Kaunis ja julma Lokki

Anton Tšehovin Lokki on vangitseva teos. Tulkinnan klassikosta on Kansallisteatteriin ohjannut ja sovittanut Anne Rautiainen. Rautiaisen käsialaa oli myös kaksi vuotta sitten Kansallisessa nähty Bulgakovin romaaniin pohjaava loistava Mestari ja Margarita. Hän on myös ohjannut Kuopion Kaupunginteatteriin Frida Kahlon elämästä kertovan teoksen Frida sekä García Lorcan Bernarda Alban talon. Kaikkia teoksia yhdistää vahva visuaalisuus.

Näytelmän tarina lähtee liikkeelle siitä, kun kuuluisa näyttelijä, Irina Nikolajevna Arkadina (Maria Kuusiluoma) on saapunut veljensä Pjotr Nikolajevitšin (Vesa Vierikko) maalaiskartanoon, mukanaan rakastajansa, kirjailija Boris Aleksejevitš Trigorin (Jussi Lehtonen). Paikalla ovat myös niin hänen poikansa Konstantin (Miro Lopperi) kuin muita paikallisia tuttavia kesäpaikan naapurista.

Konstantin on kirjoittanut kokeellisen teatteriesityksen, jota kokoonnutaan katsomaan joukolla. Äiti tyrmää poikansa teoksen käsittämättömänä tekeleenä, suututtaen Konstantinin pahanpäiväisesti. Ensimmäinen näytös esittelee myös teoksen keskiössä olevat rakkaussuhteet ja kolmiodraamat.

Lokki käsittelee äidin ja pojan suhdetta armottoman tarkkanäköisesti. Samalla, lähes kliinisellä katseella, se tarkastelee myös muiden henkilöiden keskinäisiä suhteita. Nämä Tšehovin ikään kuin suurennuslasin alle nostamat ihmissuhteet ja niiden tarkkanäköinen analyysi tekevät Lokista klassikon. Lokki on varmasti myös yksi niistä teoksista, joissa varsinaisen tekstin ohella alatekstillä eli sillä, mitä jätetään sanomatta, on keskeinen merkitys. Näytelmän henkilöhahmot keskustelevat keskinäisistä suhteistaan harvoin suoraan, vaan pikemminkin puhuen asian ympäriltä, menemättä asiaan.

Rautiainen on saanut omalla visuaalisuutta ja fyysistä näyttelijäntyötä painottavalla tulkinnallaan teokseen annoksen lisää riipaisevuutta. Roolihahmoista pystyy Rautiaisen käsittelyssä aistimaan herkkyyttä ja elämän mukanaan tuoman katkeruuden ja pettymyksenkin läpi nousevaa kaipuuta. Kaipuuta paremmasta elämästä rakastetun vierellä. Traagista on, ettei rakkaus osu kohdilleen oikein kenellekään, vastarakkaus jää saamatta.

Kansallisteatteri, Lokki. Valokuva: Tommi Mattila.

Anton Tšehovin Lokin yksi mielenkiintoisimmista ratkaisuista on, että Tšehov kirjoitti näytelmän kaikkein dramaattisimmat tapahtumat tapahtuviksi näyttämön ulkopuolella, katsojilta piilossa. Tätä asetelmaa Anne Rautiainenkin hyödyntää oivaltavasti. Sekä ensimmäinen että toinen puoliaika alkavat kohtauksilla, joissa ikään kuin kerrotaan teoksen henkilöhahmojen maailmasta itse näyttämötapahtuminen jälkeen.

Rautiaisen tulkinta Lokista saa jo heti alussa kylmät väreet kulkemaan lävitseni. Teoksen tunnelma on hienoviritteinen ja sen jättämä katsomiskokemus on yhtä aikaa riipaiseva ja visuaalisuudessaan kaunis.

Koko teoksen avaa sävellys Alfonsina y el mar (säv. ja san. Ariel Ramírez ja Félix Luna). Espanjaa taitamattomille Rautiainen on suomentanut laulun sanat käsiohjelmaan. Jyrki Koskelon toimittama käsiohjelma taustoittaa muutenkin mainiosti teosta ja Lokin esityshistroriaa. Alfonsina ja meri toimii Rautiaisen tulkinnassa ikään kuin ennalta nähtynä epilogina.

