Haluan olla tavis! Tavallisuus arjessa ja juhlassa

Q-teatterin uutuus Tavallisuuden aave, alaotsikoltaan kuvia kotimaasta on tarkkanäköinen ja ironisen absurdi kuvaus suomalaisesta tavallisuudesta ja arjesta. Teksti ja ohjaus ovat Saara Turusen. Esitys onnistuu olemaan yhtä aikaa riemullisen hauska ja traagisen julma. Se piirtää mainiosti kuvaa myös Suomen tämänhetkisestä julkisesta keskustelukulttuurista.

Tavallisuuden aave koostuu useista kohtauksista. Varsinaista juonta ei ole, vaan kohtaukset käsittelevät suomalaisuuden normeja ja tavallisuuden ilmenemismuotoja. Jokainen suomalainen pystyy varmasti tunnistamaan näytelmän kohtauksista arkipäivään tai juhlaan liittyvää komiikkaa, jäykkyyttä tai piinallisuuttakin. Välillä naurattaa ja arkisetkin tilanteet näyttäytyvät absurdeina. Välillä taas lähes itkettää ihmisten, osin tiedostamattaankin, toisiaan ja erilaisuutta kohtaan osoittama tylyys ja kovuus. Miten taidokkaasti joku osataan eristää yhteisön ulkopuolelle, mistä lie erilaisuudesta johtuen. Jotain kovin tutun suomalaista erilaisuuden pelossa ja joukosta erottumisen kauhussa on.

Q-teatteri, Tavallisuuden aave. Valokuva: Pate Pesonius.

Tavallisuuden aaveen esikuvana on ollut espanjalaisen Luis Buñuelin elokuva Vapauden aave. Ohjaaja on valinnut oivasti espanjalaisuudesta poimitut kliseet, kuten flamencon, peilaamaan esityksen suomalaisuudesta luomia stereotypioita. Buñuelin absurdissa elokuvassa päähenkilöiden tavoittelema vapaus pakenee aina jonnekin. Tavallisuuden aaveessa saman tekee tavallisuus.

Hääkohtaus kahvitteluineen on jo alussa niin piinaava, että katsojana melkein toivoisi, ettei kukaan nyt sentään intoutuisi pitämään puhetta, mutta tietysti sitä sieltä pukkaa. Pakkoruotsia hääjuhlassa on yhtä aikaa riemastuttavaa ja jotenkin jopa kiduttavaa katsottavaa.

Kolme miestä beigeissä ja harmaissa popliinitakeissa vetää kalsarit lipputankoon ja tekee natsitervehdyksen. Kun nainen (Elina Knihtilä) tähän puuttuu, alkaa yksi poplaritakkisista (Pyry Nikkilä) puhumaan natsitervehdystä aivan joksikin muuksi ja eihän sillä nyt voi olla mitään tekemistä natsismin kanssa kun Suomessa ei koskaan ole natseja ollutkaan. Pikku hiljaa saadaan se, joka on asiaan puuttunut tuntemaan olonsa syylliseksi. Sama tilanne toistuu esityksen loppupuolella. Lavalla nähdään mieshahmo kohtauksessa, joka imitoi kovaa pornoa ja väkivaltaa. Kun nainen siihen puuttuu, aletaan puhua tilannetta niin päin, että nainen on se tiukkapipo, joka ei ymmärrä, että sehän nyt on ihan tavallista. Entäpä se hyvän ja kunnollisen tytön esikuva, jota vasten kaikkia nuorten naisten roolimalleja peilataan. Se kunnon, hyvä tyttö soittaa viulua, huilua ja tanssiin balettia. On viehättävä, kunnollinen ja hymyilee nätisti. Kaikki normin mukaan.

Q-teatteri, Tavallisuuden aave. Valokuva: Pate Pesonius.

Esitystä katsoessani jäin miettimään, kuinka paljon kulttuurissamme onkaan kieltoja ja pakkoja tai vain jonkinlaisiin sanattomiin sopimuksiin pohjaavia, kahlitsevia normeja ja rooleja. Normien kahlitsevuuden vastakuvauksiksi ohjaaja on tuonut näytelmän toteutukseen lintukuvastoa ja välillä lavastuksena olevan, arkisempaakin arkisemman olohuoneen takaseinälle heijastetaankin upeita von Wrightin veljesten lintukuvia. Veljesten lintutaulut ovat osa suomalaista identiteettiä siinä missä jäyhyys tai hiljaisuus.

Näyttelijöiden lavalla olosta aistii keskittymistä ja intensiteettiä. Useissa kohtauksissa näyttelijäntyön pohjaa enemmän eleisiin ja ilmeisiin. Puhetta on vähän ja sehän sopii suomalaiseen tavallisuuden kuvaukseen. Monia upeita elokuvarooleja tehnyt Laura Birn onnistuu alkukohtauksessa tekemään itsestään niin arkisen että niin sanotusti sulautuu tapettiin. Birnin esittämä tanssikohtaus, jäykän diskokohtauksen jälkeen yksin jäätyään, on hauskaa ja hienoa katseltavaa.

Q-teatteri, Tavallisuuden aave. Valokuva: Pate Pesonius.

Ylermi Rajamaa tekee mainion roolin androgyyninoloisena, hieman kapinallisenakin perheen tyttärenä. Elina Knihtilä on näyttämöllä vakuuttava ja hänen näyttelijäntyönsä tarkkuutta ja oivaltavuutta on ilo katsella. Nuori Antti Heikkinen teatterikorkeakoulusta tekee esityksessä taiteellisen opinnäytetyönsä. Sanoisin, että läpi menee ja rytinällä!

Mistä ihmeen 80-luvun kirpparilta pukusuunnittelun tehnyt Laura Haapakangas ja tarpeiston näytelmään hankkinut Maija Poskiparta ovatkaan onnistuneet löytämään kaikki ne lähes värittömät vaatteet, karseat kengät ja ylisuuret silmälasit? Kaikki ne luovat kyllä onnistuneesti kuvaa ja tunnelmaa tavallisuudesta.

Q-teatterin Tavallisuuden aave on hauska, oivalta ja ajatuksia herättävä, mukavan erilainen näytelmä Helsingin teatteritarjonnassa.

Kantaesitys Q-teatterissa 19.2.2016. 
Esityksiä 21.5. asti. Näytelmän kotisivu.
Teksti ja ohjaus: Saara Turunen
Rooleissa: Elina Knihtilä, Laura Birn, Ylermi Rajamaa, Pyry Nikkilä ja Antti Heikkinen (Teak)
Äänisuunnittelu: Tuuli Kyttälä
Lavastus: Milja Aho
Valosuunnittelu: Erno Aaltonen
Pukusuunnittelu: Laura Haapakangas
Maskeeraussuunnittelu: Riikka Virtanen
Koreografia: Janina Rajakangas

Mahdollinen maailmamme lapsuudesta, nykyisyydestä ja tulevaisuudestakin katsottuna

Ovatko muistot totta? Valitsemmeko tiemme vai valitseeko tie meidät? Muun muassa näitä puntaroi Mahdolliset maailmat -näytelmän päähenkilö, Antti Tähtinen, 45 v. (Eero Aho). Antti on Paavo Westerbergin Kansallisteatterin kantaesityksen näytelmäkirjailija, ohjaaja ja entinen lapsitähti.

Aika, todellisuus ja teatteri alkavat pian sotkeutua toisiinsa päähenkilön sukeltaessa elämänvalintojen ja suurten kysymysten äärelle. Mikä osuus elämäntarinassamme on sattumilla ja mikä valinnoillamme?

Näytelmä kysyy: ”Jos te saisitte palata johonkin merkittävään lapsuuden hetkeen niin mikä se olisi?” Mielenkiintoista on pohtia omalla kohdalla, miltä tuo hetki näyttäisi ja tuntuisi nykyisyydestä tarkasteltuna? Mitä siitä nyt ajattelisi ja miten sitä tulkitsisi? Näyttäisikö se maailman nyt kovinkin erilaiselta kuin aikoinaan? Mahdolliset maailmat pohtiikin aihettaan monikerroksellisesti, useasta kulmasta lähestyen ja valottaen. Näytelmä liikkuu eri aikatasoilla, menneestä nykyisyyteen ja tulevaan.

Mahdolliset maailmat on tarina keski-ikäisestä, työpaineiden ja parisuhteen kariutumisen alhossa elämänvalintojaan pohtivasta entisestä lapsitähdestä. Nuori Antti Tähtinen, 12v. (Marja Salo) käy koekuvauksissa ja tulee imaistuksi teatterin maailmaan saadessaan roolin Galilein elämä –näytelmästä. Nykyhetken teatterimies Antti ajautuu kriisiin sekä näytelmänsä ohjauksen että vaimonsa kanssa. Antin ja hänen läheistensä välillä tuntuu olevan näkymättömiä seiniä. Antin aikuinen tytär on kirjoittanut tunnustuksellisen näytelmän omasta perheestään, jota isä ei hyvällä katsele.

