Masennus on vaikea aihe teatteriesitykselle. Vai onko se kuitenkin helppo? Se on teemana ajankohtainen ja monia koskettava. Sitä voi käsitellä hyvin monesta eri näkökulmasta. Se venyy amebamaisesti moneen suuntaan tarjoten tekijöilleen tarttumapintaa niin yksilökokemusten tasolta kuin laajemmin yhteiskunnallisena ilmiönä.
Teatteri Takomon uutuusteos, Hanna Rytin käsikirjoittama ja ohjaama Aina on joku syy – kuvia masennuksesta tutkii aikamme kansantautia. Mitä kaikkea masennus oikein on? Miltä se tuntuu masentuneesta itsestään? Miltä se näyttää ja mitä kaikkea se saa aikaan?
Masennus taiteen aiheena on sikäli hankala, että sen käsittely voi johtaa helposti aiheen banalisoitumiseen. Masennuksesta toipuneiden selviytymistarinat, niin tärkeitä kuin ovatkin, kertovat aiheesta yleensä aina vasta kun itse masennus on jo jollakin tavalla selätetty. Miten tarttua teatterin lavalla itse lamauttavan mustaan masennukseen ja miten rakentaa siitä esitys, joka ei tunnu loppuun kalutulta ja ulkokohtaiselta? Lisäksi toivottavaa olisi, etteivät esityksen katsojat olisi vakavan aiheen äärellä ja esitykseen jälkeen totaalisen lamaantuneita kaikesta näkemästään.
Hanna Ryti ja koko Aina on joku syy -esityksen työryhmä lähtee kohtaamaan aiheensa rohkeasti. Toisaalta esitys karkaa aiheensa tavoin loogisuudelta ja pakenee jäsentynyttä otetta, mutta tarjoaa toisaalta aiheestaan monipuolisen, koskettavan ja sopivan karnevalistisenkin kuvauksen. Lopputuloksena on jäsennelty kokonaisuus. Huumoria unohtamatta.
Ryti on hyödyntänyt käsikirjoituksessaan sekä laajaa kirjallista taustamateriaalia että masennuspotilaiden omakohtaisia kokemuksia. Tämä monipuolisuus näkyy ja tuntuu esityksessä rikkautena, jolla aihetta onnistutaan lähestymään riittävän useasta suunnasta ja näin katsomiskokemukseen kutoutuu merkityksellinen ja tosi.
Aina on joku syy nostaa esiin masennuksen synkimmät ja tuskaisimmat sävyt, mutta sen ote on samalla koko ajan empaattinen. Teos on koskettava ja tekstissään Ryti kaivaa onnistuneesti esille masennuksen syitä, häpeää ja arvottomuuden kokemusta. Masennus mielen sairautena ilmenee myös vahvasti kehollisena kokemuksena ja tämän puolen teos onnistuu myös koskettavasti nostamaan esiin.
Rytin käsikirjoitus tuo näyttämölle masentuneen kokemukset ympäristöstään ja tilastaan. Teos on parhaimmillaan kuvatessaan, miltä masennus voikaan tuntua. Se nostaa toki esiin masennuksen yhteiskunnallisempiakin puolia; sen ilmenemistä symbioosissa potilaan ympäristöön tai sosiaalisen median menestymishybriksen sairastuttavaa vaikutusta. Kovin syvälle se ei lähde pohtimaan niitä rakenteellisia ongelmia, jotka masennusta synnyttävät eikä se problematisoi esimerkiksi nykyisiä masennuksen käypähoitosuosituksia.
Ohjauksellisesti Ryti ja teoksen koreografian tehneet Kaisa Niemi ja Kalle Pulkkinen hyödyntävät vahvaa fyysistä ilmaisua muuan muassa kohtauksessa, jossa sisäelimet kampailevat masentuneen kehossa. Aivojen limbisen järjestelmän mantelitumake (Kaisa Niemi) ja Annika Aapalahden esittämät neokorteksi ja peräsuolilima ottavat mittaa masentuneen kehossa.
 |
| Teatteri Takomo, Aina on joku syy. Valokua: Matti Snellman. |
Koreografia ja vahva fyysinen ilmaisu toimivat vahvasti pitkin esitystä useammissa kohtauksissa ja ruumiillistavat masennuksen kokemusta. Herkimmillään ollaan masentuneen ja lamaantuneen ihmisen kohdatessa toisen ihmiseen lähellään ilman vaatimuksia tai odotuksia – pelkkä kosketus riittää.
Tuija Minkkisen esittämä asiantuntija luettelee kliinisesti masennukset syyt ja pudottelee viileästi diagnoosit, epikriisit ja lääkitykset sekä iskee päälle vielä leiman masentuneen otsaan. Minkkisen asiantuntijan viileä asiallisuus jäsentää kokemukseen ja tunteeseen pohjaavaa esitystä tuoden sen rytmiin suvantoja, jotka rauhoittavat katsomiskokemusta.
Niina Hosiasluoma ihmisenä luo todentuntuisen kuvan siitä, miltä masentuneesta voikaan tuntua. Hän saa hahmoonsa kaiken sen epätoivon ja ahdistuksen, jonka vakavasta masennuksesta kärsivä joutuu kohtaamaan sekä omassa mielessään että kanssaihmisten kommenteissa ja ajatuksissa. Hosiasluoman roolihahmon ymmärrys ja armo itseä kohtaan sekä kyky löytää elämä sairautensa kanssa tuovat näytelmän loppuun sen kaipaaman nosteen.
Tomi Flycktin lavastus ja projisoinnit sekä Riikka Karjalaisen valosuunnittelu tuovat teokseen pimeyden ja valon, valkoisen ja mustan. Mustan näyttämön valkoiset säkkituolit, lakanaläjät sekä varjokuvien ja videoprojisointien leikki luovat ilmeikkään tarkan näyttämökuvan. Näyttämön poikki viritetyllä kankaalla mielen mustat demonit ja ugrilaiset itkijänaiset loihtivat varjoina esiin ikään kuin sielun näkymättömän puolen. Puolen, joka heijastuu vahvasti masentuneen arkiseen olemiseen.
Aina on joku syy onnistuu jättämään katsojaan vahvan jäljen. Se käsittelee masennusta riittävän lempeästi ja sopivan huumorin keinoin niin, että katsomiskokemus on miellyttävä. Intensiivinen teos on myös voimaannuttava ja terapeuttinen kokemus masennuksesta toipuville ja heidän omaisilleen.
Teatteri Takomo: Aina on joku syy
Ensi-ilta 10.1.2018
Teksti ja ohjaus: Hanna Ryti
Valosuunnittelu: Riikka Karjalainen
Skenografia ja videosuunnittelu: Tomi Flyckt
Äänisuunnittelu: Ville Leppilahti
Koreografia: Kaisa Niemi ja Kalle Pulkkinen
Näyttämöllä: Annika Aapalahti, Niina Hosiasluoma, Tuija Minkkinen, Kaisa Niemi, Kalle Pulkkinen
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti