Pakkomielle vie – milloin tulee pysähdys?

Himo on pakkomielteistä rimpuilua ja romahduksia, Vieroitusoireiden ja liian liikunnan tärinää. Riippuvuudesta toipuminen on paljasta ja rankkaa itsensä ja toisen ihmisen kohtaamista. Hanna Brotheruksen Himo vimmaistaa ja vereslihaistaa. Tekijäryhmä tuo näyttämölle riippuvuuden kaikissa olomuodoissaan. Nyky-yhteiskunnassa koukuttavat päihteet, työ, liikunta ja seksi. Syömishäiriöt yleistyvät.

Himo on esitys riippuvuuksista ja niistä toipumisesta. Se pohtii, mitä tulee pakkomielteen jälkeen. Mitä jää jäljelle? Vieroitusoireet? Onko toipuva addikti lopun elämäänsä riippuvainen? Pääseekö riippuvuudesta koskaan eroon?

Esitys on kiivas. Teoksen rytmi ja Brotheruksen koreografia vaihtelevat kiihkeästä seesteisempään. Erilaisia addiktioita ja toipumiskokemuksia nähdään sellaisella kiihkolla ja aitoudella esitettynä, että katsomossa haukkoo lähinnä henkeään. Teoksessa on ammattinäyttelijöiden ja Teatterikorkeakoulun opiskelijoiden lisäksi mukana myös toipuvia addikteja. Tekijäryhmästä huokuu yhteen hitsautunut luottamus. Teoksen täytyy olla hyvin terapeuttinen kokemus tekijöilleen. Sitä se on katsojillekin.

Himo – Hanna Brotherus Company ja Taideyliopiston Teatterikorkeakoulu yhteistyössä Suomen Kansallisteatterin kanssa. Valokuva: Nico Backström.

Nykyinen länsimainen elämäntapa tarjoilee riippuvuuksia hopeatarjottimelta kaikille – jopa lapsille –  aikuisista puhumattakaan. Netti- ja kännykkäriippuvuus, ostosriippuvuus tai liikuntariippuvuus yleistyvät kovaa vauhtia.

Brotherus on tuonut teoksen koreografiaan aimo annoksen riippuvuuden liikekieltä. On romahduksia, rimpuilua, irti riistäytymistä ja kiinni pitämistä. Esitys ilmentää hyvin sen, miten addiktio välillä kiihdyttää ihmisen hurjaan vauhtiin ja välillä taas pysäyttää kuin seinään. Himossa ihan kirjaimellisestikin. Kansallisteatterin pieni näyttämö on paljas, näyttämön takaseinä rosoisen karu. Tätä paljautta ja karuutta löytyy esityksen koreografiastakin. Kuten yksi teoksessa kuultavista toipuvien addiktien voice-overeista asian ilmaisee, ”Sitä hyppää junaan Steissillä ja matka Pasilaan voi kestää kuukauden. Junasta ei pääse pois, mutta se pysäys tulee joku päivä” Koreografia iskee esittäjänsä kanveesiin ja saa heidät kohta taas könyämään ylös.

Koreografia ilmentää vivahteikkaasti riippuvaisen rimpuilua ja pystyyn yrittämistä, tavalliseen elämään kiinni kurkottamista. Sitä, kun omat jalat eivät kuitenkaan kanna. Tarvitaan apua ja muita ihmisiä. Brotherus onnistuu hyvin kuvaamaan aiheensa vahvan kehollisuuden. Myös sen, miten addiktiosta toipuva on hauras, paljas ja arka. On kohdattava oma riippuvuutensa, mutta ennen kaikkea on kohdattava toinen ihminen. Oli hän sitten läheinen tai terapeutti.

Esityksen koskettavinta antia on toisen ihmisen kohtaamisen herkkyys, jota Brotherus onnistuu tuomaan erityisesti teoksen loppupuolelle. Näyttämöllä nähtävissä kohtaamisissa ja halauksissa on lämpöä ja lujaa luottamusta.

Suurin osa erilaista riippuvuuksista ilmenee jollakin tavoin kehollisesti. Tämän Brotheruksen koreografia ja ohjaus löytävät. Koreografia ilmentää erilaisille riippuvuuksille tyypillistä pakkomielteisyyttä. Sitä, miten ne ajavat kaiken muun edelle. Hän on tuonut näyttämölle uskottavasti sen, miten addikti näkee päämääränään vain himonsa kohteen, muulla ei ole mitään merkitystä.