Samaa epilogimaista asetelmaa on myös toisen puoliajan alussa Emmi Parviaisen viiltävästi espanjaksi tulkitsemassa Historia de un amor (säv. ja san. Carlos Eleta Almarán) -laulussa. Molemmat riipaisevat laulut saavat katsojan miettimään, mitä näytelmän hahmoille tapahtuukaan, kun itse esitys päättyy.

Jos Rautiaisen Kolumbiassa viettämä aika kuuluu espanjankielisissä musiikkivalinnoissa, näkyy hänen monipuolinen nukke- ja varjoteatteritaustansa upeassa visuaalisuudessa. Miten hieno on kohtaus, jossa Emmi Parviaisen herkästi tulkitsema Mašan varjo syleilee Konstantin Gavrilovitšia näyttämön takaseinässä! On hienoa nähdä, miten omaäänisen ohjauskielen Rautiainen on kehittänyt hyödyntäen kokemustaan ja monipuolista osaamistaan.

Ja miten loistava Tšehov-tulkitsija on Emmi Parviaisesta Kansallisteatterissa kehittynyt! Muutaman vuoden takainen Vanja-enon Sonja ehkäpä mieliinpainuvimpana. Lokissa Parviainen onnistuu tulkitsemaan epätoivoisesti rakastuneen Mašan herkkävireisesti ja luo herkän ja vereslihalla olevan nuoren naisen koskettavasti.

Maria Kuusiluoma juhlii 25-vuotiasta näyttelijän uraansa Irina Nikolajevnan roolissa. Kuusiluoma tekee tarkkaa työtä ja saa virittelyä hahmoonsa kylmäkiskoisen ja omahyväisen äidin, joka ei näe poikansa tilannetta ja tuskaa.

Lokista tekee kokonaistaideteoksen sen vahva visuaalisuus. Ville Toikan kaihoa ja jopa tuskaa ilmentävä valosuunnittelu ja Katri Renton oivalta, järven rannan laitureita hyödyntävä lavastus korostavat näytelmän teemaan kohtaamattomuudesta. Vaikka laiturit voisivat antaa mahdollisuuden kohdata toinen ihminen läheltä ja suoraan, onnistuvat teoksen hahmot aina vain kiertämään toisensa ja väistämään realiteetit. Lokin ihmisten loputon kaipuu on julmaa katsottavaa.

Anton Tšehov – Lokki
Ensi-ilta Kansallisteatterin pienellä näyttämöllä 18.9.2019

Rooleissa: Aksa Korttila, Maria Kuusiluoma, Jussi Lehtonen, Esa-Matti Long, Miro Lopperi (TeaK), Pirjo Määttä, Mika Piispa, Emmi Parviainen, Taisto Reimaluoto ja Vesa Vierikko

Ohjaus ja sovitus: Anne Rautiainen
Suomennos: Jalo Kalima
Lavastus: Katri Rentto
Pukusuunnittelu: Saija Siekkinen
Koreografia: Jenni Nikolajeff
Valosuunnittelu: Ville Toikka
Äänisuunnittelu: Esa Mattila
Videosuunnittelu: Pyry Hyttinen
Naamioinnin suunnittelu: Laura Sgureva-Cox

Kaikki tuttu uudessa valossa

Kansallisteatterin Tainaron vie katsojansa tutunoloiseen outouteen. Esitys on matka salamyhkäiseen fantasian maailmaan. Maailmaan, jossa kaikki jää mystiseksi, mutta joka muistuttaa hämmästyttävän tutulla tavalla jokapäiväistä arkitodellisuuttamme.

Tainaronin asukkaat vaikuttavat hyönteisiltä siipineen, kiteisine ulkomuotoineen ja valtavine silmineen, mutta heistä löytyy monella tapaa tuttuja ja inhimillisiä piirteitä. Tainaron on täynnä niin outoja ohikulkijoita, roikkujia, pimeässä pörrääviä tulikärpäsiä kuin säntillisen työtelijäitä mittareita.

Tainaron on maailma, jossa on yhtä aikaa paljon tuttua ja toisaalta muutos on dramaattinen. Kaikki mihin olemme tottuneet on toisenlaista ja käsittämätöntä. Siellä kaikki on epävarmaa ja muutos jatkuvaa.

Tarinan kertoja (Kati Outinen) on saapunut mystiseen, jatkuvassa muutoksessa olevaan tuliperäiseen Tainaroniin. Päähenkilö ihmettelee uutta maailmaansa ja ympäristöään. Lumoutuukin siitä. Oppaana hänellä on Jäärä (Aino Venna). Teos perustuu päähenkilön kirjeisiin tuntemattomalle vastaanottajalle, joissa hän kertoo näkemästään ja pohtii kokemaansa ihmetellen. Vastauksia kirjeisiin ei koskaan tule.

Leena Krohnin samannimiseen romaaniin pohjaavan teoksen ovat näyttämölle dramatisoineet Iida Hämeen-Anttila ja Essi Rossi. Rossi on myös ohjannut näytelmän. Krohnin taidokas ja unenomaisen tyylikäs kieli elää näyttämäsovituksessa. Esitys luottaa vahvasti tekstiin ja lopputuloksena nähdään intensiivinen, jopa lyyrinen tulkinta.

Alkuteoksen kirjeistä näyttämöllä nähdään valikoima, osa on ollut pakko jättää pois. Hämeen-Anttilan ja Rossin dramaturgia saa teoksen hengittämään näyttämöllä välillä kiihkeämmin ja välillä se taas hiljentää rytmiään, ikään kuin ihmettelemään kaikkea ympärillä näkyvää. 

Kansallisteatteri - Tainaron. Valokuva: Kastehelmi Korpijaakko

Rossin ohjaus luo teoksen kirjeistä näyttämökuvia, joissa hahmottuvat Tainaronin moninaiset asukkaat. Kati Outisen kertoja ihmettelee niin yöllisiä juhlivia tulikärpäsiä kuin jatkuvasti synnyttävää äkeää kuningatarta. Outinen tekee roolinsa vähäeleisen suvereenisti ja saa roolihahmonsa ihmetyksen välittymään katsojalle. Hänen tulkitsemassaan hahmossa näkyy utelias ja leikkisäkin puoli ja samaan aikaan Outinen välittää roolissaan taivasti hämmenneystä muodonmuutoksesta, vaikeutta päästää irti kaikesta menneestä ja siitä, mitä jokainen kantaa mukanaan.

Aino Vennan säveltämä ja esittämä musiikki virtaa teoksen läpi. Venna musiikki ja monikieliset sanoitukset soivat kauniisti ja tuovat mieleen myös sen, miten jokainen meistä on tainaronilaisten tapaan jatkuvassa ja vääjäämättömässä muutoksessa. 

Milla Martikaisen lavastus ja valomaailma luovat näyttämölle salamyhkäisen todellisuuden. Näyttämöllä nähdään joko joukko hyönteisrobotteja ja Martikaisen luomat valaisimet ovat myös saaneet mielikuvituksellisia muotoja. Näyttämökuva on sopivasti hämärä ja usvainen. Martikaisen ja Vennan videoprojisoinnit täydentävät teoksen mystisen tunnelman.

Näin esityksen ennakkonäytännössä.

Leena Krohn – TAINARON

Kantaesitys Kansallisteatterin pienellä näyttämöllä 29.8.2018
Yhteistyössä Helsingin juhlaviikot

Näyttämöllä: Kati Outinen ja Aino Venna
Ohjaus: Essi Rossi
Dramatisointi: Iida Hämeen-Anttila ja Essi Rossi
Esitysdramaturgia: Essi Rossi ja Iida Hämeen-Anttila
Lavastus ja valosuunnittelu: Milla Martikainen
Videoiden suunnittelu ja toteutus: Milla Martikainen ja Aino Venna 
Pukusuunnittelu: Auli Turtiainen
Musiikki ja videoiden toteutus; Aino Venna
Äänisuunnittelu: Pauli Riikonen
Naamioinnin suunnittelu: Krista Karppinen

Atlantis – vakavan rempseä fantasia

Atlantista katselee lumoutuneena. Tai oikeammin sitä kokee ja ahmii kaikilla aisteilla. Katsojana on lähinnä ihmeissään teoksen yltäkylläisestä visuaalisuudesta, mutta yhtä lailla sen purevan kriittisestä yhteiskunnallisesta sanomasta ja suloisen mustasta huumorista.

