sunnuntai 27. syyskuuta 2015

Onnelliseksi tulemisen pakko

Niinhän se on, että teatterin lavalla mikään ei voita kunnon perhehelvettiä. Tai ehkä sittenkin voittaa. Kunnon ärhäkkä nykyihmistä ja -elämää ruotiva näytelmä, jossa nykyisyys alkaa näyttäytyä dystopiana. Kansallisteatterin Onnellisuuden tasavallassa saa kaiken tämän samalla rahalla.

Perhe ja jouluateria. Siitähän ei hyvää seuraa. Ennen kuin pappa on ehtinyt tunnustaa katselevansa pornoa netistä, on mummo jo kertonut ostavansa marketista “materiaalia” miehelleen. Lapset laulavat kirkkain äänin väkivaltafantasioita pursuavan “joululaulun”, ja paikalle vessassa käymään tupsahtava veljen vaimo vihaa aivan kaikkia perheen jäseniä. Ihmissuhteet ja perhe pistetään totaalipalasiksi. Esitä siinä sitten tyynesti perheen äitiä. Milka Ahlroth tekee sen hallitusti, vaikka seisookin lopulta pöydällä, kun kaikkea hänen ympärillä revitään riekaleiksi.

Suomen kansallisteatteri, Onnellisuuden tasavalta. Valokuva Tuomo Manninen

Koko näyttelijäryhmän työ on hyvin tarkkaa, sopivalla tavalla pidättyvää ja pieni-ilmeistä, mikä antaa näytelmän tekstille tilaa kuulua. Martin Crimpin Onnellisuuden tasavalta onkin huiman ajankohtaista, välillä pelottavaa ja kamalaakin kuultavaa ja nähtävää, niin ironisen tarkasti se nykyisyyttämme peilaa. Teksti suorastaan tihkuu monia eri tasoja ja on loistava moraalinen aikalaisdraama. Satiiri on paikoin hyvinkin absurdia, mutta ei toisaalta sen hullumpaa kuin jokapäiväinen arkemme.

Mikä on ihmisen onnen edellytys? Täydellinen vapausko? Onko tässä yltiöyksilöllisyyden maailmassa henkilökohtainen onni se kaiken tavoittelun kohde? Vai olisiko kuitenkin riittävää ja tarpeeksi selkeää jo ihan se, että elää. Jos ensimmäinen näytös on helvetti, jossa kaikki revitään rikki, on toinen näytös se nykyisyyden kiirastuli, johon meidät on sysätty. Crim on rakentanut näytelmänsä Danten Jumalaisen näytelmän muotoon ja päälle. Kolme näytöstä: helvetti, kiirastuli ja se viimeinen – niin, onko se paratiisi?

Nykyisyydessä meillä on vapaus kokea kaikki ja haluamme näyttää hyvältä. vapaus, jossa pyöriskellään omissa suloisissa traumoissa, terapoidaan niitä ja ollaan vapaita jatkamaan eteenpäin. Nykyhetkessä ihmiset manipuloivat jopa omaa henkilöhistoriaansa. Kaiken ikävän kuten syyllisyyden, taviselämän tai kuolevaisuuden voi deletoida kätevästi klikkaamalla. Osansa ironiasta saavat niin somemaailma kuin tositeevee.

Esityksen valosuunnittelu on Ville Toikan käsialaa Hän on luo näyttämölle tekstiä ja ohjausta tukevia tunnelmia, pimeydestä huikeaan kirkkauteen.

Valokuva: Tuomo Manninen

Puoliajan jälkeen, perhehelvetin jälkeen, näyttelijät ovat lavalla kuin yksi joukko, lauma. Ollaan kuin draamastudiossa. Ohjaaja ja näytelmän suomentaja Minna Leino on luonut toteutuksen, joka kuvaa nykyihmisen onnen ja vapauden tavoittelua viiltävästi. Varmasti jokainen katsomossa istuva voi tunnistaa näytelmästä omaa toimintaansa ja motiivejaan. On tunne kuin katsoisi peiliin, ja pakko on tietysti nauraa. Kuka tätä maailmaa nauramatta kestäisi? Esityksen hiljaiset hetket aina välillä ovat kuitenkin niitä kaikkein karmivimpia. Crim maalaa tekstissään todella viiltävää aikalaiskuvaa.

Viimeisessä näytöksessä on päästy paratiisiin, onnellisuuden tasavaltaan. Siellä ihminen on yksin, kaikesta vapaana ja onnellisena omassa kuplassaan. Jäljellä on enää olemassaolon kauhu, kosminen yksinäisyys ja leijuminen avaruuden tyhjyyteen. Kuten Jari Ernhrooth näytelmän käsiohjelmassa asian ilmaisee espanjaksi: En este mundo nada es perfecto. Tässä maailmassa mikään ei ole täydellistä – tai toisenlaisella luennalla: ei mikään on täydellistä.

Martin Crimp: Onnellisuuden tasavalta
Kansallisteatterin Pieni näyttämö
Suomen kantaesitys 16.9.2015
Rooleissa:  Milka Ahlroth, Hannu-Pekka Björkman, Markku Maalismaa, Cécile Orblin, Terhi Panula, Kristo Salminen, Marja Salo ja Alina Tomnikov
Ohjaus ja suomennos: Minna Leino
Lavastus: Kati Lukka
Valosuunnittelu: Ville Toikka

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti