Töppöhörö ja oodi ilolle

Juha Hurmeen kirjoittama ja ohjaama Töppöhörö ansaitsee tulla esitetyksi Kansallisteatterin suurella näyttämöllä. Näytelmän tematiikka ja sen yhteiskunnallisuus ovat vastaansanomattoman tärkeitä ja ajankohtaisia juuri nyt.

”Jumala armahtaa, minä en”, kirjoitti aikoinaan nyt jo edesmennyt kansanedustaja Tony Halme. Tony Halme voisi hyvin olla näytelmän päähenkilön, Vikin esikuva. Näyttelijä Jarkko Lahti pelmauttaa näyttämölle luotaantyöntävän ja inhorealistisen hahmon. Viki on stereotypia suvaitsemattomasta, kulttuuria ja kaikkea erilaista suorastaan vihaavasta suomalaisesta miehestä. Päähenkilö ei ehkä kuitenkaan ole pelkästään suomalaisen miehen, vaan ennemminkin koko kovenevan asenneilmapiirimme kuva. Viki halveksii maahanmuuttajia, homoja, naisia – ylipäänsä kaikkea hänen oman kapean änkyrämachon maailmankuvan ulkopuolelle jäävää. Naiset on luotu pantaviksi, homot ja mamut hakattaviksi. Kaikki on muiden syytä – ex-vaimon, poliisin tai yhteiskunnan.

Suomen Kansallisteatteri. Töppöhörö. Valokuva Tuomo Manninen.

Näytelmän ensimmäinen puoliaika on Vikin synkkää, mutta valitettavan ajankohtaista ja realististakin uhomonologia. Lahti tekee intensiivisen, keskittyneen ja erittäin fyysisen roolin Vikinä. Hän onnistuu osuvasti tuomaan Vikin hahmoon ärsyttävän kapeakatseisen juntin, joka uhoaa puolustaessaan isänmaata ja urheilua ja halveksii avoimesti kulttuuria ja kaikkia mahdollisia vähemmistöjä. Kaikki vieras on uhka ja aiheuttaa Vikissä suurta ahdistusta ja torjuntaa; sossuämmät ja kaiken maailman apurahataitelijat saavat kuulla kunniansa.

Toisaalta Vikin hahmossa on jotain hyvin koomista ja jopa hellyttävää. Tuon rivouksia laukovan, räävittömän töppöhörön maailma on äärimmäisen pieni, naiivi ja iloton. Vikin maailmaan mahtuvat perinteisessä heteroavioliitossa maalla elävät parit – naiset leipovat, miehet metsästävät ja tuvan seinillä on sellaista taidetta, josta heti ymmärtää, mitä se esittää.

Esityksen toinen puoliaika on pieni helmi. Viki lähtee sianruhon perässä paikalliseen Prismaan, mutta hämmästys on suuri, kun kotona jääkiekkokassista tupsahtaakin pohjoiskarjalan murteella haastava, balettia tanssiva Heli-keiju (Alina Tomnikov). Keiju alkaa haastaa Vikiä ja näyttämöllä nähdäänkin nyt humanismin ja taiteen hieno puolustuspuhe, joka on samalla oodi ilolle. Viki alkaa juomaa tarpeeksi nautittuaan ammentaa sielustaan tunteita syvästä yksinäisyydestä ja tyhjyydestä.

Hurme ja näytelmän toinen ohjaaja Hanna Brotherus ovat luoneet toisesta puoliajasta tärkeän, suvaitsevuutta, taiteen moninaisuutta ja vapautta puolustavan pamfletin. Esityksen jälkimmäinen puolisko on voimauttava ja palauttaakin katsojan uskon taiteeseen, ihmiseen ja jopa tulevaisuuteen.

Suomen Kansallisteatteri. Töppöhörö. Valokuva Tuomo Manninen.

