tiistai 5. tammikuuta 2016

Hyvin vakava komedia ja reippaan poliittinen taiteellinen kesäteatteriesitys


Yksi Kansallisteatterin näytäntökauden teemoista on suomalainen mies. Tammikuun lopulla saa ensi-iltansa Juha Hurmeen uutuusnäytelmä Töppöhörö. Lokakuussa Kristian Smeds ohjasi pohjoisen miestaiteilijoita käsittelevän sarjansa toisen osan, Tabu – ihmisen ääni ja syyskauden avasi Aleksis Kiven klassikko Nummisuutarit.

Janne Reinikaisen tulkinta Aleksis Kiven Nummisuutareista on järjestyksessään jo yhdestoista Suomen Kansallisteatterin historiassa. Reinikaisen ohjauksen seurojentalolle sijoitetun hääkohtauksen taustaplafondi, upea suomalainen mäntymetsä, on tiettävästi ollut mukana kaikissa tähänastisissa Kansallisteatterin tulkinnoissa. Hienoa teatterihistoriaa tämäkin. Nummisuutarit on myös Suomen kautta aikojen suosituin kesäteatteriesitys. Tuoko kaikki tämä tekijöille paineita ja taakkaa vai vapauttaako se aivan uuteen, tuoreeseen tulkintaan?

Taas kerran Esko lähtee kosiomatkalle. Janne Reinikaisen ohjaus ja tulkinta Nummisuutareista on vahvasti omintakeinen, ajankohtainen ja monella tapaa poliittinenkin; tarina uskonnollisesta, ahdasmielisestä, muukalaisia kammoksuvasta perussuomalaisesta miehestä. Reinikainen on ottanut reippaan rohkean otteen Kiven tekstiin ja itse asiassa jättänyt siitä ison osan pois. Hän on valinnut kohtauksiin ajassa kiinni olevaa, tulkintaansa tukevaa tekstimateriaalia. Tämä on sekä esityksen vahvuus että heikkous. Valitsemalla tarkoin tekstikohdat Reinikainen onnistuu ajankohtaistamaan tulkinnan vahvasti nykykatsojaa puhuttelevaksi. Toisaalta esityksestä tulee näin myös hyvin alleviivaava.

Tekstin sijasta teos rakentuu enemmänkin fyysiselle toiminnalle, musiikille ja useissa kohdin mielenkiintoisesti pelkälle hiljaisuudelle. Reinikaiselle ja näytelmän dramaturgiasta vastaavalle Eva Buchwaldille voi nostaa hattua uskaliaasta ja vahvasta tulkinnasta, joka käsittelee Kiven alkuperäistä tekstiä toisaalta räväkästi muokaten ja toisaalta alkuperäistä Kiven kieltä kunnioittaen.

Suomen kansallisteatteri, Nummisuutarit. Valokuva Stefan Bremer.


















Kansallisteatterin Nummisuutarit on visuaalisesti näyttävä ja vaikuttava. Saimme bloggariklubilasten kanssa ennen esitystä tavata lavastaja Kati Lukan ja pukusuunnittelija Tarja Simosen. He kertoivat esityksen visuaalisen ilmaisun rakentamisesta ja lavastajan ja pukusuunnittelun roolista näytelmää luotaessa. Lukan lavastus, Milla Koistisen koreografia ja Simosen pukusuunnittelu antavat vauhtia ja energiaa koko esitykselle. Parhaimmillaan lavastus ja pukusuunnittelu pääsevät revittelemään Eskon veljen Iivarin delirium-kohtauksessa, jossa pyörönäyttämöä hyödyntäen saadaan luoduksi todella näyttäviä kuvia ja tunnelmia. Kansallisteatterin esitys myös alkaa upealla kohtauksella, jossa näyttelijöiden mustat siluetit liikkuvat ja pysähtelevät oranssiksi valaistulla lavalla, jossa taustana on pelkkä valkoinen kangas. Koreografia on kekseliäs ja näyttävä.

Suomen kansallisteatteri, Nummisuutarit. Valokuva Stefan Bremer.
Aku Hirviniemen roolityö Eskona on kelvollinen. Suurta vaikutusta Hirviniemen näyttelijäntyö ei kuitenkaan tee ja se tuntui paikoitellen jopa hieman vaisulta. Vaikka onhan Hirviniemi selvästi monipuolisempi näyttelijä kuin televisio antaa ymmärtää. Hänen näyttelijäntyöstään löytyy myös nyansseja tulkitsemaan Eskon uhmakkuutta ja toisaalta hämmennystä ja pelkoa. Parhaimillaan Hirviniemi oli mielestäni Kreetan ja puusuutarin hääkohtauksessa, riehuessaan häätalossa pettyneenä ja mustasukkaisena. Omaksi suosikiksi näyttelijäsuoritusten joukosta nousee nuori Johannes Holopainen, jonka tanssi- ja laulutaitoon kiinnitin huomiota jo vuosi sitten KOM-teatterin Vallankumouksessa. Nytkin Holopainen vakuuttaa sekä tanssillaan että laulullaan.



ALEKSIS KIVI: NUMMISUUTARIT

Suomen kansallisteatteri, Suuri näyttämö Ensi-ilta 23.9.2015

OHJAUS Janne Reinikainen

ROOLEISSA Inga Björn, Aku Hirviniemi, Johannes Holopainen, Leo Honkonen, Olli Ikonen, Paavo Kääriäinen (Näty), Juhani Laitala, Karin Pacius, Seppo Pääkkönen, Tuomas Rinta-Panttila, Markus Riuttu ja Maruska Verona

SOVITUS Eva Buchwald ja Janne Reinikainen
LAVASTUS Kati Lukka
PUKUSUUNNITTELU Tarja Simonen
MUSIIKKI Timo Hietala
VALOSUUNNITTELU Max Wikström
ÄÄNET Jani Peltola ja Esko Mattila
KOREOGRAFIA Milla Koistinen
NAAMIOINNIN SUUNNITTELU Petra Kuntsi

lauantai 12. joulukuuta 2015

Muodoltaan yksiköllinen, merkitykseltään monikollinen


Ylioppilasteatterin keskiviikkona 9.12.2015 ensi-iltansa saanut Kukin yhdistelee erilaisia teatterin genrejä sulavasti. Osa kohtauksista on lyyrisen kauniita, viipyileviä hetken kuvia. Osa taas riemukkaita, absurdin humoristisia toimintajaksoja. Esitys ikään kuin leikittelee luomalla kohtauksista peilikuvia. Yhtenäistä tarinaa ei juuri ole, kohtaukset limittyvät toisiinsa löyhästi. Toisaalta tarina on, mutta se löytyy ehkä enemmänkin kosketuksen ja liikkeen maailmasta kuin tekstistä. Anne Nimellin ohjaamassa esityksessä on sitä samaa monitulkintaisuutta, mitä jo näytelmän nimessä. Kukinhan on lähemmin erittelemättömään joukon jäseneen viittaava pronomini tai monikon instruktiivi sanasta kukka. Molempiin merkityksiin näytelmä selvästi viittaakin.

