Totuuden rekonstruktio

Kävellessäni Ryhmäteatterin Harriet -esityksen jälkeen kohti kotia, mieleeni alkaa tulvia kysymyksiä oman perheeni ja sukuni tarinoista ja historiasta. Mistä näkökulmista ja kenen totuuksia minulle on kerrottu? Onko jotain vääristelty, jätetty kertomatta tai suorastaan valehdeltu? Kenen kertoma on totta? Mitä ja ketä minun tulisi uskoa?

Näissä teemoissa liikkuu vahvasti myös Milja Sarkolan käsikirjoittama ja ohjaama Harriet. Se on kertomus siitä, mitä tapahtui Sarkolan isoisoäidin Harriet Thesleffin elämässä yhtenä kohtalokkaana päivänä sisällissodan loppupuolella. Tapahtumat sijoittuvat Heinjoen pitäjään Karjalankannakselle, Viipurin valtauksen aattona. Teoksessa eletään traagisen päivän tapahtumat yhä uudelleen, mutta joka kerta uudesta näkökulmasta nähtynä ja tulkittuna.

Keskiössä on kolme ihmiskohtaloa. Harriet Thesleff (Roosa Söderholm) on sairaanhoitajana valkoisen Suomen armeijassa, juuri majuriksi ylennetyn Olof Lagusin (Pyry Nikkilä) pataljoonassa. Teoksen kuvaamana päivänä majuri Nils Ero Gadolinin (Robin Svartström) johtama rykmentti saapuu Heinjoelle, ja iltapäivän tapahtumat saavat lopulta traagisen lopun, kun Olof Lagus saa surmansa.

Sarkola rakentaa näyttämölle sukuhistoriastaan yksittäisen tapahtuman ja valottaa sen useasta suunnasta, monen henkilön kertomuksina ja tulkintoina. Käsikirjoitus pohjaa tapahtumista eri aikoina kirjoitettuihin kuvauksiin useista lähteistä. Tapahtumiin osallistuneiden ja muiden aikalaisten kertomukset ovat hämmästyttävän erilaisia keskenään.

Ryhmäteatteri - Harriet. Valokuva Mitro Härkönen.

Monesta suunnasta tapahtumia tarkastelemalla, Sarkola saa kudottua teokseen puhuttelevan rakenteen ja näin nostetuksi keskiöön kysymyksen siitä, kenen muistot ovat totta ja mikä kaikista tulkinnoista se oikea. Sarkola halua selvästi ymmärtää tapahtunutta ja menneiden sukupolvien kokemuksia.

Harriet nostaa vahvasti pintaan ajatuksen siitä, että objektiivista totuutta ei ole. Historia ja dokumentaarisuus ovat aina tulkintaa, mutta onko meillä lopulta muuta mahdollisuutta yrittää ymmärtää historiallisia tapahtumia kuin tarkastella muiden tuottamia subjektiivisia näkemyksiä ja tulkintoja?

Sarkolan käsikirjoitus pohjaa pitkälti aikaiskertomuksiin ja yrittää välttää kaiken ylimääräisen tulkinnan. Sarkolan henkilöohjauksessa on jotain samaa. Kuin katsoisi rikostutkintaa varten tehtyä poliisin rekonstruktiota tapahtumista. Näyttelijöiden työskentely on hillittyä ja harkitun pidättyneen oloista. Roosa Söderholm saa päähenkilön luonnetta hallittuun tulkintaansa sopivan vähin elein. Tapahtumien toistaminen tuo teokseen ja näyttämöilmaisuun tiukkaa raamia, mutta sitä kautta myös rauhallista ja kypsää ilmaisua.

Kaisa Rasilan lavastus on estetiikaltaan varsin riisuttu ja luo omalta osaltaan näyttämölle tyhjän objektitiivisuuden harhaa. Valkoinen, ikään kuin blankko ja neutraali näyttämökuva antaa tekstille, tarinalle ja ennen kaikkea näyttelijöille tilaa näkyä ja kuulua.

Harriet tuo näyttämölle kiehtovan kattauksen erilaisia vaihtoehtoisia faktoja yhden päivän tapahtumista. Katsojalle jätetään mahdollisuus valita niistä jokin. Lopultakin ihan mikä vain. Vaiko sittenkin vielä ihan oma tulkinta kaikesta?

Milja Sarkola – Harriet. Ensi-ilta Ryhmäteatterissa 13.2.2019.

