Elämä on lopulta hyvä

Julkinen, verovaroilla ylläpidettävä sairaala. Katto vuotaa, hoitajia on liian vähän ja ne vähätkin uupuvat.

Helsingin kaupunginteatterin Luonnon laki on intiimi ja henkilökohtainen tarina selviytymisestä ja toipumisesta. Tarina, jossa sairaalan raadollinen, ihmiskehon eritteiltä tuoksuva maailma tuntuu iholla. Se on myös yhteiskunnallinen ja kantaaottava tarina ajastamme, valtiontalouden menoleikkauksista ja niiden vaikutuksista yksilöön.

“Tuiman vakava ja jumalallisen humoristinen” näin markkinoi Helsingin kaupunginteatteri Kari Hotakaisen kirjoittamaa ja Milko Lehdon ohjaamaa uutuusnäytelmäänsä. Ja sitä esitys totta vieköön onkin. Näytelmä on henkilökohtainen selviytymiskertomus vakavasta auto-onnettomuudesta. Se on myös kertomus ystävyydestä, kuolemasta, julkisen terveydenhuollon rapautumisesta ja sukupolvien kuilusta. Luonnon laki taipuu notkeasti moneksi.

Helsingin kaupunginteatteri, Luonnon laki. Valokuva: Tapio Vanhatalo

Näytelmän päähenkilö Rautala (Pertti Sveholm) on veroja kiertävä, keski-ikäinen maalämpöyrittäjä. Hänen maailmankuvaansa eivät kaiken maailman suvakit, homot, vihreät tai mamut mahdu oikein millään. Maailmaan mahtuu työnteko, mutta siitäkin verokarhu vie helvetti aivan liikaa. Veroja ei kannata maksaa koska virolainen kilpailija tekee kuitenkin halvemmalla. Kun Rautala auto-onnettomuuden jäljiltä makaa ruhjoutuneena ja liikuntakyvyttömänä sairaalassa, on viimein aikaa miettiä, millä se 1600 euroa maksava sairaalavuorokausi maksetaan. On myös aikaa kohdata, tai edes yrittää kohdata, oma tytär, joka katselee maailmaan hyvin erilaisesta kulmasta.

Näytelmä ottaa vahvasti kantaa. Ajan kuva on, että leikataan, tehostetaan, lopetetaan, organisoidaan uudelleen, tarkastellaan budjettia kriittisesti… Onko se luonnon laki? Meillä on pääosin julkinen terveydenhuolto – rahoitamme sen siis veroilla. On totta, että Suomen veroaste on korkea verrattuna muihin OECD-maihin. On myös totta, että kerätyistä verovaroista käytämme terveydenhoitoon suhteellisesti paljon vähemmän kuin muut pohjoismaat ja jäämme hieman OECD-maiden keskitason alapuolelle. Miten sitten terveydenhuoltomme pitäisikään rahoittaa? Mistä rahat kun BKT laskee? Helsingin kaupunginteatterin Luonnon laki on vahvasti kiinni nykypäivän Suomen valtiontalouden leikkausten vereslihaisessa arjessa.

Pertti Sveholm tekee loistavan pääroolin. Rautala on keski-ikäinen, itsensä sairaalavuoteesta löytävä, siihen asti sata lasissa eteenpäin höyrynnyt yrittäjä, jolle fyysinen ja henkinen äkkipysähdys teettää kipua ja tuskaa. Sveholm rakentaa roolinsa pienin elein uskottavaksi. Sairaalavuoteessa makaa keski-ikäinen perusäijä aidoimmillaan, vaaleansinisissä sairaalavaatteissa, naama ruvella. Sveholm saa Rautalan hahmoon inhimillistä uskottavuutta kärsimyksen ja kivun, mutta myös sairaalavuoteen äärellä tapahtuvan yllättävän ystävystymisen kautta. Sveholmin vakuuttaa roolissaan myös oman tyttärensä elämänvalintoja kummeksuvana, itsensä täysin yllättävässä käännekohdassa löytävänä miehenä.