Himo on tärkeä puheenvuoro. Se kertoo kohtaamisen ja rakkauden voimasta. Siitä, että toipuminen on mahdollista ja toisaalta siitä, että riippuvuus vaanii kaikkia ja kaikkialla.


Himo – Hanna Brotherus Company ja Taideyliopiston Teatterikorkeakoulu yhteistyössä Suomen Kansallisteatterin kanssa.

Ensi-ilta Kansallisteatterin Pienellä näyttämöllä 27.8.2017

ESIINTYJÄT Saara Kotkaniemi, Joonas Saartamo, Samuli Rasinpuro, Mikko Itäsalo, Miko Kallio, Sofia Kotoulias, Jani Liskola, Nooa Kekoni, Jutta Järvinen, Veera Snellman, Janna Loukas, Oksana Lommi, Nenna Tyni, Sara Paasikoski, Elviira Kujala ja Asta Sveholm

KOREOGRAFIA JA OHJAUS Hanna Brotherus
MUSIIKKI Johannes Brotherus
DRAMATURGIA Marie Kajava
VALOSUUNNITTELU Ari Virem
PUKUSUUNNITTELU Lotta Karhuvaara
TUOTTAJAT Eeva Bergroth ja Nina Numminen

TUOTANTO Hanna Brotherus Company ja Taideyliopiston Teatterikorkeakoulu yhteistyössä Suomen Kansallisteatterin kanssa

Töppöhörö ja oodi ilolle

Juha Hurmeen kirjoittama ja ohjaama Töppöhörö ansaitsee tulla esitetyksi Kansallisteatterin suurella näyttämöllä. Näytelmän tematiikka ja sen yhteiskunnallisuus ovat vastaansanomattoman tärkeitä ja ajankohtaisia juuri nyt.

”Jumala armahtaa, minä en”, kirjoitti aikoinaan nyt jo edesmennyt kansanedustaja Tony Halme. Tony Halme voisi hyvin olla näytelmän päähenkilön, Vikin esikuva. Näyttelijä Jarkko Lahti pelmauttaa näyttämölle luotaantyöntävän ja inhorealistisen hahmon. Viki on stereotypia suvaitsemattomasta, kulttuuria ja kaikkea erilaista suorastaan vihaavasta suomalaisesta miehestä. Päähenkilö ei ehkä kuitenkaan ole pelkästään suomalaisen miehen, vaan ennemminkin koko kovenevan asenneilmapiirimme kuva. Viki halveksii maahanmuuttajia, homoja, naisia – ylipäänsä kaikkea hänen oman kapean änkyrämachon maailmankuvan ulkopuolelle jäävää. Naiset on luotu pantaviksi, homot ja mamut hakattaviksi. Kaikki on muiden syytä – ex-vaimon, poliisin tai yhteiskunnan.

Suomen Kansallisteatteri. Töppöhörö. Valokuva Tuomo Manninen.

Näytelmän ensimmäinen puoliaika on Vikin synkkää, mutta valitettavan ajankohtaista ja realististakin uhomonologia. Lahti tekee intensiivisen, keskittyneen ja erittäin fyysisen roolin Vikinä. Hän onnistuu osuvasti tuomaan Vikin hahmoon ärsyttävän kapeakatseisen juntin, joka uhoaa puolustaessaan isänmaata ja urheilua ja halveksii avoimesti kulttuuria ja kaikkia mahdollisia vähemmistöjä. Kaikki vieras on uhka ja aiheuttaa Vikissä suurta ahdistusta ja torjuntaa; sossuämmät ja kaiken maailman apurahataitelijat saavat kuulla kunniansa.

Toisaalta Vikin hahmossa on jotain hyvin koomista ja jopa hellyttävää. Tuon rivouksia laukovan, räävittömän töppöhörön maailma on äärimmäisen pieni, naiivi ja iloton. Vikin maailmaan mahtuvat perinteisessä heteroavioliitossa maalla elävät parit – naiset leipovat, miehet metsästävät ja tuvan seinillä on sellaista taidetta, josta heti ymmärtää, mitä se esittää.

Esityksen toinen puoliaika on pieni helmi. Viki lähtee sianruhon perässä paikalliseen Prismaan, mutta hämmästys on suuri, kun kotona jääkiekkokassista tupsahtaakin pohjoiskarjalan murteella haastava, balettia tanssiva Heli-keiju (Alina Tomnikov). Keiju alkaa haastaa Vikiä ja näyttämöllä nähdäänkin nyt humanismin ja taiteen hieno puolustuspuhe, joka on samalla oodi ilolle. Viki alkaa juomaa tarpeeksi nautittuaan ammentaa sielustaan tunteita syvästä yksinäisyydestä ja tyhjyydestä.