Näytelmän avainkohtauksia on toistuva halaaminen. Joukko samankaltaisia, mustiin ja valkoisiin pukeutuneita ihmisiä hakeutuu toistensa luo ja syliin. Kukin tyylillään – joku rohkeasti, toinen aremmin. Lämpö välittyy katsomoon asti. Ollaan kuin viimeisten hitaiden aikana, antaudutaan mahdollisimman lähelle toista. Joukko toisiaan halaavia ihmisiä näyttämöllä on koskettavaa katsottavaa.
Ylioppilasteatteri, Kukin. Kuva: Joonas Lampi
Näytelmässä on kohtaus, jossa näyttelijät joko yksin tai pienessä ryhmässä tulevat istumaan kukkien eteen. Maljakoissa on erilaisia kukkakimppuja. Ollaan kuin rikos- tai onnettomuuspaikalla, tai kuin haudalla. Kukin hahmo reagoi omalla tavallaan. Joku hymyilee, toinen on murheellinen. Joukko ihmisiä samassa paikassa ja tilanteessa ja kuitenkin niin eri tavoin. Toinen ei haluaisi millään luopua, kun taas toinen katsoo jo eteenpäin.

Näytelmässä on runollisten kohtausten lisäksi useita, hervottoman hauskoja, osittain jopa absurdejakin kohtauksia. Kun Ali Baban rosvot yrittävät railakkaassa kohtauksessa saada luolan ovea avautumaan mitä erilaisimmin keinoin, on näyttämöllä kolmen rosvon sijaan ainakin 40, niin taajaan rosvokaverusten nimet vaihtuvat, että on perässä pysyminen siinä kuka on kukin. Myös murhakohtaukset ovat hykerryttäviä, viittaukset Komisario Palmu -elokuviin toimivat hyvin. Itselleni parhaat naurut toi takaa-ajokilpailu -kohtaus, jossa pariskunnat kilpailevat takaa-ajossa, yrittäen eksyttää toinen toisensa tai hämätä vaatteiden vaihdoilla. Tämä kaikki selostettuna ja tuomaripistein! Myös kohtaus, jossa tonttu varastaa omenan ja sitä seuraava takaa-ajo, poroineen ja lopun sarjakuvamainen splättärikuolema saivat ensi-ilta katsomon pyrskähtelemään.

Näyttelijäjoukko toimii lavalla yhteen hitsautuneen oloisesti. Näyttelijöistä aistii vahvan ensemble-hengen ja näyttämöllä oloa on hyvä katsoa. Näyttelijät kykenevät hyvin myös vaihtamaan näyttelijäntyönsä intensiteettiä ja herkkyyttä erityyppisten kohtausten mukana.
Ylioppilasteatteri, Kukin. Kuva: Joonas Lampi
Valtteri Halosen valosuunnittelu ansaitsee ylistävän maininnan. Valot tuovat esitykseen erityyppisten kohtausten vaatimia, hyvin erilaisia tunnelmia. Valaistus tukee tulkintaa näyttämöllä enemmän kuin erinomaisesti. Halonen on suunnitellut valaistuksen rohkeasti, hämärää pelkäämättä. Esimerkiksi Seesam aukene -rosvokohtauksen hämäryys antaa hauskalle tekstille tilaa kuulua.Valaistus on paikoin jopa leikittelevää ja kynttilänvalo tuo useisiin kohtauksiin tulkinnan tarvitsemaa herkkyyttä.
Ylioppilasteatteri, Kukin. Kuva: Joonas Lampi
Kokonaisuutena esitys on moni-ilmeinen, rohkeasti tyylilajeja yhdistelevä teos. Näytelmä vaatii katsojalta antautumista, eikä välttämättä ole niitä helpoimmin avautuvia esityksiä. Mutta kunnianhimoista teatteria Ylioppilasteatteri on jälleen kerran lavalle tuonut. Pidin erityisesti esityksen tiuhaan vaihtuvasta tunnelmasta ja luovasta tilankäytöstä, mikä mahdollistaa myös laajennetun äänimaailman hyödyntämisen. Äänet kuuluvat välillä lämpiön tai näyttämön reunatilojen puolelta.


Ylioppilasteatteri – Kukin. Ensi-ilta 9.12.2016 Studionäyttämöllä (Aleksanterinkatu 23). Esityksiä 31.1.2016 asti. Näytelmän kotisivu

Ohjaus: Anne Nimell
Ohjaajan assistentti: Jussi Lankoski

Näyttämöllä:
Miro Apostolakis
Ville Hilska
Veikka Kalavainen
Milla Kuikka
Inna Lampinen
Joonas Lehikoinen
Tuukka Leijavuori
Miili Matikainen
Tommi Moilanen
Otto Pilli
Saban Ramadani
Judith Regwan
Otto Rokka
Esa-Matti Smolander
Anna Suhonen

Pukusuunnittelu: Monica Rusanen
Puvustajan assistentti: Janica Töyräs
Valosuunnittelu: Valtteri Halonen
Äänisuunnittelu: Lauri Ranta, Sampo Korrensalo

sunnuntai 29. marraskuuta 2015

Kuvaus minävauriosta


Heini Junkkaalaan uutuusnäytelmä Olipa kerran minä sai kantaesityksensä Kansallisteatterin pienellä näyttämöllä keskiviikkona 25.11.2015. Esityksen on ohjannut Milja Sarkola. Junkkaalan rohkea ja ajassa kiinni oleva teksti rakentaa kuvaa narsismista monitahoisesti kahden ihmisen parisuhteesta aina Breivikin tuhoavaan patologiseen narsismiin asti. Junkkaalan teos täydentää teemoiltaan hyvin Kansallisteattterin syysnäytäntökauden muita ensi-iltoja, erityisesti mieleeni nousevat Martin Crimpin Onnellisuuden tasavalta ja Duncan Macmillanin Keuhkot. Käsitteleväthän nekin aikalaiskuvauksina suhdettamme läheisiimme ja oman minäkuvan rakentumista ja rakentamista yltiöyksilöllisyyttä palvovassa nykymaailmassa.

Toki näytelmä käy usealla tasolla vuoropuhelua myös viimekeväisen Sarkolan Q-teatterin vähintään yhtä rohkeasti seksuaalisuutta käsitelleen Jotain toista esityksen kanssa, jossa myös Junkkaala oli toisena dramaturgina. Molempien näytelmien keskeisimpiä taustateemoja tuntuu olevan häpeä – sen kokemukset ja kyky sen sietämiseen. Narsismin taustallahan on usein kaiketi kyvyttömyys sietää loukatuksi tulemisen häpeää.

Esityksessä kirjailijan alter ego (Minna Haapkylä) on näyttämöllä rakentamassa uutta näytelmäänsä narsismista ja pyytää pahaa aavistamattoman ystävänsä (Katja Küttner) katsomaan kohtauksia ja antamaan palautetta. Kaikki intiimitkin asiat yleisön edessä, sillä kuten kirjailijahahmo toteaa "Mä en enää nykyisin jaksa tehdä mitään ilman yleisöä." Sitähän nyky-yhteiskuntamme tietysti suosii ja ihaileekin. Itsekeskeisiä menestyjiä, joiden keskeisin tehtävä on herättää muissa vaikutelma ihailusta.

Suomen Kansallisteatteri, Olipa kerran minä. Valokuva: Stefan Bremer

Näytelmän tekeillä olevissa kohtauksissa on ensimmäisellä puoliajalla pääosissa kaksi pariskuntaa. Toisen pariskunnan mies pahoinpitelee henkisesti vaimoaan julmalla ja sadistisella narsismillaan ja toisen pariskunnan vaimo pilaa oman ja miehensä elämän jatkuvalla sairaanloisella huomion hakemisella. Narsismin kuvaukset ovat hyvin arkipäiväisiä ja katsoja joutuukin pohtimaan omaa narsismin astettaan tai itsekeskeisyyttään omassa elämässään ja ihmissuhteissaan. Jotkin pariskuntien esittämistä arkielämän kohtauksia ovat viiltävää katsottavaa.

Toisella puoliajalla näyttämön valtaavat muun muassa Mika Myllylä, Jussi Parviainen, Jari Sarasvuo ja Timo Räty. Kirjailijahahmo vertaa omaan narsismiaan ja huomion hakemistaan kieroutuneella tavalla näiden hahmojen väitettyyn narsistisuuteen. Junkkaala tarkastelee teoksessaan narsismia näiden henkilöiden julkisten esiintymisten kautta. Aikamoiselle metateatterintasolle näytelmässä mennään kun kirjailijahahmo kertoo tarpeestaan yrittää tehdä vaikutus Helsingin Sanomien teatterikriitikko Suna Vuoreen. Myös Suna Vuori saa teoksessa annoksen itsekeskeisestä narsismista, kun teos viittaa Vuoren kirjoittamiin arvioihin muun muassa Q-teatterin taannoisesta Kaspar Hauserista, Junkkaala antaa myös "puolustukselle" puheenvuoron. Jussi Parviainen on saanut lukea näytelmän ja kirjoittanut näytelmän käsiohjelmaan oman jutun. Myös Suna Vuoren ja Heini Junkkaalan sähköpostikirjeenvaihtoa näytelmän tiimoilta on tuotu käsiohjelmaan.

Sekä Junkkaala että Sarkola ovat käyttäneet dokumentaarista ja omaelämäkerrallista tapaa kirjoittaa ja työstää näytelmiä. Tämä tuli selvästi esiin viime kevätkaudella nähdyssä Q-teatterin Jotain toista -näytelmässä. Niin nytkin. Kirjailijahahmo tuntuu taas pohtivat sitä, kuinka pitkälle voi mennä? Kuinka paljon omaa ja läheisten yksityiselämään voi julkisesti kuvata teoksissa? Entäpä mikä on sen hinta?


Suomen Kansallisteatteri, Olipa kerran minä. Valokuva: Stefan Bremer

Esityksen riemukkaimpiin kohtauksiin kuuluu toisen puoliajan Jeesuksen haastattelu. Tai oikeastaan haastatteluyritys, jossa Heikki Pitkänen tekee riumukkaan parodian omaan itseensä ihastuneesta TV-juontajasta, jolla on niin pakottava tarve pohtia ääneen omaa elämäänsä ja liikuttua kyyneliin omista sanoistaan että Jeesus jää juontajalta lopulta haastattelematta – niin paljon riittää kerrottavaa omasta itsestä. Lisäksi hahmo on työstetty kaikki kliseet ja maneerit ylittäväksi homomieheksi. Kirjailijahahmon poliittisesti täysin epäkorrekti tulkinta kaikista homoista narsisteina on myös hilpeää kuultavaa ja katsottavaa.

Breivik ja hänen narsistinen pahuus tuodaan myös näyttämölle. Ilmeisesti Junkkaala on pohtinut sitä, voiko Breivikiä edes käsitellä, mutta tietysti pahuus aina myös kiehtoo ihmisiä. Kirjailijahahmo pohtii tulisiko Breivikiä päästää ääneen ollenkaan? Olisiko norjalaistoimittajan pitänyt kirjoittaa teostaan Breivikistä vai ei? Mitkä toimittajan motiivit olivat? Narsismiko?
Suomen Kansallisteatteri, Olipa kerran minä. Valokuva: Stefan Bremer

Koko näyttelijätiimin työ on intensiivistä. Minna Haapkylä neuroottisena kirjailijahahmona tekee vakuuttavaa työtä ja Katja Küttnerin tarkkanäköinen ystävä on rakennettu hurmaavan luontevalla tavalla lämpimäksi, mutta kriittisen ironiseksikin hahmoksi. Tuomas Lampisen pukusuunnittelu ja Kaisa Rasilan toimiva ja selkeä lavastus täydentävät esitystä mainiosti.


Olipa kerran minä. Kantaesitys Suomen Kansallisteatterin pienellä näyttämöllä 25.11.2015.


Ohjaus Milja Sarkola
Lavastus Kaisa Rasila
Pukusuunnittelu Tuomas Lampinen
Valosuunnittelu Ville Toikka
Äänisuunnittelu Esa Mattila
Videosuunnittelu Timo Teräväinen
Naamioinnin suunnittelu Tuire Kerälä

Rooleissa:
Heikki Pitkänen
Antti Pääkkönen
Jessica Grabowsky (vier.)
Minna Haapkylä (vier.)
Iida Kuningas (vier.)
Katja Küttner (vier.)

maanantai 19. lokakuuta 2015

Kuuleeko Espoo?


Espoo on etäinen unelma. Syvällä pimeydessä etenevä, idästä tuleva kummitusjuna törmää peruskallioon Ruoholahdessa. Onneksi, metrohan voisi tuoda idän epäsosiaalisen aineksen porvarilliseen Espooseen. Porvarillisuudelle esitys juuri nauraakin. Helsingin kaupunginteatterissa ensi-iltansa 14.10.2015 saanut Lauri Maijalan ohjaama Kummitusjuna kertoo tavallisia tarinoita metroradan varrelta.
Helsingin kaupunginteatteri, Kummitusjuna. Valokuva: Jori Grönroos

Tarina alkaa Mellunmäestä ja etenee kohti keskustaa. Tarina tarinalta, ihmiskohtalo ihmiskohtalolta. Anna-Mari Kähärän ja Jussi Tuurnan läpisäveltämä musiikiteatteri toimii. Kaupunginteatterin näyttelijät laulavat erinomaisen hyvin ja työryhmä on koostanut nauttivan, tasaisen kokonaisuuden.

Sanna Majurin yksinäisyydestä kärsivä vanhus Mellunmäessä, Janne Marja-ahon Kontulan rivohko magiamies ja Siilitien kuolemalla hämmentävä ja luonnonsuojeluun kantaa ottava eläinporukka ovat esityksen parhainta puolta. Siilitien “Kuolema on aina hämmentävää” –koulunäytelmän omaiset tanssipyörähdykset ja pahvilavasteet ovat yhtä aikaa hykerryttäviä ja makaabereja.

Kummitusjunan teemat ovat vahvoja ja kiinni tässä ajassa ja yhteiskunnassa. Näytelmä koostuu itsenäisistä, jokaisen metroaseman kohdalla tavattavista ihmiskohtaloista. Vaikeitakin aiheita, kuten kuolemaa, parisuhteiden problematiikkaa tai yksinäisiä ihmiskohtaloita käsitellään kuitenkin lämmöllä. Oma suosikkini oli Kulosaaressa. Korkeasaaren ylimielinen tiikeri ja tähän arroganttiin, raatelevaan kolliin rakastuva nainen.
Helsingin kaupunginteatteri, Kummitusjuna. Valokuva: Jori Grönroos
Keskustaan päin tultaessa esitys kuitenkin valitettavasti alkaa draamallisesti hajota eikä nouse enää alun yllätyksellisyyteen. Toimivin näytelmä on idän asemilla ja viimeistään Kalasatamassa esitys hieman levähtää ja draaman kaari katoaa. Kähärän ja Tuurnan musiikki on esityksen parasta antia ja toimii tasaisesti loppuun asti. Musiikillisesti teos onkin yhtenäinen, muttei tarinan tasolla. Esitys sinänsä rullaa eteenpäin, mutta loppupuoli ei enää kosketa samoin kuin alku.

Esityksen Helsingin kaupunginteatterin Studio Pasilassa 8.12.2015 asti.

Lauri Maijala - Sinna Virtanen - Anna-Mari Kähärä - Jussi Tuurna KUMMITUSJUNA
Ensi-ilta 14.10.2015 studio Pasilassa

Ohjaus Lauri Maijala
Rooleissa Petrus Kähkönen, Tuukka Leppänen, Sanna Majuri, Janne Marja-aho, Emilia Nyman, Tiina Peltonen, Ursula Salo, Antti Timonen
Muusikot Sara Puljula, Topi Korhonen ja Esko Grundström
Musiikki Jussi Tuurna ja Anna-Mari Kähärä
Kapellimestari Jussi Tuurna
Lavastus ja puvut Janne Vasama
Valosuunnittelu William Iles
Äänisuunnittelu Ari-Pekka Saarikko
Naamiointi ja kampaukset Aino Hyttinen

tiistai 6. lokakuuta 2015

"Jumala, sinä et katsonut puoleeni silloin kun minä sinua tarvitsin.”


Pyhäpäivä. Matinea. Suuri näyttämö.
Tabu – ihmisen ääni on toinen Kristian Smedsin pohjoisen taiteilijamiehiä käsittelevistä teoksista Kansallisteatterin lavalla. Palsa – ihmisen kuva nähtiin vuosi sitten.

Timo K. Mukan tekstiin pohjaava Tabu on vaikuttava ja puhdistava elämys. Se on kokonaistaideteos, jossa valo ja pimeys sekä ääni ja hiljaisuus ovat pääosissa. Esitys, jossa lavalla olevat näyttelijät ja muusikot eivät tule kumartamaan esityksen lopussa. Loppuaplodit ovat toki heillekin, mutta ennen kaikkea esityksen valo- ja äänimaailmalle. Se onkin ihmeellinen. Tabu on niin visuaalinen, että sitä on lähes mahdoton sanoittaa ja sanoin arvioida. Koko teoksen muutamat repliikit tulevat äänitteeltä ja niissä puhutaan Jumalalle.

Tabu on pyhän pimeä puoli. Siinä missä pyhä on kaunista ja valoisaa, tabu on syvää pimeyttä.

Kuva: Ulla Jokisalo
En ole koskaan ennen istunut niin pitkään pimeässä teatterisalissa. Esityksessä on syvää pohjoisen kaamoksen pimeyttä. Kun pimeyttä on kestänyt jonkin aikaa, alkaa pimeydessä nähdä hieman valoa, aistia pimeyden eri sävyjä. Ensin ehkä tummaa purppuraa ja sitten jotain muuta. Revontulet pilvisen yötaivaan takana? Pekka Kuusiston säveltämä musiikki ja Tuuli Kyttäjän äänimaailma tulvivat pimeyden keskeltä korviin.
Pitkä, minuutteja kestävä pimeys voisi olla jopa pelottavaa. Istua nyt siinä pimeässä satojen muiden, lähes hengitystään pidättävien ihmisten keskellä. Keino on tehokas. Ollaan heti tabun ytimessä. Näinhän sen pitääkin alkaa.

Pimeys on myös symbolista, ahdasmielisen uskonnollisuuden ja seksuaalikielteisyyden pimeyttä. Näytelmän katsojalle on eduksi, jos tuntee Mukan alkuperäistekstin tarinan ja itse kirjailija Mukan tarinan.

Uskonnollisten ääriliikkeiden nimissä voidaan tehdä paljon pahaa. Isisin nimissä tehdään ja ahdasmielisten kristittyjen herätysliikkeiden nimissä täällä Suomessa on tehty.
Kuva: Ulla Jokisalo



























Alussa oli pimeys. Esitys tuo mieleen myös Raamatun luomiskertomuksen ja tarinan ihmisestä. Ihmisestä, joka lopulta tuhoaa itsensä. Konepistoolit, tykit ja yläpuolella pyörivien helikoptereiden äänet ovat osa esitystä. Tabun lopussa on pimeys. Lopullinen ihmiskunnan tuho?

Näytelmä on kiihkeä, äärimmäinen ja erittäin monitasoinen. Kokemus on vavahduttava. Seksuaalisuuden, uskonnon ja kuoleman symboliikkaa ja kuvastoa on paljon. Tabu on kiinni juuri tässä hetkessä ja yhtä aikaa ajaton.

Tabusssa on useita visuaalisesti erittäin näyttäviä kohtauksia, pienesti ja isosti. Seela Sellan kädet punaisiksi maalattuine kynsineen Tero Jartin paljaalla, kiihkoisella yläruumiilla. Mies on pelle ja nainen vie. Tai kun Seela Sella on alun pitkän pimeyden jälkeen kulmahiomakoneiden tulisuihkuissa valkoisessa enkelimäisessä kaavussa, tähtiensotamaiset suojalasit silmillään.

Sellan lavakarisma ja läsnäolo näyttämöllä ovat jälleen kerran käsittämättömän upeaa koettavaa.
Kuva: Ulla Jokisalo

Perinteisestä puheteatterista ei kai voi puhua. Reilun puolitoistatuntisen esityksen puheosuus on yhteensä noin minuutin mittainen. Esitys onkin valon, äänen ja musiikin juhlaa. Pääosassa on Pekka Kuusiston säveltämä kauniisti soiva musiikki. Välillä soi enkelikuoron Sibeliuskin.

Tabua esitetään vain pyhäpäivisin kello 15.00. Ei pimeinä ilta-aikoina, vaikkakin vuoden pimeimpään aikaan. Kun esityksen päätyttyä suuren näyttämön ovet lämpiöön avataan ja sisään pimeään teatterisaliin tulvii valo, olo on puhdistunut... ja helpottunut.

TABU – IHMISEN ÄÄNI
Kansallisteatteri, Suuri näyttämö. Ensi-ilta 4.10.2015

ESIINTYJÄT Seela Sella ja Tero Jartti
MUSIIKKI Pekka Kuusisto

Mukana myös Aino, Ida, Inari, Karina, Lilla, Maia, Saiga, Stella ja Viola Itä- Helsingin musiikkiopistosta.

TEKSTI Timo K. Mukka
OHJAUS JA DRAMATURGIA Kristian Smeds
NEUVONANTAJA Kimmo Modig
VALOSUUNNITTELU Teemu Nurmelin
ÄÄNISUUNNITTELU Tuuli Kyttälä
VIDEOSUUNNITTELU Pietu Pietiäinen
PUKUSUUNNITTELU Auli Turtiainen

sunnuntai 27. syyskuuta 2015

Onnelliseksi tulemisen pakko

Niinhän se on, että teatterin lavalla mikään ei voita kunnon perhehelvettiä. Tai ehkä sittenkin voittaa. Kunnon ärhäkkä nykyihmistä ja -elämää ruotiva näytelmä, jossa nykyisyys alkaa näyttäytyä dystopiana. Kansallisteatterin Onnellisuuden tasavallassa saa kaiken tämän samalla rahalla.

Perhe ja jouluateria. Siitähän ei hyvää seuraa. Ennen kuin pappa on ehtinyt tunnustaa katselevansa pornoa netistä, on mummo jo kertonut ostavansa marketista “materiaalia” miehelleen. Lapset laulavat kirkkain äänin väkivaltafantasioita pursuavan “joululaulun”, ja paikalle vessassa käymään tupsahtava veljen vaimo vihaa aivan kaikkia perheen jäseniä. Ihmissuhteet ja perhe pistetään totaalipalasiksi. Esitä siinä sitten tyynesti perheen äitiä. Milka Ahlroth tekee sen hallitusti, vaikka seisookin lopulta pöydällä, kun kaikkea hänen ympärillä revitään riekaleiksi.

Suomen kansallisteatteri, Onnellisuuden tasavalta. Valokuva Tuomo Manninen

Koko näyttelijäryhmän työ on hyvin tarkkaa, sopivalla tavalla pidättyvää ja pieni-ilmeistä, mikä antaa näytelmän tekstille tilaa kuulua. Martin Crimpin Onnellisuuden tasavalta onkin huiman ajankohtaista, välillä pelottavaa ja kamalaakin kuultavaa ja nähtävää, niin ironisen tarkasti se nykyisyyttämme peilaa. Teksti suorastaan tihkuu monia eri tasoja ja on loistava moraalinen aikalaisdraama. Satiiri on paikoin hyvinkin absurdia, mutta ei toisaalta sen hullumpaa kuin jokapäiväinen arkemme.

Mikä on ihmisen onnen edellytys? Täydellinen vapausko? Onko tässä yltiöyksilöllisyyden maailmassa henkilökohtainen onni se kaiken tavoittelun kohde? Vai olisiko kuitenkin riittävää ja tarpeeksi selkeää jo ihan se, että elää. Jos ensimmäinen näytös on helvetti, jossa kaikki revitään rikki, on toinen näytös se nykyisyyden kiirastuli, johon meidät on sysätty. Crim on rakentanut näytelmänsä Danten Jumalaisen näytelmän muotoon ja päälle. Kolme näytöstä: helvetti, kiirastuli ja se viimeinen – niin, onko se paratiisi?

Nykyisyydessä meillä on vapaus kokea kaikki ja haluamme näyttää hyvältä. vapaus, jossa pyöriskellään omissa suloisissa traumoissa, terapoidaan niitä ja ollaan vapaita jatkamaan eteenpäin. Nykyhetkessä ihmiset manipuloivat jopa omaa henkilöhistoriaansa. Kaiken ikävän kuten syyllisyyden, taviselämän tai kuolevaisuuden voi deletoida kätevästi klikkaamalla. Osansa ironiasta saavat niin somemaailma kuin tositeevee.

Esityksen valosuunnittelu on Ville Toikan käsialaa Hän on luo näyttämölle tekstiä ja ohjausta tukevia tunnelmia, pimeydestä huikeaan kirkkauteen.

Valokuva: Tuomo Manninen

Puoliajan jälkeen, perhehelvetin jälkeen, näyttelijät ovat lavalla kuin yksi joukko, lauma. Ollaan kuin draamastudiossa. Ohjaaja ja näytelmän suomentaja Minna Leino on luonut toteutuksen, joka kuvaa nykyihmisen onnen ja vapauden tavoittelua viiltävästi. Varmasti jokainen katsomossa istuva voi tunnistaa näytelmästä omaa toimintaansa ja motiivejaan. On tunne kuin katsoisi peiliin, ja pakko on tietysti nauraa. Kuka tätä maailmaa nauramatta kestäisi? Esityksen hiljaiset hetket aina välillä ovat kuitenkin niitä kaikkein karmivimpia. Crim maalaa tekstissään todella viiltävää aikalaiskuvaa.

Viimeisessä näytöksessä on päästy paratiisiin, onnellisuuden tasavaltaan. Siellä ihminen on yksin, kaikesta vapaana ja onnellisena omassa kuplassaan. Jäljellä on enää olemassaolon kauhu, kosminen yksinäisyys ja leijuminen avaruuden tyhjyyteen. Kuten Jari Ernhrooth näytelmän käsiohjelmassa asian ilmaisee espanjaksi: En este mundo nada es perfecto. Tässä maailmassa mikään ei ole täydellistä – tai toisenlaisella luennalla: ei mikään on täydellistä.

Martin Crimp: Onnellisuuden tasavalta
Kansallisteatterin Pieni näyttämö
Suomen kantaesitys 16.9.2015
Rooleissa:  Milka Ahlroth, Hannu-Pekka Björkman, Markku Maalismaa, Cécile Orblin, Terhi Panula, Kristo Salminen, Marja Salo ja Alina Tomnikov
Ohjaus ja suomennos: Minna Leino
Lavastus: Kati Lukka
Valosuunnittelu: Ville Toikka

sunnuntai 20. syyskuuta 2015

Lapsi? Tähän maailmaan?


Onko oikein hankkia lapsia tällaiseen maailmaan? Oletko laskenut, paljonko lapsi ehtii elämänsä aikana saastuttaa? Entä sitten, kun hän aikanaan lisääntyy? Lisääntyvän hiilijalanjälki on eksponentiaalinen, ja sinäkö kannat vastuun? Lapsia syntyy eniten sinne, minne niitä ei niin pitäisi. Senhän me tiedämme, mutta emme uskalla sanoa ääneen.

Duncan Macmillan: ”Parhaimmillaan teatteri ottaa kantaa.”

Perjantaina sai Kansallisteatterin Omapohjassa ensi-iltansa Duncan Macmillanin kirjoittama Keuhkot. Se on äärimmäisen intiimi näytelmä. Juha Jokela on suomentanut ja ohjannut Kansallisteatterin Omapohjaan hienon tulkinnan. Suomennos on erittäin hyvin näyttelijöiden suuhun istuvaa kieltä ja Jokelan ohjaus on tarkkaa.
Valokuva: Stefan Bremer
Keuhkot on hyvin pieni näytelmä, mutta aiheet suuria. Ongelmat ovat maapallon kokoisia ja meidän elämämme pientä.

