Totuuden rekonstruktio

Kävellessäni Ryhmäteatterin Harriet -esityksen jälkeen kohti kotia, mieleeni alkaa tulvia kysymyksiä oman perheeni ja sukuni tarinoista ja historiasta. Mistä näkökulmista ja kenen totuuksia minulle on kerrottu? Onko jotain vääristelty, jätetty kertomatta tai suorastaan valehdeltu? Kenen kertoma on totta? Mitä ja ketä minun tulisi uskoa?

Näissä teemoissa liikkuu vahvasti myös Milja Sarkolan käsikirjoittama ja ohjaama Harriet. Se on kertomus siitä, mitä tapahtui Sarkolan isoisoäidin Harriet Thesleffin elämässä yhtenä kohtalokkaana päivänä sisällissodan loppupuolella. Tapahtumat sijoittuvat Heinjoen pitäjään Karjalankannakselle, Viipurin valtauksen aattona. Teoksessa eletään traagisen päivän tapahtumat yhä uudelleen, mutta joka kerta uudesta näkökulmasta nähtynä ja tulkittuna.

Keskiössä on kolme ihmiskohtaloa. Harriet Thesleff (Roosa Söderholm) on sairaanhoitajana valkoisen Suomen armeijassa, juuri majuriksi ylennetyn Olof Lagusin (Pyry Nikkilä) pataljoonassa. Teoksen kuvaamana päivänä majuri Nils Ero Gadolinin (Robin Svartström) johtama rykmentti saapuu Heinjoelle, ja iltapäivän tapahtumat saavat lopulta traagisen lopun, kun Olof Lagus saa surmansa.

Sarkola rakentaa näyttämölle sukuhistoriastaan yksittäisen tapahtuman ja valottaa sen useasta suunnasta, monen henkilön kertomuksina ja tulkintoina. Käsikirjoitus pohjaa tapahtumista eri aikoina kirjoitettuihin kuvauksiin useista lähteistä. Tapahtumiin osallistuneiden ja muiden aikalaisten kertomukset ovat hämmästyttävän erilaisia keskenään.

Ryhmäteatteri - Harriet. Valokuva Mitro Härkönen.

Monesta suunnasta tapahtumia tarkastelemalla, Sarkola saa kudottua teokseen puhuttelevan rakenteen ja näin nostetuksi keskiöön kysymyksen siitä, kenen muistot ovat totta ja mikä kaikista tulkinnoista se oikea. Sarkola halua selvästi ymmärtää tapahtunutta ja menneiden sukupolvien kokemuksia.

Harriet nostaa vahvasti pintaan ajatuksen siitä, että objektiivista totuutta ei ole. Historia ja dokumentaarisuus ovat aina tulkintaa, mutta onko meillä lopulta muuta mahdollisuutta yrittää ymmärtää historiallisia tapahtumia kuin tarkastella muiden tuottamia subjektiivisia näkemyksiä ja tulkintoja?

Sarkolan käsikirjoitus pohjaa pitkälti aikaiskertomuksiin ja yrittää välttää kaiken ylimääräisen tulkinnan. Sarkolan henkilöohjauksessa on jotain samaa. Kuin katsoisi rikostutkintaa varten tehtyä poliisin rekonstruktiota tapahtumista. Näyttelijöiden työskentely on hillittyä ja harkitun pidättyneen oloista. Roosa Söderholm saa päähenkilön luonnetta hallittuun tulkintaansa sopivan vähin elein. Tapahtumien toistaminen tuo teokseen ja näyttämöilmaisuun tiukkaa raamia, mutta sitä kautta myös rauhallista ja kypsää ilmaisua.

Kaisa Rasilan lavastus on estetiikaltaan varsin riisuttu ja luo omalta osaltaan näyttämölle tyhjän objektitiivisuuden harhaa. Valkoinen, ikään kuin blankko ja neutraali näyttämökuva antaa tekstille, tarinalle ja ennen kaikkea näyttelijöille tilaa näkyä ja kuulua.

Harriet tuo näyttämölle kiehtovan kattauksen erilaisia vaihtoehtoisia faktoja yhden päivän tapahtumista. Katsojalle jätetään mahdollisuus valita niistä jokin. Lopultakin ihan mikä vain. Vaiko sittenkin vielä ihan oma tulkinta kaikesta?

Milja Sarkola – Harriet. Ensi-ilta Ryhmäteatterissa 13.2.2019.

Käsikirjoitus ja ohjaus Milja Sarkola
Lavastus Kaisa Rasila
Äänisuunnittelu Jussi Kärkkäinen
Musiikin sovitus Joel Mäkinen
Valosuunnittelu Ville Mäkelä
Pukusuunnittelu Riitta Röpelinen
Rekvisiitan suunnittelu Viivi Kuusimäki

Rooleissa Santtu Karvonen, Pyry Nikkilä (vier.), Minna Suuronen, Robin Svartström ja Roosa Söderholm (TeaK, vier.)

Ryhmäteatterin Yksi lensi yli käenpesän – mielivaltaa näennäisdemokratian sumuverhossa

Ryhmäteatterin Yksi lensi yli käenpesän tuo Suomenlinnaan jälleen kerran taiteellisesti kunnianhimoista kesäteatteria. Katsojan mieleen hiipii ennen esitystä epäilys siitä, onko mielisairaalakuvaus vallasta ja sen väärinkäytöstä liiankin rankka aihe suvi-iltaan. Jo alkumetreiltä esitys kuitenkin imaisee mukaansa ennen kaikkea erinomaisten näyttelijäsuoritusten ja puhuttelevan teemansa kautta.

Juha Kukkosen ohjaus on kuvaus psykiatrisen osaston jokapäiväisestä elämästä. Dale Wassermannin dramatisointi perustuu Ken Kesyn kuuluisaan romaaniin. Monille katsojille kirjaa tutumpi on Miloš Formanin palkittu elokuvaversio vuodelta 1975.

Kukkosen tulkinta tuntuu seurailevan vahvasti elokuvaversiota. Ohjaukseen olisi toivonut rohkeampaa uutta näkökulmaa ja tuoreempaa otetta. Nyt tuntuu, ettei ohjaus löydä teokseen riittävästi uutta kosketuspintaa ja kerrontatapaa. Näin katsomiskokemus jää osin etäiseksi. Intensiivinen näyttelijäntyö ja tematiikan ajankohtaisuus nousevat nyt keskiöön ja tekevät esityksestä merkityksellisen ja mielenkiintoisen.

Näytelmässä hoitaja Ratched (Minna Suuronen) on ottanut osastollaan käyttöön uusia, edistyksellisiäkin hoitomenetelmiä. Siitä huolimatta hän johtaa osaston toimintaa autoritarisesti, näennäisdemokraattisen sumuverhon takaa mielivaltaisesti, milloin palkiten, milloin häpeällä leimaten.

Hoidokkeina sairaalassa on koko joukko toinen toistaan persoonallisempia hahmoja. Hoitolaitoksen arkea saapuu sekoittamaan ja haastamaan Randel P. McMurphy (Robin Svartström). Hän saakin herätettyä muut osaston potilaat mielisairaalakoomasta, mutta seuraukset ovat monilta osin myös kohtalokkaat.

Juha Kukkosen ohjauksessa uutta on, että osa alkuteoksen henkilöistä on muutettu naisrooleiksi. Ryhmiskonkari Tiia Louste rakentaa tarkan kuvauksen onnettoman avioliiton vuoksi sairaalassa olevasta professori Hardingista. Lousteen professori on samaan aikaan sekä herkkä ja hauras että vahva, potilasyhteisöä rakentava hahmo.

Ryhmäteatteri: Yksi lensi yli käenpesän. Valokuva: Mitro Härkönen.

Minna Suuronen rakentaa intensiivisen roolinsa lähes konemaisesta, työlleen omistautuneesta Iso Hoitajasta vähin ulkoisin elein, mutta tarkoin ajatuksen piirroin. McMurhpy tuo tullessaan osastolle tuulahduksen vapautta. Tämän Robin Svartströmin tulkitsee osuvan rohkeasti myös fyysisen näyttelijäntyönsä kautta. Hän löytää rooliinsa sopivan häröilyn, jolla haastaa sairaalan hierarkian ja vallankäytön rakenteet.

Janne Siltavuori on lavastanut Suomenlinnan Hyvän omantunnon linnakkeen näyttämölle osuvan kulahtaneen mielisairaalamiljöön, jota Ville Mäkelän laitosmainen loisteputkivalaistus ja siihen läheisesti liittyvä äänimaailma (Jussi Kärkkäinen) täydentävät.

Yksi lensi yli käenpesän on myös kertomus mielisairaanhoidon historiasta ja kehityksestä. Se sijoittuu aikaan, jolloin Yhdysvalloissa puhalsivat uudet tuulet psykiatrisessa hoidossa ja askel avohoidon lisäämiseen oli jo otettu. Tätäkin taustaa vasten Keseyn alkuperäisteksti on osuva. Näennäisen edistyksellisessä ympäristössä potilasdemokratiakin jää lopulta näennäiseksi. Tässä mielessä esityksen teema on tietysti mitä ajankohtaisin. Hierarkkisen vallan väärinkäyttöä löytyy valitettavasti niin taiteen, tieteen, elinkeinoelämän kuin arkielämän piiristä. Tämän tematiikan esitys nostaa käsin kosketeltavasti esiin ja katsojan ajatuksiin.


Ryhmäteatteri
Wessermann – Kesey: Yksi lensi yli käenpesän
Ensi-ilta Suomenlinnan kesäteatterissa 8.6.2018. Esityksiä 1.9 2018 asti

Ken Keseyn romaanin pohjalta näytelmäksi sovittanut Dale Wasserman.
Suomennos: Sami Parkkinen
Ohjaus: Juha Kukkonen

Rooleissa: Robin Svartström, Minna Suuronen, Robert Kock, Wanda Dubiel, Tommi Eronen, Amira Khalifa, Tiia Louste, Samuli Niittymäki, Mikko Penttilä, Alex Anton (TeaK) ja Jutta Järvinen (TeaK).

Lavastus: Janne Siltavuori
Valosuunnittelu: Ville Mäkelä
Äänisuunnittelu: Jussi Kärkkäinen
Pukusuunnittelu: Ninja Pasanen
Maskeeraussuunnittelu: Ari Haapaniemi

Tuho ja toivo – 2081

2081 – Isoveli valvoo päällekirjoittaa vahvasti nykyhetkeä George Orwellin kuuluisaan dystopiakuvaukseen Vuonna 1984. Alkuteoksen maailman elää Ryhmäteatterin näyttämöllä vahvana, mutta nykypäivä tihkuu kaikesta kantaaottavasti läpi.

Ryhmäteatterin nuortenteatterin tulkinnan alku on tehokkaan karmiva. Vuonna 2081 pakolaisia kuljettavaa alusta tulitetaan helikopterista ja se murskataan valtavalla pommilla, ihmisistä lainkaan piittaamatta. Onko mielikuva lopulta kovinkaan kaukana tulevaisuuden mahdollisesta kehityskulusta?

Näytelmän päähenkilö, Winston Smith (mainio Jesse Gyllenbögel) tietää, ettei ideologian rakentamaa totuutta vastaan kannata taistella. Sillä on vain huonot ja vakavat seuraukset. Winstonin kannattaisi ennemminkin näytellä sopeutuvaa, ymmärtävää ja samanmielistä. Teeskennellä muiden mukana uskovansa ideologian iskulauseita, "Sota on rauhaa!", "Vapaus on orjuutta!" tai "Tietämättömyys on voimaa!".

Winston on töissä kaikkivoivassa Totuusministeriössä, joka suoltaa uuskielellä valheita ja valeuutisia, sensuroi totuuden mieleisekseen ja saa jopa täydellisen välinpitämättömyyden luontoa tai kansalaisten yksityisyyttä kohtaan näyttämään arkipäiväisen normaalilta. Kuitenkin epäilys totalitarismin ideologiaa kohtaan ja rakkaus työtoveri Juliaan (Julia Von Lerber) saa hänet pohtimaan kaiken mielekkyyttä ja mielettömyyttä.

Näyttämöllä puolet nuorista on uusia suomalaisia, puolet kantasuomalaisia. Esitys on osa ESR:n rahoittamaa Porukalla pääosaan -hanketta, joka tukee maahanmuuttajataustaisia nuoria taiteen, kulttuurin ja koulunuorisotyön keinoin.

Jonna Wikströmin ohjaus ja sovitus hengittää nuorten mukana ja kuvaa niin alkuperäisteoksen totalitarismin kyynisyyden kuin toivon pilkahdukset. Wikströmin sovitus pohjaa Janne Saarakkalan dramatisointiin Orwellin teoksesta. Wikström on rytmittänyt teoksen oivaltavasti niin, että sen jännite säilyy ja kasvaa teoksen edetessä. Ensimmäinen puoliaika olisi kaivannut pientä tiivistämistä. Vartti pois, niin kerronta ja draamankaari olisivat napakoituneet.

Winstonin ja Julian kielletyn suhteen kuvaus, liittyminen Veljeskuntaan ja taisteluun valvontansa kaikkialle ulottavaa Isoveljeä vastaan imevät katsojan mukaan päähenkilöiden kohtaloon. Lopulta Winston ja Julia päätyvät Rakkausministeriöön ja sen sadististen kuulustelijoiden (hyytävät Milena Novokmet ja Roosa Vuokkola) kidutettaviksi.


Ryhmäteatterin nuortenteattteri: 2081 – Isoveli valvoo. Valokuva: Mitro Härkönen.

Geogre Orwell, oikealta nimeltään Eric Arthur Blair, (1903–1950) osallistui Espanjan sisällissotaan 1936-1939 ja kirjoitti kokemastaan reportterina sanomalehtiin sekä teoksen Katalonia, Katalonia!. Näkijänä Orwell oivalsi jo Espanjassa niin oikeisto- kuin vasemmistodiktatuurien totalitarismin tuhoavuuden.

Wikströmin tulkinnassa nykyhetken poliittinen todellisuus yhdistyy orwellilaiseen ajatukseen totalitarismin indoktrinaatiosta ja tuhoavasta vaikutuksesta yksilöön. Kuitenkin tulkinta henkii myös vahvaa toivoa ja uskoa siihen, ettei tulevaisuus ole vain väistämätöntä ajautumista kohti tuhoa, vaan niin yksilöillä kuin yhteisöilläkin on mahdollisuus vaikuttaa tulevaan.

Ajankohtaisesti katsojaa haastava teos on kuin kotonaan Ryhmäteatterin näyttämöllä. Uuskielellä esityksessä puhutaan niin plushyvästä Sotesta kuin aktiivimallistakin. 2081 – Isoveli valvoo loppuu onneksi kuitenkin syvään toivoon. Nuoret esiintyjät tuovat näyttämölle unelmansa tulevasta niin videolla kuin vahvan fyysisen läsnäolonsa kautta.

Ryhmisnuorten ammattitekijöiden ohjauksessa tekemä varmaotteinen tulkinta on hyytävän ajankohtainen. Tunkkaisen nationalismin ja jopa totalitarismin uusi nousu, puhuttamattakaan luonnon tuhoutumisesta ovat kauhukuvia, joita vastaan voi taistella tekemällä ne aina ja yhä uudelleen näkyviksi. Löytämällä kaikesta huolimatta aina uudelleen toivon.


Ryhmäteatterin nuortenteatteri: 2081 – Isoveli valvoo
Ensi-ilta Ryhmäteatterissa 16.5.2018. Esityksiä 30.5.2018 asti.

George Orwellin teoksesta Vuonna 1984 dramatisoinut: Janne Saarakkala

Ohjaus ja sovitus: Jonna Wikström
Lavastus ja pukusuunnittelu: Paula Koivunen
Äänisuunnittelu ja musiikin sovitus: Markus Bonsdorff
Valosuunnittelu: Mia Jalerva
Videosuunnittelu: Vilma Vantola
Koreografiat: Kaari Martin
Ohjaajan assistentti: Siiri Karjula
Tuottaja: Noora Lattunen

Näyttämöllä:

Deka Abdi, Qaali Mohamud Abdulahi, Alba Valderrama, Ali Saad, Manar Asad Al-Samarrai, Amos Bonsdorff, Annamaria Kaatonen, Wahedullah Gahlarzeh, Janette Hirvonen, Jesse Gyllenbögel, Julia Von Lerber, Mariel Helovirta, Milana Novokmet, Farhan Muhammed, Javad Nabizada, Nella Backman, Niilo Lahtinen, Adnan Rahim, Roosa Vuokkola

Kohti iloista päivänkaltevaa ahoa

Näin juhannuksen tietämissä lähes kaikista suomalaisista kuoriutuu esiin impivaaralaisuus. Moni haikailee eroon sivistyksestä, pääsystä luontoon ja metsän keskelle. Kaukana kavala maailma. Ennen tai jälkeen mökkihöperöitymisen kannattaa kuitenkin suunnata Suomenlinnaan ja Ryhmäteatteriin.

Kari Heiskasen ohjaus ja sovitus Aleksis Kiven klassikosta Seitsemän veljestä on raikkaudessaan ja energisyydessään mukaansatempaavaa teatteria. Se on paikoin sopivasti riehakaskin. Kuitenkin tulkinta kunnioittaa Kiven alkuperäisteoksen rikasta ja kaunista kieltä. Se saa Kiven kielen myös soimaan. Hyvän omantunnon linnakkeessa saadaan jälleen nauttia taiteellisesti kunnianhimoisesta kesäteatterista.

Heiskanen on rakentanut rytmillisesti toimivan esityksen. Alun lyhyen kankeuden jälkeen – liekö ollut ensi-ilta jännitystä – tulkinta löytää hyvän ponnen ja soljuu eteenpäin tiiviisti. Suvantokohtia ei ole, ohjaus luottaa Kiveen. Se ei hätiköi liialla kiireellä eteenpäin, vaan tukeutuu vahvasti tekstiin ja Kiven eetokseen.

Heiskanen työryhmineen on sovittanut Kiven romaanista tuoreen paketin. Se puhuttelee nykykatsojaa juuri sillä samalla tenholla, joka löytyy jo Kiven romaanista. Kuvaamalla tavallisia suomalaisia ja tavallista elämää. Kaunistelematta tai kiertelemättä.

Musiikki ja tanssi rytmittävät esitystä myös omalla tavallaan. Ne tuovat siihen sopivasti menoa ja meininkiä. Useampi kohtaus kevenee näin sopivasti. Näyttelijäensemblen laulua, tanssia ja akrobatiaakin seuraa ilolla. Koreografia on Kirsi Karleniuksen ja laulunopettajana on toiminut Jussi Tuurna.

Ryhmäteatteri, Seitsemän veljestä. Valokuva: Tanja Ahola.

Seitsemän veljestä on teatterintekijöille aina haastava, joskin varmasti myös mieluisa tehtävä. Lähes kaikilla katsojilla on jo teatteriin tullessa Kiven teokseen jonkinlainen suhde ja omat mielipiteensä siitä. Heiskanen työryhmineen on onnistunut siinäkin, että teos puhuttelee nykykatsojaa, avaa Seitsemään veljekseen uusia tarttumapintoja. Veljesten hahmot ovat tutunoloisia. Tuttuja vaikeine tai helppoine luonteenpiirteineen varmasti myös monen katsojan lähipiirissä.

Teoksen suomalaisuus välittyy näyttämöllä hyvin. Suosittelen vanhempia ottamaan jälkikasvun mukaan teatteriin. Ryhmäteatterin tulkinta on oiva mahdollisuus tutustuttaa nuoret Kiven klassikkoon. Yhteen keskeisimmistä suomalaisen kirjallisuuden teoksista.

Suomalainen on Janne Siltavuoren lavastuskin. Selkeä ja toimiva, vaaleaa suomalaista puuta. Tiina Kaukasen pukusuunnittelu on sopivan eklektinen yhdistelmä 1800-luvun ajankuvaa nykyaikaan sovitettuna. Monta kertaa helmet löytyvät pienistä yksityiskohdista kuten veljesten työhevosen Valkon silmälapusta. Rekvisätöörinä on Mimosa Kuusimäki.

Seitsemän pääosan esittäjän yhteistyö näyttämöllä on saumatonta. Jokaisen näyttelijäntyö on monin paikon todella fyysistä, muttei silti hukkaa sisäistä ajatusta. Heiskanen on henkilöohjannut vahvoja suorituksia ja takonut veljeksiin persoonaa. Juhanin roolin esittää ryhmäteatterin vakituiseen näyttelijäjoukkoon kuuluva Santtu Karvonen. Muut veljekset lavalla ovat vierailijoita, toki osa jo aiemminkin Ryhmäteatterissa töitä tehneitä.

Santtu Karvosen Juhani on äkkipikaisuuden perikuva. Karvonen saa hahmoonsa aimo annoksen helposti ja nopeasti harmistuvaa jääräpäätä. Kohtaus, jossa Juhani viimein oppii lukemaan on riemukas. Eero Ojalan Simeoni on sopivan eriparinen ja kuitenkin joukkoon istuva. Veljeksistä keskimmäinen Simeoni muonittaa, juopottelee ja pitää muita veljiään Herran nuhteessa. Ojala saa Simeoniinsa aidonoloisesti sitä luonnetta ja karismaa, jota muut veljekset lopulta kunnioittavat. Miro Lopperi onnistuu roolissaan vähäpuheisena Laurina. Lopperin Lauri on ulkoista habitusta myöten metsässä viihtyvä. Veljeksistä se, joka haluaa elää kaukana maailman menosta ja kiukkuisista ihmisistä. Deliriumkohtaus hiidenkivellä viittauksineen Aleksis Kiveen lyö jo hieman yli, mutta on toki ilmalentoineen näyttävä ja dramaattinen.

Ryhmäteatterin Seitsemän veljestä on raikas ja tarkkanäköinen tulkinta klassikosta. Se välittää mukanaan suomalaisuuden ydintä. Heiskasen ohjaus ja sovitus onnistuu tuomaan tähän hetkeen sopivan näkemyksen. Näkemyksen, joka tuoreudessaan puhuttelee.

