Älkää, älkää, en minä mitään pahaa

Jos Tuntematon sotilas joskus kannattaa nähdä, niin nyt kannattaa. Kajaanin kaupunginteatterin Tuntematon sotilas on upea, koskettava ja paikoin lyyrinenkin tulkinta Linnan romaanista. Juha Luukkosen ohjaus ja dramatisointi on väkevän pasifistinen. Kajaanin kaupunginteatterin ja Projektori-ryhmän yhteistuotanto perustuu Linnan Sotaromaaniin, siihen sensuroimattomaan Tuntemattomaan sotilaaseen. Linnan Sotaromaani julkaistiin vuonna 2000 ja se sisältää alkuperäiskäsikirjoituksesta aikoinaan poistettuja, Suomen ylintä sodanjohtoa ja sotaa itseään arvostelevia osia sekä toisaalta yhteiskuntaluokkien vastakkainasettelua painottavia jaksoja, jotka nyt saavat tulkintansa myös näyttämöllä.

Upeasti saavatkin.

Linnan alkuperäinen, sodanvastainen kritiikki pääsee nyt lavalle. Muuan muassa kuuluisa Lahtisen sodanvastainen ja sodanjohtoa reippaalla otteella rusikoiva, vahvan poliittinenkin monologi ottaa nyt tulta uudella, raikkaalla tavalla.

Luukkosen ohjauksessa puheenvuoron saavat nyt myös ne tuntemattomat sotilaat, joiden ääni on muissa kirjasta tehdyissä näytelmä- ja elokuvasovituksissa usein jäänyt sankaritarinoiden alle. Toki Rokka, Hietanen, Lehto, Lahtinen, Kariluoto ja kaikki muut teoksen tutut hahmot ovat lavalla, mutta näkökulma on tuore ja uusi. Luukkosen ohjaus nostaa keskiöön miesten pelon, sodan kauhun sekä sotimisen ja tappamisen mielettömyyden. Kajaanin kaupunginteatterin tulkinta on voimakkaan humaani, sodanvastainen puheenvuoro.

Kajaanin kaupunginteatteri, Tuntematon sotilas. Valokuva: Aki Loponen

Luukkonen käyttää kertojanomaisia katkelmia limittäin draamallisen toiminnan kanssa. Dramatisointi yhdistää sekä kronologisen tarinan eteenpäinviennin että päähenkilöiden oman kertomuksen kuvauksen taitavasti. Välillä keskeiset tapahtumat, kuten Lehdon kuolema, paloitellaan pieneksi, vähä vähältä kasvavaksi kokonaisuuksiksi. Näytelmän episodimaiset kohtaukset toimivat hyvin ja mahdollistavat henkilöhahmojen syväluotauksen näyttämöllä. Luukkonen on valinnut tulkintaansa teemat – pelon, ahdistuksen ja sodan mielettömyyden – ja kuljettaa niitä hienosti alusta loppuun.

Konekiväärikomppanian hahmot saavat tulkinnassa uudenlaisen, psykologisesti syvemmän käsittelytavan. Ratkaisu avaa raikkaasti miesten luonnetta ja persoonaa ja esimerkiksi Lehdon hahmo näyttäytyy katsojalle uudella tavalla. Ratkaisu mahdollistaa myös sen, että pitkän sodan vaikutukset henkilöhahmojen psyykein kehittymiseen on mahdollista tulkita näyttämöllä hienosti.

Esityksessä on upean lyyrisiäkin kohtauksia, jotka saavat katsojan herkistymään. Esimerkiksi Eerolan (Janne Kinnunen) kuolema joukkosidontapaikalla tai Veran (Satu Lipponen) ja Hietasen (Jukka Peltola) tanssi Petroskoissa ovat upeaa nähtävää ja koettavaa.

Riitta Raunion lavastus ja pukusuunnittelu tukevat hienosti esityksen dramaturgisia ratkaisuja. Näyttämöltä kulkevat kapeat, puiset sillat salin takaosaan – sekä katsomon keskellä että molempia sivustoja pitkin. Näitä hyödynnetään etenkin taistelukohtauksissa. Tämä tuo kohtaukset ja niiden jännityksen – miesten pelon ja kauhun – hyvin lähelle katsojaa. Keino on hyvin tehokas. Näyttämön eteen rakennettua juoksuhautaa hyödynnetään myös monessa kohtauksessa hyvin ja salin seinien naamioverkot viimeistelevät tunnelman.

Kuoleman hetket on näyttämöllä toteutettu valon, äänen ja liikkeen kautta kauniisti. Katsojan näkökulmasta on jopa lohdullista, että kuolema tulee jokaisen kohdalle samalla tavalla kauniina. Esityksen valo- ja videosuunnittelun on tehnyt Hanna Käyhkö. Äänisuunnittelu on Sinikka Isoniemen ja Juho Lukinmaan. Sodan jyly ja pauke kaikessa uhkaavuudessaan ja pahaenteisyydessään on taustalla silloin kun pitääkin. Musiikkia on esityksessä käytetty rohkeasti ja ennakkoluulottomasti ja se tuokin moniin kohtausiin uudenlaisia näkökulmia.

Esityksen näyttelijäkaartin työ on tasaisen vahvaa. Jukka Peltola tulkitsee hienosti Hietasen, jonka sota muuttaa lupsakasta ja joviaalista kyyniseksi ja pettyneeksi. Peltola saa puristettu Hietasen hahmoon sekä sopivaa herkkyyttä että aidonoloista pettymystä ja katkeruutta. Mika Silvennoinen tulkitsee ja tavoittaa terävän vaikuttavasti Riitaojan pelon ja kauhun. Luukkosen ohjaus antaa upeasti tilaa tälle pelolle ja kaikelle sodan kauhulle.

Kajaanin kaupunginteatteri, Tuntematon sotilas. Valokuva: Aki Loponen

Niko Karjalaisen Lehto avautuu täysin uusiin ulottuvuuksiin ja Karjalainen onnistuu tuomaan Lehdon hahmoon juuri oikeanlaista suomalaisen nuoren miehen uhoa. Sitä uhoa, johon pelko hukkuu. Seppo Kaisanlahti on humaani ja omiaan puolustava Koskela. Kaisanlahden Koskela on lempeä ja ymmärtäväinen, kuten rooli vaatii.

Esko Vatula auktoriteettivastaisena Rokkana on vakuuttuva ja hän saa hahmoon myös aimo annoksen isällisyyttä, varsinkin opastaessaan vartiomies Hauhiaa. Vatulan Rokka vakuuttaa myös kuulussa suoaukiolla tapahtuvassa venäläissotilaiden teurastuksessa. Vatula onnistuu välittämään hienosti sen psyykkisen mekanismin, jolla omaa mieltään voi ainakin yrittää suojella tappamiskäskyä täyttäessään ja sen jälkeen.

Kajaanin Tuntematon on vavahduttava näytelmä, jonka sodanvastaisuus puhuttelee. Hahmot tulevat nyt lähelle katsojaa. Kaikki on tietysti myös niin valitettavan ajankohtaista.


Kajaanin kaupunginteatteri. Tuntematon sotilas. Ensi-ilta 20.2.2016.
Esityksiä 20.5.2016 asti. Näytelmän kotisivu

Dramatisointi ja ohjaus: Juha Luukkonen
Lavastus ja pukusuunnittelu: Riitta Raunio
Video- ja valosuunnittelu : Hanna Käyhkö
Äänisuunnittelu: Sinikka Isoniemi ja Juho Lukinmaa

Rooleissa: Perttu Hallikainen, Antti Hovilainen, Seppo Kaisanlahti, Niko Karjalainen, Janne Kinnunen, Satu Lipponen, Jukka Peltola, Mika Silvennoinen, Heikki Törmi, Teija Töyry, Asko Vaarala ja Esko Vatula

Pasin ja Hemmon tarina nykypäivästä 80-luvulle

Pasi Was Here on hykerryttävän hauska, tummia sävyjä pelkäämätön teos, joka tarjoaa katsojalle naurun ohella pohtimisen aihetta. Näytelmän on kirjoittanut Veikko Nuutinen ja hallitun kokonaisuuden on KOM-teatteriin ohjannut Lauri Maijala.

Teos on samalla aikamatka suloiselle 80-luvulle. 80-luvulla farkkujen vyötäröt olivat korkealla eikä pöytäpuhelimissa ollut pelejä. Oli kirkkaanvärisiä lenkkareita, talvilenkkareita tarrakiinnityksellä ja tupsupipoja. Tyttöjen tukat oli krepattu, pojilla oli takatukat.

Pasi Was Here on tarina kahdesta lapsuudenystävästä. Hemmo (Juho Milonoff) on lähtenyt opiskelemaan Helsinkiin, punavuorelaistunut, punaviherkuplassaan elävä hispteri. Pasi (Johannes Holopainen) on jäänyt Savonlinnaan, Kellarpellon taantuvaan lähiöön syrjäytymään. Näytelmä lähtee liikkeelle Pasin päätymisestä itsemurhaan ja alkaa Hemmon näkökulmasta tutkia, miten näin pääsi käymään. Samalla näytelmä on kertomus siitä, miten väki lähtee taantuvien paikkakuntien lähiöistä ja 80-luvun elinvoimaisetkin alueet ovat nykyhetkeen tultaessa näivettyneet .

KOM-teatteri, Pasi Was Here. Valokuva: Tanja Ahola

Ensimmäisen puoliajan teoksen näkökulma on lapsen. Ollaan tukevasti 80-luvulla, jonka me kaikki ajan eläneet muistamme tietysti elämän parhaimpana aikana. Vaan oliko se sitä Pasille? Nähdään miten Hemmo ja Pasi ystävystyvät päiväkodissa. Lastentarhan hervottoman hauska ja yhtä aikaa kylmiä väreitä synnyttävä Sinikka-täti (Robert Enckell) vihaa lapsia ja heittelee näitä hernepusseilla. Vertaillaan lasten koteja ja perheitä ja aina se oma tuntuu jotenkin kummalliselta ja oudolta. Teos tavoittaa hienosti lasten maailmaan niin kiinteästi kuuluvan muilla on kaikki paremmin ja meillä on tällaista kummallista –ajattelutavan.

Toisella puoliajalla näkökulma vaihtuu enemmän nykyisyyden aikuismaailmasta lapsuuden tapahtumia arvioivaksi, syitä ja taustoja tapahtumille pohtivaksi. Hemmo ja hänen ja Pasin yhteinen lapsuudenystävä Turnajaiskeppi (Vilma Melasniemi), pohtivat syitä Pasin itsemurhaan; löytyykö syy sadistisesta ja nöyryyttävästä opettajasta vaiko tunnekylmistä suomalaisista miehistä, kuten Pasin isästä. Aikuisuudesta käsin voi myös pysähtyä miettimään, mitä lapsuudesta muistamme ja haluamme muistaa. Muistammeko ne aurinkoiset ja lämpimät lapsuudenhetket ja –kokemukset vai jäämmekö kiinni negatiivisiin muistoihimme? Pasinkin lapsuudessa on molempia. 

KOM-teatteri, Pasi Was Here. Valokuva: Tanja Ahola

Yksi tapahtuma Pasi ja Hemmon lapsuudesta, jota ei itse asiassa näyttämöllä nähdä, mutta johon viitataan pariinkin kertaan on käärmeenlumoajaesitys koulun juhlissa. Useat muutkin Pasin lapsuuden tapahtumat välittävät Pasista kuvaa luovana ja kekseliäänä poikana, joka kuitenkin lopulta nujertuu taantuvan pikkupaikkakunnan tasapäistävän ja latistavan paineen alla. Teos pohtiikin muun muassa sitä, miten näennäisen samoista lähtökohdista syntyy lopulta hyvinkin erilaisia identiteettejä ja elämäntarinoita.

Vaikka teemat alkavat kuulostaa raskailtakin, tutkii näytelmä tätä kaikkea upean huumorin kautta ja lavalla nähdäänkin monia toinen toistaan hauskempia hahmoja. Yksi hervottomimmista kohtauksista on Pasin ja Hemmon kiljunhakumatka Laktoosilerssin (Robert Enckell) luo.

Johannes Holopainen onnistuu tarkasti ja pienieleisestikin tuomaan nuoren Pasin hahmoon herkkyyttä ja hämmennystä mutta samalla näyttämöllä on myös energiaa ja kepposia pursuava pojanviikari. Juho Milonoff vakuuttaa Hemmona tasaisen varmalla tyylillään ja Robert Enckell ja Vilma Melasniemi luovat näyttämölle monia riemukkaita sivurooleja. Janne Vasama on tehnyt esitykseen onnistuneen lavastuksen, jossa pikkukaupungin lähiöelämää on rakennettu sekä talojen pienoismallien että monille katsojille tutun 80-luvun rekvisiitan avulla. Niina Pasanen on pukusuunnittelijana tehnyt ison työn etsiessään ja luodessaan näyttämölle 80-luvun vaatetusta parhaimmillaan tai pahimmillaan, miten vain.

Pasi Was Here pysyy myös dramaturgisesti hyvin kasassa, se ei eksy sivupoluille ja näin saadaan kokoon toimiva, riemukas ja koskettavakin draamakomedia. Olin ensi-illassa lapsuudenystäväni kanssa ja voin suosittella muillekin tätä, jos vain mahdollista. Huomasimme väliajalla ja esityksen jälkeen pohtivamme itse esityksen lisäksi omia lapsuuden kokemuksia ja koulumuistoja ja niitä muita yhteisiä lapsuudenystäviämme.


Pasi Was Here – Kantaesitys KOM-teatterissa 24.2.2016. Esityksiä 14.5.2016 asti.

TEKSTI: Veikko Nuutinen
TEKSTIN SOVITUS: Lauri Maijala ja työryhmä
OHJAUS: Lauri Maijala
OHJAAJAN ASSISTENTTI: Jussi Sorjanen
LAVASTUS: Janne Vasama
MASKEERAUS: Leila Mäkynen
PUKUSUUNNITTELU: Niina Pasanen
VALOSUUNNITTELU: Anniina Veijalainen
ÄÄNISUUNNITTELU: Jani Rapo
YLEISÖTYÖ: Jenni Bergius ja Maaretta Riionheimo

ROOLEISSA: ​Robert Enckell, Johannes Holopainen, Vilma Melasniemi ja Juho Milonoff

Haluan olla tavis! Tavallisuus arjessa ja juhlassa

Q-teatterin uutuus Tavallisuuden aave, alaotsikoltaan kuvia kotimaasta on tarkkanäköinen ja ironisen absurdi kuvaus suomalaisesta tavallisuudesta ja arjesta. Teksti ja ohjaus ovat Saara Turusen. Esitys onnistuu olemaan yhtä aikaa riemullisen hauska ja traagisen julma. Se piirtää mainiosti kuvaa myös Suomen tämänhetkisestä julkisesta keskustelukulttuurista.

Tavallisuuden aave koostuu useista kohtauksista. Varsinaista juonta ei ole, vaan kohtaukset käsittelevät suomalaisuuden normeja ja tavallisuuden ilmenemismuotoja. Jokainen suomalainen pystyy varmasti tunnistamaan näytelmän kohtauksista arkipäivään tai juhlaan liittyvää komiikkaa, jäykkyyttä tai piinallisuuttakin. Välillä naurattaa ja arkisetkin tilanteet näyttäytyvät absurdeina. Välillä taas lähes itkettää ihmisten, osin tiedostamattaankin, toisiaan ja erilaisuutta kohtaan osoittama tylyys ja kovuus. Miten taidokkaasti joku osataan eristää yhteisön ulkopuolelle, mistä lie erilaisuudesta johtuen. Jotain kovin tutun suomalaista erilaisuuden pelossa ja joukosta erottumisen kauhussa on.

Q-teatteri, Tavallisuuden aave. Valokuva: Pate Pesonius.

Tavallisuuden aaveen esikuvana on ollut espanjalaisen Luis Buñuelin elokuva Vapauden aave. Ohjaaja on valinnut oivasti espanjalaisuudesta poimitut kliseet, kuten flamencon, peilaamaan esityksen suomalaisuudesta luomia stereotypioita. Buñuelin absurdissa elokuvassa päähenkilöiden tavoittelema vapaus pakenee aina jonnekin. Tavallisuuden aaveessa saman tekee tavallisuus.

Hääkohtaus kahvitteluineen on jo alussa niin piinaava, että katsojana melkein toivoisi, ettei kukaan nyt sentään intoutuisi pitämään puhetta, mutta tietysti sitä sieltä pukkaa. Pakkoruotsia hääjuhlassa on yhtä aikaa riemastuttavaa ja jotenkin jopa kiduttavaa katsottavaa.

Kolme miestä beigeissä ja harmaissa popliinitakeissa vetää kalsarit lipputankoon ja tekee natsitervehdyksen. Kun nainen (Elina Knihtilä) tähän puuttuu, alkaa yksi poplaritakkisista (Pyry Nikkilä) puhumaan natsitervehdystä aivan joksikin muuksi ja eihän sillä nyt voi olla mitään tekemistä natsismin kanssa kun Suomessa ei koskaan ole natseja ollutkaan. Pikku hiljaa saadaan se, joka on asiaan puuttunut tuntemaan olonsa syylliseksi. Sama tilanne toistuu esityksen loppupuolella. Lavalla nähdään mieshahmo kohtauksessa, joka imitoi kovaa pornoa ja väkivaltaa. Kun nainen siihen puuttuu, aletaan puhua tilannetta niin päin, että nainen on se tiukkapipo, joka ei ymmärrä, että sehän nyt on ihan tavallista. Entäpä se hyvän ja kunnollisen tytön esikuva, jota vasten kaikkia nuorten naisten roolimalleja peilataan. Se kunnon, hyvä tyttö soittaa viulua, huilua ja tanssiin balettia. On viehättävä, kunnollinen ja hymyilee nätisti. Kaikki normin mukaan.

Q-teatteri, Tavallisuuden aave. Valokuva: Pate Pesonius.

Esitystä katsoessani jäin miettimään, kuinka paljon kulttuurissamme onkaan kieltoja ja pakkoja tai vain jonkinlaisiin sanattomiin sopimuksiin pohjaavia, kahlitsevia normeja ja rooleja. Normien kahlitsevuuden vastakuvauksiksi ohjaaja on tuonut näytelmän toteutukseen lintukuvastoa ja välillä lavastuksena olevan, arkisempaakin arkisemman olohuoneen takaseinälle heijastetaankin upeita von Wrightin veljesten lintukuvia. Veljesten lintutaulut ovat osa suomalaista identiteettiä siinä missä jäyhyys tai hiljaisuus.

Näyttelijöiden lavalla olosta aistii keskittymistä ja intensiteettiä. Useissa kohtauksissa näyttelijäntyön pohjaa enemmän eleisiin ja ilmeisiin. Puhetta on vähän ja sehän sopii suomalaiseen tavallisuuden kuvaukseen. Monia upeita elokuvarooleja tehnyt Laura Birn onnistuu alkukohtauksessa tekemään itsestään niin arkisen että niin sanotusti sulautuu tapettiin. Birnin esittämä tanssikohtaus, jäykän diskokohtauksen jälkeen yksin jäätyään, on hauskaa ja hienoa katseltavaa.

Q-teatteri, Tavallisuuden aave. Valokuva: Pate Pesonius.

Ylermi Rajamaa tekee mainion roolin androgyyninoloisena, hieman kapinallisenakin perheen tyttärenä. Elina Knihtilä on näyttämöllä vakuuttava ja hänen näyttelijäntyönsä tarkkuutta ja oivaltavuutta on ilo katsella. Nuori Antti Heikkinen teatterikorkeakoulusta tekee esityksessä taiteellisen opinnäytetyönsä. Sanoisin, että läpi menee ja rytinällä!

Mistä ihmeen 80-luvun kirpparilta pukusuunnittelun tehnyt Laura Haapakangas ja tarpeiston näytelmään hankkinut Maija Poskiparta ovatkaan onnistuneet löytämään kaikki ne lähes värittömät vaatteet, karseat kengät ja ylisuuret silmälasit? Kaikki ne luovat kyllä onnistuneesti kuvaa ja tunnelmaa tavallisuudesta.

