisen Mathurine olivat Don Juanin pyörityksessä mainiosti tehdyt maalaisneitoset. Samoin Hämäläisen Dona Elvira, Don Juanin vaimo, oli varsin hyytävä roolihahmo katkerana ja kostonjanoisena, petettynä naisena.

En Katri malta olla kommentoimatta mainitsemaasi Eero Ahon näyttelijäntyötä, joka tosiaan liikkuu vahvasti överiosastolla tai näyttäytyy ylivetämisenä kuten mainitsit. Ahon tapa rakentaa päähenkilö toi dekatentteja elementtejä Don Juanin hahmoon ja korosti kaikki auktoriteetit ja instituutiot hylkäävää, hälläväliä asennetta. Don Juan kapinoi vanhempiaan, uskontoa ja avioliittoa, oikeastaa kaikkia moraalisesti järjestäytyneen yhteiskunnan instituutioita ja arvoja vastaan. Kun sitten hänen rietastelujensa tuloksena hän saa kimppuunsa arvostelijat, Don Juan turvautuu tekopyhyyteen. Tämän Aho onnistuu tuomaaan roolihahmoonsa ehkä juuri groteskin, ylivetävän ilmaisun kautta varsin hyvin.

Itse pidin todella paljon Hannes Suomisen palvelijahahmo Sganarellesta. Nauttivan rytmillisesti tarkkaa ilmaisua, jossa oli kepeyden tuntu. Suomisen roolityö tavoittaa osuvasti Sganarellen äkkipikaisen ja isäntänsä kanssa herkästi debattiin heittäytyvän palvelijan luonteen.
 

Yksi esityksen onnistuneista puolista on myös sen rytmitys. Lampela on ohjannut tulkinnan napakaksi ilman, että se on kuitenkaan liian kiivas tai huohottava. Kohtaukset etenevät hyvärytmisesti. Me näimme esityksen kuukausi ensi-illan jälkeen ja se oli ilmeisesti hieman jo tiivistynytkin. Oletko Katri samaa mieltä?

Turun kaupunginteatteri, Don Juan. Valokuva: Otto-Ville Väätäinen.

K: Kyllä Aho toi siihen oivallisesti näkymään sen tekopyhyyden! Ja ehkä tämä tyyli istui kokonaisuuteen sopivasti. Ja jotenkin se katsojien kanssa flirttailu oli hauska lisä. Samaa mieltä olen Hannes Suomisen roolista! Aivan pistämätön esitys. Samaan aikaan herransa toimille silmiään pyörittelevä ja sitten myös tämän oikkuja miellyttävä. Sopiva vastavoima Don Juanin elostelijamaisuudelle. “Mikä hirvittävä mies - mutta elettävä se on meikäläisenkin” tiivistää tämän mielipiteen varmaan hyvin.

Kimmo Rasila oli oivallinen herra Dimanche, joka tulee perimään velkojaan. Miten näpsäkästi Don Juan tämänkin onnistuu kyöräämään ulos ovestaan. Pidin myös Markus Ilkka Uolevin Pierrotin ilmeikkäästä ja runsaseleisestä roolista. Ja ihanaa nähdä viime vuoden lopussa teatterista eläköitynyt Petri Rajala taas lavalla!! Tämän miehen näyttelemistä on aina ilo katsoa.

Tuomas Lampisen pukusuunnittelu on myös hyvin onnistunutta musta-valkoisessa maailmassaan. Syntistä nahkaa, ihanat pitkät saappaat, samettia. Ajatukset pyörivät dekadentteihin seksiklubeihin (missä Don Juan varmaan vierailisi mielellään). Rappiofiilistä täydensi hyvin kasvoilta rapistuvat ihomaalit. Lisäbonus ruttonaamareista!

Don Juan ei kadu mitään, ei edes lopussa. Onko hän niin läpikotaisin turmeltunut ettei mikään tunnu missään?

P: Kyllä. Karmivaa Don Juanin hahmossa on, että hän haluaa kapinoida valtaapitäviä vastaan ja luisuu itse samaan, tuhoavaan vallankäyttöön, joka särkee kaikki yksilöt hänen ympäriltään. Lampisen pukusuunnittelu tosiaan istui hyvin tyyliin ja teoksen rappiomaisemaan. Ahon ulkoinen habitus elostelijana sai lopullisen silauksen maskista ja puvustuksesta. Niin kuin Katri mainitsit, Aho saa oivallisella neljännen seinän rikkomisella ja flirtillä yleisön kanssa Don Juaniin vielä lisäannoksen imelää riettautta.

Ei voi kuin taas todeta, että klassikoissa on voimaa ja ne kestävät läpi vuosisatojen. Molièren Don Juan on niin vahvan yleisinhimillinen ja molemmat päähenkilöt psykologisesti niin hienovaraisen aidoiksi rakennettuja, että se kantaa yhä nykyhetkessäkin vahvasti. Lampela on tehnyt erittäin onnistuneen tulkinnan ja saa klassikon elämään näyttämöllä.

K: Kyllä vaan, klassikko on klassikko ihan syystä. Ja vaikka tämä jätti hetkittäin hämmentyneen olon niin silti vahvaa ja hienoa teatteria. Ymmärrän hyvin miksi Turun kaupunginteatterin Don Juan on ollut suosittu ja paikkoja vaikea saada. On myös hyvä että tila on riittävän intiimi; suuremmalla näyttämöllä tämä ei toimisi vastaavasti. Onneksi keväälle on lisäesityksiä tarjolla!

Kiitos Katri tästä dialogibloggauksesta! Tätä oli kiva kirjoittaa. 

Turun Kaupunginteatteri – Don Juan
Ensi-ilta 6.9.2019 Pienellä näyttämöllä.

Teksti: Molière
Suomennos: Arto af Hällström
Sovitus: Pasi Lampela 2018
Ohjaus: Pasi Lampela
Lavastussuunnittelu: Markus Tsokkinen
Pukusuunnittelu: Tuomas Lampinen
Äänisuunnittelu: Tuomas Rissanen
Valosuunnittelu: Jarmo Esko
Naamioinnin suunnittelu: Anna Kulju

Mahdollinen maailmamme lapsuudesta, nykyisyydestä ja tulevaisuudestakin katsottuna

Ovatko muistot totta? Valitsemmeko tiemme vai valitseeko tie meidät? Muun muassa näitä puntaroi Mahdolliset maailmat -näytelmän päähenkilö, Antti Tähtinen, 45 v. (Eero Aho). Antti on Paavo Westerbergin Kansallisteatterin kantaesityksen näytelmäkirjailija, ohjaaja ja entinen lapsitähti.

Aika, todellisuus ja teatteri alkavat pian sotkeutua toisiinsa päähenkilön sukeltaessa elämänvalintojen ja suurten kysymysten äärelle. Mikä osuus elämäntarinassamme on sattumilla ja mikä valinnoillamme?

Näytelmä kysyy: ”Jos te saisitte palata johonkin merkittävään lapsuuden hetkeen niin mikä se olisi?” Mielenkiintoista on pohtia omalla kohdalla, miltä tuo hetki näyttäisi ja tuntuisi nykyisyydestä tarkasteltuna? Mitä siitä nyt ajattelisi ja miten sitä tulkitsisi? Näyttäisikö se maailman nyt kovinkin erilaiselta kuin aikoinaan? Mahdolliset maailmat pohtiikin aihettaan monikerroksellisesti, useasta kulmasta lähestyen ja valottaen. Näytelmä liikkuu eri aikatasoilla, menneestä nykyisyyteen ja tulevaan.

Mahdolliset maailmat on tarina keski-ikäisestä, työpaineiden ja parisuhteen kariutumisen alhossa elämänvalintojaan pohtivasta entisestä lapsitähdestä. Nuori Antti Tähtinen, 12v. (Marja Salo) käy koekuvauksissa ja tulee imaistuksi teatterin maailmaan saadessaan roolin Galilein elämä –näytelmästä. Nykyhetken teatterimies Antti ajautuu kriisiin sekä näytelmänsä ohjauksen että vaimonsa kanssa. Antin ja hänen läheistensä välillä tuntuu olevan näkymättömiä seiniä. Antin aikuinen tytär on kirjoittanut tunnustuksellisen näytelmän omasta perheestään, jota isä ei hyvällä katsele.

Suomen kansallisteatteri, Mahdolliset maailmat. Valokuva: Stefan Bremer

Se mikä on totta nyt, tässä maailmassa, ei välttämättä ole totta enää pian. Galileo Galilein suurin saavutus liittyy siihen, että hän todisti maan kiertävän aurinkoa, ei päinvastoin. Galilein ajan maailmassa totuus oli toinen. Ovatko nykytotuutemme maailmasta totta enää sadan tai kahdensadan vuoden kuluttua? Filosofiassa ja modaalilogiikassa jokaista erillistä tapaa, jollainen maailmasta olisi voinut tulla, pidetään mahdollisena maailmana. Aktuaalinen maailma, jossa elämme, on siis vain yksi mahdollinen maailma.

Mahdolliset maailmat pohtii muun muassa sitä, miten nykyisen sosiaalisen median aikana rakennamme itsestämme erilaisia kuvia ja rooleja – jokainen on tavallaan oman elämänsä näytelmäkirjailija. Sosiaalisessa mediassa voimme rakentaa itsestämme ja elämästämme täysin rinnakkaisen todellisuuden. Tähän liittyy myös kysymys taiteen tunnustuksellisuuden ja omakohtaisuuden oikeutuksesta. Mitä kaikkea läheistensä elämästä voi tuoda näyttämölle? Mitä voimme sosiaalisessa mediassa kertoa elämästämme ja miten meidän tulisi siellä ottaa läheisemme huomioon? Onko meillä oikeutus kertoa omasta elämästämme mitä vain, missä menee maailmojemme rajat? Onko olemassa vain minun elämäni, vain minun maailmani – johon minulla, ja vain minulla, on rajaton tekijänoikeus?

Antin ja hänen läheistensä maailmoja erottavat näkymättömät seinät. Teatterissa niin sanottu neljäs seinä erottaa erillisiksi maailmoiksi näyttelijät ja katsojat. Mahdolliset maailmat pohtii myös tätä fiktion ja todellisuuden rajapintaa. Onko fiktio lopulta todempaa? Pystyyhän fiktio kiteyttämään todellisuudesta sen kaikein keskeisimmän ja karsimaan pois kaiken oikean elämän hähmäisyyden.

Mahdollisten maailmojen näyttelijätiimin työ on tasaisen vahvaa. Eero Aho Antin aikuisroolissa tuo hahmoon onnistuneesti rosoisuutta ja toisaalta herkkyyttä elämäntilanteen kolhiessa. Marja Salo nuorena Anttina tekee upeaa työtä herkkänä ja koskettavana, aikuisten maailmaan imeytyvänä poikana. Salo onnistuu hyvin pienin elein tuomaan 12-vuotiaan pojan rooliin sen vaatimaa lapsekkuutta. Esko Salmisen mies metroasemalla ja näyttelijä Lasse ovat Salmiselle hyvin sopivia vanhan viisaan ja lempeän miehen rooleja.

Suomen kansallisteatteri, Mahdolliset maailmat. Valokuva: Stefan Bremer

Markus Tsokkisen lavastus on varsin niukka, mutta hyvin toimiva. Päähenkilö Antin nuoruuden Galilein elämän näyttämö pyörii kuin maapallo auringon ympäri ja aikuis-Antin ohjaaman näytelmän liukuportaat ja lavaratkaisut sukeltavat syvälle kellareihin ja metrotunneleihin. Lavalla nähdään muutama upea kohtaus, kuten vaikkapa taaksepäin kulkevat metropenkit tai päähenkilöä läpivalottamaan laskeutuva suuren näyttämön valaistusapparaatti.

Pietu Pietiäisen valosuunnittelu on taitavaa ja luo erilaisia tunnelmia näyttämölle hienosti. Esimerkiksi nuoren Antin Galilein elämä -näytelmän valot ovat kuin taivaan tähtiä.  Timo Teräväinen on tehnyt esitykseen toimivan videosuunnittelun ja elävää videokuvaa käytetään hienosti muun muassa tuomaan katsojan silmien eteen näyttämöllä tapahtuvia kohtauksia ikään kuin valkokankaalle.

Teos ikään kuin yhdistelee sekä teatterin että elokuvan ja television maailmoja. Myös näyttelijäntyössä yhdistyy näin pieni ja suuri – Kansallisteatterin suuren näyttämön vaatima teatraalinen ilmaisu yhdistyneenä lähelle tulevan kameran vaatimaan ilmaisun herkkyyteen. Kaksi mahdollista maailmaan samaan aikaan. Sanna Salmenkallion musiikki ja äänimaailma luovat hienoja tunnelmia, olematta kuitenkaan liian päällekäyviä.

Westerberg viittaa teoksessaan suorasti ja epäsuorasti yhteen viimevuosien parhaimmista yhdysvaltalaisista elokuvista, Alejandro González Iñárritun Birdmaniin. Myös Birdmannissa teatterin tekeminen ja elämänvalinnat nousevat keskeisiksi teemoiksi. Antti Tähtisen viuhahtelu, kokaiinin huuruisten teatterin pikkujoulujen jälkeen yöllisen Helsingin kaduilla, on riemukas – ilman alushousuja ja videolle tallentuneena.

Mahdolliset maailmat on monitasoinen, koskettava ja mukaansatempaava teos, joka puhuttele katsojaa monin eri tavoin. Tosin pientä dramaturgista jäntevöittämistä etenkin toinen puoliaika olisi kaivannut, 10-15 minuuttia pois, terävöittäisi tulkintaa selvästi. Westerbergin uutuusteos täydentää tematiikaltaan osuvasti myös Kansallisteatterin kuluvan näytäntökauden muuta ohjelmistoa. Erityisesti pienen näyttämön Martin Crimpin Onnellisuuden tasavalta ja Heini Junkkaalan Olipa kerran minä pohtivat samantyyppistä aiheita.

Suomen Kansallisteatteri – Mahdolliset maailmat. 

Kantaesitys Suurella näyttämöllä 17.2.2016. Esityksiä 19.5.2016 asti

ROOLEISSA: Eero Aho, Pia Andersson, Kristiina Halttu, Leo Honkonen, Saara Kotkaniemi, Pirjo Luoma-aho, Markku Maalismaa, Jukka-Pekka Palo, Antti Pääkkönen, Seppo Pääkkönen, Esko Salminen ja Marja Salo
HARPISTI Lily-Marlene Puusepp / Hanna Kenttämies
OHJAUS Paavo Westerberg
LAVASTUS Markus Tsokkinen
PUKUSUUNNITTELU Pirjo Valinen
VALOSUUNNITTELU Pietu Pietiäinen
MUSIIKKI JA ÄÄNISUUNNITTELU Sanna Salmenkallio
VIDEOSUUNNITTELU Timo Teräväinen
NAAMIOINNIN SUUNNITTELU Laura Sgureva
DRAMATURGIT Eva Buchwald, Minna Leino ja Jukka Viikilä