Suomen kansallisteatteri, Mahdolliset maailmat. Valokuva: Stefan Bremer

Se mikä on totta nyt, tässä maailmassa, ei välttämättä ole totta enää pian. Galileo Galilein suurin saavutus liittyy siihen, että hän todisti maan kiertävän aurinkoa, ei päinvastoin. Galilein ajan maailmassa totuus oli toinen. Ovatko nykytotuutemme maailmasta totta enää sadan tai kahdensadan vuoden kuluttua? Filosofiassa ja modaalilogiikassa jokaista erillistä tapaa, jollainen maailmasta olisi voinut tulla, pidetään mahdollisena maailmana. Aktuaalinen maailma, jossa elämme, on siis vain yksi mahdollinen maailma.

Mahdolliset maailmat pohtii muun muassa sitä, miten nykyisen sosiaalisen median aikana rakennamme itsestämme erilaisia kuvia ja rooleja – jokainen on tavallaan oman elämänsä näytelmäkirjailija. Sosiaalisessa mediassa voimme rakentaa itsestämme ja elämästämme täysin rinnakkaisen todellisuuden. Tähän liittyy myös kysymys taiteen tunnustuksellisuuden ja omakohtaisuuden oikeutuksesta. Mitä kaikkea läheistensä elämästä voi tuoda näyttämölle? Mitä voimme sosiaalisessa mediassa kertoa elämästämme ja miten meidän tulisi siellä ottaa läheisemme huomioon? Onko meillä oikeutus kertoa omasta elämästämme mitä vain, missä menee maailmojemme rajat? Onko olemassa vain minun elämäni, vain minun maailmani – johon minulla, ja vain minulla, on rajaton tekijänoikeus?

Antin ja hänen läheistensä maailmoja erottavat näkymättömät seinät. Teatterissa niin sanottu neljäs seinä erottaa erillisiksi maailmoiksi näyttelijät ja katsojat. Mahdolliset maailmat pohtii myös tätä fiktion ja todellisuuden rajapintaa. Onko fiktio lopulta todempaa? Pystyyhän fiktio kiteyttämään todellisuudesta sen kaikein keskeisimmän ja karsimaan pois kaiken oikean elämän hähmäisyyden.

Mahdollisten maailmojen näyttelijätiimin työ on tasaisen vahvaa. Eero Aho Antin aikuisroolissa tuo hahmoon onnistuneesti rosoisuutta ja toisaalta herkkyyttä elämäntilanteen kolhiessa. Marja Salo nuorena Anttina tekee upeaa työtä herkkänä ja koskettavana, aikuisten maailmaan imeytyvänä poikana. Salo onnistuu hyvin pienin elein tuomaan 12-vuotiaan pojan rooliin sen vaatimaa lapsekkuutta. Esko Salmisen mies metroasemalla ja näyttelijä Lasse ovat Salmiselle hyvin sopivia vanhan viisaan ja lempeän miehen rooleja.

Suomen kansallisteatteri, Mahdolliset maailmat. Valokuva: Stefan Bremer

Markus Tsokkisen lavastus on varsin niukka, mutta hyvin toimiva. Päähenkilö Antin nuoruuden Galilein elämän näyttämö pyörii kuin maapallo auringon ympäri ja aikuis-Antin ohjaaman näytelmän liukuportaat ja lavaratkaisut sukeltavat syvälle kellareihin ja metrotunneleihin. Lavalla nähdään muutama upea kohtaus, kuten vaikkapa taaksepäin kulkevat metropenkit tai päähenkilöä läpivalottamaan laskeutuva suuren näyttämön valaistusapparaatti.

Pietu Pietiäisen valosuunnittelu on taitavaa ja luo erilaisia tunnelmia näyttämölle hienosti. Esimerkiksi nuoren Antin Galilein elämä -näytelmän valot ovat kuin taivaan tähtiä.  Timo Teräväinen on tehnyt esitykseen toimivan videosuunnittelun ja elävää videokuvaa käytetään hienosti muun muassa tuomaan katsojan silmien eteen näyttämöllä tapahtuvia kohtauksia ikään kuin valkokankaalle.

Teos ikään kuin yhdistelee sekä teatterin että elokuvan ja television maailmoja. Myös näyttelijäntyössä yhdistyy näin pieni ja suuri – Kansallisteatterin suuren näyttämön vaatima teatraalinen ilmaisu yhdistyneenä lähelle tulevan kameran vaatimaan ilmaisun herkkyyteen. Kaksi mahdollista maailmaan samaan aikaan. Sanna Salmenkallion musiikki ja äänimaailma luovat hienoja tunnelmia, olematta kuitenkaan liian päällekäyviä.

Westerberg viittaa teoksessaan suorasti ja epäsuorasti yhteen viimevuosien parhaimmista yhdysvaltalaisista elokuvista, Alejandro González Iñárritun Birdmaniin. Myös Birdmannissa teatterin tekeminen ja elämänvalinnat nousevat keskeisiksi teemoiksi. Antti Tähtisen viuhahtelu, kokaiinin huuruisten teatterin pikkujoulujen jälkeen yöllisen Helsingin kaduilla, on riemukas – ilman alushousuja ja videolle tallentuneena.

Mahdolliset maailmat on monitasoinen, koskettava ja mukaansatempaava teos, joka puhuttele katsojaa monin eri tavoin. Tosin pientä dramaturgista jäntevöittämistä etenkin toinen puoliaika olisi kaivannut, 10-15 minuuttia pois, terävöittäisi tulkintaa selvästi. Westerbergin uutuusteos täydentää tematiikaltaan osuvasti myös Kansallisteatterin kuluvan näytäntökauden muuta ohjelmistoa. Erityisesti pienen näyttämön Martin Crimpin Onnellisuuden tasavalta ja Heini Junkkaalan Olipa kerran minä pohtivat samantyyppistä aiheita.

Suomen Kansallisteatteri – Mahdolliset maailmat. 

Kantaesitys Suurella näyttämöllä 17.2.2016. Esityksiä 19.5.2016 asti

ROOLEISSA: Eero Aho, Pia Andersson, Kristiina Halttu, Leo Honkonen, Saara Kotkaniemi, Pirjo Luoma-aho, Markku Maalismaa, Jukka-Pekka Palo, Antti Pääkkönen, Seppo Pääkkönen, Esko Salminen ja Marja Salo
HARPISTI Lily-Marlene Puusepp / Hanna Kenttämies
OHJAUS Paavo Westerberg
LAVASTUS Markus Tsokkinen
PUKUSUUNNITTELU Pirjo Valinen
VALOSUUNNITTELU Pietu Pietiäinen
MUSIIKKI JA ÄÄNISUUNNITTELU Sanna Salmenkallio
VIDEOSUUNNITTELU Timo Teräväinen
NAAMIOINNIN SUUNNITTELU Laura Sgureva
DRAMATURGIT Eva Buchwald, Minna Leino ja Jukka Viikilä

Väkevä Neljäntienristeys kasvaa tarina tarinalta

Kotkan kaupunginteatterin Neljäntienristeys on vahva ja puhutteleva, hieman synkkäkin draama, joka kertoo neljän keskushenkilön kautta tärkeää tarinaa Suomen historiasta. Sitä historiaa, jossa vuosikymmenten saatossa monenlaisten ihmisten – naisten ja miesten – elämä on tullut helpommaksi hengittää.

Snoopi Siren on dramatisoinut ja Miko Jaakkola ohjannut Tommi Kinnusen alkuperäisteoksen rakennetta seuraavan näyttämösovituksen. Marian, Lahjan, Kaarinan ja Onnin tarinat kerrotaan erillisinä, toisiaan seuraavina ja toki toisiinsa limittyvinä, itsenäisinä tarinoina. Ratkaisu on dramaturgisesti siinä mielessä toimiva, että Kinnusen romaania tuntemattomalle esitys säilyttää salaisuutensa kirjan tavoin loppuun asti. Päähenkilöiden tarinat, luonteet ja persoonat rakentuvat pala palalta näyttämölle. Tulkinta mahdollistaa romaanin tavoin näkökulmahenkilön vaihtamisen ja samojen tapahtuminen tarkastelun neljästä eri näkökulmasta. Teoksessa on neljä tietä ja tarinaa, jotka ikään kuin kohtaavat toisensa neljän tien risteyksessä.

Maria, koulutettu kätilö ja itseellinen yksinhuoltaja raivaa tilaa elää omanlaistansa elämää viime vuosisadan alun Kuusamossa. Tahtonainen Maria elää yksin tyttärensä Lahjan kanssa. Lahja saa myös aviottoman lapsen, muttei halua äitinsä tavoin elää yksin vaan nai Onnin. Lestadiolaisyhteisö kuiskii. Lahjan miniä, Kaarina yrittää miehensä Johanneksen ja lastensa kanssa elää samassa talossa, jota Lahja vahtii.

Kotkan kaupunginteatteri, Neljäntienristeys. Valokuva: Juha Lahtinen

Dramatisoinnissa on valittu alkuperäisteoksesta monet draamallisesti kaikkein hurjimmat ja ahdistavimmatkin kohtaukset, kuten alun kuolleen lapsen synnytys ja paloittelu ja vaikkapa väliaikaiskorsussa 1946 tapahtuva Lahjan Onniin kohdistama pahoinpitely. Sirenin dramatisointi ja Jaakkolan ohjaus korostavat Lahjan ja Onnin raastavaa suhdetta ja erityisesti Lahjan persoonan ja luonteen muotoutumista. Toisaalta tulkinta jättää tarkoituksellisesti alkuperäisteoksen Onnin tarinasta kokonaan pois onnen hetkiä, kuten kohtaamisen vaikkapa puolalaisen kapakkamuusiko Czezlawin kanssa tai oululaisen nauravasilmäisen kanssa kesämökkiä rakentaessa vietetyt kauniit hetket. Kaikki tämä saa aikaan sen, että tulkinnassa korostuu nyt synkkyys. En muista romaanin lukukokemuksen olleen näin synkkä ja musta.

Ohjaaja Miko Jaakkola on tehnyt myös esityksen videosuunnittelun. Esityksen taustalla, näyttämön kohtauksia tukee rauhallinen, tunnelmia rakentava videomateriaali. Philip Glassin, Arvo Pärtin, Zbigniew Preisnerin ja Snoopi Sirenin musiikki sopii hyvin näytelmän tunnelmaan, varsinkin Arvo Pärtin jousivoittoinen musiikkimaailma tuntuu osuvalta Neljäntienristeykseen.

Ohjaaja käyttää näytelmän osoitteistoa ja kadunnimistöä myös videomateriaalissa ja näin monet kohtauksista saavat ikään kuin otsikon – tunnetilaosoitteen, kuten ohjaaja ja näyttelijä Jarkko Sarjanen käsiohjelmassa toteavat. Varsinkin näytelmän toisen puoliajan alkupuolella ratkaisu tuntuu kuitenkin hieman raskaalta, kohtaukset vaihtuvat niin tiuhaan, että se tuo toteutukseen hetkeksi aikaan turhankin huohottavan tunnelman.

Neljäntienristeyksen näyttelijäntyö on kauttaaltaan vahvaa. Miia Maaranen onnistuu rakentamaan Lahjan rooliin hienoa herkkyyttä. Lahjan kovan, katkeroituneen ja pettyneen pinnan alta Maaranen onnistuu herkästi tuomaan esiin roolin muitakin puolia – menettämisen pelkoa, yksinäisyyttä ja rakkautta. Maaranen rakentaa roolinsa intensiivisen koskettavaksi henkilökuvaksi.

Osku Haaviston Onni on näytelmän alusta loppuun vereslihainen, rikki, ja tuskainen. Haavisto tulkitsee hienosti Onnin syvän toivottomuuden ja hahmon järkyttävyyden ja pystyy taitavan hienovireisesti tuomaan roolihahmoonsa syyllisyyden syvänteet ja kärsimyksen, jota on rankkaakin katsella. Maarasen ja Haaviston Lahja ja Onni ovat monitahoisessa häpeässään ja nöyryytyksessään koskettavaa katseltavaa ja kuultavaa.

                               Kotkan kaupunginteatteri, Neljäntienristeys. Valokuva: Juha Lahtinen

Anne Niilolan tulkinta Mariasta on ilmeikäs ja sävykäs. Niilola onnistuu tuomaan roolihahmoonsa Marian lujuutta ja sitkeyttä eriomaisen hyvin. Mirka Mylläri on Kaarinan roolissa vakuuttava lapsiaan puolustavana ja toisaalta anoppiaan ymmärtävänäkin miniänä.

Näytelmän sivuhenkilöt elävät Kotkan kaupunginteatterin tulkinnassa hienosti. Erityisti Sokea-Helena (Henni Kiri) ja Kaarinan mies, Onnin ja Lahjan poika Johannes (Mikkomarkus Ahtiainen) tuovat esitykseen hahmojensa kautta tietynlaista jäntevyyttä ja rakentavat hienosti kokonaisuutta. Kiri näyttelee nuorta Helenaa koskettavasti ja Ahtiainen tuo Johanneksen rooliin näytelmän tarvitsemaa lämpöä.

Kotkan kaupunginteatterin työryhmä on onnistunut vaativassa tehtävässä sovittaa Kinnusen romaanista toimiva, vahva näyttämöteos, joka säilyttää yllätyksensä loppumetreille asti. Monella katsojalla on varmasti sulateltavaa esityksen jälkeen. Se onkin merkki onnistuneesta ja puhuttelevasta esityksestä.



Kotkan kaupunginteatteri, Neljäntienristeys. 
Ensi-ilta Suurella näyttämöllä 6.2.2016. 

Dramatisointi: Snoopi Siren
Ohjaus: Miko Jaakkola (vier.)
Lavastus: Lucie Kuropatová
Pukusuunnittelu: Anne Hannula
Valosuunnittelu: Mikko Laaksonen
Äänisuunnittelu: Kaj Günther
Videosuunnittelu: Miko Jaakkola (vier.)

Rooleissa: Anne Niilola, Miia Maaranen, Mirka Mylläri, Osku Haavisto, Mikkomarkus Ahtiainen, Lise Holmberg, Jarkko Sarjanen, Kari Kukkonen, Antti Leskinen, Teemu Koskinen, Jenni Rautiainen, Henni Kiri, Nea Laakkonen, Meeri Länsmans. Videossa Miisa Laitinen

Vahvaa musikaaliosaamista

Vampyyrien tanssi on näyttävä spektaakkeli, jossa Helsingin Kaupunginteatterin vahva musikaaliosaaminen pääsee oikeuksiinsa.

Helsingin kaupunginteatterissa sai keskiviikkona 3.2.2016 ensi-iltansa Michael Kunzen käsikirjoittama ja sanoittama ja Jim Steimmanin läpisäveltämä musikaali Vampyyrien tanssi (Tanz der Vampire). Suomennos on Marika Hakolan. Esityksen ohjaus ja  koreografian ovat Markku Nenosen käsialaa.

Esityksen nautinnollisinta antia edustavat Eeva Konnun johtaman orkesterin erinomaisen vahvasti tulkitsema Steimmainin musiikki, Nenosen näyttävä koreografia ja pukusuunnittelija Elina Kolehmaisen upea puvustus. Helsingin kaupunginteatterin tanssillisesti vahvoja musikaaleja mahdollistaa ylipäänsä se, että teatterilla on oma tanssiryhmänsä, Helsinki Dance Company.

Helsingin kaupunginteatteri, Vampyyrien tanssi. Valokuva Mirka Kleemola.

Kääntäminen on vaikea laji. Marika Hakolan käännös tuntuu paikotellen kankealta. Linnamäen Peacockin kaltaisella näyttämöllä, jossa akustiikka on varsin huono, sanoituksen vaikeaselkoisuus teettää katsojalle lisätyötä. Lähes ainahan suomi on indoeurooppalaiseen musikaalisävellykseen huonosti istuva kieli. Hakolan suomennos olisi kaivannut terävöittämistä, mietintää ja pohtimista. Nyt Vamppyrien tanssin laulujen sanoituksen tuntemus suomeen on käännetty suomi.

Musikaali teatterilajina on haasteita täynnä; näyttämölle pitäisi löytää tekijät, joilta löytyy osaamista hyvän näyttelijäntyön lisäksi laulu- ja tanssitaidossa. Helsingin kaupunginteatterissa tätä osaamista löytyy. Kaupunginteatteri on musikaalien tuottamisen saralla selvästi Suomen johtava teatteri, jossa tämän lajin osaamista on myös määrätietoisesti kehitetty vuosikymmenten saatossa.

Helsingin kaupunginteatteri, Vampyyrien tanssi. Valokuva Mirka Kleemola.

Vampyyrien tanssi pohjautuu Roman Polanskin kauhukomediaelokuvaan Vampyyrintappajat (1967). Musikaalin tarina on hyvin simppeli. Professori Ambrosius ja hänen apulaisensa Alfred saapuvat transsilvaanialaiseen kylään vampyyreja etsimään. Majatalossa Alfred ihastuu pääta pahkaa Sarah´an, majatalon omistajan tyttäreen. Sarah tosin on jo iskenyt silmänsä linnassa asustavaan kreivi von Krolockiin. Sarah ei voi vastustaan kreivin kutsua linnaan ja niin professori ja Alfred lähtevät voittamaan vampyyrit ja pelastamaan Sarah´an.