Ryhmäteatteri
Aleksis Kivi – Seitsemän veljestä
Ensi-ilta Suomenlinnan kesäteatterissa 15.6.2017.

Ohjaus ja sovitus: Kari Heiskanen

Veljesten rooleissa Santtu Karvonen (Juhani), Tommi Rantamäki (Tuomas), Eino Heiskanen (Aapo), Eero Ojala (Simeoni), Mikko Virtanen (Timo), Miro Lopperi (Lauri) ja Elias Keränen (Eero).
Muissa rooleissa Mikko Hänninen, Konsta Mäkelä, Jari Nissinen, Jane Kääriäinen, Katariina Lantto, Pihla Pohjolainen, Julius Martikainen, Arto Muukka, Peter Nyberg, Alvari Stenbäck ja Lasse Viitamäki.

Lavastaja: Janne Siltavuori
Pukusuunnittelija: Tiina Kaukanen
Valosuunnittelija: Ville Mäkelä
Äänisuunnittelija: Jussi Kärkkäinen
Rekvisitööri: Mimosa Kuusimäki
Koreografi: Kirsi Karlenius
Laulunopettaja: Jussi Tuurna

Tuotantoeläinten haikailu selkeämmästä huomisesta

Ajat ovat ankeat ja epävarmat. Epämääräisetkin. Siihen ovat havahtuneet jo maatilan possu, lammas, kana, poni ja kissakin. He haikailevat selkeitä vastauksia, suuria kertomuksia ja uljasta historiaa. Jotakin, mikä selittäisi kaiken tämän jatkuvan ja hämmentävän epävarmuuden.

Ryhmäteatterin Farmi – Orwellin eläinidylli -näytelmän on ohjannut Linda Wallgren ja dramatisoinut Sinna Virtanen. He kirjoittavat käsiohjelmatekstissä ”epämääräisestä vaivaantuneisuuden ja hämmennyksen tilasta”. Sitä onkin aistittavissa ympäröivässä yhteiskunnassamme monin eri tavoin ja monissa eri paikoissa.

Farmin on käsikirjoittanut työryhmä Sinna Virtanen, Linda Wallgren, Juha Hurme ja Henriikka Tavi. Ja aikamoisen faabelin he ovatkin Helsinginkadun näyttämölle tuoneet. Teos pohjaa väljästi George Orwellin romaaniin Eläinten vallankumous, joka aikoinaan satiirin keinoin kritisoi stalinistista neuvostoyhteiskuntaa.

Näyttämöllä vallankumouksesta on vierähtänyt jo aikaa ja sen tehneet sankarit ovat enää potretteina seinillä. Joka aamu farmin eläimet heräävät samanlaisten rutiinien saattelemina. Keitetään teetä, pyöräytetään terveellinen smoothie, luetaan päivän lehti. Rutiinit toistuvat turvallisesti päivästä toiseen. Kaikki haluavat, aina uudestaan ja uudestaan, kuulla suurta tarinaa ja niinpä maatilaa johtava possu (Tiina Weckström) lukee muille tilan eläimille Orwellin Eläinten vallankumousta. Kaikilla eläimillä on oma tapansa suhtautua sekä tarinaan että maailmaan, kuten myös omat luonteenpiirteensä.

Ryhmäteatteri, Farmi –Orwellin eläinidylli. Valokuva: Ilkka Saastamoinen.

Joanna Haartin kana on hykerrettävän kanamaisesti toteutettu, neuroottinenkin hahmo. Samuli Niittymäen musta kissa toistaa maatilan eläinten seitsemää käskyjä kuin mantraa, mutta jo kohta puhe muuttuu yrityskonsulttien höpö-höpöksi. Poni (Milla-Mari Pylkkänen) elää omissa maailmoissaan, eikä oikeastaan halua todellisuutta kohdatakaan. Joel Mäkisen lammas noudattaa yhteisiä toiveita ja käskyjä, ei nouse totuttaja kaavoja vastaan. On lammasmainen ja konservatiivinen.

Kaisu Koposen lavastus ja Ville Mäkelän valo- ja videosuunnittelu tuovat osaltaan näyttämölle teoksen hassua ja leikillistä sadunomaisuutta. Tuomas Skopa on säveltänyt hypnoottisen musiikin, joka tukee tulkinnan ajatusta kaiken jatkuvasta toistumisesta.