Ollaan suurten elämänvalintojen äärellä.

Tuntiin ja neljäänkymmeneen minuuttiin mahtuu lähes koko parisuhteen kaari – lapsi ja sivusuhteet siihen päälle. Mitä, jos aloitetaan kaikki riidalla Ikean kassajonossa?

Nykyihmistä on helppo parodioida. Kun ihan kaikki ongelmoidaan. Kaikki on loputonta kelausta siitä, miten täällä pitäisi olla. Keuhkot ei kuitenkaan ole parodia, vaan vahvaa realismia ja ajankuvaa. Roolihahmoille on kuitenkin pakko nauraa, niin aitoja ja tutunoloisia he ovat.

Olenko tarpeeksi hyvä ihminen, kun äänestän, pyöräilen, kierrätän, teen hyväntekäväisyystyötä? “Siis, teenhän mä, mä olen osallistunut kerran siihen hyväntekeväisyysjuoksuun ja aion osallistua uudestaankin!”

Ollaan pelkistetyssä mustassa kuutiossa. Valoja tai ääntä ei käytetä kuvaamaan ajan tai paikan muutoksia. Pukuvaihtoja ei ole, ei mitään rekvisiittaa. Mitä jää teatterissa jäljelle, kun ei ole lavasteitakaan? Jää paljas, intiimi näyttelijäntyö.
Valokuva: Stefan Bremer

Ria Kataja on nainen. Mikko Nousiainen on mies. Katajan ja Nousiaisen työtä on ilo katsoa. Se on hyvin intensiivistä.

Kataja rakentaa roolinsa hyvin uskottavasti. Hänen kehonkielensä tukee hahmoa. Katajan hienovireisesti tulkitsema nainen on hieman epävarma, välillä hysteerinenkin. Aika usein itkettää ja on pakko käydä vähän kävelyllä. Haukata happea. Nousiaisen esittämä mies on kirjoitettu vakavamammaksi. Myös Nousiainen tekee vakuuttavan, keskittyneen roolin.

Näytelmän teksti rajaa aiheensa heteromiehen ja –naisen lapsenhankintaan, ydinperheesen. Vaikka adoptio mainitaan, se ei ole teema, sateenkaariperheista puhumattakaan. Toisaalta, ollaan naisen ja miehen rakkaussuhteen äärellä. Rajaus on väkevä.

Duncan Macmillan: Keuhkot

Suomen kantaesitys Kansallisteatterin Omapohjassa 18.9.2015

Suomennos ja ohjaus: Juha Jokela
Rooleissa: Ria Kataja ja Mikko Nousiainen

perjantai 18. syyskuuta 2015

Ongelmat jätesäkeissä ja muistot muuttolaatikoissa

Voisiko jotain siitä raskaasta taakasta, jota kannamme mukanamme, jo vihdoin jättää taakse? Riemukas, absurdi, ajankohtainen ja kantaaottava. Näin tiivistyy KOM-teatterin keskiviikkona ensi-iltansa saanut, Juha Hurmeen kirjoittama ja ohjaama Muuttomiehet.

Näytelmä yhdistää absurdin teatterin riemukkuuden nykymaailman menoa kommentoivaan ja kantaaottavaan teatteriin. Muuttomiehet on ihmiseloa, maailmankaikkeutta ja muuta sen sellaista pohtivaa teatteria. Siis juuri sitä, mitä kunnon KOM-näytelmältä on lupa odottaa.

Muuttomiehet on ”glokaalia” teatteria. Se pohtii yhtä aikaa yksilön elämää muutoksessa ja ympäröivän yhteiskuntamme sietämätöntä tilaa – tilanteessa, jossa kaikki tietävät, että jotain pitäisi muuttaa. Eikä yksikään muuta edes itseään.
Kuva: Noora Geagea

Tieteellisiin muuttoihin vahvalla asenteella erikoistuneilla muuttomiehillä – mainiot Juho Milonoff ja Eeva Soivio – on vahvat ja uskottavat referenssit. Firma on jopa muuttanut aikoinaan itärajaa. Pulju pärjää, onhan se kilpailutuksissa halvin. Nykyisin tietysti joka ikinen muuttolaatikko kulkee mobiiliseurannalla ja palvelut ovat pilvessä. Eikä mikään voi mitenkään mennä vikaan, paitsi että tietysti menee.

Nyt muutolafka on saanut keikan muuttaa kolme asukasta taloon, jota ei kaikkien yllätykseksi ole edes alettu rakentamaan, muuttokuorma toki on jo pihalla. Yksi kuorma, jossa kolmen muuttajan maallinen irtaimisto on sekoittunut. Ja hieman muistotkin.

Onneksi rakennustyömaalle on luvassa esitulostin, jolla voidaan tulostaa ne kaikki varsinaisen tulostimen osat, jotka sitten tulostavat uuden talon elementit. Joten ei hätää. Varsinainen tulostin on jopa 4D. Siinä on 3D-tulostimiin verrattuna mukana aikaulottuvuus. On sitten jakaa myös aikaa.
Kuva: Noora Geagea
Matti Rasin toimiva ja esitystä tukeva lavastus, vaneriset muuttolaatikot, tuo vahvasti mieleen Beckettin Leikin lopun, ja roskalaatikoista nousevat päät. Leikin loppu ja vanhoja vitsejä, kinastellen ja valitellen, toisilleen kertovat ihmiset, jotka lopulta pelkäävät eniten yksinäisyyttä, ei ole kaukana Milonoffin ja Soivion muuttomiehistä. Eikä Leikin loppu ole kovin kaukana nykymaailmastakaan.

Tarvitsisiko tämä maailma ennen kaikkea 3D-tulostimen vastakohdan? Voisiko joku kehittää sellaisen vempeleen, jolla voisi hävittää tavaraa mitään saasteita jättämättä?

Hurmeen kieli on paikoin ilotulistusmaista, taipuisaa ja mukaansa tempaavaa. Näytelmän teksti elää hyvin, vaikka onkin maailmoja syleilevää – ehkä juuri siksi. Teksti käsittelee tärkeitä ja ajankohtaisia teemoja. Kun Vilma Melasniemen muuttaja pohdiskelee luontosuhdettaan monologissaan, tekisi välillä mieli painaa pause-nappia ja jäädä hetkeksi pohdiskelemaan kuulemaansa.

Eskapismia keski-ikäiselle, keskiluokkaiselle katsojalle tuo Laura Malmivaaran neljännen valtiomahdin viimeinen lenkki, varhaiskantolehdenjakaja. Miten kaunis aamuöinen Helsinki kaikkina vuodenaikoina onkaan… Miten hyvin Malmivaara sen Joponsa kanssa näyttämöllä maalaa.