Musikaaleja on osattava katsoa musikaalisilmälasien läpi. Musikaalikatsomoon ei tulisi lähteä ryppyotsaisesti odottamaan vahvaa yhteiskunnallista sanomaa tai psykologista ihmissuhdedraamaan. Ei tietysti Vampyyrien tanssiinkaan. Tunnustan. Minulle musikaaliasenteen löytäminen teettää hieman työtä.

Vaikka ainahan elämästä ja näyttämöltä on löydettävissä sitä jäsentäviä vastakohtaisuuksia ja jänniteitä. Vampyyrien vertahyytävä ruumiillisuus, aistillisuus, alkukantaiset vietit ja kaikkinainen dekadenssi peilautuvat musikaalissa oppineen prosessorin ja hänen apulaisensa järkeen, kirjaviisauteen ja kaikenlaiseen kunnollisuuteen. Vampyyrien musta nahka, syntisyys, ja se viettelys. Oppineiden kirjat, pohdinnat, ja ne analyysit...

Kaupunginteatterin tulkinta on viihdyttävä, näyttävä ja kokonaisuus on nautinnollista katseltavaa ja kuultavaa. Ensemblen työ on kaikin osin vahvaa ja pääosia esittävät näyttelijät ovat kautta linjan erittäin laulutaitoisia ammattilaisia. Ensi-illassa 3.2.2016 vahvimman vaikutuksen laulullaan tekivät, Alfredin roolissa laulanut Petrus Kähkönen, Kreivi von Krolockin tulkinnut Mikko Vihma ja Sarahin roolissa esiintynyt Raili Raitala. Vampyyrien tansissa on kaksoismiehitys. Ja täytyy tunnustaa, ensi-illassa ensemble onnistui kauttaltaan hienosti.

Parhaimmillaan musikaalit ovat yleensä näyttävissä joukkokohtauksissa, niin nytkin. Toisen puoliajan avaava Kun kaikki pimenee (80-luvulta tuttu Total Eclipse of the Heart), tanssiaiset hautausmaalla ja musikaaleille niin tyypilliset näyttävät alku- (Kynsilaukka) ja loppukohtaukset (Vampyyrien tanssi) ovat tietysti niitä kaikkein upeimpia katseen vangitsijoita.

Vampyyrien tanssi on näyttävä ja viihdyttävä musikaalispektaakkeli, joka saa jopa yleensä musikaaleista vähemmän pitävän antautumaan vampyyrien tanssiinkutsuun.


Michael Kunze - Jim Steinman
Helsingin kaupunginteatteri
Vampyyrien tanssi

Ensi-ilta 3.2.2016, Peacock-teatteri

Rooleissa Mikko Vihma, Raili Raitala, Jonas Saari, Anna Victoria Eriksson, Petrus Kähkönen, Antti Timonen, Tuukka Leppänen, Vuokko Hovatta, Leenamari Unho, Sanna Majuri, Laura Alajääski, Kari Mattila, Risto Kaskilahti, Miiko Toiviainen, Sofia Hilli, Juha Jokela, Kirsi Karlenius, Ilkka Kokkonen, Kai Lähdesmäki, Hanna Mönkäre, Unto Nuora, Emilia Nyman, Sami Paasila, Tiina Peltonen, Peter Pihlström, Tuukka Raitala, Inka Tiitinen, Kaisa Torkkel

Suomennos Marika Hakola
Ohjaus ja koreografia Markku Nenonen
Kapellimestari Eeva Kontu
Lavastus Jani Uljas ja Jari Ijäs
Puvut Elina Kolehmainen
Valosuunnittelu William Iles
Äänisuunnittelu Kirsi Peteri ja Jori Tossavainen
Naamiointi ja kampaukset Jutta Kainulainen, Henri Karjalainen, Anu Laaksonen, Milja Mensonen, Jaana Nykänen

Mykistävä Neljäntienristeys

Yksi vuoden 2016 teatteritapauksista on tässä.

Turun kaupunginteatterin Neljäntienristeys on tiheätunnelmainen ja koskettava kokonaistaideteos. Se  vie katsojan täysin mukanaan Marian, Lahjan, Kaarinan ja Onnin tarinaan. Esitys on hiottu ja mykistävä ja kaikki tekijät ovat selvästi aistineet ohjaajan pyrkimyksen. Tarina kerrotaan hienosti, yhtä aikaa kerroksellisesti ja simultaanisesti.

Ohjaaja Susanna Airaksinen ja dramaturgi Paula Salminen ovat tarttuneet isoon haasteeseen ja onnistuvat erinomaisesti luomaan Tommi Kinnusen romaanista upean näyttämösovituksen. Työryhmä loihtii Logomon lavalle sekä alkuperäisteoksen maailman että tunnelman, luoden kuitenkin täysin oman, itsenäisen teoksensa. Tuloksena on kokonaisuus, jossa osaset lavastuksesta puvustukseen ja valaistuksesta äänimaailmaan loksahtavat kohdalleen.

Turun kaupunginteatteri, Neljäntienristeys. Valokuva: Otto-Ville Väätäinen.

Sanotaan, että teatteri on ohjaajan ja näyttelijöiden taidetta. Toki on, mutta Turun Neljäntienristeystä aistiessa ymmärtää, mitä onkaan mahdollista saada aikaan silloin, kun koko tekijäryhmä onnistuu luomaan teatterin taikaa. Näyttämölle on syntynyt yhtenäinen ja ehjä kokonaisuus.

Näyttämösovituksessa tekijät onnistuvat tuomaan Kinnusen alkuperäisromaanin tärkeimmän osan, humaanin henkilökuvauksen, upealla tavalla näyttämölle. Näytelmän dramatisoinut Paula Salminen luo hienoja, vivahteikkaita kohtauksia ja samalla siirtää Kinnusen kauniin kielen Logomon näyttämölle.

Neljäntienristeyksen tarina puhuttelee varmasti monia. Se on osa Suomen historiaa. Sitä historiaa, joka kertoo muutoksesta kohti suvaitsevampaa ja monelle niin paljon helpompaa Suomea. Elämää, jossa voi täysin hyväksyä oman identiteettinsä. Tulla täysin itseksi ja jossa on mahdollisuus elää kokonaisena omana itsenä.

Teos tarkastelee yhden suvun tarinaa neljän eri henkilön kautta sadan vuoden aikaperspektiivissä. Tarinat nivoutuvat yhteen ja kokonaiskertomus kasvaa pala palalta. Tästä moniäänisyydestä, joka on onnistuttu tuomaan kirjasta näyttämöllekin, kumpuaa näytelmän kiehtovuus.

Neljä tietä, neljä henkilöä. 

Tarinassa Maria, etelässä koulutettu kätilö ja itsellinen yksinhuoltaja, joutuu lunastamaan paikkansa Kuusamon kyläyhteisössä. Maria hankkii polkupyörän, ajaa sillä hiekkateitä lapsenpäästöihin suopursun tuoksuessa ja rakennuttaa kylän komeimman talon. Maria on oman aikansa tahtonainen, joka kulkee omaa tietään. Marian tytär, Lahja on vähintään yhtä itsenäinen, saa yhtälailla aviottoman lapsen, perustaa valokuvaamon, mutta ei halua elää yksin ja nai Onnin. Onni lähtee merille ja kohtaa miehen. Onni joutuu sotaan ja kohtaa miehen. Sodan jälkeen Onni rakentaa kylän korkeimman talon – käy Oulussa ja kohtaa oululaisen nauravasilmäisen miehen. Kaarina, Lahjan miniä on sijaiskärsijä. Hän ottaa vastaan Lahjan katkeruuden, mutta myös ymmärtää löytää taustat ja syyt. Näytelmä kertoo koskettavasti hyväksytyksi tulemisen tarpeesta, yksinäisyydestä, erilaisuudesta, siitä miten valinnat ja toisaalta sattuma vaikuttavat elämään. 

Turun kaupunginteatteri, Neljäntienristeys. Valokuva: Otto-Ville Väätäinen.

Yksi alkuperäisteoksen hienouksista on, että suvun tarinaa tarkastellaan moninäkökulmaisesti, neljän eri henkilön kautta. Tämä moniäänisyys on onnistuttu monin tavoin tuomaan myös näyttämölle. Lavastus ja puvustus tukevat tätä monen ajan ja paikan simultaanisuutta.

Näytelmän pääroolien näyttelijävalinnat osuvat kohdalleen. Kirsi Tarvainen on kuin ilmetty Maria. Tarvaisen näyttelijäntyö on vahvaa ja juurevaa, äänenkäyttö persoonallista. Marian sielu heijastuu Tarvaisen äänestäkin.

Riitta Salminen tekee upean roolin Lahjana. Salminen onnistuu roolissaan erinomaisesti kuvaamaan sekä Lahjan tuskan miestään Onnia aina ja yhä vaan rakastavana vaimona ja toisaalta kaiken sen pettymyksen, katkeruuden ja kovuuden. Sen, miten kaikki tämä myrkyttää sekä oman että läheisten elämän. Salminen tuo roolihahmoonsa sen tarvitsemaa vahvuutta ja herkkyyttä pienin elein. Ajatus näkyy katsomoon asti. Salminen puristaa Lahjan persoonan hallittuun ja todella tiiviiseen ilmaisuun. Roolihahmo on niin täynnä tuskaa, katkeruutta ja vihaa, että pahaa tekee.

Ulla Reinikaisen Kaarina on hahmona erilainen. Kaarina nauttii elämästä,  tai ainakin yrittää. Kaarinan on pakko sietää ilkeää anoppiaan. Reinikainen auton ratissa ja kirjeet löytävänä miniänä tuntee ja ymmärtää. Kaarina ja Lahja ottavat yhteen vuosikymmenten ajan. Reinikainen vasaroi Kaarinaan luonnetta. Joonas Saartamon Onni on niukka, vähäeleinen ja arvoituksellinen. Onni vaikenee. Saartamo onnistuu tuomaan Onnin hahmoon sen vaatimaa tuskaisuutta ja herkkyyttä. Onni on elämän litistämä ja silti lapsirakas. Saartamo on vaistonnut Onnin ja ohjaaja on luottanut.

Turun kaupunginteatteri, Neljäntienristeys. Valokuva: Otto-Ville Väätäinen.

Airaksinen on tehnyt hienon ratkaisun siinä, että Onnin ihastuksia Czezlawia ja Wilhemiä – ja rakkautta, oululaista nauravasilmäistä – esittää sama henkilö,  Stefan Karlsson. Ratkaisu toimii hienosti ja korostaa Onnin asemaa teoksen keskushenkilönä. Airaksinen onnistuu myös lapsinäyttelijöiden ohjauksessa. Sokea Helena, Johannes-poika, Anna pienenä, Lahja-tyttö – kaikki lapsinäyttelijät ovat hyviä.

Turun Logomon teatterihallissa näyttämö on tuotu keskelle ja katsomot kahden puolen näyttämöä. Tämä tukee näytelmän moninäkökulmaisuutta hienosti ja mahdollistaa näyttämöllä kohtausten moniaikaisuudenkin. Jani Uljas on suunnitellut todella toimivan lavastuksen, joka onnistuu tukemaan näytelmän eri aikatasoja ja tuo näyttämölle kummallisesti rakennetut talot portaineen. Tuomas Lampisen pukusuunnittelu on kekseliäs ja oivaltava. Siinä on näytelmän vaatimaan kerroksellisuutta ja monitulkintaisuutta. Alta näkyy aiemmin eletty.

Turun Neljäntienristeyksessä tuli loimottaa. Esityksen valo- ja pyrotekniikan suunnittelut Tero Aalto tekee hienoa työtä. Vesi on läsnä monessa kohtauksessa. Onnin ja sen oululaisen nauravasilmäisen kirjeet ottavat valoa, sinkoilevat ilmassa ja palavat. Maa on läsnä puuna, josta Maria rakennuttaa ja Onni aina vain rakentaa. Johanna Puuperän äänimaailma ja jousisoittimiin tukeutuva musiikki soivat esityksen henkeä kuunnellen ja kokonaistaideteos täydentyy taitavasti tästä äänimaailmasta. 

Neljäntienristeys on suurenmoinen esitys. Näytelmän tunnelma jää mieleen pitkäksi aikaa.

Turun kaupunginteatteri
Neljäntienristeys
Kanta-esitykset Logomo-teatterissa 29.1. ja 30.1.2016. Esityskausi jatkuu 13.5.2016 saakka.

Dramatisointi Paula Salminen
Ohjaus Susanna Airaksinen
Lavastus Jani Uljas
Pukusuunnittelu Tuomas Lampinen
Äänisuunnittelu ja sävellys Johanna Puuperä
Valosuunnittelu Tero Aalto,
Naamioinnin suunnittelu Heli Lindholm

Rooleissa: Joonas Saartamo, Kirsi Tarvainen, Ulla Reinikainen, Riitta Salminen, Mika Kujala, Stefan Karlsson,Kimmo Rasila. 
Lasten rooleissa vuorottelevat Aamu Ahola, Ella Cancara, Sofia Cancara, Kelly Draffan, Elmeri Karlsson, Toivo Kouki, Lilian Salmi

Elämä on lopulta hyvä

Julkinen, verovaroilla ylläpidettävä sairaala. Katto vuotaa, hoitajia on liian vähän ja ne vähätkin uupuvat.

Helsingin kaupunginteatterin Luonnon laki on intiimi ja henkilökohtainen tarina selviytymisestä ja toipumisesta. Tarina, jossa sairaalan raadollinen, ihmiskehon eritteiltä tuoksuva maailma tuntuu iholla. Se on myös yhteiskunnallinen ja kantaaottava tarina ajastamme, valtiontalouden menoleikkauksista ja niiden vaikutuksista yksilöön.

“Tuiman vakava ja jumalallisen humoristinen” näin markkinoi Helsingin kaupunginteatteri Kari Hotakaisen kirjoittamaa ja Milko Lehdon ohjaamaa uutuusnäytelmäänsä. Ja sitä esitys totta vieköön onkin. Näytelmä on henkilökohtainen selviytymiskertomus vakavasta auto-onnettomuudesta. Se on myös kertomus ystävyydestä, kuolemasta, julkisen terveydenhuollon rapautumisesta ja sukupolvien kuilusta. Luonnon laki taipuu notkeasti moneksi.

Helsingin kaupunginteatteri, Luonnon laki. Valokuva: Tapio Vanhatalo

Näytelmän päähenkilö Rautala (Pertti Sveholm) on veroja kiertävä, keski-ikäinen maalämpöyrittäjä. Hänen maailmankuvaansa eivät kaiken maailman suvakit, homot, vihreät tai mamut mahdu oikein millään. Maailmaan mahtuu työnteko, mutta siitäkin verokarhu vie helvetti aivan liikaa. Veroja ei kannata maksaa koska virolainen kilpailija tekee kuitenkin halvemmalla. Kun Rautala auto-onnettomuuden jäljiltä makaa ruhjoutuneena ja liikuntakyvyttömänä sairaalassa, on viimein aikaa miettiä, millä se 1600 euroa maksava sairaalavuorokausi maksetaan. On myös aikaa kohdata, tai edes yrittää kohdata, oma tytär, joka katselee maailmaan hyvin erilaisesta kulmasta.

Näytelmä ottaa vahvasti kantaa. Ajan kuva on, että leikataan, tehostetaan, lopetetaan, organisoidaan uudelleen, tarkastellaan budjettia kriittisesti… Onko se luonnon laki? Meillä on pääosin julkinen terveydenhuolto – rahoitamme sen siis veroilla. On totta, että Suomen veroaste on korkea verrattuna muihin OECD-maihin. On myös totta, että kerätyistä verovaroista käytämme terveydenhoitoon suhteellisesti paljon vähemmän kuin muut pohjoismaat ja jäämme hieman OECD-maiden keskitason alapuolelle. Miten sitten terveydenhuoltomme pitäisikään rahoittaa? Mistä rahat kun BKT laskee? Helsingin kaupunginteatterin Luonnon laki on vahvasti kiinni nykypäivän Suomen valtiontalouden leikkausten vereslihaisessa arjessa.

Pertti Sveholm tekee loistavan pääroolin. Rautala on keski-ikäinen, itsensä sairaalavuoteesta löytävä, siihen asti sata lasissa eteenpäin höyrynnyt yrittäjä, jolle fyysinen ja henkinen äkkipysähdys teettää kipua ja tuskaa. Sveholm rakentaa roolinsa pienin elein uskottavaksi. Sairaalavuoteessa makaa keski-ikäinen perusäijä aidoimmillaan, vaaleansinisissä sairaalavaatteissa, naama ruvella. Sveholm saa Rautalan hahmoon inhimillistä uskottavuutta kärsimyksen ja kivun, mutta myös sairaalavuoteen äärellä tapahtuvan yllättävän ystävystymisen kautta. Sveholmin vakuuttaa roolissaan myös oman tyttärensä elämänvalintoja kummeksuvana, itsensä täysin yllättävässä käännekohdassa löytävänä miehenä.

Helsingin kaupunginteatteri, Luonnon laki. Valokuva: Tapio Vanhatalo

Sairaanhoitaja Laura (Ursula Salo) on tunnollinen ja työteliäs. Laura hoitaa ja hoivaa, vaikka katto vuotaa, kollegat on irtisanottu ja resurssit vähennetty minimiin. Salo onnistuu tulkitsemaan Lauran roolin hyvin herkästi. Hahmo, jolle altruismi – pyyteetön lähimmäisen hoiva – on se tärkein osa ihmisyyttä. Mutta mitä tapahtuu kun ei enää jaksa? Sen Salo näyttelee koskettavasti. Matti Olavi Raninin esittämä leikkaaja-hahmo tuo vahvasti mieleen itsenä pirun. Mustanpuhuva ja kaikesta napsiva . ”Kun miljardin kirjoittaa paperille se tuntuu vielä suuremmalta kuin numeroina. Silti se on 54 miljardin budjetista vain pieni viipale”

Janne Siltavuori on lavastanut Pengerkadun näyttämölle tulkintaa hyvin tukevan, esitystilaa ja sen pylväitä mainiosti hyödyntävän sairaalalavastuksen. Pieniä sivunäyttämöitä käytetään oivallisesti niihin kohtauksiin, jotka tapahtuvat sairaalahuoneen ulkopuolella. Mika Ijäs on tehnyt esityksen hienon valosuunnittelun. Ambulanssin hälytysvaloista, aina katsomoa pyyhkiviin ja kuoleman kasvoja valaiseviin taskulamppuihin asti.

Pengerkadun näyttämö on haastava tila pylväineen ja käytävineen. Kun käytetään äänitehosteita tai yhtä aikaa laulua ja puhetta, on kuulemisessa haasteita. Ensi-illassa näyttelijöiden puheen kuulumisessa oli vielä ongelmia. Toivottavasti työryhmä onnistuu esitysten jatkuessa parantamaan kuuluvuutta esitystilassa. Pieni dramaturginen jäntevöittäminen, vartti pois nyt 2 tuntia 40 minuuttia kestävästä näytelmästä, olisi tehnyt näytelmälle hyvää.

Kokonaisuutena Kaupunginteatterin Luonnon laki on puhutteleva esitys. Se puhuttelee sekä yksilön intiiminä selviytymistarinana että ajankohtaisena, yhteiskunnallisena puheenvuorona. Lopulta on uusi elämä, uusi ystävyys, uusi suhde omaan itseen, tyttäreen ja lapsenlapseen.

Se on luonnon laki.

Kari Hotakainen
Luonnon laki
Ensi-ilta 27.1.2016 Pengerkadun näyttämö

Rooleissa:  Pertti Sveholm, Iikka Forss, Sari Haapamäki, Sanna-June
Hyde, Matti Leino, Matti Olavi Ranin, Leena Rapola, Matti Rasila,
Ursula Salo, Marjut Toivanen

Dramatisointi: Sami Keski-Vähälä
Ohjaus: Milko Lehto
Lavastus: Janne Siltavuori
Puvut Riitta: Röpelinen
Valosuunnittelu: Mika Ijäs
Äänisuunnittelu: Maura Korhonen
Naamiointi ja kampaukset: Tuula Kuittinen

Das Vloggari

Tuotantoyhtiö Androgyne Films on alkanut kuvata elokuvaa kesäisessä Suomessa ja toimittajat on kutsuttu tiedotustilaisuuteen. Elokuvan päärooleissa ovat pitkän uran Saksassa tehnyt, seitsemänkymppinen tähtinäyttelijä Ritva Kajonkoski ja hurmuri Kari-Sakari Koski eli Kasa. Tuotantoyhtiön catering-avustaja Alli vloggaa iltaisin omista tunteistaan, ajatuksistaan ja elokuvantekijöiden ihmissuhteista. Vlogit lähtevät Allin älykännystä ja läppäriltä suoraan verkkoon. Näistä aineksista lähtee liikkeelle Minna Koskelan käsikirjoittama ja ohjaama Das Ria – diivan kuolema Teatteri Jurkassa. Koskela on kirjoittanut teoksen sen esittävälle Ria Katajalle. Kataja näyttelee kaikki roolit ja juuri Katajan varaan esitys rakentuukin.

Teatteri Jurkka: Das Ria – diivan kuolema. Valokuva Marko Mäkinen.

Katajan hahmot naurattavat; Alli kaksikymppisenä vloggaajana, diivan elkeet omaava Ritva ja pelimies Kasa ovat kaikki sinänsä hykerryttävän hauskoja roolihahmoja. Ria Kataja tekee kaikki roolit erinomaisen hyvin, mutta jostakin syystä Katajaa katsellessa alkaa pikku hiljaa tulla tunne sketsihahmoista komediasarjassa.

Ei vika Katajassa ole. Kataja on monipuolinen ja todella muuntautumiskykyinen näyttelijä tässäkin esityksessä. Silmälasit, irtoviikset tai pipo – hyvin pienellä rekvisiitalla Kataja rakentaa hienosti roolihahmonsa. Mutta näytelmän käsikirjoitus alkaa kuitenkin varsin pian tuntua teennäiseltä ja komediaan ympätty, vähä vähältä paljastuva traaginen aines, jää teoksessa lopulta pintaraapaisuksi. Traagisempi ja mustempi tematiikka surusta ja syyllisyydestä olisi ansainnut käsikirjoituksessa enemmän tilaa ja syvällisempää käsittelyä. Nyt sen mukaan lätkäiseminen lähinnä ärsyttää.

Käsikirjoituksen heikkouksista huolimatta näytelmä onnistuu kuitenkin tarttumaan ajankohtaiseen teemaan sosiaalisessa mediassa itsensä näkyväksi tekemisestä. Kaikki – aivan kaikki – ladataan Facebookiin, Youtubeen, Vimeoon, Instaan, Twitteriin... Osa meistä tekee näin näkyväksi kaiken elämästään, mielenterveysongelmista lähtien. Kun yhdistetään traumaattiset kokemukset, mielenterveysongelmat ja sosiaalinen media, voi käsissä olla tikittävä aikapommi.

Näytelmän Alli, vloggaa kaiken ja on samaan aikaan hyvin yksin. Suhde elokuvan kuvauksissa mukana pyörivään poikaystävään on päättynyt eikä vanhempiinkaan ole yhteyttä. Yksilökeskeisyys ja itsekeskeisyys ovat aikamme ilmiöitä, joita sosiaalinen media ruokkii lisää. Individualismin aika tuottaa yhä enemmän yksinäisyyttä ja eristäytymistä toisista ihmisistä.

Koskela onnistuu näytelmässään hyvin rinnastamaan Allin ja Ritvan itsekeskeisyyden. Näytelmän tähtinäyttelijä Ritva suorastaan manipuloi lähellään olevia ja purkaa pahaa oloaan ympärilleen, samalla itsestään puhuen. Katsojasta alkaa tuntua pian, että myös diiva Ritva Kajonkoski on roolinsa takana hyvin yksinäinen.

Teatteri Jurkka: Das Ria – diivan kuolema. Valokuva Marko Mäkinen.

Omasta itsestä puhumista ja individualismia on varmasti ollut aikojen alusta muodossa tai toisessa. Roolihahmo Ritva Kajonkoski toteaa näytelmän loppupuolella: “Onneksi silloin, kun minä olin nuori ei ollut mitään plokkeja ja flologeja”

Aina voi tietysti kysyä mikä on totta? Onko somemaailmassa rakennettu kuva itsestämme vähemmän totta kuin reaalimaailman oletettu todellinen kuva? Emmekö me oikeastaan aina ole jossakin roolissa ja esittele itsestämme jotakin mielestämme hyvää ja tilanteeseen sopivaa puolta? Onko tiedotusvälineiden rakentama kuva yhtään kenestäkään totta, ainahan haastatteluistakin poimitaan jokin otsikoihin sopiva ja myyvä yksittäinen kommentti? Näin näytelmässäkin, kun elokuvan näyttelijöitä haastatellaan.

Onhan se lopulta tietysti niinkin, että oli aika mikä tahansa ja viestinnän välineet mitä tahansa, niin diivat ja diivot eivät koskaan kuole keskuudestamme.


Teatteri Jurkka Das Ria – diivan kuolema.
Kantaesitys 18.11.2015
Esityksiä 6.2.2016 asti. Teatterin kotisivu

Käsikirjoitus ja ohjaus: Minna Koskela
Roolissa: Ria Kataja
Äänisuunnittelu, lyömäsoittimet, basso: Jan Noponen
Puvustus ja rekvisiitta: Kristiina Saha
Valosuunnittelu: Saku Kaukianen ja työryhmä
"Tuulia" ja piano: Anna-Mari Kähärä
Kitara: Ahti Vänttinen

Faust ja ihmiskunnan nykytila

”Siis eikö mihinkään voi enää luottaa? Omalla verellä allekirjoitetut sopimukset tuikataan liekkeihin ja hypätään valkoenkelin matkaan hyytävään pakkaseen tuosta vain? Ja niin tultiin ja epäiltiin Jumalan olemassa oloa vielä hetki sitten.” Jotenkin tähän tapaan Mefistofeles varmaankin pohtii Teatteri Jurkan Faust eli Mefistofeleen maaginen teatteri – esityksen päättyessä.