Q-teatterin Tavallisuuden aave on hauska, oivalta ja ajatuksia herättävä, mukavan erilainen näytelmä Helsingin teatteritarjonnassa.

Kantaesitys Q-teatterissa 19.2.2016. 
Esityksiä 21.5. asti. Näytelmän kotisivu.
Teksti ja ohjaus: Saara Turunen
Rooleissa: Elina Knihtilä, Laura Birn, Ylermi Rajamaa, Pyry Nikkilä ja Antti Heikkinen (Teak)
Äänisuunnittelu: Tuuli Kyttälä
Lavastus: Milja Aho
Valosuunnittelu: Erno Aaltonen
Pukusuunnittelu: Laura Haapakangas
Maskeeraussuunnittelu: Riikka Virtanen
Koreografia: Janina Rajakangas

Mahdollinen maailmamme lapsuudesta, nykyisyydestä ja tulevaisuudestakin katsottuna

Ovatko muistot totta? Valitsemmeko tiemme vai valitseeko tie meidät? Muun muassa näitä puntaroi Mahdolliset maailmat -näytelmän päähenkilö, Antti Tähtinen, 45 v. (Eero Aho). Antti on Paavo Westerbergin Kansallisteatterin kantaesityksen näytelmäkirjailija, ohjaaja ja entinen lapsitähti.

Aika, todellisuus ja teatteri alkavat pian sotkeutua toisiinsa päähenkilön sukeltaessa elämänvalintojen ja suurten kysymysten äärelle. Mikä osuus elämäntarinassamme on sattumilla ja mikä valinnoillamme?

Näytelmä kysyy: ”Jos te saisitte palata johonkin merkittävään lapsuuden hetkeen niin mikä se olisi?” Mielenkiintoista on pohtia omalla kohdalla, miltä tuo hetki näyttäisi ja tuntuisi nykyisyydestä tarkasteltuna? Mitä siitä nyt ajattelisi ja miten sitä tulkitsisi? Näyttäisikö se maailman nyt kovinkin erilaiselta kuin aikoinaan? Mahdolliset maailmat pohtiikin aihettaan monikerroksellisesti, useasta kulmasta lähestyen ja valottaen. Näytelmä liikkuu eri aikatasoilla, menneestä nykyisyyteen ja tulevaan.

Mahdolliset maailmat on tarina keski-ikäisestä, työpaineiden ja parisuhteen kariutumisen alhossa elämänvalintojaan pohtivasta entisestä lapsitähdestä. Nuori Antti Tähtinen, 12v. (Marja Salo) käy koekuvauksissa ja tulee imaistuksi teatterin maailmaan saadessaan roolin Galilein elämä –näytelmästä. Nykyhetken teatterimies Antti ajautuu kriisiin sekä näytelmänsä ohjauksen että vaimonsa kanssa. Antin ja hänen läheistensä välillä tuntuu olevan näkymättömiä seiniä. Antin aikuinen tytär on kirjoittanut tunnustuksellisen näytelmän omasta perheestään, jota isä ei hyvällä katsele.

Suomen kansallisteatteri, Mahdolliset maailmat. Valokuva: Stefan Bremer

Se mikä on totta nyt, tässä maailmassa, ei välttämättä ole totta enää pian. Galileo Galilein suurin saavutus liittyy siihen, että hän todisti maan kiertävän aurinkoa, ei päinvastoin. Galilein ajan maailmassa totuus oli toinen. Ovatko nykytotuutemme maailmasta totta enää sadan tai kahdensadan vuoden kuluttua? Filosofiassa ja modaalilogiikassa jokaista erillistä tapaa, jollainen maailmasta olisi voinut tulla, pidetään mahdollisena maailmana. Aktuaalinen maailma, jossa elämme, on siis vain yksi mahdollinen maailma.

Mahdolliset maailmat pohtii muun muassa sitä, miten nykyisen sosiaalisen median aikana rakennamme itsestämme erilaisia kuvia ja rooleja – jokainen on tavallaan oman elämänsä näytelmäkirjailija. Sosiaalisessa mediassa voimme rakentaa itsestämme ja elämästämme täysin rinnakkaisen todellisuuden. Tähän liittyy myös kysymys taiteen tunnustuksellisuuden ja omakohtaisuuden oikeutuksesta. Mitä kaikkea läheistensä elämästä voi tuoda näyttämölle? Mitä voimme sosiaalisessa mediassa kertoa elämästämme ja miten meidän tulisi siellä ottaa läheisemme huomioon? Onko meillä oikeutus kertoa omasta elämästämme mitä vain, missä menee maailmojemme rajat? Onko olemassa vain minun elämäni, vain minun maailmani – johon minulla, ja vain minulla, on rajaton tekijänoikeus?

Antin ja hänen läheistensä maailmoja erottavat näkymättömät seinät. Teatterissa niin sanottu neljäs seinä erottaa erillisiksi maailmoiksi näyttelijät ja katsojat. Mahdolliset maailmat pohtii myös tätä fiktion ja todellisuuden rajapintaa. Onko fiktio lopulta todempaa? Pystyyhän fiktio kiteyttämään todellisuudesta sen kaikein keskeisimmän ja karsimaan pois kaiken oikean elämän hähmäisyyden.

Mahdollisten maailmojen näyttelijätiimin työ on tasaisen vahvaa. Eero Aho Antin aikuisroolissa tuo hahmoon onnistuneesti rosoisuutta ja toisaalta herkkyyttä elämäntilanteen kolhiessa. Marja Salo nuorena Anttina tekee upeaa työtä herkkänä ja koskettavana, aikuisten maailmaan imeytyvänä poikana. Salo onnistuu hyvin pienin elein tuomaan 12-vuotiaan pojan rooliin sen vaatimaa lapsekkuutta. Esko Salmisen mies metroasemalla ja näyttelijä Lasse ovat Salmiselle hyvin sopivia vanhan viisaan ja lempeän miehen rooleja.

Suomen kansallisteatteri, Mahdolliset maailmat. Valokuva: Stefan Bremer

Markus Tsokkisen lavastus on varsin niukka, mutta hyvin toimiva. Päähenkilö Antin nuoruuden Galilein elämän näyttämö pyörii kuin maapallo auringon ympäri ja aikuis-Antin ohjaaman näytelmän liukuportaat ja lavaratkaisut sukeltavat syvälle kellareihin ja metrotunneleihin. Lavalla nähdään muutama upea kohtaus, kuten vaikkapa taaksepäin kulkevat metropenkit tai päähenkilöä läpivalottamaan laskeutuva suuren näyttämön valaistusapparaatti.

Pietu Pietiäisen valosuunnittelu on taitavaa ja luo erilaisia tunnelmia näyttämölle hienosti. Esimerkiksi nuoren Antin Galilein elämä -näytelmän valot ovat kuin taivaan tähtiä.  Timo Teräväinen on tehnyt esitykseen toimivan videosuunnittelun ja elävää videokuvaa käytetään hienosti muun muassa tuomaan katsojan silmien eteen näyttämöllä tapahtuvia kohtauksia ikään kuin valkokankaalle.

Teos ikään kuin yhdistelee sekä teatterin että elokuvan ja television maailmoja. Myös näyttelijäntyössä yhdistyy näin pieni ja suuri – Kansallisteatterin suuren näyttämön vaatima teatraalinen ilmaisu yhdistyneenä lähelle tulevan kameran vaatimaan ilmaisun herkkyyteen. Kaksi mahdollista maailmaan samaan aikaan. Sanna Salmenkallion musiikki ja äänimaailma luovat hienoja tunnelmia, olematta kuitenkaan liian päällekäyviä.

Westerberg viittaa teoksessaan suorasti ja epäsuorasti yhteen viimevuosien parhaimmista yhdysvaltalaisista elokuvista, Alejandro González Iñárritun Birdmaniin. Myös Birdmannissa teatterin tekeminen ja elämänvalinnat nousevat keskeisiksi teemoiksi. Antti Tähtisen viuhahtelu, kokaiinin huuruisten teatterin pikkujoulujen jälkeen yöllisen Helsingin kaduilla, on riemukas – ilman alushousuja ja videolle tallentuneena.

Mahdolliset maailmat on monitasoinen, koskettava ja mukaansatempaava teos, joka puhuttele katsojaa monin eri tavoin. Tosin pientä dramaturgista jäntevöittämistä etenkin toinen puoliaika olisi kaivannut, 10-15 minuuttia pois, terävöittäisi tulkintaa selvästi. Westerbergin uutuusteos täydentää tematiikaltaan osuvasti myös Kansallisteatterin kuluvan näytäntökauden muuta ohjelmistoa. Erityisesti pienen näyttämön Martin Crimpin Onnellisuuden tasavalta ja Heini Junkkaalan Olipa kerran minä pohtivat samantyyppistä aiheita.

Suomen Kansallisteatteri – Mahdolliset maailmat. 

Kantaesitys Suurella näyttämöllä 17.2.2016. Esityksiä 19.5.2016 asti

ROOLEISSA: Eero Aho, Pia Andersson, Kristiina Halttu, Leo Honkonen, Saara Kotkaniemi, Pirjo Luoma-aho, Markku Maalismaa, Jukka-Pekka Palo, Antti Pääkkönen, Seppo Pääkkönen, Esko Salminen ja Marja Salo
HARPISTI Lily-Marlene Puusepp / Hanna Kenttämies
OHJAUS Paavo Westerberg
LAVASTUS Markus Tsokkinen
PUKUSUUNNITTELU Pirjo Valinen
VALOSUUNNITTELU Pietu Pietiäinen
MUSIIKKI JA ÄÄNISUUNNITTELU Sanna Salmenkallio
VIDEOSUUNNITTELU Timo Teräväinen
NAAMIOINNIN SUUNNITTELU Laura Sgureva
DRAMATURGIT Eva Buchwald, Minna Leino ja Jukka Viikilä

Väkevä Neljäntienristeys kasvaa tarina tarinalta

Kotkan kaupunginteatterin Neljäntienristeys on vahva ja puhutteleva, hieman synkkäkin draama, joka kertoo neljän keskushenkilön kautta tärkeää tarinaa Suomen historiasta. Sitä historiaa, jossa vuosikymmenten saatossa monenlaisten ihmisten – naisten ja miesten – elämä on tullut helpommaksi hengittää.

Snoopi Siren on dramatisoinut ja Miko Jaakkola ohjannut Tommi Kinnusen alkuperäisteoksen rakennetta seuraavan näyttämösovituksen. Marian, Lahjan, Kaarinan ja Onnin tarinat kerrotaan erillisinä, toisiaan seuraavina ja toki toisiinsa limittyvinä, itsenäisinä tarinoina. Ratkaisu on dramaturgisesti siinä mielessä toimiva, että Kinnusen romaania tuntemattomalle esitys säilyttää salaisuutensa kirjan tavoin loppuun asti. Päähenkilöiden tarinat, luonteet ja persoonat rakentuvat pala palalta näyttämölle. Tulkinta mahdollistaa romaanin tavoin näkökulmahenkilön vaihtamisen ja samojen tapahtuminen tarkastelun neljästä eri näkökulmasta. Teoksessa on neljä tietä ja tarinaa, jotka ikään kuin kohtaavat toisensa neljän tien risteyksessä.

Maria, koulutettu kätilö ja itseellinen yksinhuoltaja raivaa tilaa elää omanlaistansa elämää viime vuosisadan alun Kuusamossa. Tahtonainen Maria elää yksin tyttärensä Lahjan kanssa. Lahja saa myös aviottoman lapsen, muttei halua äitinsä tavoin elää yksin vaan nai Onnin. Lestadiolaisyhteisö kuiskii. Lahjan miniä, Kaarina yrittää miehensä Johanneksen ja lastensa kanssa elää samassa talossa, jota Lahja vahtii.

Kotkan kaupunginteatteri, Neljäntienristeys. Valokuva: Juha Lahtinen

Dramatisoinnissa on valittu alkuperäisteoksesta monet draamallisesti kaikkein hurjimmat ja ahdistavimmatkin kohtaukset, kuten alun kuolleen lapsen synnytys ja paloittelu ja vaikkapa väliaikaiskorsussa 1946 tapahtuva Lahjan Onniin kohdistama pahoinpitely. Sirenin dramatisointi ja Jaakkolan ohjaus korostavat Lahjan ja Onnin raastavaa suhdetta ja erityisesti Lahjan persoonan ja luonteen muotoutumista. Toisaalta tulkinta jättää tarkoituksellisesti alkuperäisteoksen Onnin tarinasta kokonaan pois onnen hetkiä, kuten kohtaamisen vaikkapa puolalaisen kapakkamuusiko Czezlawin kanssa tai oululaisen nauravasilmäisen kanssa kesämökkiä rakentaessa vietetyt kauniit hetket. Kaikki tämä saa aikaan sen, että tulkinnassa korostuu nyt synkkyys. En muista romaanin lukukokemuksen olleen näin synkkä ja musta.

Ohjaaja Miko Jaakkola on tehnyt myös esityksen videosuunnittelun. Esityksen taustalla, näyttämön kohtauksia tukee rauhallinen, tunnelmia rakentava videomateriaali. Philip Glassin, Arvo Pärtin, Zbigniew Preisnerin ja Snoopi Sirenin musiikki sopii hyvin näytelmän tunnelmaan, varsinkin Arvo Pärtin jousivoittoinen musiikkimaailma tuntuu osuvalta Neljäntienristeykseen.