Muuttokuormissamme ovat aina mukana kaikki muistomme. Kirjeet, valokuvat, otsalamput, kaikki rakkaimmat esineemme. Muistot poismenneistä. Ovatko ne kuitenkin sitä, mikä lopulta muuttolaatikosta murtautuu esiin kun tavara häviää? Entä sitten kun nekin sekoittuvat toisten muuttajien muistoihin, kun muuttoliike sössii kaiken? Kun omista kapiolakanoista ja rakkaimmista huonekasveistaan joutuukin tappelemaan naapurin kanssa? Sinun vain minun?

Näytelmän riemukkaimpiin kohtauksiin kuuluu Pekka Valkeejärven ja Laura Malmivaaran esittämät muuttajat, jotka eroparin tavoin ovat tukkanuottasilla muuttotavaroistaan. Kun selvyyttä ei mitenkään tule siihen mikä oikeasti on kumman, on parempi muuttaa yhteen.

Kuva: Noora Geagea
Onko meillä muka jotakin niin ainutlaatuista, jota kenelläkään toisella ei ole eikä ole ikinä ollut? Ovatko meidän kokemuksemme elämästä niin ainutlaatuisia, ettei kenelläkään muulla ole ikinä vastaavia ollut?

KOM–ensemble tekee vahvaa työtä. Ei ole heikkoja lenkkejä, on vain vahvaa KOM-laatua. Eeva Soivio on muuttomiehenä moni-ilmeinen ja energinen. Vahvimmillaan hänen näyttelijäntyönsä on leikittelevää ja seuraavassa hetkessä jo vakavaa. Soiviosta välittyy vahva muuttomies ja pistetään haisemaan -asenne. Pekka Valkeejärvi kuuluu jo kalustoon, ja on hyväksi havaittu. Mutta ei voi kuin ihailla hänen roolissa pysymistään, loppuun asti. Ei putoilla.

Väliaika jakaa Muuttomiehet kahtia. Siinä missä ensimmäinen puoliaika on erityisesti henkilökohtainen, toinen puoliaika on globaali.

Muuttomiehillä riittäisi työsarkaa muuttaa luonnonriistoon perustava ja sitä tuhoava nykyinen talousjärjestelmämme. Esitys pohtii puoliajan jälkeen, pitäisikö jotakin muuttaa nykymenossa, jotta maailma pelastuisi. Hurme on valinnut Huippuvuoret metaforakseen. Huippuvuoret ovat päältä tyhjät, mutta omaavat syvällä sisällään huikeat luonnonvarat. Huippuvuoret on myös riistetty loppuun. Valaat ja mursut tapettu, kaivokset louhittu syvälle, kuin muistot.

Ilman metateatteria ei nykyisin tehdä ainuttakaan teatteriesitystä. Ei Muuttomiehiäkään. Tässä näytelmässä metan osuus on kuitenkin pientä ja hallittua. Sopivaa.

Muuttomiehet, Kantaesitys KOM-teatterissa 16.9.2015

Teksi ja ohjaus: Juha Hurme
Lavastus: Matti Rasi
Rooleissa: Laura Malmivaara, Vilma Melasniemi, Juho Milonoff, Niko Saarela, Eeva Soivio ja Pekka Valkeejärvi

Esitykset KOM-teatterissa 12.12. 2015 asti.

torstai 17. syyskuuta 2015

Hyväksikäytetyn kierre


Harvoin tuntuu yksikään näytelmä niin iholla kuin KokoTeatterin seksityöläisten arjesta kertova Ensin tuntui tyhjyys kun sydän otettiin pois mutta nyt on kaikki hyvin. Kun ensimmäisen näytöksen lopulla saan käteeni Brightonin uimarannan hiekkaa, haluaisin katsojana toivoa päähenkilölle parempaa. Vaikka olen jo ajat sitten nähnyt kaiken toivon valuvan sormien läpi. Katsoja tietää jo alkumetreiltä, että tässä ei hyvin käy.

Näytelmän on kirjoittanut britti Lucy Kirkwood ja KokoTeatteriin sen on suomentanut ja ohjannut Anna Veijalainen.
Valokuva: Anna Aalto, Heasta



Näytelmän teema seksityöhön huijatuista ja pakotetuista siirtolaisista tuntuu ajankohtaisemmalta kuin koskaan. Päähenkilö Dijana (Anna Andersson) elää seksityöläisen karuakin karumpaa arkea Lontoossa, jossa unohdusta tuovat huumeet, lääkeet ja viina. Raastavinta katsottavaa ovat kuitenkin ne päähenkilön tietoisuudesta kumpuavat tunteet ja muistot, joita ei millään voi peittää ja jotka tulevat ulos usein hallitsemattomasti. Päivätodellisuudessa Dijana yrittää kovin naiivisti uskotella itselleen, että kaikki on hyvin, ja että hän on valinnut työnsä itse ja jopa pitää seksistä asiakkaidensa kanssa. Mutta kun valot sammuvat on todellisuuskin toinen.

Dijana on nuori, petollisesti seksityöhön houkuteltu nainen Venäjältä. Kirkwood on kirjoittanut Dijanan roolihahmon oivallisesti naiiviksi ja sinisilmäiseksi, yksinkertaiseksikin. Katsojassa roolihahmo, rankoista kokemuksista huolimatta, aiheuttaa monin paikon sisäisen huokauksen ja ajatuksen, “voi tyttökulta, etkö sinä nyt ymmärrä”. Tai kysymyksen, siitä, miten se ei nyt ymmärrä hakea apua. Kunnes taas muistaa kuka onkaan hyväksikäytetty ja kuka hyväksikäyttäjä. Äkkiä katsoja myös muistaa sen karmivan psykologisen prosessin, jossa hyväksikäytetty ja nöyryytetty ihminen alkaa hävetä. Dijanan parittajaa ei esityksessä nähdä, mutta henkilökuva hänestä välittyy vahvasti Dijanaan kohdistetun julmuuden kautta. Vankisellissä Dijana tapaa Glorian (Blessing Osemwegie) kohtalotoverinsa Länsi-Afrikasta. 

Kirjailija Lucy Kirkwood haastatteli näytelmää kirjoittaessaan seksityöläisiä. KokoTeatterin työryhmä on puolestaan perehtynyt aiheeseen seksityöläisiä Suomessa edustavan ja auttavan Pro–tukipisteen kautta. Tämä taustatyö on esityksestä vahvasti aistittavissa, niin todentuntuisesti ja aidosti se aihettaan käsittelee.
Valokuva: Anna Aalto, Heasta
Dijanan rankan roolin esittää nuori suomalais-venäläinen, Pietarista juuri näyttelijäksi valmistunut Anna Andersson. Anderssonin näyttelijäntyö on hyvin intensiivistä, joskin paikoin liiankin mesoavaa. Nyanssit, joita teksti olisi kyllä tarjonnut paljonkin, jäävät nyt näyttelijäntyössä varjoon. Tuntuu kuin Andersson ei pysähtyisi riittävästi. Toki roolihahmon tyypittely vaatii lähes ADHD:n tyyppistä tulkintaa, mutta katsojalle eivät roolin tunnetilojen vaihtelut nyt välity riittävästi. Anderssonin näyttelijäntyö pääsee parhaiten esiin toisen näytöksen loppupuolen kauhukohtauksessa, joka intensiivisyydessään tuntuu pahalta. Gloriaa esittävä Nigeriasta Suomeen muutama vuosi sitten muuttanut Blessing Osemwegie on harrastajanäyttelijä ja tässä teoksessa ensimmäistä kertaa elämässään lavalla. Hatunnoston arvoinen suoritus!