Faust, tässä tukinnassa näyttelijä, tekee sopimuksen paholaisen kanssa. Hän haluaa kokea ja saavuttaa kaiken inhimillisesti mahdollisen ja tämän paholainen hänelle lupaakin. Tosin vastapalveluksena Faust myy sielunsa eikä voi koskaan enää rakastaa. Laura Jäntti on ohjannut esityksen suuresta aiheesta pieneen intiimiin huoneteatteriin. Jäntti yhdistelee sovituksessaan aineksia monista Faust-myytin lähteistä, aina keskiaikaisesta Faust-tarusta, Goethen, Mannin ja Bulgakovin klassikkoihin asti. Kun Jäntti on ottanut tulkintaansa mukaan vielä Aristoteleen runousoppia ja ukrainalaisen teatteriohjaajan Andriy Zholdakin muutama vuosi sitten huomiota herättäneen avoimen kirjeen Kirsikkapuiston näyttelijöille, onkin keitos jo aikamoinen. Lopputuloksena on vimmainen, kiihkeä ja hikinenkin esitys. Välillä roikutaan pää alaspäin katosta ja tietysti lennetään. Näytelmän tekstimassa on melkoinen ja alussa katsojana tulee tunne, että voisin painaa pause-painiketta ja pysähtyä hetkeksi sulattelemaan kuulemaani. Teos ei juuri anna aikaa jäädä pohtimaan, niin ilotulistusmaisesti se etenee. Pian huomaa kuitenkin antautuvansa tekstin ja näytelmän vietäväksi ja nauttivansa sen kiihkoisuudesta.

Teatteri Jurkka, Faust – eli Mefistofeleen maaginen teatteri. Valokuva Stefan Bremer.

Eräs Teatteri Jurkan taianomaisuuksista liittyy itse tilaan. Tapani Kalliomäen esittämä Faustin takinliepeet lähes hipaisevat vauhdikkaissa käännöksissä ja Faustin tuskainen, tuijottava katse tuntuu metrin etäisyydeltä vieläkin pelottavammalta. Lavastaja Kati Lukka on luonut pieneen tilaan toimivan esitystilan erilaisilla esiripuilla. Esityksen kiihkeään tempoon sopivasti, verhoja suljetaan ja avataan tämän tästä. Valkoisia ja mustia, ollaanhan huikeimpien huippujen ja syvimpien alhojen äärellä. Lukan lavastus elää mukana näytelmän kiihkeässä rytmissä. Ihmetellä täytyy, miten kaiken voikaan toteuttaa onnistuneesti niin pienessä tilassa. Myös pukusuunnittelija Tarja Simosen puvustus tukee esityksen vimmaa hyvin. Pelkkä hatun vaihto ja lavalla onkin Mefistofeleen sijaan Gretchen täti.

Teatteri Jurkka, Faust – eli Mefistofeleen maaginen teatteri. Valokuva Stefan Bremer.

Esityksen näyttelijäkolmikon työ on kauttaaltaan ihailtavan vahvaa. Tiina Weckströmin Mefistofeles on kiihkeä, vangitseva, niin hurmaavan pirullinen, että itsekin myisin hänelle sieluni. Weckströmin näyttelijäntyön skaala pääsee tässä roolissa oikeuksiinsa. Hän tekee isosti, mikä pienessä tilassa vielä moninkertaistuu. Weckström käyttää myös ääntään taiten, luoden pelkällä äänelläänkin hyvinkin erilaisia tunnelmia. Tapani Kalliomäen Faust on upeasti välillä hikisen luomisentuskainen taiteilija ja välillä taas umpi-ihastuneen tavallisen tallukan oloinen. Nuori Pia Andersson näyttelee puhtaan viattomin Gretchen roolin ja roolihahmon mielenmurtumisen hienosti.
Faust-hahmo herättää vahvasti mielikuvan nyky-yhteiskunnissa elävistä, kaiken nyt ja heti haluavista hedonisteista. Halutaan aina vain lisää elämyksiä ja kokemuksia, jotka ovat ainutkertaisia. Pitäisi saada elää ainutkertainen elämä, joka on täynnä menestystä, hyvää ulkonäköä, rahaa ja kokemuksia. Jokaisen kokemuksen on tietysti myös oltava uusi, yksilöllinen ja ainutlaatuinen. Oikeutus kaikelle tälle on itsestäänselvyys, ei sitä tarvitse pohtia tai kysellä. Mikä on kaiken hinta? Mitä sitten kun kaikki on jo saavutettu, koettu ja tehty? Tuliko matkalla henkilövahinkoja ja jäikö matkan varrelle sijaiskärsijöitä?

Teatteri Jurkka: Faust – Mefistofeleen maaginen teatteri. Esityksiä 11.3. asti
Ohjaus: Laura Jäntti
Rooleissa: Pia Andersson, Tapani Kalliomäki, Tiina Weckström
Sovitus: Faust-aiheiston pohjalta Laura Jäntti
Lavastus: Kati Lukka
Puvut: Tarja Simonen
Valot: Morten Reinan
Musiikki: Markus Fagerudd

Hyvin vakava komedia ja reippaan poliittinen taiteellinen kesäteatteriesitys

Yksi Kansallisteatterin näytäntökauden teemoista on suomalainen mies. Tammikuun lopulla saa ensi-iltansa Juha Hurmeen uutuusnäytelmä Töppöhörö. Lokakuussa Kristian Smeds ohjasi pohjoisen miestaiteilijoita käsittelevän sarjansa toisen osan, Tabu – ihmisen ääni ja syyskauden avasi Aleksis Kiven klassikko Nummisuutarit.

Janne Reinikaisen tulkinta Aleksis Kiven Nummisuutareista on järjestyksessään jo yhdestoista Suomen Kansallisteatterin historiassa. Reinikaisen ohjauksen seurojentalolle sijoitetun hääkohtauksen taustaplafondi, upea suomalainen mäntymetsä, on tiettävästi ollut mukana kaikissa tähänastisissa Kansallisteatterin tulkinnoissa. Hienoa teatterihistoriaa tämäkin. Nummisuutarit on myös Suomen kautta aikojen suosituin kesäteatteriesitys. Tuoko kaikki tämä tekijöille paineita ja taakkaa vai vapauttaako se aivan uuteen, tuoreeseen tulkintaan?

Taas kerran Esko lähtee kosiomatkalle. Janne Reinikaisen ohjaus ja tulkinta Nummisuutareista on vahvasti omintakeinen, ajankohtainen ja monella tapaa poliittinenkin; tarina uskonnollisesta, ahdasmielisestä, muukalaisia kammoksuvasta perussuomalaisesta miehestä. Reinikainen on ottanut reippaan rohkean otteen Kiven tekstiin ja itse asiassa jättänyt siitä ison osan pois. Hän on valinnut kohtauksiin ajassa kiinni olevaa, tulkintaansa tukevaa tekstimateriaalia. Tämä on sekä esityksen vahvuus että heikkous. Valitsemalla tarkoin tekstikohdat Reinikainen onnistuu ajankohtaistamaan tulkinnan vahvasti nykykatsojaa puhuttelevaksi. Toisaalta esityksestä tulee näin myös hyvin alleviivaava.

Tekstin sijasta teos rakentuu enemmänkin fyysiselle toiminnalle, musiikille ja useissa kohdin mielenkiintoisesti pelkälle hiljaisuudelle. Reinikaiselle ja näytelmän dramaturgiasta vastaavalle Eva Buchwaldille voi nostaa hattua uskaliaasta ja vahvasta tulkinnasta, joka käsittelee Kiven alkuperäistä tekstiä toisaalta räväkästi muokaten ja toisaalta alkuperäistä Kiven kieltä kunnioittaen.


Suomen kansallisteatteri, Nummisuutarit. Valokuva Stefan Bremer.