Ohjaaja käyttää näytelmän osoitteistoa ja kadunnimistöä myös videomateriaalissa ja näin monet kohtauksista saavat ikään kuin otsikon – tunnetilaosoitteen, kuten ohjaaja ja näyttelijä Jarkko Sarjanen käsiohjelmassa toteavat. Varsinkin näytelmän toisen puoliajan alkupuolella ratkaisu tuntuu kuitenkin hieman raskaalta, kohtaukset vaihtuvat niin tiuhaan, että se tuo toteutukseen hetkeksi aikaan turhankin huohottavan tunnelman.

Neljäntienristeyksen näyttelijäntyö on kauttaaltaan vahvaa. Miia Maaranen onnistuu rakentamaan Lahjan rooliin hienoa herkkyyttä. Lahjan kovan, katkeroituneen ja pettyneen pinnan alta Maaranen onnistuu herkästi tuomaan esiin roolin muitakin puolia – menettämisen pelkoa, yksinäisyyttä ja rakkautta. Maaranen rakentaa roolinsa intensiivisen koskettavaksi henkilökuvaksi.

Osku Haaviston Onni on näytelmän alusta loppuun vereslihainen, rikki, ja tuskainen. Haavisto tulkitsee hienosti Onnin syvän toivottomuuden ja hahmon järkyttävyyden ja pystyy taitavan hienovireisesti tuomaan roolihahmoonsa syyllisyyden syvänteet ja kärsimyksen, jota on rankkaakin katsella. Maarasen ja Haaviston Lahja ja Onni ovat monitahoisessa häpeässään ja nöyryytyksessään koskettavaa katseltavaa ja kuultavaa.

                               Kotkan kaupunginteatteri, Neljäntienristeys. Valokuva: Juha Lahtinen

Anne Niilolan tulkinta Mariasta on ilmeikäs ja sävykäs. Niilola onnistuu tuomaan roolihahmoonsa Marian lujuutta ja sitkeyttä eriomaisen hyvin. Mirka Mylläri on Kaarinan roolissa vakuuttava lapsiaan puolustavana ja toisaalta anoppiaan ymmärtävänäkin miniänä.

Näytelmän sivuhenkilöt elävät Kotkan kaupunginteatterin tulkinnassa hienosti. Erityisti Sokea-Helena (Henni Kiri) ja Kaarinan mies, Onnin ja Lahjan poika Johannes (Mikkomarkus Ahtiainen) tuovat esitykseen hahmojensa kautta tietynlaista jäntevyyttä ja rakentavat hienosti kokonaisuutta. Kiri näyttelee nuorta Helenaa koskettavasti ja Ahtiainen tuo Johanneksen rooliin näytelmän tarvitsemaa lämpöä.

Kotkan kaupunginteatterin työryhmä on onnistunut vaativassa tehtävässä sovittaa Kinnusen romaanista toimiva, vahva näyttämöteos, joka säilyttää yllätyksensä loppumetreille asti. Monella katsojalla on varmasti sulateltavaa esityksen jälkeen. Se onkin merkki onnistuneesta ja puhuttelevasta esityksestä.



Kotkan kaupunginteatteri, Neljäntienristeys. 
Ensi-ilta Suurella näyttämöllä 6.2.2016. 

Dramatisointi: Snoopi Siren
Ohjaus: Miko Jaakkola (vier.)
Lavastus: Lucie Kuropatová
Pukusuunnittelu: Anne Hannula
Valosuunnittelu: Mikko Laaksonen
Äänisuunnittelu: Kaj Günther
Videosuunnittelu: Miko Jaakkola (vier.)

Rooleissa: Anne Niilola, Miia Maaranen, Mirka Mylläri, Osku Haavisto, Mikkomarkus Ahtiainen, Lise Holmberg, Jarkko Sarjanen, Kari Kukkonen, Antti Leskinen, Teemu Koskinen, Jenni Rautiainen, Henni Kiri, Nea Laakkonen, Meeri Länsmans. Videossa Miisa Laitinen

Vahvaa musikaaliosaamista

Vampyyrien tanssi on näyttävä spektaakkeli, jossa Helsingin Kaupunginteatterin vahva musikaaliosaaminen pääsee oikeuksiinsa.

Helsingin kaupunginteatterissa sai keskiviikkona 3.2.2016 ensi-iltansa Michael Kunzen käsikirjoittama ja sanoittama ja Jim Steimmanin läpisäveltämä musikaali Vampyyrien tanssi (Tanz der Vampire). Suomennos on Marika Hakolan. Esityksen ohjaus ja  koreografian ovat Markku Nenosen käsialaa.

Esityksen nautinnollisinta antia edustavat Eeva Konnun johtaman orkesterin erinomaisen vahvasti tulkitsema Steimmainin musiikki, Nenosen näyttävä koreografia ja pukusuunnittelija Elina Kolehmaisen upea puvustus. Helsingin kaupunginteatterin tanssillisesti vahvoja musikaaleja mahdollistaa ylipäänsä se, että teatterilla on oma tanssiryhmänsä, Helsinki Dance Company.

Helsingin kaupunginteatteri, Vampyyrien tanssi. Valokuva Mirka Kleemola.

Kääntäminen on vaikea laji. Marika Hakolan käännös tuntuu paikotellen kankealta. Linnamäen Peacockin kaltaisella näyttämöllä, jossa akustiikka on varsin huono, sanoituksen vaikeaselkoisuus teettää katsojalle lisätyötä. Lähes ainahan suomi on indoeurooppalaiseen musikaalisävellykseen huonosti istuva kieli. Hakolan suomennos olisi kaivannut terävöittämistä, mietintää ja pohtimista. Nyt Vamppyrien tanssin laulujen sanoituksen tuntemus suomeen on käännetty suomi.

Musikaali teatterilajina on haasteita täynnä; näyttämölle pitäisi löytää tekijät, joilta löytyy osaamista hyvän näyttelijäntyön lisäksi laulu- ja tanssitaidossa. Helsingin kaupunginteatterissa tätä osaamista löytyy. Kaupunginteatteri on musikaalien tuottamisen saralla selvästi Suomen johtava teatteri, jossa tämän lajin osaamista on myös määrätietoisesti kehitetty vuosikymmenten saatossa.

Helsingin kaupunginteatteri, Vampyyrien tanssi. Valokuva Mirka Kleemola.

Vampyyrien tanssi pohjautuu Roman Polanskin kauhukomediaelokuvaan Vampyyrintappajat (1967). Musikaalin tarina on hyvin simppeli. Professori Ambrosius ja hänen apulaisensa Alfred saapuvat transsilvaanialaiseen kylään vampyyreja etsimään. Majatalossa Alfred ihastuu pääta pahkaa Sarah´an, majatalon omistajan tyttäreen. Sarah tosin on jo iskenyt silmänsä linnassa asustavaan kreivi von Krolockiin. Sarah ei voi vastustaan kreivin kutsua linnaan ja niin professori ja Alfred lähtevät voittamaan vampyyrit ja pelastamaan Sarah´an.