Helsingin kaupunginteatteri, Luonnon laki. Valokuva: Tapio Vanhatalo

Sairaanhoitaja Laura (Ursula Salo) on tunnollinen ja työteliäs. Laura hoitaa ja hoivaa, vaikka katto vuotaa, kollegat on irtisanottu ja resurssit vähennetty minimiin. Salo onnistuu tulkitsemaan Lauran roolin hyvin herkästi. Hahmo, jolle altruismi – pyyteetön lähimmäisen hoiva – on se tärkein osa ihmisyyttä. Mutta mitä tapahtuu kun ei enää jaksa? Sen Salo näyttelee koskettavasti. Matti Olavi Raninin esittämä leikkaaja-hahmo tuo vahvasti mieleen itsenä pirun. Mustanpuhuva ja kaikesta napsiva . ”Kun miljardin kirjoittaa paperille se tuntuu vielä suuremmalta kuin numeroina. Silti se on 54 miljardin budjetista vain pieni viipale”

Janne Siltavuori on lavastanut Pengerkadun näyttämölle tulkintaa hyvin tukevan, esitystilaa ja sen pylväitä mainiosti hyödyntävän sairaalalavastuksen. Pieniä sivunäyttämöitä käytetään oivallisesti niihin kohtauksiin, jotka tapahtuvat sairaalahuoneen ulkopuolella. Mika Ijäs on tehnyt esityksen hienon valosuunnittelun. Ambulanssin hälytysvaloista, aina katsomoa pyyhkiviin ja kuoleman kasvoja valaiseviin taskulamppuihin asti.

Pengerkadun näyttämö on haastava tila pylväineen ja käytävineen. Kun käytetään äänitehosteita tai yhtä aikaa laulua ja puhetta, on kuulemisessa haasteita. Ensi-illassa näyttelijöiden puheen kuulumisessa oli vielä ongelmia. Toivottavasti työryhmä onnistuu esitysten jatkuessa parantamaan kuuluvuutta esitystilassa. Pieni dramaturginen jäntevöittäminen, vartti pois nyt 2 tuntia 40 minuuttia kestävästä näytelmästä, olisi tehnyt näytelmälle hyvää.

Kokonaisuutena Kaupunginteatterin Luonnon laki on puhutteleva esitys. Se puhuttelee sekä yksilön intiiminä selviytymistarinana että ajankohtaisena, yhteiskunnallisena puheenvuorona. Lopulta on uusi elämä, uusi ystävyys, uusi suhde omaan itseen, tyttäreen ja lapsenlapseen.

Se on luonnon laki.

Kari Hotakainen
Luonnon laki
Ensi-ilta 27.1.2016 Pengerkadun näyttämö

Rooleissa:  Pertti Sveholm, Iikka Forss, Sari Haapamäki, Sanna-June
Hyde, Matti Leino, Matti Olavi Ranin, Leena Rapola, Matti Rasila,
Ursula Salo, Marjut Toivanen

Dramatisointi: Sami Keski-Vähälä
Ohjaus: Milko Lehto
Lavastus: Janne Siltavuori
Puvut Riitta: Röpelinen
Valosuunnittelu: Mika Ijäs
Äänisuunnittelu: Maura Korhonen
Naamiointi ja kampaukset: Tuula Kuittinen

Das Vloggari

Tuotantoyhtiö Androgyne Films on alkanut kuvata elokuvaa kesäisessä Suomessa ja toimittajat on kutsuttu tiedotustilaisuuteen. Elokuvan päärooleissa ovat pitkän uran Saksassa tehnyt, seitsemänkymppinen tähtinäyttelijä Ritva Kajonkoski ja hurmuri Kari-Sakari Koski eli Kasa. Tuotantoyhtiön catering-avustaja Alli vloggaa iltaisin omista tunteistaan, ajatuksistaan ja elokuvantekijöiden ihmissuhteista. Vlogit lähtevät Allin älykännystä ja läppäriltä suoraan verkkoon. Näistä aineksista lähtee liikkeelle Minna Koskelan käsikirjoittama ja ohjaama Das Ria – diivan kuolema Teatteri Jurkassa. Koskela on kirjoittanut teoksen sen esittävälle Ria Katajalle. Kataja näyttelee kaikki roolit ja juuri Katajan varaan esitys rakentuukin.

Teatteri Jurkka: Das Ria – diivan kuolema. Valokuva Marko Mäkinen.

Katajan hahmot naurattavat; Alli kaksikymppisenä vloggaajana, diivan elkeet omaava Ritva ja pelimies Kasa ovat kaikki sinänsä hykerryttävän hauskoja roolihahmoja. Ria Kataja tekee kaikki roolit erinomaisen hyvin, mutta jostakin syystä Katajaa katsellessa alkaa pikku hiljaa tulla tunne sketsihahmoista komediasarjassa.

Ei vika Katajassa ole. Kataja on monipuolinen ja todella muuntautumiskykyinen näyttelijä tässäkin esityksessä. Silmälasit, irtoviikset tai pipo – hyvin pienellä rekvisiitalla Kataja rakentaa hienosti roolihahmonsa. Mutta näytelmän käsikirjoitus alkaa kuitenkin varsin pian tuntua teennäiseltä ja komediaan ympätty, vähä vähältä paljastuva traaginen aines, jää teoksessa lopulta pintaraapaisuksi. Traagisempi ja mustempi tematiikka surusta ja syyllisyydestä olisi ansainnut käsikirjoituksessa enemmän tilaa ja syvällisempää käsittelyä. Nyt sen mukaan lätkäiseminen lähinnä ärsyttää.

Käsikirjoituksen heikkouksista huolimatta näytelmä onnistuu kuitenkin tarttumaan ajankohtaiseen teemaan sosiaalisessa mediassa itsensä näkyväksi tekemisestä. Kaikki – aivan kaikki – ladataan Facebookiin, Youtubeen, Vimeoon, Instaan, Twitteriin... Osa meistä tekee näin näkyväksi kaiken elämästään, mielenterveysongelmista lähtien. Kun yhdistetään traumaattiset kokemukset, mielenterveysongelmat ja sosiaalinen media, voi käsissä olla tikittävä aikapommi.

Näytelmän Alli, vloggaa kaiken ja on samaan aikaan hyvin yksin. Suhde elokuvan kuvauksissa mukana pyörivään poikaystävään on päättynyt eikä vanhempiinkaan ole yhteyttä. Yksilökeskeisyys ja itsekeskeisyys ovat aikamme ilmiöitä, joita sosiaalinen media ruokkii lisää. Individualismin aika tuottaa yhä enemmän yksinäisyyttä ja eristäytymistä toisista ihmisistä.

Koskela onnistuu näytelmässään hyvin rinnastamaan Allin ja Ritvan itsekeskeisyyden. Näytelmän tähtinäyttelijä Ritva suorastaan manipuloi lähellään olevia ja purkaa pahaa oloaan ympärilleen, samalla itsestään puhuen. Katsojasta alkaa tuntua pian, että myös diiva Ritva Kajonkoski on roolinsa takana hyvin yksinäinen.

Teatteri Jurkka: Das Ria – diivan kuolema. Valokuva Marko Mäkinen.

Omasta itsestä puhumista ja individualismia on varmasti ollut aikojen alusta muodossa tai toisessa. Roolihahmo Ritva Kajonkoski toteaa näytelmän loppupuolella: “Onneksi silloin, kun minä olin nuori ei ollut mitään plokkeja ja flologeja”

Aina voi tietysti kysyä mikä on totta? Onko somemaailmassa rakennettu kuva itsestämme vähemmän totta kuin reaalimaailman oletettu todellinen kuva? Emmekö me oikeastaan aina ole jossakin roolissa ja esittele itsestämme jotakin mielestämme hyvää ja tilanteeseen sopivaa puolta? Onko tiedotusvälineiden rakentama kuva yhtään kenestäkään totta, ainahan haastatteluistakin poimitaan jokin otsikoihin sopiva ja myyvä yksittäinen kommentti? Näin näytelmässäkin, kun elokuvan näyttelijöitä haastatellaan.

Onhan se lopulta tietysti niinkin, että oli aika mikä tahansa ja viestinnän välineet mitä tahansa, niin diivat ja diivot eivät koskaan kuole keskuudestamme.


Teatteri Jurkka Das Ria – diivan kuolema.
Kantaesitys 18.11.2015
Esityksiä 6.2.2016 asti. Teatterin kotisivu

Käsikirjoitus ja ohjaus: Minna Koskela
Roolissa: Ria Kataja
Äänisuunnittelu, lyömäsoittimet, basso: Jan Noponen
Puvustus ja rekvisiitta: Kristiina Saha
Valosuunnittelu: Saku Kaukianen ja työryhmä
"Tuulia" ja piano: Anna-Mari Kähärä
Kitara: Ahti Vänttinen

Faust ja ihmiskunnan nykytila

”Siis eikö mihinkään voi enää luottaa? Omalla verellä allekirjoitetut sopimukset tuikataan liekkeihin ja hypätään valkoenkelin matkaan hyytävään pakkaseen tuosta vain? Ja niin tultiin ja epäiltiin Jumalan olemassa oloa vielä hetki sitten.” Jotenkin tähän tapaan Mefistofeles varmaankin pohtii Teatteri Jurkan Faust eli Mefistofeleen maaginen teatteri – esityksen päättyessä.

Faust, tässä tukinnassa näyttelijä, tekee sopimuksen paholaisen kanssa. Hän haluaa kokea ja saavuttaa kaiken inhimillisesti mahdollisen ja tämän paholainen hänelle lupaakin. Tosin vastapalveluksena Faust myy sielunsa eikä voi koskaan enää rakastaa. Laura Jäntti on ohjannut esityksen suuresta aiheesta pieneen intiimiin huoneteatteriin. Jäntti yhdistelee sovituksessaan aineksia monista Faust-myytin lähteistä, aina keskiaikaisesta Faust-tarusta, Goethen, Mannin ja Bulgakovin klassikkoihin asti. Kun Jäntti on ottanut tulkintaansa mukaan vielä Aristoteleen runousoppia ja ukrainalaisen teatteriohjaajan Andriy Zholdakin muutama vuosi sitten huomiota herättäneen avoimen kirjeen Kirsikkapuiston näyttelijöille, onkin keitos jo aikamoinen. Lopputuloksena on vimmainen, kiihkeä ja hikinenkin esitys. Välillä roikutaan pää alaspäin katosta ja tietysti lennetään. Näytelmän tekstimassa on melkoinen ja alussa katsojana tulee tunne, että voisin painaa pause-painiketta ja pysähtyä hetkeksi sulattelemaan kuulemaani. Teos ei juuri anna aikaa jäädä pohtimaan, niin ilotulistusmaisesti se etenee. Pian huomaa kuitenkin antautuvansa tekstin ja näytelmän vietäväksi ja nauttivansa sen kiihkoisuudesta.

Teatteri Jurkka, Faust – eli Mefistofeleen maaginen teatteri. Valokuva Stefan Bremer.

Eräs Teatteri Jurkan taianomaisuuksista liittyy itse tilaan. Tapani Kalliomäen esittämä Faustin takinliepeet lähes hipaisevat vauhdikkaissa käännöksissä ja Faustin tuskainen, tuijottava katse tuntuu metrin etäisyydeltä vieläkin pelottavammalta. Lavastaja Kati Lukka on luonut pieneen tilaan toimivan esitystilan erilaisilla esiripuilla. Esityksen kiihkeään tempoon sopivasti, verhoja suljetaan ja avataan tämän tästä. Valkoisia ja mustia, ollaanhan huikeimpien huippujen ja syvimpien alhojen äärellä. Lukan lavastus elää mukana näytelmän kiihkeässä rytmissä. Ihmetellä täytyy, miten kaiken voikaan toteuttaa onnistuneesti niin pienessä tilassa. Myös pukusuunnittelija Tarja Simosen puvustus tukee esityksen vimmaa hyvin. Pelkkä hatun vaihto ja lavalla onkin Mefistofeleen sijaan Gretchen täti.

Teatteri Jurkka, Faust – eli Mefistofeleen maaginen teatteri. Valokuva Stefan Bremer.

Esityksen näyttelijäkolmikon työ on kauttaaltaan ihailtavan vahvaa. Tiina Weckströmin Mefistofeles on kiihkeä, vangitseva, niin hurmaavan pirullinen, että itsekin myisin hänelle sieluni. Weckströmin näyttelijäntyön skaala pääsee tässä roolissa oikeuksiinsa. Hän tekee isosti, mikä pienessä tilassa vielä moninkertaistuu. Weckström käyttää myös ääntään taiten, luoden pelkällä äänelläänkin hyvinkin erilaisia tunnelmia. Tapani Kalliomäen Faust on upeasti välillä hikisen luomisentuskainen taiteilija ja välillä taas umpi-ihastuneen tavallisen tallukan oloinen. Nuori Pia Andersson näyttelee puhtaan viattomin Gretchen roolin ja roolihahmon mielenmurtumisen hienosti.
Faust-hahmo herättää vahvasti mielikuvan nyky-yhteiskunnissa elävistä, kaiken nyt ja heti haluavista hedonisteista. Halutaan aina vain lisää elämyksiä ja kokemuksia, jotka ovat ainutkertaisia. Pitäisi saada elää ainutkertainen elämä, joka on täynnä menestystä, hyvää ulkonäköä, rahaa ja kokemuksia. Jokaisen kokemuksen on tietysti myös oltava uusi, yksilöllinen ja ainutlaatuinen. Oikeutus kaikelle tälle on itsestäänselvyys, ei sitä tarvitse pohtia tai kysellä. Mikä on kaiken hinta? Mitä sitten kun kaikki on jo saavutettu, koettu ja tehty? Tuliko matkalla henkilövahinkoja ja jäikö matkan varrelle sijaiskärsijöitä?

Teatteri Jurkka: Faust – Mefistofeleen maaginen teatteri. Esityksiä 11.3. asti
Ohjaus: Laura Jäntti
Rooleissa: Pia Andersson, Tapani Kalliomäki, Tiina Weckström
Sovitus: Faust-aiheiston pohjalta Laura Jäntti
Lavastus: Kati Lukka
Puvut: Tarja Simonen
Valot: Morten Reinan
Musiikki: Markus Fagerudd

Hyvin vakava komedia ja reippaan poliittinen taiteellinen kesäteatteriesitys

Yksi Kansallisteatterin näytäntökauden teemoista on suomalainen mies. Tammikuun lopulla saa ensi-iltansa Juha Hurmeen uutuusnäytelmä Töppöhörö. Lokakuussa Kristian Smeds ohjasi pohjoisen miestaiteilijoita käsittelevän sarjansa toisen osan, Tabu – ihmisen ääni ja syyskauden avasi Aleksis Kiven klassikko Nummisuutarit.

Janne Reinikaisen tulkinta Aleksis Kiven Nummisuutareista on järjestyksessään jo yhdestoista Suomen Kansallisteatterin historiassa. Reinikaisen ohjauksen seurojentalolle sijoitetun hääkohtauksen taustaplafondi, upea suomalainen mäntymetsä, on tiettävästi ollut mukana kaikissa tähänastisissa Kansallisteatterin tulkinnoissa. Hienoa teatterihistoriaa tämäkin. Nummisuutarit on myös Suomen kautta aikojen suosituin kesäteatteriesitys. Tuoko kaikki tämä tekijöille paineita ja taakkaa vai vapauttaako se aivan uuteen, tuoreeseen tulkintaan?

Taas kerran Esko lähtee kosiomatkalle. Janne Reinikaisen ohjaus ja tulkinta Nummisuutareista on vahvasti omintakeinen, ajankohtainen ja monella tapaa poliittinenkin; tarina uskonnollisesta, ahdasmielisestä, muukalaisia kammoksuvasta perussuomalaisesta miehestä. Reinikainen on ottanut reippaan rohkean otteen Kiven tekstiin ja itse asiassa jättänyt siitä ison osan pois. Hän on valinnut kohtauksiin ajassa kiinni olevaa, tulkintaansa tukevaa tekstimateriaalia. Tämä on sekä esityksen vahvuus että heikkous. Valitsemalla tarkoin tekstikohdat Reinikainen onnistuu ajankohtaistamaan tulkinnan vahvasti nykykatsojaa puhuttelevaksi. Toisaalta esityksestä tulee näin myös hyvin alleviivaava.

Tekstin sijasta teos rakentuu enemmänkin fyysiselle toiminnalle, musiikille ja useissa kohdin mielenkiintoisesti pelkälle hiljaisuudelle. Reinikaiselle ja näytelmän dramaturgiasta vastaavalle Eva Buchwaldille voi nostaa hattua uskaliaasta ja vahvasta tulkinnasta, joka käsittelee Kiven alkuperäistä tekstiä toisaalta räväkästi muokaten ja toisaalta alkuperäistä Kiven kieltä kunnioittaen.


Suomen kansallisteatteri, Nummisuutarit. Valokuva Stefan Bremer.

Kansallisteatterin Nummisuutarit on visuaalisesti näyttävä ja vaikuttava. Saimme bloggariklubilasten kanssa ennen esitystä tavata lavastaja Kati Lukan ja pukusuunnittelija Tarja Simosen. He kertoivat esityksen visuaalisen ilmaisun rakentamisesta ja lavastajan ja pukusuunnittelun roolista näytelmää luotaessa. Lukan lavastus, Milla Koistisen koreografia ja Simosen pukusuunnittelu antavat vauhtia ja energiaa koko esitykselle. Parhaimmillaan lavastus ja pukusuunnittelu pääsevät revittelemään Eskon veljen Iivarin delirium-kohtauksessa, jossa pyörönäyttämöä hyödyntäen saadaan luoduksi todella näyttäviä kuvia ja tunnelmia. Kansallisteatterin esitys myös alkaa upealla kohtauksella, jossa näyttelijöiden mustat siluetit liikkuvat ja pysähtelevät oranssiksi valaistulla lavalla, jossa taustana on pelkkä valkoinen kangas. Koreografia on kekseliäs ja näyttävä.

Suomen kansallisteatteri, Nummisuutarit. Valokuva Stefan Bremer.

Aku Hirviniemen roolityö Eskona on kelvollinen. Suurta vaikutusta Hirviniemen näyttelijäntyö ei kuitenkaan tee ja se tuntui paikoitellen jopa hieman vaisulta. Vaikka onhan Hirviniemi selvästi monipuolisempi näyttelijä kuin televisio antaa ymmärtää. Hänen näyttelijäntyöstään löytyy myös nyansseja tulkitsemaan Eskon uhmakkuutta ja toisaalta hämmennystä ja pelkoa. Parhaimillaan Hirviniemi oli mielestäni Kreetan ja puusuutarin hääkohtauksessa, riehuessaan häätalossa pettyneenä ja mustasukkaisena. Omaksi suosikiksi näyttelijäsuoritusten joukosta nousee nuori Johannes Holopainen, jonka tanssi- ja laulutaitoon kiinnitin huomiota jo vuosi sitten KOM-teatterin Vallankumouksessa. Nytkin Holopainen vakuuttaa sekä tanssillaan että laulullaan.

ALEKSIS KIVI: NUMMISUUTARIT

Suomen kansallisteatteri, Suuri näyttämö Ensi-ilta 23.9.2015

OHJAUS Janne Reinikainen

ROOLEISSA Inga Björn, Aku Hirviniemi, Johannes Holopainen, Leo Honkonen, Olli Ikonen, Paavo Kääriäinen (Näty), Juhani Laitala, Karin Pacius, Seppo Pääkkönen, Tuomas Rinta-Panttila, Markus Riuttu ja Maruska Verona

SOVITUS Eva Buchwald ja Janne Reinikainen
LAVASTUS Kati Lukka
PUKUSUUNNITTELU Tarja Simonen
MUSIIKKI Timo Hietala
VALOSUUNNITTELU Max Wikström
ÄÄNET Jani Peltola ja Esko Mattila
KOREOGRAFIA Milla Koistinen
NAAMIOINNIN SUUNNITTELU Petra Kuntsi