Käsikirjoitus ja ohjaus Milja Sarkola
Lavastus Kaisa Rasila
Äänisuunnittelu Jussi Kärkkäinen
Musiikin sovitus Joel Mäkinen
Valosuunnittelu Ville Mäkelä
Pukusuunnittelu Riitta Röpelinen
Rekvisiitan suunnittelu Viivi Kuusimäki

Rooleissa Santtu Karvonen, Pyry Nikkilä (vier.), Minna Suuronen, Robin Svartström ja Roosa Söderholm (TeaK, vier.)

I Would Prefer Not To – Milja Sarkolan vähäeleisen tyylikäs tulkinta Svenska Teaternissa

Toisinaan tietää jo alusta alkaen istuvansa hyvän esityksen äärellä. Svenska Teaternin I Would Prefer Not To synnyttää tuon varman tietoisuuden ja Milja Sarkolan käsikirjoittama ja ohjaama teos koukuttaa heti mukaansa. Tulkinnan rytmi, intensiteetti ja erilaisuus saavat katsojan seuraamaan näyttämön tapahtumia herkeämättä.

Sarkolan teos on monikerroksinen ja älykäs – yhtä aikaa sopivan arvoituksellinen ja hauska. Kaikki vieläpä tiivistettynä tuntiin ja varttiin. I Would Prefer Not To herättää katsojan pohtimaan ja löytämään teoksesta monia tulkintoja ja selityksiä. Sarkolan vapaasti Herman Melvillen novelliin, Bartleby – The Scrivener, pohjaava käsikirjoitus elää myös kielellisesti rikkaana.

Bartleby (Joanna Haartti) aloittaa uutena kirjurina lakitoimistossa. Pomo ja pari työkaveria (Patrick Henriksen, Simon Häger ja Hellen Willberg) vaikuttavat mukavilta. Hän ja muut työntekijät kopioivat ja tarkastavat työkseen oikeuden pöytäkirjoja ja päätöksiä. Bartleby osoittautuu ahkeraksi puurtajaksi. Mutta vain parin ensimmäisen päivän ajan. Sen jälkeen hän alkaa vastata pomonsa pyyntöihin aina samoin, ”I would prefer not to…”, ja kieltäytyy tekemästä hänelle annettuja tehtäviä. Tämä ajaa vähitellen sekä työtoverit että pomon hulluuden partaalle. Päähenkilö käyttäytyy oudosti ja tyrmistyttää ympäristöään.

Sarkola on tehnyt toimivan ohjauksellisen ratkaisun siinä, miten pomoa ja muita kahta työntekijää esittävät näyttelijät vaihtava rooleja näytelmän aikana. Pomo haluaa päästä eroon Bartlebystä, mutta toisaalta hän lopulta pyytää tätä jopa luokseen asumaan. Myös asiakirjojen rutiininomainen kopioiminen on näyttämöllistetty elävästi sekä toimintana että tekstin äänimaailman puolesta. Toisiaan seuraavat samanlaiset työpäivät näkyvät tulkinnan rytmissä raikkaina siirtyminä niin valosuunnittelun (Tom Laurmaa) kuin näyttelijöiden fyysisten näyttämöltä poistumisten ja sisääntulojen kautta.

Svenska Teatern, I Would Prefer Not To. Valokuva: Cata Portin.

Melvillen kulttimaineen saavuttanut teos on yksi arvoituksellisimmista ihmismielen kuvauksista. Miten ja miksi Bartlebyn vastaa niin kuin vastaa. Onko hän masentunut, lamaantunut vai hullu? Miksi hän ei halua mitään? Eivätkö kaikki kuitenkin halua aina lopulta edes jotakin? Siihenhän länsimainen maailma ja kulutusyhteiskunta perustuivat jo Melvillen ajan Yhdysvalloissa. Mitä kertovat muiden reaktiot, sanomiset, tekemiset ja tekemättä jättämiset heistä itsestään? Bartlebyn pomon käytös alkaa näyttää vähintään yhtä kummalta ja hän päätyy varsin äärimmäisiin ratkaisuisin yrittäessään saada päähenkilön sekä pois toimistostaan että kotiinsa.

Bartlebyn erilaisuus verrattuna muihin työyhteisön jäseniin korostuu Sarkolan ohjauksessa ja Joanna Haarttin näyttelijäntyössä. Haartti rakentaa hahmonsa vähäeleisesti, katsoen paljolti yleisöä. Hän onnistuu luomaan ilmeillään ja kehollaan vaikutelman mieleltään ja ajatuksiltaan hyvin erilaisesta ja omintakeisesti ajattelevasta henkilöstä. Hän on kieltä ja sanaparsiaan myöten omituinen ja ympäristölleen käsittämätön, monella tapaa häiritsevä.

Työpaikka ja oikeastaan koko ympäröivä maailma on Bartlebyn häkki, maailma jossa hän on outo ja johon hän ei kuulu. Teoksen lavastuksen ja pukusuunnittelun toteuttanut Kaisa Rasila tuo näyttämölle vähäeleisen yksinkertaisen toimistohäkin. Häkki avautuu ainoastaan lopussa, kun Bartyleby on vihdoin paikassa, jossa hän voi lopettaa kaiken haluamisen ja tekemisen. Siellä hän myös saavuttaa pian sen tilan, jossa ei enää tarvitse haluta tai tehdä mitään.


Svenska Teatern – I Would Prefer Not To
Ensi-ilta Amos-näyttämöllä 24.1.2018

Rooleissa: Joanna Haartti, Hellen Willberg, Patrick Henriksen ja Simon Häger
Käsikirjoitus ja ohjaus: Milja Sarkola
Dramaturgi: Christoffer Mellgren
Lavastus ja pukusuunnittelu: Kaisa Rasila
Maskeeraus ja hiukset: Sari Eskola
Äänisuunnittelu: Andreas Lönnquist
Valosuunnittelu: Tom Laurmaa

Perhe on...

Milja Sarkola on yksi tämän hetken kiinnostavimmista teatterintekijöistä. Teatteri Viiruksessa sai kantaesityksensä marraskuun alussa hänen kirjoittamansa ja ohjaamansa Allt som sägs. Sarkolan tapa tehdä teatteria on omanlaisensa. Hän luo henkilökohtaisesta kokemuksestaan näyttämölle teoksia, jotka rakentavat yksityisestä yleistä.

Niin nytkin. Allt som sägs on perheen ytimessä ja liikkuu aiheiltaan perhe-elämän ja ihmissuhteiden ikävämmällä puolella. Tematiikaltaan näytelmässä on paljon samaa kuin Sarkolan esikoisteoksessa Perheenjäsen, jonka voi tällä hetkellä nähdä Teatteri Kultsassa.

Mitä kaikkea voi sanoa ystävälleen, perheenjäsenelleen tai sukulaiselleen? Voiko kaiken mitä ajattelee myös sanoa? Mitä omista puheistaan olisi syytä sensuroida? Voiko omaa lastaan vihata? Sarkolan Allt son sägs kysyy suuria kysymyksiä. Se tuo Viiruksen näyttämölle monia sellaisia ihmiselon puolia, jotka jäävät usein ovien ja seinien sisäpuolelle, vaikka tietysti ilmentyvät eri tavoin monissa arkisissa teoissa ja ihmisten toiminnassa. Vihaa, kateutta, pahansuopuutta, katkeruutta, alistamisen halua, pelkoa toisia kohtaan…

Allt som sägs on kertomus perheestä. Pääosissa musiikkiin uppoava äiti (Robert Kock) sekä perheen tyttö, jota nuorena esittää Jessica Raita ja aikuisena Sanna-Kaisa Palo. Alussa nuori tyttö soittelee kavereiden kanssa pilapuheluita ja kiusaa nuorempiaan koulussa. Kaikki tuntuu vielä aika lailla harmittomalta. Mutta aikuinen, sosiaalisia tilanteita kammoksuva, jopa vainoharhaisuuden rajoilla jatkuvasti itseään ja omaa toimintaansa reflektoiva nainen on jo vakavampien ja häiritsevienkin psyyken mekanismien äärellä.

50-vuotispäiviään suunnitteleva nainen, jonka pohtii loputtomasti jopa syntymäpäiväkutsujen sanamuotoja ja jolle kohtaaminen toisten ihmisten kanssa alkaa olla lähes mahdotonta, on yhtä aikaa sekä huvittavaa että surullista katsottavaa. Jatkuva omien tunteiden ja muiden motiiveiden märehtiminen vie päähenkilön voimavarat ja tekee hänestä sosiaalisesti lähes toimintakyvyttömän.

Teatteri Viirus, Allt som sägs. Valokuva: Cata Portin.

Sanna-Kaisa Palo tulkitsee mainiosti ystävänsä kanssa loputtomia puheluita puhuvan ja omasta mielestään väärinymmärretyn hahmon. Palo saa roolihahmonsa henkisen kokemuksen myös välittymään fyysisen ilmaisunsa kautta. Robert Kockin androgyyni äitihahmo passaa perhettään, mutta väsyy yksinhuoltajana ja pakenee musiikin maailmaan. Hän tekee roolihahmonsa hyvin vähäeleisesti.

Kockin näytelmään säveltämä musiikki on meditatiivista ja luo osaltaan teokseen sen surumielistä, mutta silti seesteistä tunnelmaa. Sarkolan ohjaus on hyvin pelkistettyä ja teos on tätä kautta tiivis ja riisuttukin, mutta antaa näin tekstille tilaa kuulua. Teos löytää ihmisten ja myös lasten maailmasta erityyppisiä negatiivisia tunnekokemuksia ja kostuu tunnetiloiltaan vahvoista ja usein viipyilevistä kohtauksista. Kaisa Rasilan lavastus on onnistunut. Näyttämöllä on asuntoja lasiseinineen, parveke, kaide ja sen takana kuilu. Ihmiset tunteineen ikään kuin eristyvät toisistaan sisätiloihin

Sarkola on jälleen tehnyt teoksen jossa olla perheen äärellä. Kuten aiemminkin on nytkin ajatuksena löytää hyvin intiimistä laajempia merkityksiä, jotka koskettavat yleisöä yleisemminkin. Monet tilanteet ovat hyvin tunnistettavia ja esitys antaa pohdittavaa pidemmäksikin aikaa.

Teos on kaksikielinen (ruotsi/suomi) ja siinä on tekstitys suomeksi, ruotsiksi ja englanniksi.


Teatteri Viirus: Allt som sägs. Kataesitys 4.11.2016. Esityksiä 3.3. 2017 asti

Teksti & ohjaus: Milja Sarkola
Näyttämöllä: Maria Ahlroth, Viktor Idman, Robert Kock, Sanna-Kaisa Palo, Jessica Raita
Dramaturgi: E. L. Karhu
Lavastus: Kaisa Rasila
Pukusuunnittelu: Riitta Röpelinen
Valosuunnittelu: Heikki Paasonen
Musiikki: Robert Kock

Kuvaus minävauriosta

Heini Junkkaalaan uutuusnäytelmä Olipa kerran minä sai kantaesityksensä Kansallisteatterin pienellä näyttämöllä keskiviikkona 25.11.2015. Esityksen on ohjannut Milja Sarkola. Junkkaalan rohkea ja ajassa kiinni oleva teksti rakentaa kuvaa narsismista monitahoisesti kahden ihmisen parisuhteesta aina Breivikin tuhoavaan patologiseen narsismiin asti. Junkkaalan teos täydentää teemoiltaan hyvin Kansallisteattterin syysnäytäntökauden muita ensi-iltoja, erityisesti mieleeni nousevat Martin Crimpin Onnellisuuden tasavalta ja Duncan Macmillanin Keuhkot. Käsitteleväthän nekin aikalaiskuvauksina suhdettamme läheisiimme ja oman minäkuvan rakentumista ja rakentamista yltiöyksilöllisyyttä palvovassa nykymaailmassa.

Toki näytelmä käy usealla tasolla vuoropuhelua myös viimekeväisen Sarkolan Q-teatterin vähintään yhtä rohkeasti seksuaalisuutta käsitelleen Jotain toista esityksen kanssa, jossa myös Junkkaala oli toisena dramaturgina. Molempien näytelmien keskeisimpiä taustateemoja tuntuu olevan häpeä – sen kokemukset ja kyky sen sietämiseen. Narsismin taustallahan on usein kaiketi kyvyttömyys sietää loukatuksi tulemisen häpeää.

Esityksessä kirjailijan alter ego (Minna Haapkylä) on näyttämöllä rakentamassa uutta näytelmäänsä narsismista ja pyytää pahaa aavistamattoman ystävänsä (Katja Küttner) katsomaan kohtauksia ja antamaan palautetta. Kaikki intiimitkin asiat yleisön edessä, sillä kuten kirjailijahahmo toteaa "Mä en enää nykyisin jaksa tehdä mitään ilman yleisöä." Sitähän nyky-yhteiskuntamme tietysti suosii ja ihaileekin. Itsekeskeisiä menestyjiä, joiden keskeisin tehtävä on herättää muissa vaikutelma ihailusta.

Suomen Kansallisteatteri, Olipa kerran minä. Valokuva: Stefan Bremer

Näytelmän tekeillä olevissa kohtauksissa on ensimmäisellä puoliajalla pääosissa kaksi pariskuntaa. Toisen pariskunnan mies pahoinpitelee henkisesti vaimoaan julmalla ja sadistisella narsismillaan ja toisen pariskunnan vaimo pilaa oman ja miehensä elämän jatkuvalla sairaanloisella huomion hakemisella. Narsismin kuvaukset ovat hyvin arkipäiväisiä ja katsoja joutuukin pohtimaan omaa narsismin astettaan tai itsekeskeisyyttään omassa elämässään ja ihmissuhteissaan. Jotkin pariskuntien esittämistä arkielämän kohtauksia ovat viiltävää katsottavaa.

Toisella puoliajalla näyttämön valtaavat muun muassa Mika Myllylä, Jussi Parviainen, Jari Sarasvuo ja Timo Räty. Kirjailijahahmo vertaa omaan narsismiaan ja huomion hakemistaan kieroutuneella tavalla näiden hahmojen väitettyyn narsistisuuteen. Junkkaala tarkastelee teoksessaan narsismia näiden henkilöiden julkisten esiintymisten kautta. Aikamoiselle metateatterintasolle näytelmässä mennään kun kirjailijahahmo kertoo tarpeestaan yrittää tehdä vaikutus Helsingin Sanomien teatterikriitikko Suna Vuoreen. Myös Suna Vuori saa teoksessa annoksen itsekeskeisestä narsismista, kun teos viittaa Vuoren kirjoittamiin arvioihin muun muassa Q-teatterin taannoisesta Kaspar Hauserista, Junkkaala antaa myös "puolustukselle" puheenvuoron. Jussi Parviainen on saanut lukea näytelmän ja kirjoittanut näytelmän käsiohjelmaan oman jutun. Myös Suna Vuoren ja Heini Junkkaalan sähköpostikirjeenvaihtoa näytelmän tiimoilta on tuotu käsiohjelmaan.

Sekä Junkkaala että Sarkola ovat käyttäneet dokumentaarista ja omaelämäkerrallista tapaa kirjoittaa ja työstää näytelmiä. Tämä tuli selvästi esiin viime kevätkaudella nähdyssä Q-teatterin Jotain toista -näytelmässä. Niin nytkin. Kirjailijahahmo tuntuu taas pohtivat sitä, kuinka pitkälle voi mennä? Kuinka paljon omaa ja läheisten yksityiselämään voi julkisesti kuvata teoksissa? Entäpä mikä on sen hinta?

Suomen Kansallisteatteri, Olipa kerran minä. Valokuva: Stefan Bremer

Esityksen riemukkaimpiin kohtauksiin kuuluu toisen puoliajan Jeesuksen haastattelu. Tai oikeastaan haastatteluyritys, jossa Heikki Pitkänen tekee riumukkaan parodian omaan itseensä ihastuneesta TV-juontajasta, jolla on niin pakottava tarve pohtia ääneen omaa elämäänsä ja liikuttua kyyneliin omista sanoistaan että Jeesus jää juontajalta lopulta haastattelematta – niin paljon riittää kerrottavaa omasta itsestä. Lisäksi hahmo on työstetty kaikki kliseet ja maneerit ylittäväksi homomieheksi. Kirjailijahahmon poliittisesti täysin epäkorrekti tulkinta kaikista homoista narsisteina on myös hilpeää kuultavaa ja katsottavaa.

Breivik ja hänen narsistinen pahuus tuodaan myös näyttämölle. Ilmeisesti Junkkaala on pohtinut sitä, voiko Breivikiä edes käsitellä, mutta tietysti pahuus aina myös kiehtoo ihmisiä. Kirjailijahahmo pohtii tulisiko Breivikiä päästää ääneen ollenkaan? Olisiko norjalaistoimittajan pitänyt kirjoittaa teostaan Breivikistä vai ei? Mitkä toimittajan motiivit olivat? Narsismiko?

Suomen Kansallisteatteri, Olipa kerran minä. Valokuva: Stefan Bremer

Koko näyttelijätiimin työ on intensiivistä. Minna Haapkylä neuroottisena kirjailijahahmona tekee vakuuttavaa työtä ja Katja Küttnerin tarkkanäköinen ystävä on rakennettu hurmaavan luontevalla tavalla lämpimäksi, mutta kriittisen ironiseksikin hahmoksi. Tuomas Lampisen pukusuunnittelu ja Kaisa Rasilan toimiva ja selkeä lavastus täydentävät esitystä mainiosti.


Olipa kerran minä. Kantaesitys Suomen Kansallisteatterin pienellä näyttämöllä 25.11.2015.


Ohjaus Milja Sarkola
Lavastus Kaisa Rasila
Pukusuunnittelu Tuomas Lampinen
Valosuunnittelu Ville Toikka
Äänisuunnittelu Esa Mattila
Videosuunnittelu Timo Teräväinen
Naamioinnin suunnittelu Tuire Kerälä

Rooleissa:
Heikki Pitkänen
Antti Pääkkönen
Jessica Grabowsky (vier.)
Minna Haapkylä (vier.)
Iida Kuningas (vier.)
Katja Küttner (vier.)