Ryhmäteatterin tulkinnassa on jotakin vastaansanomattoman kaunista unenomaisuutta, ihastuttavan absurdikin se paikoin on. Silti tuntuu, että kaikki näyttämöllä nähtävä ja kuultava on täyttä totta ja ajassamme kiinni. Kaikki haluaisivat kuulla tarinaa paremmasta tulevasta. Tarinoita ja historiaa nyky-yhteiskunnassa meille syöttää jo jokainen yrityskin, jopa yksittäisillä brändeillä ja tavaroilla on uljaat historiansa. Elämme aikamoisessa kulutuskapitalismin tarinatyranniassa.

Yksi tulkinnan hienouksia on, että katsoja voi tulkita teosta monesta näkökulmasta. Itselleni se toi vahvasti mieleen työyhteisöt. Sen miten toistellaan epätoivoisesti kirjoitettuja sääntöjä, miten sahataan oksaa kollegan alta, puukotetaan selkään, hamutaan valtaa ja kaivataan selkeyttä muutoksen ja epävarmuuden tilalle. Pelätään suurta tuntematonta ja sitä, mitä epävarma huominen voisi aiheuttaa. Halutaan nostaa kissat pöydille ja peräänkuulutetaan hyvää johtajuutta ja kaiken avoimuutta, mutta itse ei olla valmiita toimimaan minkään eteen yhtään mitenkään.

Olisiko kuitenkin uskallettava rohkeasti kohti sitä suurta tuntematonta?


Ryhmäteatteri, Farmi – Orwellin eläinidylli
Ensi-ilta Helsinginkadun näyttämöllä 6.10.2016. Esityksiä 17.12.2016 asti.

Käsikirjoitus: Juha Hurme, Henriikka Tavi, Sinna Virtanen ja Linda Wallgren
Dramaturgia: Sinna Virtanen
Ohjaus: Linda Wallgren

Rooleissa: Joanna Haartti, Joel Mäkinen, Samuli Niittymäki, Milla-Mari Pylkkänen ja Tiina Weckström Sävellys: Tuomas Skopa
Valo- ja videosuunnittelu: Ville Mäkelä
Äänisuunnittelu: Jussi Kärkkäinen
Lavastus: Kaisu Koponen
Pukusuunnittelu: Niina Pasanen
Maskeeraus: Riikka Virtanen

Untako kaikki vain?

William Shakespearen Kesäyön uni on mielikuvituksen, rakastavaisten ja hullujen ylistyslaulu.

Ryhmäteatterin tulkinta Suomenlinnan Hyvän omantunnon linnakkeessa on oikeastaan juuri sellainen kuin hyvän Kesäyön unen toteutuksen ehkäpä tuleekin olla. Katsojalle välittyy yhtä aikaa tunne tosissaan tekemisestä ja kuitenkin samaan aikaan kieli poskella tuntemus kreisiin tekstiin on säilynyt. Näytelmän teksti on hulvaton keitos unta, taikametsää, keijuja ja tomppeleita ateenalaisia kuolevaisia, jotka sekoilevat enemmän tai vähemmän rakkaudessa. Kaiken takana häärää – ja kuolevaisten kohellukselle hekottelee – haltija Puck (Sari Mällinen).

Shakespearen Kesäyön uni saa Suomenlinnassa hienon tulkinnan ja Esa Leskinen on onnistunut vaativassa tehtävässä; katsomo nauttii ja nauraa. Ensi-iltaa säestivät ulkopuolella pauhanneet myrskysade ja -tuuli, mikä verotti hieman kuuluvuutta. Katettu katsomo kuitenkin pitää katsojat kuivina säällä kuin säällä.

Ateenan kuningas Theseus (Robin Svarström) on menossa naimisiin Hippolyteen (Minna Suuronen) kanssa ja häitä on alettu kiivaasti valmistella. Muut juonen käänteet, joita totisesti on, nivoutuvat jollakin tavalla häiden valmisteluun. Lysander (Noora Dadu) ja Demetrius (Henri Tuominen), ovat molemmat umpirakastuneita Hermiaan (Anna-Riikka Rajanen), Hermia Lysanderiin. Helena, (Pyry Äikää), Hermian ystävä, puolestaan Demetriukseen. Lysander ja Hermia pakenevat Ateenasta kaupunkia ympäröivään metsään välttääkseen Hermian isän aikeet avioliitosta Demetriuksen kanssa.

Ryhmäteatteri, Kesäyön uni. Valokuva Tanja Ahola.