Aurinkoteatterin ja Kansallisteatterin yhteistuotanto Atlantis on hulvaton, aikuisille katsojille tehty mielikuvitusmatka maan uumeniin, Soria Moriaan. Siellä elää värikäs joukko touhukkaita, mutta hieman yksinkertaisia kääpiöitä, heitä johtavia peikkoja sekä hurjia demoneja. Kääpiöt ovat erikoistuneet aineen eri olomuotoihin, kaasuun, laavaan, veteen – kuka mihinkin. Työnään he kaivavat tunneleita ja vapaa-ajalla maan uumenista kuuluu loputonta kumeaa rummutusta.

Atlantiksen käsikirjoittanut ja ohjannut Juha Mustanoja on tehnyt valtavan taustatyön selvittämällä muuan muassa tieteen, antiikin filosofien ja magian historiaa, Atlantiksen taruakin. Näistä aineksista, ja purevasta nyky-yhteiskuntaa peilaavasta tiedon ja tietämättömyyden kritiikistä Mustanoja on loihtinut osuvan aikuisten fantasian.

Näytelmä on reippaan poliittinen ja kutkuttavan epäkorrekti. Se on täysillä ja epäröimättä vastaan niin populismia, valeuutisia kuin yhteiskunnallista eriarvoisuutta. Sen mukaan tieto kuuluu kaikille. Vain jokaisen yksilön aito ymmärrys voi kannatella tasa-arvoista ja mielekkään elämän mahdollistavaa yhteiskuntaa.

Nyky-Suomessa koulutusta ollaan elitisoimassa. Yliopistoja on säätiöitetty ja 2010 uudistetun yliopistolain myötä valta yliopistoissa on yhä harvemmilla. Perinteistä sivistysyliopistoa on ajettu alas loputtoman teknokratian korostamisen kustannuksella. Onko ihmistieteillä enää mitään paikkaa, saati arvoa tieteen kentällä?

Atlantis pohtii myös lähes sokeaa uskoa tekniseen kehitykseen ja loputtomiin, omia virheitään paikkaaviin teknisiin innovaatioihin, joita tuotantoyliopistot suoltavat ulos. Vaikka sitten ympäristön ja ihmisten – tai siis kääpiöiden – kustannuksella. Teos peilaa vahvasti nykytodellisuutta, jossa ei kyseenalaisteta tai edes ihmetellä kaiken läpitunkevan taloudellisen ajattelun tiedettä ohjaavaa vaikutusta.

Niin Pietu Pietiläisen valosuunnittelu, Noora Salmen pukusuunnittelu, Anne Karttusen lavastus kuin Kaija Heijarin maskeeraussuunnittelu luovat lavalle fantasiamaailman, joka todellakin imaisee katsojansa kääpiöiden arkeen ja vapaa-ajan puuhasteluihin. Heidän Soria Moriansa on täynnä niin pimeyttä, kullan kimallusta, kuin huuruista rakentuvia keitoksia aina ”viehkoa” napalmia myöten.

Aurinkoteatteri/Kansallisteatteri, Atlantis. Valokuva: Sakari Kiuru.

Jussi Lehtosen mainio mestarikertoja, peikko Kontrolli ja hänen kisällinsä, Roketrolli (Vilma Putro) jäsentävät tarinaa näyttämöllä ja hahmottavat katsojalle, kuka kukin on ja mikä on heidän paikkansa kaikessa touhussa. Leea Klemolan suurmanaaja Avis on yhtä aikaa synkkä näkijä ja strategi. Toisin kuin kääpiöt, kykenee hän peikkona hahmottamaan mennyttä ja tulevaa.

Klemolan roolityössä on jotain kylmäävää ja jopa etäännyttävää. Loputtomasti kääpiöitä komenteleva ja demoneihin turvautuva keskiportaan esimies ei kerää sympatiaa, edes henkilöstöjohtamisen synkimmissä syövereissä rypiessään.

Riemukkaimmillaan peikot ovat rummutelleessaan niin Ravelin Boleron rumpumarssiansa kuin hykerryttävää Istanbuleroa. Klassikoista ammentavan musiikin esitykseen on sovittanut Juuso Voltti ja laulujen sanat ovat Juha Mustanojan.

Aurinkoteatteri on koko olemassaolonsa ajan, vuodesta 1989, tehnyt esityksiä vaikeista aiheista, joilla on laajempaa yhteiskunnallista tarttumapintaa. Niin nytkin. Atlantis on vahva kommentti nykyajasta, jossa ajautuminen tietämättömyyteen ja harvainvallan kaltaiseen dystopiaan tuntuu olevan aina vain lähempänä ja lähempänä.


Aurinkoteatteri – Atlantis
Ensi-ilta Kansallisteatterin Pienellä näyttämöllä 12.4.2018

Rooleissa: Sanna Hietala, Paul Holländer, Miko Kivinen, Leea Klemola, Jussi Lehtonen, Karin Pacius, Antti L. J. Pääkkönen, Vilma Putro ja Nora Raikamo

Ohjaus ja käsikirjoitus: Juha Mustanoja
Esitysdramaturgia: Outi Lahtinen
Lavastus: Anne Karttunen
Pukusuunnittelu: Noora Salmi
Valosuunnittelu: Pietu Pietiäinen
Musiikki: Juuso Voltti
Äänisuunnittelu: Maura Korhonen
Elokuvaus: Jyri Hakala
Erikoistehosteet: Mats Hästbacka
Naamioinnin suunnittelu: Kaija Heijari
Naamarit: Heini Maarananen
Kuvajaiset: Rasmus Vuori
Ohjaajan assistentti: Michael Panula-Ontto
Tuotanto: Birgit Aittakumpu (Aurinkoteatteri / Universum)

Kokemuksellinen Lemminkäinen puhuttelee

Juha Hurmeen käsikirjoittama ja ohjaama Lemminkäinen Kansallisteatterissa hengittää villisti. Teos etenee näyttämöllä rivakasti ja päättäväisesti. Katsomisohjeena teokselle toiminee, että kannattaa nojata rennosti katsomon penkissä taaksepäin ja antaa näyttämön tapahtuminen viedä villille aikamatkalle. Teoksen tunnelman ja näyttämöestetiikan pauloihin voi huoletta heittäytyä ja ottaa elämyksen rennosti vastaan.

Lemminkäinen pohjaa väljästi Hurmeen Finlandia-palkittuun romaaniin Niemi (2017).
Supisuomalainen aihe ja moderni tulkinta puhuttelevat nykykatsojaa vahvasti. Tämä yhdistelmä tekee Lemminkäisen katsomiskokemuksesta pirteän. Reilu kaksituntinen esitys pysyy mainiosti kasassa ja pitää katsojan näpeissään. 

Hurmeen teksti keittää kokoon historiafaktaa ja fiktiota. Karjala, kansanrunous ja viikingit sekoittuvat Lemminkäis-myyttiin. Hurmeella on viittauksia niin Shakespeareen kuin Väinö Linnaan ja moneen muuhun. Ennen kaikkea viittauksia on verevään kansan kieleen. Näyttämöteoksen teksti rakentuukin monista aineksista. Näinhän rakenteli aikoinaan Lönnrotkin runoelmansa Lemminkäisestä.

Lemminkäisen tarina sijoittuu Suomenniemelle, viikinkiaikaan. Esityksessä ollaan noin vuoden tuhat paikkeilla. Niemelle pyrkii vaikutuksia ulkomailta ja vieras uusi uskontokin on tarttunut Tieran, Flemingin ja Lemminkäisen aseenkantajan (Antti Pääkkönen) mukaan kotikonnuille tuotavaksi. Fleming (Tomi Alatalo) ja hänen siskonsa Lemminkäinen (Marja Salo) pyörittävät huijarikoplaa yhdessä äitinsä Eman (Kristiina Halttu) kanssa. He rahtaavat romurautaa Viron puolelle ja teettävät siitä tuoteväärennöksinä miekkoja, joita taas kauppaavat Suomen puolella aitoina. Myyntikatteet ovat kohdillaan. Huijarikopla koheltaa ja kohtaa voittajansa vasta Louhivuoren emännässä (Cécile Orblin).  

Kansallisteatteri, Lemminkäinen. Valokuva: Tuomas Mattila.

Hurmeen tulkinnan fyysisyys, Saara Hurmeen koreografia ja vahvasti koko ajan mukana kulkeva Petra Poutanen-Hurmeen musiikki tuovat näytelmään lumoavan säväyksen. Ohjauksen rytmi ja fyysinen näyttelijäntyö osuvat lisäksi yksiin Hurmeen tekstin ja kielen perisuomalaisen rytmin ja metriikan kanssa. Hurmeen dialogi on vetävää ja draamankaari jäntevä.

Teoksen muusikot Oskari Lehtonen ja Jesse Ojajärvi loihtivat monipuolisella arsenaalilla soittimiksi oletettuja esineitä osansa teoksen lumorytmistä. Kalle Ropposen käsiala näkyy vahvana ilmeikkäässä valosuunnittelussa. Veikeät projisoinnit täydentävät näyttämökuvaa.

Yksi tulkinnan herättämistä aikamatkoista vie perus- ja kansakouluaikoihin. Aikaan, jolloin opettaja peilasi piirtoheittimen heijastusläpän peilistä, onko hampaissa huulipunaa ja veivasi rullakalvolla ruotsin vahvoja verbejä. Heini Maarasen lavastus on niukka, mutta vähissä elementeissään sitäkin osuvampi. Tuonelan joutsenkin lavalla nähdään.

Kouluaikaan vie myös esiintyjien näyttämötyöskentely. Yksi tyypeistä, Cécile Orblinin Louhivuori heiluu lavalla kuin irrallaan, välillä kuin seremoniamestarina esiripun välissä. Orblin luo Louhivuoren hahmossa vastavoimaa kieroilevalle huijarikoplalle. Hänen roolihahmonsa rakentuu vahvalle fyysiselle näyttelijäntyölle ja sopivasti nyrjähtäneelle ilmaisulle.

Tomi Alatalon Fleming notkeilee huikentelevaisena Fleminginä riemastuvassa roolissa. Fleming rakentuu Alatalon käsittelyssä sutkiksi rehentelijäksi ja samalla hän tavoittaa roolihahmostaan rentun vilpitöntä viehätystä, josta ei voi olla pitämättä.

Lemminkäinen on vahvasti kokemuksellinen esitys. Se elää ja soljuu eteenpäin sekä vahvoin näyttämökuvin että toimivan tekstin kautta. Lemminkäisen katsomiskokemuksessa on jotakin tuttua ja läheistä. Jotakin hyvin suomalaista.


Suomen Kansallisteatteri: Juha Hurme – Lemminkäinen
Ensi-ilta Pienellä näyttämöllä Kalevalan päivänä 28.2.2018.

Rooleissa: Tomi Alatalo, Kristiina Halttu, Saara Kotkaniemi, Cécile Orblin, Terhi Panula, Antti Pääkkönen ja Marja Salo

Muusikot: Oskari Lehtonen ja Jesse Ojajärvi

Ohjaus: Juha Hurme
Lavastus ja pukusuunnittelu: Heini Maaranen
Musiikki: Petra Poutanen-Hurme
Valosuunnittelu: Kalle Ropponen
Koreografia: Saara Hurme
Taistelukoreografia: Seppo Kumpulainen
Naamioinnin suunnittelu: Laura Sgureva
Ohjaajan assistentti: Ines Kakkonen

Käpälä otsassa ja korva koipena – Masennuskomedian riemukkaan inhimilliset virhekappaleet

Masennuskomedia Kansallisteatterin Pienellä näyttämöllä on pieni suuri näytelmä tärkeistä aiheista. Se kertoo koskettavasti päähenkilönsä Eeva Ahosen (Pirjo Luoma-aho) kautta työuupumuksesta, masennuksesta ja nykyisen työelämän rusentavista vaatimuksista. Vakavan kuuloista aihepiiriä käsitellään hurtin huumorin keinoin. Monelle niin työssäkäyvälle kuin vaikkapa mielenterveyskuntoutujalle tai heidän omaisilleen näytelmä on puhutteleva ja aitoudessaan koskettava. Silti Masennuskomedia saa suupielet kohoamaan ja nauru katsomossa tarttuu.

Näytelmän ovat kirjoittaneet Kirsikka Saari ja Jenni Toivoniemi Mari Rantasilan alkuperäisidean pohjalta. Rantasila on myös ohjannut teoksen. Rantasilan ohjaus rytmittää sujuvan ja paikoin nasevan dialogin toimivaksi näyttämötulkinnaksi. Saaren ja Toivoniemen kielellisesti rikas käsikirjoitus vilisee liike-elämän ammattislangia ja sivaltaa terävästi myös niin sote-uudistusta, downsiftailua kuin startup-pöhinää. Masennuskomedian suola löytyy sen oivaltavasta huumorista. Se on kieltämättä välillä mustaa ja hirtehistä, mutta osuu varmasti monen katsojan omaan kokemusmaailmaan.

Luoma-ahon oivallisesti tulkitsema päähenkilö, Eeva Ahonen, on bisnesnainen uransa huipulla. Äkkiarvaamatta iskevät työuupumus ja masennus. Hän ei olisi ikinä voinut kuvitella löytävänsä itseään mielenterveyskuntoutujien laahustavasta joukosta. Työkeskuksessa oravanpyörästä sivuun luisuneet kuntoutujat yrittävät sopeutua takaisin normielämään. Päähenkilön on mahdotonta hypätä sivuun edes uupuneena ja pian hän alkaakin järjestellä uuteen uskoon työkeskuksen kannattavuutta, asiakasrajapintoja ja ydintehtävälähtöisyyttä.

Kansallisteatteri, Masennuskomedia. Valokuva: Mitro Härkönen.

Päähenkilön ja työkeskuksen arjesta löytyy sekä hersyvää tilannekomediaa että syvempää yhteiskunnallista analyysia nykytyöelämän kuluttavuudesta ja sen lähes mahdottomista vaatimuksista. Tekstin tasolla teoksen mehevimpiä hetkiä koetaan Eevan ja hänen poikansa Mikan (Arttu Kapulainen) sanaillessa sukupolvikuilun vastakkaisilla reunoilla työstä ja sen merkityksestä yksilölle sekä ylipäänsä keski-ikäisen ja nuoren erilaisista elämänarvoista ja -valinnoista.

Katri Renton lavastus on yksinkertaisen oivalta. Näyttämö jäsentyy toisella laidalla Eevan kodin sohvaksi, jossa masentunut ja uupunut päähenkilö nappailee tabuja ja toisaalta taas työkeskuksen verstaaksi, jossa ommellaan päähenkilön tuottavuusopein yksilöllisiä pehmopupuja. Etu- ja keskinäyttämö jäävät kohtaamisten tilaksi. Takanäyttömöltä tilanteita tarkkaillee suuri jänö. Inhimillisesti hieman virheellisenä tekeleenä, käpälä otsassa ja korva koipena…

Pirjo Luoma-aho tekee vaativan roolinsa tarkasti ja tuo näyttämölle roolihahmostaan useampia puolia; tulosta takovan yritysjohtajan, hauraan työuupujan ja pojastaan huolehtivan äidin. Luoma-aho löytää mimiikastaan sopivat ilmeet ja eleet niin sata lasissa eteenpäin paahtavana uratykkinä kuin romahduksen hämmentämänä kuntoutujana. Arttu Kapulainen saa Mikan hykerryttävän tutunoloiseen hahmoonsa aimo annoksen nuoren hipsterin itseriittoisuutta ja -tietoisuutta. Työkeskuksessa nähdään koko joukko mainioita hahmoja. Maria Kuusiluoman kipakka Pike, Arttu Kapulaisen hiippaileva Hessu ja Pietu Wikströmin (TeaK) masennuksestaan ”äkkitoipumisen” kokeva Elias tuovat näyttämölle elävän hahmokavalkadin.

Masennuskomedia on näytelmä, joka riemukaan kuorensa alta puhuttelee. Päähenkilö Eevan loppumonologi saa katsomon hiljentymään ja pohtimaan sitä, mikä elämässä todella on arvokasta ja minkä eteen meidän olisi nähtävä vaivaa ja tehtävä työtä.

Kirsikka Saari – Jenni Toivoniemi: Masennuskomedia
Kantaesitys Kansallisteatterin Pienellä näyttämöllä 29.11.2017

ROOLEISSA
Arttu Kapulainen, Maria Kuusiluoma, Pirjo Luoma-aho, Antti Pääkkönen, Paula Siimes, Tuomas Uusitalo ja Pietu Wikström (TeaK)

OHJAUS Mari Rantasila
LAVASTUS Katri Rentto
PUKUSUUNNITTELU Ninja Pasanen
VALOSUUNNITTELU Kare Markkola
ÄÄNISUUNNITTELU Johanna Storm
VIDEOSUUNNITTELU Pyry Hyttinen
NAAMIOINNIN SUUNNITTELU Petra Kuntsi
TANSSIN KOREOGRAFIA Jussi Väänänen ja Kaari Martin
DRAMATURGIA Minna Leino