Musikaaleja on osattava katsoa musikaalisilmälasien läpi. Musikaalikatsomoon ei tulisi lähteä ryppyotsaisesti odottamaan vahvaa yhteiskunnallista sanomaa tai psykologista ihmissuhdedraamaan. Ei tietysti Vampyyrien tanssiinkaan. Tunnustan. Minulle musikaaliasenteen löytäminen teettää hieman työtä.

Vaikka ainahan elämästä ja näyttämöltä on löydettävissä sitä jäsentäviä vastakohtaisuuksia ja jänniteitä. Vampyyrien vertahyytävä ruumiillisuus, aistillisuus, alkukantaiset vietit ja kaikkinainen dekadenssi peilautuvat musikaalissa oppineen prosessorin ja hänen apulaisensa järkeen, kirjaviisauteen ja kaikenlaiseen kunnollisuuteen. Vampyyrien musta nahka, syntisyys, ja se viettelys. Oppineiden kirjat, pohdinnat, ja ne analyysit...

Kaupunginteatterin tulkinta on viihdyttävä, näyttävä ja kokonaisuus on nautinnollista katseltavaa ja kuultavaa. Ensemblen työ on kaikin osin vahvaa ja pääosia esittävät näyttelijät ovat kautta linjan erittäin laulutaitoisia ammattilaisia. Ensi-illassa 3.2.2016 vahvimman vaikutuksen laulullaan tekivät, Alfredin roolissa laulanut Petrus Kähkönen, Kreivi von Krolockin tulkinnut Mikko Vihma ja Sarahin roolissa esiintynyt Raili Raitala. Vampyyrien tansissa on kaksoismiehitys. Ja täytyy tunnustaa, ensi-illassa ensemble onnistui kauttaltaan hienosti.

Parhaimmillaan musikaalit ovat yleensä näyttävissä joukkokohtauksissa, niin nytkin. Toisen puoliajan avaava Kun kaikki pimenee (80-luvulta tuttu Total Eclipse of the Heart), tanssiaiset hautausmaalla ja musikaaleille niin tyypilliset näyttävät alku- (Kynsilaukka) ja loppukohtaukset (Vampyyrien tanssi) ovat tietysti niitä kaikkein upeimpia katseen vangitsijoita.

Vampyyrien tanssi on näyttävä ja viihdyttävä musikaalispektaakkeli, joka saa jopa yleensä musikaaleista vähemmän pitävän antautumaan vampyyrien tanssiinkutsuun.


Michael Kunze - Jim Steinman
Helsingin kaupunginteatteri
Vampyyrien tanssi

Ensi-ilta 3.2.2016, Peacock-teatteri

Rooleissa Mikko Vihma, Raili Raitala, Jonas Saari, Anna Victoria Eriksson, Petrus Kähkönen, Antti Timonen, Tuukka Leppänen, Vuokko Hovatta, Leenamari Unho, Sanna Majuri, Laura Alajääski, Kari Mattila, Risto Kaskilahti, Miiko Toiviainen, Sofia Hilli, Juha Jokela, Kirsi Karlenius, Ilkka Kokkonen, Kai Lähdesmäki, Hanna Mönkäre, Unto Nuora, Emilia Nyman, Sami Paasila, Tiina Peltonen, Peter Pihlström, Tuukka Raitala, Inka Tiitinen, Kaisa Torkkel

Suomennos Marika Hakola
Ohjaus ja koreografia Markku Nenonen
Kapellimestari Eeva Kontu
Lavastus Jani Uljas ja Jari Ijäs
Puvut Elina Kolehmainen
Valosuunnittelu William Iles
Äänisuunnittelu Kirsi Peteri ja Jori Tossavainen
Naamiointi ja kampaukset Jutta Kainulainen, Henri Karjalainen, Anu Laaksonen, Milja Mensonen, Jaana Nykänen

Mykistävä Neljäntienristeys

Yksi vuoden 2016 teatteritapauksista on tässä.

Turun kaupunginteatterin Neljäntienristeys on tiheätunnelmainen ja koskettava kokonaistaideteos. Se  vie katsojan täysin mukanaan Marian, Lahjan, Kaarinan ja Onnin tarinaan. Esitys on hiottu ja mykistävä ja kaikki tekijät ovat selvästi aistineet ohjaajan pyrkimyksen. Tarina kerrotaan hienosti, yhtä aikaa kerroksellisesti ja simultaanisesti.

Ohjaaja Susanna Airaksinen ja dramaturgi Paula Salminen ovat tarttuneet isoon haasteeseen ja onnistuvat erinomaisesti luomaan Tommi Kinnusen romaanista upean näyttämösovituksen. Työryhmä loihtii Logomon lavalle sekä alkuperäisteoksen maailman että tunnelman, luoden kuitenkin täysin oman, itsenäisen teoksensa. Tuloksena on kokonaisuus, jossa osaset lavastuksesta puvustukseen ja valaistuksesta äänimaailmaan loksahtavat kohdalleen.

Turun kaupunginteatteri, Neljäntienristeys. Valokuva: Otto-Ville Väätäinen.

Sanotaan, että teatteri on ohjaajan ja näyttelijöiden taidetta. Toki on, mutta Turun Neljäntienristeystä aistiessa ymmärtää, mitä onkaan mahdollista saada aikaan silloin, kun koko tekijäryhmä onnistuu luomaan teatterin taikaa. Näyttämölle on syntynyt yhtenäinen ja ehjä kokonaisuus.

Näyttämösovituksessa tekijät onnistuvat tuomaan Kinnusen alkuperäisromaanin tärkeimmän osan, humaanin henkilökuvauksen, upealla tavalla näyttämölle. Näytelmän dramatisoinut Paula Salminen luo hienoja, vivahteikkaita kohtauksia ja samalla siirtää Kinnusen kauniin kielen Logomon näyttämölle.

Neljäntienristeyksen tarina puhuttelee varmasti monia. Se on osa Suomen historiaa. Sitä historiaa, joka kertoo muutoksesta kohti suvaitsevampaa ja monelle niin paljon helpompaa Suomea. Elämää, jossa voi täysin hyväksyä oman identiteettinsä. Tulla täysin itseksi ja jossa on mahdollisuus elää kokonaisena omana itsenä.

Teos tarkastelee yhden suvun tarinaa neljän eri henkilön kautta sadan vuoden aikaperspektiivissä. Tarinat nivoutuvat yhteen ja kokonaiskertomus kasvaa pala palalta. Tästä moniäänisyydestä, joka on onnistuttu tuomaan kirjasta näyttämöllekin, kumpuaa näytelmän kiehtovuus.

