Totuuden rekonstruktio

Kävellessäni Ryhmäteatterin Harriet -esityksen jälkeen kohti kotia, mieleeni alkaa tulvia kysymyksiä oman perheeni ja sukuni tarinoista ja historiasta. Mistä näkökulmista ja kenen totuuksia minulle on kerrottu? Onko jotain vääristelty, jätetty kertomatta tai suorastaan valehdeltu? Kenen kertoma on totta? Mitä ja ketä minun tulisi uskoa?

Näissä teemoissa liikkuu vahvasti myös Milja Sarkolan käsikirjoittama ja ohjaama Harriet. Se on kertomus siitä, mitä tapahtui Sarkolan isoisoäidin Harriet Thesleffin elämässä yhtenä kohtalokkaana päivänä sisällissodan loppupuolella. Tapahtumat sijoittuvat Heinjoen pitäjään Karjalankannakselle, Viipurin valtauksen aattona. Teoksessa eletään traagisen päivän tapahtumat yhä uudelleen, mutta joka kerta uudesta näkökulmasta nähtynä ja tulkittuna.

Keskiössä on kolme ihmiskohtaloa. Harriet Thesleff (Roosa Söderholm) on sairaanhoitajana valkoisen Suomen armeijassa, juuri majuriksi ylennetyn Olof Lagusin (Pyry Nikkilä) pataljoonassa. Teoksen kuvaamana päivänä majuri Nils Ero Gadolinin (Robin Svartström) johtama rykmentti saapuu Heinjoelle, ja iltapäivän tapahtumat saavat lopulta traagisen lopun, kun Olof Lagus saa surmansa.

Sarkola rakentaa näyttämölle sukuhistoriastaan yksittäisen tapahtuman ja valottaa sen useasta suunnasta, monen henkilön kertomuksina ja tulkintoina. Käsikirjoitus pohjaa tapahtumista eri aikoina kirjoitettuihin kuvauksiin useista lähteistä. Tapahtumiin osallistuneiden ja muiden aikalaisten kertomukset ovat hämmästyttävän erilaisia keskenään.

Ryhmäteatteri - Harriet. Valokuva Mitro Härkönen.

Monesta suunnasta tapahtumia tarkastelemalla, Sarkola saa kudottua teokseen puhuttelevan rakenteen ja näin nostetuksi keskiöön kysymyksen siitä, kenen muistot ovat totta ja mikä kaikista tulkinnoista se oikea. Sarkola halua selvästi ymmärtää tapahtunutta ja menneiden sukupolvien kokemuksia.

Harriet nostaa vahvasti pintaan ajatuksen siitä, että objektiivista totuutta ei ole. Historia ja dokumentaarisuus ovat aina tulkintaa, mutta onko meillä lopulta muuta mahdollisuutta yrittää ymmärtää historiallisia tapahtumia kuin tarkastella muiden tuottamia subjektiivisia näkemyksiä ja tulkintoja?

Sarkolan käsikirjoitus pohjaa pitkälti aikaiskertomuksiin ja yrittää välttää kaiken ylimääräisen tulkinnan. Sarkolan henkilöohjauksessa on jotain samaa. Kuin katsoisi rikostutkintaa varten tehtyä poliisin rekonstruktiota tapahtumista. Näyttelijöiden työskentely on hillittyä ja harkitun pidättyneen oloista. Roosa Söderholm saa päähenkilön luonnetta hallittuun tulkintaansa sopivan vähin elein. Tapahtumien toistaminen tuo teokseen ja näyttämöilmaisuun tiukkaa raamia, mutta sitä kautta myös rauhallista ja kypsää ilmaisua.

Kaisa Rasilan lavastus on estetiikaltaan varsin riisuttu ja luo omalta osaltaan näyttämölle tyhjän objektitiivisuuden harhaa. Valkoinen, ikään kuin blankko ja neutraali näyttämökuva antaa tekstille, tarinalle ja ennen kaikkea näyttelijöille tilaa näkyä ja kuulua.

Harriet tuo näyttämölle kiehtovan kattauksen erilaisia vaihtoehtoisia faktoja yhden päivän tapahtumista. Katsojalle jätetään mahdollisuus valita niistä jokin. Lopultakin ihan mikä vain. Vaiko sittenkin vielä ihan oma tulkinta kaikesta?

Milja Sarkola – Harriet. Ensi-ilta Ryhmäteatterissa 13.2.2019.

Käsikirjoitus ja ohjaus Milja Sarkola
Lavastus Kaisa Rasila
Äänisuunnittelu Jussi Kärkkäinen
Musiikin sovitus Joel Mäkinen
Valosuunnittelu Ville Mäkelä
Pukusuunnittelu Riitta Röpelinen
Rekvisiitan suunnittelu Viivi Kuusimäki

Rooleissa Santtu Karvonen, Pyry Nikkilä (vier.), Minna Suuronen, Robin Svartström ja Roosa Söderholm (TeaK, vier.)