Tomnikovin Heli-keiju on Lahden Vikin lailla fyysinen roolisuoritus, mutta siinä missä Viki on liikkeissään uhoava, kulmikas ja aggressiivinen, on Tomnikovin keiju ilmava ja herkkä. Tomnikov leijuu näyttämöllä fyysisen keveästi, mutta henkisesti vahvana ja onnistuu tuomaan näyttämölle vahvan ja jämäkän teräskeijun. Esityksessä nähdään hyvin paljon fyysistä ilmaisua ja Tomnikovin roolissa myös tanssia. Näytelmän monipuolinen fyysisyys on tanssin puolella mainetta niittäneen Brotheruksen käsialaa.

Näytelmän lavastuksen ovat toteuttaneet Matti Rasi ja Juha Hurme. Näyttämöllä oleva valtava tuoli korostaa Vikin persoonan ja roolihahmon henkistä pienuutta suuresta älämölöstä ja uhosta huolimatta. Jättituoliltaan, ikään kuin omasta kuplastaan, Viki ponkaisee alas näyttämölle meuhkaamaan milloin mistäkin kokemastaan epäkohdasta. Ison tuolin päälle Viki ja Heli-keiju rakentavat myöhemmin myös oman pesänsä. Kodin, jossa Heli-keijun humanismi ja avarakatseisuus saavat tilaa siinä, missä Vikin uho laantuu.

Vikin inhorealistista vihamonologia katsellessa ja kuunnellessa alkaa kuitenkin varsin nopeasti tuntua siltä, että tämähän on jo moneen kertaan kuultu. Vikin sielunmaisema tuntuu aikaansa seuraavan katsojan mielestä jopa hieman vanhentuneelta ja kuluneelta. Roolihahmo vaikuttaa paikoitellen jopa liiankin alleviivaavalta. Juhan Hurmeen kieli on totutun ilotulitusmaista, kekseliästä ja mukaansa tempaavaan, mutta olisiko niin, että näytelmän aika olisi ollut jo aiemmin? Kokemus olisi tuoreempi ja osuvampi, jos Hurme ja Lahti olisivat tuoneet kokkolaisessa kapakassa yli viisi vuotta sitten syntyneen alkuperäisideansa näyttämölle jo muutama vuosi sitten.

Vikin ja Heli-Keijun voi nähdä tulkintana myös yhden ihmisen persoonan eri puolista. Olisiko niin, että meistä jokaisesta voisi löytyä sisältä sekä pieni töppöhörö että Heli-keiju? Äityykö meidän sisäinen töppöhörömme toisinaan uhoamaan kotona läheistemme kanssa tai kenties työpaikalla? Saako kaunosielu keiju meissä vallan silloin tällöin vai aivan liian harvoin? Josko kaksi puolikasta loksahtaa yhdeksi tasapainottaen ja tukien toinen toistaan...

Pessin ja Illusian luona -teatteriblogin kirjoittajana en voi olla vertaamatta teosta Yrjö Kokon samannimiseen kirjaan. Siinä Pessi-peikon alakulo, suru ja pessimismi löytävät vastakohtansa Illusia-keijun optimismista, ilosta ja toivosta. Pimeässä luolassa sotaa paossa vietetyn talven jälkeen he saavat yhdessä karvattoman ja siivettömän lapsen – uuden ihmisen.

Näytelmä antaa tilaa katsojalle kertoa itse itselleen sen, mistä se lopulta kertoo. Katsoja poistuu Kansallisteatterin Töppöhöröstä matkassaan jotain uutta ja puhdistavaa. Tunteessa on ripaus jopa jotain ylevää.

Töppöhörö. Suomen Kansallisteatterin suuri näyttämö
Kantaesitys 28.1.2016.

Rooleissa: Jarkko Lahti ja Alina Tomnikov
Ohjaus: Juha Hurme ja Hanna Brotherus
Lavastus:Matti Rasi ja Juha Hurme
Valosuunnittelu Matti Tiilama
Äänisuunnittelu: Raine Ahonen