Neljä tietä, neljä henkilöä. 

Tarinassa Maria, etelässä koulutettu kätilö ja itsellinen yksinhuoltaja, joutuu lunastamaan paikkansa Kuusamon kyläyhteisössä. Maria hankkii polkupyörän, ajaa sillä hiekkateitä lapsenpäästöihin suopursun tuoksuessa ja rakennuttaa kylän komeimman talon. Maria on oman aikansa tahtonainen, joka kulkee omaa tietään. Marian tytär, Lahja on vähintään yhtä itsenäinen, saa yhtälailla aviottoman lapsen, perustaa valokuvaamon, mutta ei halua elää yksin ja nai Onnin. Onni lähtee merille ja kohtaa miehen. Onni joutuu sotaan ja kohtaa miehen. Sodan jälkeen Onni rakentaa kylän korkeimman talon – käy Oulussa ja kohtaa oululaisen nauravasilmäisen miehen. Kaarina, Lahjan miniä on sijaiskärsijä. Hän ottaa vastaan Lahjan katkeruuden, mutta myös ymmärtää löytää taustat ja syyt. Näytelmä kertoo koskettavasti hyväksytyksi tulemisen tarpeesta, yksinäisyydestä, erilaisuudesta, siitä miten valinnat ja toisaalta sattuma vaikuttavat elämään. 

Turun kaupunginteatteri, Neljäntienristeys. Valokuva: Otto-Ville Väätäinen.

Yksi alkuperäisteoksen hienouksista on, että suvun tarinaa tarkastellaan moninäkökulmaisesti, neljän eri henkilön kautta. Tämä moniäänisyys on onnistuttu monin tavoin tuomaan myös näyttämölle. Lavastus ja puvustus tukevat tätä monen ajan ja paikan simultaanisuutta.

Näytelmän pääroolien näyttelijävalinnat osuvat kohdalleen. Kirsi Tarvainen on kuin ilmetty Maria. Tarvaisen näyttelijäntyö on vahvaa ja juurevaa, äänenkäyttö persoonallista. Marian sielu heijastuu Tarvaisen äänestäkin.

Riitta Salminen tekee upean roolin Lahjana. Salminen onnistuu roolissaan erinomaisesti kuvaamaan sekä Lahjan tuskan miestään Onnia aina ja yhä vaan rakastavana vaimona ja toisaalta kaiken sen pettymyksen, katkeruuden ja kovuuden. Sen, miten kaikki tämä myrkyttää sekä oman että läheisten elämän. Salminen tuo roolihahmoonsa sen tarvitsemaa vahvuutta ja herkkyyttä pienin elein. Ajatus näkyy katsomoon asti. Salminen puristaa Lahjan persoonan hallittuun ja todella tiiviiseen ilmaisuun. Roolihahmo on niin täynnä tuskaa, katkeruutta ja vihaa, että pahaa tekee.

Ulla Reinikaisen Kaarina on hahmona erilainen. Kaarina nauttii elämästä,  tai ainakin yrittää. Kaarinan on pakko sietää ilkeää anoppiaan. Reinikainen auton ratissa ja kirjeet löytävänä miniänä tuntee ja ymmärtää. Kaarina ja Lahja ottavat yhteen vuosikymmenten ajan. Reinikainen vasaroi Kaarinaan luonnetta. Joonas Saartamon Onni on niukka, vähäeleinen ja arvoituksellinen. Onni vaikenee. Saartamo onnistuu tuomaan Onnin hahmoon sen vaatimaa tuskaisuutta ja herkkyyttä. Onni on elämän litistämä ja silti lapsirakas. Saartamo on vaistonnut Onnin ja ohjaaja on luottanut.

Turun kaupunginteatteri, Neljäntienristeys. Valokuva: Otto-Ville Väätäinen.

Airaksinen on tehnyt hienon ratkaisun siinä, että Onnin ihastuksia Czezlawia ja Wilhemiä – ja rakkautta, oululaista nauravasilmäistä – esittää sama henkilö,  Stefan Karlsson. Ratkaisu toimii hienosti ja korostaa Onnin asemaa teoksen keskushenkilönä. Airaksinen onnistuu myös lapsinäyttelijöiden ohjauksessa. Sokea Helena, Johannes-poika, Anna pienenä, Lahja-tyttö – kaikki lapsinäyttelijät ovat hyviä.

Turun Logomon teatterihallissa näyttämö on tuotu keskelle ja katsomot kahden puolen näyttämöä. Tämä tukee näytelmän moninäkökulmaisuutta hienosti ja mahdollistaa näyttämöllä kohtausten moniaikaisuudenkin. Jani Uljas on suunnitellut todella toimivan lavastuksen, joka onnistuu tukemaan näytelmän eri aikatasoja ja tuo näyttämölle kummallisesti rakennetut talot portaineen. Tuomas Lampisen pukusuunnittelu on kekseliäs ja oivaltava. Siinä on näytelmän vaatimaan kerroksellisuutta ja monitulkintaisuutta. Alta näkyy aiemmin eletty.

Turun Neljäntienristeyksessä tuli loimottaa. Esityksen valo- ja pyrotekniikan suunnittelut Tero Aalto tekee hienoa työtä. Vesi on läsnä monessa kohtauksessa. Onnin ja sen oululaisen nauravasilmäisen kirjeet ottavat valoa, sinkoilevat ilmassa ja palavat. Maa on läsnä puuna, josta Maria rakennuttaa ja Onni aina vain rakentaa. Johanna Puuperän äänimaailma ja jousisoittimiin tukeutuva musiikki soivat esityksen henkeä kuunnellen ja kokonaistaideteos täydentyy taitavasti tästä äänimaailmasta. 

Neljäntienristeys on suurenmoinen esitys. Näytelmän tunnelma jää mieleen pitkäksi aikaa.

Turun kaupunginteatteri
Neljäntienristeys
Kanta-esitykset Logomo-teatterissa 29.1. ja 30.1.2016. Esityskausi jatkuu 13.5.2016 saakka.

Dramatisointi Paula Salminen
Ohjaus Susanna Airaksinen
Lavastus Jani Uljas
Pukusuunnittelu Tuomas Lampinen
Äänisuunnittelu ja sävellys Johanna Puuperä
Valosuunnittelu Tero Aalto,
Naamioinnin suunnittelu Heli Lindholm

Rooleissa: Joonas Saartamo, Kirsi Tarvainen, Ulla Reinikainen, Riitta Salminen, Mika Kujala, Stefan Karlsson,Kimmo Rasila. 
Lasten rooleissa vuorottelevat Aamu Ahola, Ella Cancara, Sofia Cancara, Kelly Draffan, Elmeri Karlsson, Toivo Kouki, Lilian Salmi