Keijujen kuningas Oberon on ilmiriidassa vaimonsa Titania kanssa. Samaan aikaan metsässä pyörii myös taviksia, ateenalaisia käsityöläisiä harjoittelemassa näytelmää Theseuksen häihin. Soppa alkaa olla valmis. Lisäksi Keijujen kuningas Oberon lähettää palvelijansa Puckin hakemaan orvokin kukkaa rohdoksi, jota silmiin sivelemällä saa kyseisen henkilön rakastumaan mihin tahansa ensimmäisenä näkemäänsä elolliseen. Puck muuttaa yhden ateenalaisista kuolevaisista, Nikolai Perän (Jarkko Pajunen) aasiksi, johon Titania rakastuu Puckin siveltyä hänen silmänsä.

Seuraavaksi Puck sekoittaa ateenalaisten, metsässä pyörivän nuorison rakkauskuviot aikalailla totaalisesti. Kyseessä on kuitenkin komedia, joten loppu on onnellinen ja kaikki saavat haluamansa kumppanin vierelleen. Lisäksi hääparit saavat ihmeteltäväkseen ateenalaisten suloisen kökköisen kyhäelmän nimeltään Mitä murheellisin komedia Pyramuksen ja Thisben kurjasta kohtalosta.
Leskinen on sekoittanut pakkaa roolituksellaan hieman lisää. Noora Dadu miesroolissa Lysanderina ja Pyry Äikää Helenana tulkitsevat roolinsa viehättävän androgyyninoloisesti. Kun hääkohtauksessa lavalla seisoo kolme paria, kuusi kuolevaista tasa-arvoisina valkoisissa, soisi sen unen jatkuvan.

Shakespearen teksti nauraa tietysti meidän kuolevaisten kustannuksella. Rakastutaan päätä pahkaa, ihan tuosta vain yhtenä aamuna ja sen jälkeen kaikki järki onkin tiessään. Joku aamu silmät sitten avautuvat ja kaikki koettu alkaakin tuntua unelta. Näytelmä sisältää myös paljon viitteitä rakkauteen ja seksuaalisuuteen, joten Leskisen tulkintaan tuomat viittaukset rakkauden moninaisuuteen sopivat teokseen mainiosti. Unihan on aina matka alitajuiseen.

Ryhmäteatteri, Kesäyön uni. Valokuva Tanja Ahola.

Noora Dadun työskentely Lysanderin roolissa tekee vaikutuksen. Dadu tulkitsee kaikki rakastumiset niin hulvattoman totisella otteella, että pakosta naurattaa. Dadun näyttelijäntyö sulautuu moneksi ja nyt hän tavoittaa rooliinsa jotain hyvin aidonoloista nuorena miehenä rakastumisen osuessa kohdalle, jollakin tavalla paljaan ja hyvällä tavalla yksinkertaisen näyttelijäntyön kautta. Dadu on lavalla juuri niin tosissaan kuin Kesäyön uneen kuuluukin.

Sari Mällinen on nähty monessa roolissa, Ryhmiksessä ja KOMissa. Puckin rooli ei ole niitä ensimmäisiä, jota hänen näyttelijän luonteeseensa ajattelisi sopivaksi, mutta täytyy sanoa, että Mällinen tekee vakuuttavaa työtä Puckina. Mällisen Puck putkahtelee sieltä täältä näyttämölle ja tavoittaa Puckin omapäisyyden ja hassuttelevuuden hyvin.

Pukusuunnittelun tehnyt Niina Pasanen on onnistunut tuomaan Suomenlinnan näyttämölle huikeat asukokonaisuudet keijujen sateenkaaren värisistä mekoista aina Oberonin ja Titanian mielikuvituksellisiin ja näyttäviin metsän kuninkaan ja kuningattaren fantasia-asuihin.

Ryhmäteatterin Kesäyön uni on hauska, höpsö ja näyttävä tulkinta ajattomasta klassikosta, joka puolustaa mielikuvituksen ja rakkauden merkitystä sekä niiden tärkeyttä kaiken arkisen keskellä.

Ryhmäteattteri – Kesäyön uni. Ensi-ilta 18.6.2016 Suomenlinnassa. Esityksiä 31.8.2016 asti. Näytelmän kotisivu.

Suomennos: Lauri Sipari
Ohjaus: Esa Leskinen

Rooleissa: Minna Suuronen, Robin Svartström, Noora Dadu, Aarni Kivinen, Sari Mällinen, Jarkko Pajunen, Mikko Penttilä, Juha Pulli, Anna-Riikka Rajanen, Marko Tiusanen, Henri Tuominen (TeaK) ja Pyry Äikää

Sävellys: Samuli Laiho
Valosuunnittelu: Ville Mäkelä
Äänisuunnittelu: Jussi Kärkkäinen
Lavastus: Janne Siltavuori
Pukusuunnittelu: Niina Pasanen
Apulaisohjaaja: Aleksis Meaney