Näytelmä esitetään kolmessa eri tilassa, joista kaksi ensimmäistä ovat hyvin pieniä huoneteatteritiloja – seksityöläisen makuuhuone ja vankiselli. Katsojat liikkuvat esityksen aikana tilasta toiseen. Esityksen parasta antia on lavastuksen, puvustuksen sekä valo- ja äänisuunnittelun yhteensopivuus, ensimmäisestä kolmanteen näytökseen. Ne toimivat esityksen kaikissa tiloissa. Kaikki on yhtä aikaa sekä hyvin pienieleistä että suuria tunteita mahdollistavaa. Lavastaja Aili Ojalo sekä valosuunnittelusta vastaava Jere Kolehmainen ja äänisuunnittelun tehnyt Juha Tuisku ovat onnistuneet luomaan aidon tuntuisia näyttämökuvia, jotka saavat katsojan kokemaan tilat hyvin vahvasti. Katsoja voi melkeinpä haistaa ihmiskehon eritteet. Kaikki näytelmän tilat ja näyttämökuvat ovat jopa luotaantyöntäviä ja sellaisia, joissa tavallisen keskiluokkaisen katsojan on vaikea olla. Kun ensimmäisessä näytöksessä istutaan seksityöläisen makuuhuoneessa kirjaimellisesti melkeinpä kiinni sängyssä, tulee yksin katsomossa istuvalle miehelle melkeinpä tarve kertoa vierustovereilleen etten ole tullut tänne tirkistelemään. Niin vahvoja näyttämökuvat ovat.

Valokuva: Anna Aalto, Heasta

Poistuessaan KokoTeatterista katsoja ymmärtää viimeistään lämpiössä esityksen alun olevan loppu ja lopun alku. Alun ja lopun veri on samaa. Jää miettimään onko Dijanan kaltaisilla mitään ulospääsyä helvetistä? Onko toivoa ollenkaan?



KokoTeatteri: Ensin tuntui tyhjyys kun sydän otettiin pois mutta nyt on kaikki hyvin.
Suomennos ja ohjaus: Anna Veijalainen
Lavastus: Aili Ojalo
Valosuunnittelu: Jere Kolehmainen
Äänisuunnittelu: Juha Tuisku

Näyttelijät
Dijana: Anna Andersson
Gloria: Blessing Osemwegie

Esitykset KokoTeatterissa, Hämeentie 3, 11.12.2015 asti

sunnuntai 6. syyskuuta 2015

Villiä menoa Virosta



Osana Stage-festivaalia Korjaamolla nähtiin Akse Petterssonin virolaiselle Von Krahl -teatterille ohjaama esitys How the West Was Won. Puolitoista vuotta sitten Pettersonin teos Kaspar Hauser oli Helsingin teatteritapaus. How the West Was Won jatkaa osittain samojen teemojen käsittelyä.



Hollywoodin lännenelokuvien kaikki kliseet on tuotu näyttämölle kaktuksista saluunoihin, pistooleihin ja hevosiin.

Yhdysvalloissa – kapitalismin kehdossa – lännen valloitus tarjosi aikoinaan unelmia onnesta, vauraammasta elämästä ja vapaudesta. Virossa länsi on mielletty pitkään nimenomaan rahan, kuluttamisen ja vapauden kautta.

Esitys peilaa näitä ja nykyihmisen unelmia ja toisinaan hyvinkin ristiriitaisia arvoja. Miten usein unelmiimme paremmasta huomisesta liittyvät raha, monenlainen tavara tai kuluttaminen? Mitä vapaus meille tarkoittaa ja miten me sitä käytämme? Vahvimmillaan näytelmä onkin juuri kapitalismikritiikissään. Kohtauksessa, jossa ollaan kaivosyhtiön konttorissa palkanmaksupäivänä, röyhkein kahmii leijonanosan ja nöyrin jää nuolemaan näppejään. Rahaa syydetään sinne tänne, yleisön päälle Loreenin Euphoria-biisin raikuessa. Esitys käsitteleekin myös tulonjaon problematiikkaa ja erilaisuuden sietämistä. Kaspar Hauserin kaltaiseen osuvuuteen ja oivaltavuuteen esitys ei kuitenkaan pysty.



How the West Was Won -esityksellä on kuitenkin hetkensä. Eräässä kohtauksessa näyttelijät istuvat rivissä ja luettelevat vuoronperään omistamiaan asioita, Adidaksen tossuista muumimukeihin. Aina välillä joku yrittää saada toiset mukaan tekemään jotain muuta, siinä kuitenkaan onnistumatta. Tavaraluettelot vain jatkuvat.

Ensemble on työstänyt näytelmän yhdessä paljolti improvisaation pohjalta, ja se näkyy myös lopputuloksessa. Juuri kun kuvittelee esityksen lähtevän johonkin suuntaa, näyttämöllä tapahtumat muuttuvat ja suunta onkin täysin eri. Itseäni ajoittain absurdiksikin muuttunut meno ei häirinnyt, mutta pystyin myös ymmärtämään muutaman kanssakatsojan kritiikin sekavuudesta. Esityksen ongelma on juuri tässä. Hyviä teemoja ei syvennetä riittävästi, vaan kohkataan jo eteenpäin.



Esitys on kolmikielinen. Viro, suomi ja englanti vaihtuvat tiuhaan, mutta toimivasti. Korjaamon vaunuhallin esityksessä tekstityslaite ei ihan aina pysynyt vauhdissa mukana, mikä ei kuitenkaan juuri haitannut. Näyttelijät ovat yhtä suomalaista lukuun ottamatta virolaisia. Näyttelijäntyö on vapautunutta ja paikoin riemukasta. Katsomoon asti pystyy aistimaan koko ryhmän vahvan yhteen hitsautuneisuuden.

Lavastus on hyvin pelkistetty vanerinen kuutio, johon näyttelijät tuovat tullessaan erilaista villin lännen rekvisiittaa. Vanerikuutio on toimiva ratkaisu, varsinkin kun tavoitteena on niin kutsutun neljännen seinän rikkominen. Katsojia puhutellaankin ja osallistetaan esityksessä varsin paljon. Näytelmä käyttää myös metateatterin keinoja. Jälkimodernissa teatterissa kaikenlainen itsensä ja oman työnsä määrittely ja analysointi lavalla alkaa olla jo aika tavallista – vähän samaan tapaan kuin 15 vuotta sitten videokuva oli osa vähän jokaista esitystä.


Von Krahl -teatteri: How the West Was Won
Ohjaus: Akse Pettersson
Rooleissa: Mari Abel, Ott Kartau, Ragne Veensalu, Tõnis Niinemets, Kait Kall, Jim Ashilevi, Joonas Heikkinen
Lavastus ja valosuunnittelu: Jaakko Pietiläinen