Kansallisteatterin Nummisuutarit on visuaalisesti näyttävä ja vaikuttava. Saimme bloggariklubilasten kanssa ennen esitystä tavata lavastaja Kati Lukan ja pukusuunnittelija Tarja Simosen. He kertoivat esityksen visuaalisen ilmaisun rakentamisesta ja lavastajan ja pukusuunnittelun roolista näytelmää luotaessa. Lukan lavastus, Milla Koistisen koreografia ja Simosen pukusuunnittelu antavat vauhtia ja energiaa koko esitykselle. Parhaimmillaan lavastus ja pukusuunnittelu pääsevät revittelemään Eskon veljen Iivarin delirium-kohtauksessa, jossa pyörönäyttämöä hyödyntäen saadaan luoduksi todella näyttäviä kuvia ja tunnelmia. Kansallisteatterin esitys myös alkaa upealla kohtauksella, jossa näyttelijöiden mustat siluetit liikkuvat ja pysähtelevät oranssiksi valaistulla lavalla, jossa taustana on pelkkä valkoinen kangas. Koreografia on kekseliäs ja näyttävä.

Suomen kansallisteatteri, Nummisuutarit. Valokuva Stefan Bremer.

Aku Hirviniemen roolityö Eskona on kelvollinen. Suurta vaikutusta Hirviniemen näyttelijäntyö ei kuitenkaan tee ja se tuntui paikoitellen jopa hieman vaisulta. Vaikka onhan Hirviniemi selvästi monipuolisempi näyttelijä kuin televisio antaa ymmärtää. Hänen näyttelijäntyöstään löytyy myös nyansseja tulkitsemaan Eskon uhmakkuutta ja toisaalta hämmennystä ja pelkoa. Parhaimillaan Hirviniemi oli mielestäni Kreetan ja puusuutarin hääkohtauksessa, riehuessaan häätalossa pettyneenä ja mustasukkaisena. Omaksi suosikiksi näyttelijäsuoritusten joukosta nousee nuori Johannes Holopainen, jonka tanssi- ja laulutaitoon kiinnitin huomiota jo vuosi sitten KOM-teatterin Vallankumouksessa. Nytkin Holopainen vakuuttaa sekä tanssillaan että laulullaan.

ALEKSIS KIVI: NUMMISUUTARIT

Suomen kansallisteatteri, Suuri näyttämö Ensi-ilta 23.9.2015

OHJAUS Janne Reinikainen

ROOLEISSA Inga Björn, Aku Hirviniemi, Johannes Holopainen, Leo Honkonen, Olli Ikonen, Paavo Kääriäinen (Näty), Juhani Laitala, Karin Pacius, Seppo Pääkkönen, Tuomas Rinta-Panttila, Markus Riuttu ja Maruska Verona

SOVITUS Eva Buchwald ja Janne Reinikainen
LAVASTUS Kati Lukka
PUKUSUUNNITTELU Tarja Simonen
MUSIIKKI Timo Hietala
VALOSUUNNITTELU Max Wikström
ÄÄNET Jani Peltola ja Esko Mattila
KOREOGRAFIA Milla Koistinen
NAAMIOINNIN SUUNNITTELU Petra Kuntsi

Muodoltaan yksiköllinen, merkitykseltään monikollinen

Ylioppilasteatterin keskiviikkona 9.12.2015 ensi-iltansa saanut Kukin yhdistelee erilaisia teatterin genrejä sulavasti. Osa kohtauksista on lyyrisen kauniita, viipyileviä hetken kuvia. Osa taas riemukkaita, absurdin humoristisia toimintajaksoja. Esitys ikään kuin leikittelee luomalla kohtauksista peilikuvia. Yhtenäistä tarinaa ei juuri ole, kohtaukset limittyvät toisiinsa löyhästi. Toisaalta tarina on, mutta se löytyy ehkä enemmänkin kosketuksen ja liikkeen maailmasta kuin tekstistä. Anne Nimellin ohjaamassa esityksessä on sitä samaa monitulkintaisuutta, mitä jo näytelmän nimessä. Kukinhan on lähemmin erittelemättömään joukon jäseneen viittaava pronomini tai monikon instruktiivi sanasta kukka. Molempiin merkityksiin näytelmä selvästi viittaakin.

Näytelmän avainkohtauksia on toistuva halaaminen. Joukko samankaltaisia, mustiin ja valkoisiin pukeutuneita ihmisiä hakeutuu toistensa luo ja syliin. Kukin tyylillään – joku rohkeasti, toinen aremmin. Lämpö välittyy katsomoon asti. Ollaan kuin viimeisten hitaiden aikana, antaudutaan mahdollisimman lähelle toista. Joukko toisiaan halaavia ihmisiä näyttämöllä on koskettavaa katsottavaa.

Ylioppilasteatteri, Kukin. Kuva: Joonas Lampi

Näytelmässä on kohtaus, jossa näyttelijät joko yksin tai pienessä ryhmässä tulevat istumaan kukkien eteen. Maljakoissa on erilaisia kukkakimppuja. Ollaan kuin rikos- tai onnettomuuspaikalla, tai kuin haudalla. Kukin hahmo reagoi omalla tavallaan. Joku hymyilee, toinen on murheellinen. Joukko ihmisiä samassa paikassa ja tilanteessa ja kuitenkin niin eri tavoin. Toinen ei haluaisi millään luopua, kun taas toinen katsoo jo eteenpäin.

Näytelmässä on runollisten kohtausten lisäksi useita, hervottoman hauskoja, osittain jopa absurdejakin kohtauksia. Kun Ali Baban rosvot yrittävät railakkaassa kohtauksessa saada luolan ovea avautumaan mitä erilaisimmin keinoin, on näyttämöllä kolmen rosvon sijaan ainakin 40, niin taajaan rosvokaverusten nimet vaihtuvat, että on perässä pysyminen siinä kuka on kukin. Myös murhakohtaukset ovat hykerryttäviä, viittaukset Komisario Palmu -elokuviin toimivat hyvin. Itselleni parhaat naurut toi takaa-ajokilpailu -kohtaus, jossa pariskunnat kilpailevat takaa-ajossa, yrittäen eksyttää toinen toisensa tai hämätä vaatteiden vaihdoilla. Tämä kaikki selostettuna ja tuomaripistein! Myös kohtaus, jossa tonttu varastaa omenan ja sitä seuraava takaa-ajo, poroineen ja lopun sarjakuvamainen splättärikuolema saivat ensi-ilta katsomon pyrskähtelemään.

Näyttelijäjoukko toimii lavalla yhteen hitsautuneen oloisesti. Näyttelijöistä aistii vahvan ensemble-hengen ja näyttämöllä oloa on hyvä katsoa. Näyttelijät kykenevät hyvin myös vaihtamaan näyttelijäntyönsä intensiteettiä ja herkkyyttä erityyppisten kohtausten mukana.

Ylioppilasteatteri, Kukin. Kuva: Joonas Lampi

Valtteri Halosen valosuunnittelu ansaitsee ylistävän maininnan. Valot tuovat esitykseen erityyppisten kohtausten vaatimia, hyvin erilaisia tunnelmia. Valaistus tukee tulkintaa näyttämöllä enemmän kuin erinomaisesti. Halonen on suunnitellut valaistuksen rohkeasti, hämärää pelkäämättä. Esimerkiksi Seesam aukene -rosvokohtauksen hämäryys antaa hauskalle tekstille tilaa kuulua.Valaistus on paikoin jopa leikittelevää ja kynttilänvalo tuo useisiin kohtauksiin tulkinnan tarvitsemaa herkkyyttä.

Ylioppilasteatteri, Kukin. Kuva: Joonas Lampi

Kokonaisuutena esitys on moni-ilmeinen, rohkeasti tyylilajeja yhdistelevä teos. Näytelmä vaatii katsojalta antautumista, eikä välttämättä ole niitä helpoimmin avautuvia esityksiä. Mutta kunnianhimoista teatteria Ylioppilasteatteri on jälleen kerran lavalle tuonut. Pidin erityisesti esityksen tiuhaan vaihtuvasta tunnelmasta ja luovasta tilankäytöstä, mikä mahdollistaa myös laajennetun äänimaailman hyödyntämisen. Äänet kuuluvat välillä lämpiön tai näyttämön reunatilojen puolelta.


Ylioppilasteatteri – Kukin. Ensi-ilta 9.12.2016 Studionäyttämöllä (Aleksanterinkatu 23). Esityksiä 31.1.2016 asti. Näytelmän kotisivu

Ohjaus: Anne Nimell
Ohjaajan assistentti: Jussi Lankoski

Näyttämöllä:
Miro Apostolakis
Ville Hilska
Veikka Kalavainen
Milla Kuikka
Inna Lampinen
Joonas Lehikoinen
Tuukka Leijavuori
Miili Matikainen
Tommi Moilanen
Otto Pilli
Saban Ramadani
Judith Regwan
Otto Rokka
Esa-Matti Smolander
Anna Suhonen

Pukusuunnittelu: Monica Rusanen
Puvustajan assistentti: Janica Töyräs
Valosuunnittelu: Valtteri Halonen
Äänisuunnittelu: Lauri Ranta, Sampo Korrensalo