Hurme ja näytelmän toinen ohjaaja Hanna Brotherus ovat luoneet toisesta puoliajasta tärkeän, suvaitsevuutta, taiteen moninaisuutta ja vapautta puolustavan pamfletin. Esityksen jälkimmäinen puolisko on voimauttava ja palauttaakin katsojan uskon taiteeseen, ihmiseen ja jopa tulevaisuuteen.

Suomen Kansallisteatteri. Töppöhörö. Valokuva Tuomo Manninen.

Tomnikovin Heli-keiju on Lahden Vikin lailla fyysinen roolisuoritus, mutta siinä missä Viki on liikkeissään uhoava, kulmikas ja aggressiivinen, on Tomnikovin keiju ilmava ja herkkä. Tomnikov leijuu näyttämöllä fyysisen keveästi, mutta henkisesti vahvana ja onnistuu tuomaan näyttämölle vahvan ja jämäkän teräskeijun. Esityksessä nähdään hyvin paljon fyysistä ilmaisua ja Tomnikovin roolissa myös tanssia. Näytelmän monipuolinen fyysisyys on tanssin puolella mainetta niittäneen Brotheruksen käsialaa.

Näytelmän lavastuksen ovat toteuttaneet Matti Rasi ja Juha Hurme. Näyttämöllä oleva valtava tuoli korostaa Vikin persoonan ja roolihahmon henkistä pienuutta suuresta älämölöstä ja uhosta huolimatta. Jättituoliltaan, ikään kuin omasta kuplastaan, Viki ponkaisee alas näyttämölle meuhkaamaan milloin mistäkin kokemastaan epäkohdasta. Ison tuolin päälle Viki ja Heli-keiju rakentavat myöhemmin myös oman pesänsä. Kodin, jossa Heli-keijun humanismi ja avarakatseisuus saavat tilaa siinä, missä Vikin uho laantuu.

Vikin inhorealistista vihamonologia katsellessa ja kuunnellessa alkaa kuitenkin varsin nopeasti tuntua siltä, että tämähän on jo moneen kertaan kuultu. Vikin sielunmaisema tuntuu aikaansa seuraavan katsojan mielestä jopa hieman vanhentuneelta ja kuluneelta. Roolihahmo vaikuttaa paikoitellen jopa liiankin alleviivaavalta. Juhan Hurmeen kieli on totutun ilotulitusmaista, kekseliästä ja mukaansa tempaavaan, mutta olisiko niin, että näytelmän aika olisi ollut jo aiemmin? Kokemus olisi tuoreempi ja osuvampi, jos Hurme ja Lahti olisivat tuoneet kokkolaisessa kapakassa yli viisi vuotta sitten syntyneen alkuperäisideansa näyttämölle jo muutama vuosi sitten.

Vikin ja Heli-Keijun voi nähdä tulkintana myös yhden ihmisen persoonan eri puolista. Olisiko niin, että meistä jokaisesta voisi löytyä sisältä sekä pieni töppöhörö että Heli-keiju? Äityykö meidän sisäinen töppöhörömme toisinaan uhoamaan kotona läheistemme kanssa tai kenties työpaikalla? Saako kaunosielu keiju meissä vallan silloin tällöin vai aivan liian harvoin? Josko kaksi puolikasta loksahtaa yhdeksi tasapainottaen ja tukien toinen toistaan...

Pessin ja Illusian luona -teatteriblogin kirjoittajana en voi olla vertaamatta teosta Yrjö Kokon samannimiseen kirjaan. Siinä Pessi-peikon alakulo, suru ja pessimismi löytävät vastakohtansa Illusia-keijun optimismista, ilosta ja toivosta. Pimeässä luolassa sotaa paossa vietetyn talven jälkeen he saavat yhdessä karvattoman ja siivettömän lapsen – uuden ihmisen.

Näytelmä antaa tilaa katsojalle kertoa itse itselleen sen, mistä se lopulta kertoo. Katsoja poistuu Kansallisteatterin Töppöhöröstä matkassaan jotain uutta ja puhdistavaa. Tunteessa on ripaus jopa jotain ylevää.

Töppöhörö. Suomen Kansallisteatterin suuri näyttämö
Kantaesitys 28.1.2016.

Rooleissa: Jarkko Lahti ja Alina Tomnikov
Ohjaus: Juha Hurme ja Hanna Brotherus
Lavastus:Matti Rasi ja Juha Hurme
Valosuunnittelu Matti Tiilama
Äänisuunnittelu: Raine Ahonen