maanantai 18. huhtikuuta 2016

Elämän ja kuoleman pyörteessä



Jokainen, joka on joskus elänyt maagisen ajattelun aikaa muistaa sen kyllä.

Joskus teatteriesitys tulee iholle puskista, pahaa aavistamatta. Kaikille meille tulee joskus kohdalle läheisen ihmisen kuolema, yksityiskohdat vaihtelevat. Maagisen ajattelun aika on aika kuolemasta siihen hetkeen, kun ymmärtää ja hyväksyy läheisensä kuoleman. Aika, jolloin kaikki todellinen on unta, ei totta ollenkaan. Maaginen pyörre vie ajatukset niin lähelle menetystä, että imeytyy vääjäämättömästi ja pahaa-aavistamatta mukaan. Joka korttelissa ja kadunkulmassa kaikki vyöryy päälle. Pyörre yllättää ja siitä on vain opeteltava uimaan eroon.

Teatteri Jurkka, Maagisen ajattelun aika. Valokuva Marko Mäkinen.

John, Maagisen ajattelun aika – näytelmän kertojan aviomies, kuolee yllättäen työhuoneeseensa avioparin yhteisessä New Yorkin asunnossa. Samaan aikaan parin adoptoitu tytär, Quitana Roo, makaa teho-osastolla nukutettuna, kärsien muun muassa vakavasta verenmyrkytyksestä. Miehen vaimo, Joan (Kristiina Halkola) kertoo, miten kaikki tapahtui ja mitä hän asioista milloinkin mietti. Jotain siitä maagisesta ajasta, kun epikriisit ja antibioottien nimet ovat merkityksellisiä.

Oliko kuolemasta jokin merkki jo aikaisemmin? Mitä John sanoi viimeisenä iltana tai viimeisen drinkin kohdalla? Mitä länsimainen kirjallisuus kertoo siitä, miten kuolevat antavat merkin kohtalostaan? Vai antavatko?

Yhdysvaltalaisen kirjailijan Joan Didionin samanimiseen romaaniin perustuvan omaeläkerrallisen näytelmän on Teatteri Jurkalle ohjannut, lavastanut ja puvustanut Johanna Freundlich. Joan Didion (s. 1934) on newyorkilainen esseisti ja kirjailija. Hän eli yhdessä neljä vuosikymmentä toimittaja, kirjailija John Gregory Dunnen kanssa aina tämän kuolemaan asti vuonna 2003. Didionin omaelämäkerrallinen teos The Year of Magical Thinking (2005) oli kriitikoiden ja yleisön ylistämä.

Nyt teos nähdään intiimisti Teatteri Jurkassa. Teoksen päähenkilö on kertomuksessaan usein haluamattaan New Yorkin tai Los Angelesin sairaaloiden päivystyspoliklinikoilla. Freundlichin valkoinen lavastus ja puvustus tuovat esitykseen sairaalamaisuutta, mutta myös puhtautta ja selkeyttä.
Teatteri Jurkka, Maagisen ajattelun aika. Valokuva Marko Mäkinen.


Kristiina Halkolan tulkinta on hyvällä tavalla pidättyvää. Se tuo todeksi sen, mitä pyörteessä kokee, siinä kohtaa kun läheinen on kuollut. Halkola onnistuu tuomaan näyttämölle hienosti sen hallinnan, kieltämisen ja piilotetun tuskan, kun tapahtuu se, mitä ei voi uskoa todeksi. Se, mikä ei voi olla totta. Kun ei millään suostu uskomaan kuolemaa todeksi, itseään ja omaa todellisuutta suojellakseen.

Onpa hienoa, että Kristiina Halkola on tässä roolissa. Hän tiivistää ilmaisuunsa paljon roolihenkilönsä persoonasta, mutta myös Joanin parisuhteesta ja suhteestaan tyttäreensä Quitana Roohon. Halkolan näyttelijäntyö pusertuu esityksessä vahvan eleettömäksi. Esityksen ohjaaja, Johanna Freundlich ja Halkola ovat löytäneet erittäin uskottavan ilmaisun tason roolihenkilölle, jota menetys ja tuska lyövät kovaa.

Teoksen ohjannut ja suomentanut Johanna Freundlich on tuonut Jurkkaan pienen suuren helmen. Näytelmän kieli on elävää, uskottavaa ja Halkolan suuhun sopivaa. Jukka Kuuranteen valosuunnittelu luo Maagisen ajattelun aikaan sen tarvitsemia tunnelmia, valot hipovat kauniisti näyttämön valkoisia verhoja.

Maagisen ajattelun aika on näytelmä syntymästä kuolemaan. Ja kaikesta siitä, mitä sattuu olemaan siinä välillä. Kristiina Halkolan suoritus on tiivistä, hallittua ja jopa minimalistista. Aurinkolaseja tarvitsemme aina silloin tällöin jokainen. Elämä ja kuolema häikäisevät ja silmiin sattuu välillä pahasti.


Ensi-ilta Teatteri Jurkassa 7.4.2016. Esityksiä 21.5.2016 asti.

Teksti: Joan Didion
Roolissa: Kristiina Halkola
Ohjaus, lavastus, puvustus: Johanna Freundlich
Valosuunnittelu: Jukka Kuuranne
Musiikki: Rene Ertomaa

sunnuntai 17. huhtikuuta 2016

Mies naisen orjana


Helsingin kaupunginteatterin Venus turkiksissa pyöräyttää seksuaalisen vallan ja halun useampaan kertaan ympäri esityksen aikana. Mies, joka haluaa olla naisen orja on aiheena kiinnostava ja tietysti myös erittäin epäporvarillinen.

Näytelmää kannattelevat Armi Toivanen ja Sampo Sarkola. Heidän työnsä on intensiivistä ja tiivistunnelmaista. Toivanen ja Sarkola tuovat lavalle sähäkkyyttä ja molempien näyttelijäntyö on yhtä aikaa tarkkaa ja ilmavaa. Sitä on ilo katsella ja pari onnistuukin tekemään katsojan mielenkiinnon vangitsevat roolisuoritukset. 

Molempien näyttelijöiden työskentelyssä on vahvaa läsnäoloa – näyttelijäntyön rytmi ja intensiteetti tekevät siitä motivoitunutta ja luonnollista. Molemmilta löytyy kykyä ymmärtää ja hallita rytmiä. Tämä rytmi luo Pengerkadun näyttämölle kiehtovan eroottisen valtapelin. 

Hilkka-Liisa Iivanaisen ohjaus ja näytelmän sovitus onnistuvat erityisesti näytelmän rytmityksessä. Reita Lounatvuoren suomennos on luonnollista ja soljuvaa kieltä.

Helsingin kaupunginteatteri, Venus turkiksissa. Valokuva Antti Mattila.

Pääparin sadomasokistisuus, seksuaalisuuden erilaiset ilmentymät ja niihin liittyvä valta vaihtuvat yllättävästikin näytelmän edetessä. Sukupuoliroolit saavat monenlaista kyytiä ja pyöristystä lavalla.

Teos sekoittaa jännittävällä tavalla näyttelijän ja näytelmän käsikirjoittajan omaa elämää ja heidän esittämiensä roolihahmojen personaa. ”Kusiemski” kuten Vanda, tyhmä näyttelijätär, Thomasin sukunimen ääntää, tulee Broadway-näytelmän koekuvauksiin armottoman myöhässä. Vanda on näennäisesti täysin tietämätön Venus turkiksissa -näytelmän käsikirjoituksesta. Hahmo on kirjoitettu näytelmän alussa aikamoiseksi bimboksi, mutta pikkuhiljaa alkaakin paljastua kaikenlaista ja roolit näyttämöllä alkavat vaihtua…

En kirjoita enempää juonipaljastuksia, koska yllätyksellisyydestä Venus turkiksissa -näytelmä elää. Mutta sen sanon, että teos suhtautuu aiheeseensa, seksuaalisen valtaan, myös ironisesti ja sarkastisesti.

Venus turkiksissa on yhdysvaltalaisen David Ivesin vuonna 2010, ensin Off-Broadway kantaesitettynä ja sittemmin Broadway-tulkintana suosiota saavuttanut kahden näyttelijän kannattelema draamakomedia. Teoksessa viehättää eniten sen monikerroksellisuus. David Ivesin näytelmä perustuu itävaltalaisen kirjailija ja historioitsija Leopold Ritter von Sacher-Masochin (1836 - 1895) novelliin Venus in Pelz, tarina turkisfetissin omaavasta masokistisimiehestä. Termi masokismi tulee Sacher-Masochin sukunimestä. Sacher-Masochin teki aikoinaan myös itse sopimuksen erään paronittaren kanssa omasta orjuudestaan. Hän muun muassa matkusti orjana Italiaan palvelemaan ruhtinatartaan junan kolmannessa luokassa kun sopimuksen toinen osapuoli, Fanny Pastor, matkusti ensimmäisessä luokassa.

Helsingin kaupunginteatteri, Venus turkiksissa. Valokuva Henrik Schütt.

Venus in Pelz on kiehtonut taiteilijoita ilmestymisestään asti. Viiteen kertaan siitä on tehty elokuva, tunnetuimpana varmaakin Roman Polanskin versio. Musiikissa Velvet Underground on levyttänyt vuonna 1967 Lou Reedin säveltämän, nyt jo lähes kulttimaineeseen nousseen kappaleen Venus in Furs. Jotain hyvin kiehtovaa aiheessa onkin. Nyt tuota kiehtovuutta voi käydä testaamassa Pengerkadulla.

Ei Helsingin kaupunginteatterin esitys täysin ongelmaton ole. Välillä se tuntuu jopa hieman junnaavan paikoillaan, takertuvan kiiltokuvamaisuuteen ja kovin esteettiseen esittämiseen. Olisikohan tulkinta saanut todemman maun, jos pääosia olisivat esittäneet jotkut muut, eivät niin kauniit ja timmikuntoiset Sarkola ja Toivanen? Elämää nähneet seitsenkymppiset? Kenties. Toivanen ja Sarkola tekevät toki hienoa työtä, sitä ei käy kiistäminen. Vesa Ellilä on tehnyt teokseen toimivan, näytelmän tunnelmaa hyvin seuraavan ja sitä tukevan valaistuksen. Esityksessä tehostekeinona käytetyt ukkosen jyrähdykset olisi voinut jättää hieman vähemmälle, nyt ne tuntuvat lähinnä päälle liimatuilta.

Venus turkiksissa on viihdyttävä, rohkea, sukupuolirooleilla leikittelevä ja niitä raikkaasti pöllyyttävä yllätyksellinen teos, jonka voima on vahvassa näyttelijäntyössä.


David Ives, Venus turkiksissa
Suomenkielinen kantaesitys Helsingin kaupunginteatterin Pengerkadun näyttämöllä 7.4.2016.

Rooleissa Armi Toivanen, Sampo Sarkola
Suomennos Reita Lounatvuori
Ohjaus Hilkka-Liisa Iivanainen
Lavastus Antti Mattila
Puvut Sari Salmela
Valosuunnittelu Vesa Ellillä
Äänisuunnittelu Eradj Nazimov
Naamiointi ja kampaukset Tuula Kuittinen

sunnuntai 10. huhtikuuta 2016

Töppöhörö ja oodi ilolle


Juha Hurmeen kirjoittama ja ohjaama Töppöhörö ansaitsee tulla esitetyksi Kansallisteatterin suurella näyttämöllä. Näytelmän tematiikka ja sen yhteiskunnallisuus ovat vastaansanomattoman tärkeitä ja ajankohtaisia juuri nyt.

”Jumala armahtaa, minä en”, kirjoitti aikoinaan nyt jo edesmennyt kansanedustaja Tony Halme. Tony Halme voisi hyvin olla näytelmän päähenkilön, Vikin esikuva. Näyttelijä Jarkko Lahti pelmauttaa näyttämölle luotaantyöntävän ja inhorealistisen hahmon. Viki on stereotypia suvaitsemattomasta, kulttuuria ja kaikkea erilaista suorastaan vihaavasta suomalaisesta miehestä. Päähenkilö ei ehkä kuitenkaan ole pelkästään suomalaisen miehen, vaan ennemminkin koko kovenevan asenneilmapiirimme kuva. Viki halveksii maahanmuuttajia, homoja, naisia – ylipäänsä kaikkea hänen oman kapean änkyrämachon maailmankuvan ulkopuolelle jäävää. Naiset on luotu pantaviksi, homot ja mamut hakattaviksi. Kaikki on muiden syytä – ex-vaimon, poliisin tai yhteiskunnan.

Suomen Kansallisteatteri. Töppöhörö. Valokuva Tuomo Manninen.
Näytelmän ensimmäinen puoliaika on Vikin synkkää, mutta valitettavan ajankohtaista ja realististakin uhomonologia. Lahti tekee intensiivisen, keskittyneen ja erittäin fyysisen roolin Vikinä. Hän onnistuu osuvasti tuomaan Vikin hahmoon ärsyttävän kapeakatseisen juntin, joka uhoaa puolustaessaan isänmaata ja urheilua ja halveksii avoimesti kulttuuria ja kaikkia mahdollisia vähemmistöjä. Kaikki vieras on uhka ja aiheuttaa Vikissä suurta ahdistusta ja torjuntaa; sossuämmät ja kaiken maailman apurahataitelijat saavat kuulla kunniansa.

Toisaalta Vikin hahmossa on jotain hyvin koomista ja jopa hellyttävää. Tuon rivouksia laukovan, räävittömän töppöhörön maailma on äärimmäisen pieni, naiivi ja iloton. Vikin maailmaan mahtuvat perinteisessä heteroavioliitossa maalla elävät parit – naiset leipovat, miehet metsästävät ja tuvan seinillä on sellaista taidetta, josta heti ymmärtää, mitä se esittää.

Esityksen toinen puoliaika on pieni helmi. Viki lähtee sianruhon perässä paikalliseen Prismaan, mutta hämmästys on suuri, kun kotona jääkiekkokassista tupsahtaakin pohjoiskarjalan murteella haastava, balettia tanssiva Heli-keiju (Alina Tomnikov). Keiju alkaa haastaa Vikiä ja näyttämöllä nähdäänkin nyt humanismin ja taiteen hieno puolustuspuhe, joka on samalla oodi ilolle. Viki alkaa juomaa tarpeeksi nautittuaan ammentaa sielustaan tunteita syvästä yksinäisyydestä ja tyhjyydestä.

Hurme ja näytelmän toinen ohjaaja Hanna Brotherus ovat luoneet toisesta puoliajasta tärkeän, suvaitsevuutta, taiteen moninaisuutta ja vapautta puolustavan pamfletin. Esityksen jälkimmäinen puolisko on voimauttava ja palauttaakin katsojan uskon taiteeseen, ihmiseen ja jopa tulevaisuuteen.

Suomen Kansallisteatteri. Töppöhörö. Valokuva Tuomo Manninen.
Tomnikovin Heli-keiju on Lahden Vikin lailla fyysinen roolisuoritus, mutta siinä missä Viki on liikkeissään uhoava, kulmikas ja aggressiivinen, on Tomnikovin keiju ilmava ja herkkä. Tomnikov leijuu näyttämöllä fyysisen keveästi, mutta henkisesti vahvana ja onnistuu tuomaan näyttämölle vahvan ja jämäkän teräskeijun. Esityksessä nähdään hyvin paljon fyysistä ilmaisua ja Tomnikovin roolissa myös tanssia. Näytelmän monipuolinen fyysisyys on tanssin puolella mainetta niittäneen Brotheruksen käsialaa.

Näytelmän lavastuksen ovat toteuttaneet Matti Rasi ja Juha Hurme. Näyttämöllä oleva valtava tuoli korostaa Vikin persoonan ja roolihahmon henkistä pienuutta suuresta älämölöstä ja uhosta huolimatta. Jättituoliltaan, ikään kuin omasta kuplastaan, Viki ponkaisee alas näyttämölle meuhkaamaan milloin mistäkin kokemastaan epäkohdasta. Ison tuolin päälle Viki ja Heli-keiju rakentavat myöhemmin myös oman pesänsä. Kodin, jossa Heli-keijun humanismi ja avarakatseisuus saavat tilaa siinä, missä Vikin uho laantuu.

Vikin inhorealistista vihamonologia katsellessa ja kuunnellessa alkaa kuitenkin varsin nopeasti tuntua siltä, että tämähän on jo moneen kertaan kuultu. Vikin sielunmaisema tuntuu aikaansa seuraavan katsojan mielestä jopa hieman vanhentuneelta ja kuluneelta. Roolihahmo vaikuttaa paikoitellen jopa liiankin alleviivaavalta. Juhan Hurmeen kieli on totutun ilotulitusmaista, kekseliästä ja mukaansa tempaavaan, mutta olisiko niin, että näytelmän aika olisi ollut jo aiemmin? Kokemus olisi tuoreempi ja osuvampi, jos Hurme ja Lahti olisivat tuoneet kokkolaisessa kapakassa yli viisi vuotta sitten syntyneen alkuperäisideansa näyttämölle jo muutama vuosi sitten.

Vikin ja Heli-Keijun voi nähdä tulkintana myös yhden ihmisen persoonan eri puolista. Olisiko niin, että meistä jokaisesta voisi löytyä sisältä sekä pieni töppöhörö että Heli-keiju? Äityykö meidän sisäinen töppöhörömme toisinaan uhoamaan kotona läheistemme kanssa tai kenties työpaikalla? Saako kaunosielu keiju meissä vallan silloin tällöin vai aivan liian harvoin? Josko kaksi puolikasta loksahtaa yhdeksi tasapainottaen ja tukien toinen toistaan...

Pessin ja Illusian luona -teatteriblogin kirjoittajana en voi olla vertaamatta teosta Yrjö Kokon samannimiseen kirjaan. Siinä Pessi-peikon alakulo, suru ja pessimismi löytävät vastakohtansa Illusia-keijun optimismista, ilosta ja toivosta. Pimeässä luolassa sotaa paossa vietetyn talven jälkeen he saavat yhdessä karvattoman ja siivettömän lapsen – uuden ihmisen.

Näytelmä antaa tilaa katsojalle kertoa itse itselleen sen, mistä se lopulta kertoo. Katsoja poistuu Kansallisteatterin Töppöhöröstä matkassaan jotain uutta ja puhdistavaa. Tunteessa on ripaus jopa jotain ylevää.

Töppöhörö. Suomen Kansallisteatterin suuri näyttämö
Kantaesitys 28.1.2016.

Rooleissa: Jarkko Lahti ja Alina Tomnikov
Ohjaus: Juha Hurme ja Hanna Brotherus
Lavastus:Matti Rasi ja Juha Hurme
Valosuunnittelu Matti Tiilama
Äänisuunnittelu: Raine Ahonen

torstai 17. maaliskuuta 2016

Nuorten unelmat törmäävät työelämässä vanhojen pierujen kyynisyyteen


Osui ja upposi! Akse Petterssonin Svenska Teaternin suurelle näyttämölle ohjaama Titanic on riemukas komedia. Pettersson marssittaa lavalle 11 kirkasotsaista Teatterikorkeakoulun viidennen vuosikurssin näyttelijäopiskelijaa ja viisi ikuisuuden – ”ainakin jostain 50-luvun alusta” ­– Svenskiksessä homehtunutta näyttelijää. Pettersson asettaa näyttämölle vastakkain nuorten haaveet ja vanhan kaartin kokemuksen.

Titanic käsittelee työelämää riemukkaan huumorin kautta. Työelämää, jossa vasta-aloittavien nuorten unelmat törmäävät mikä mihinkin jäävuoreen ja jossa keski-ikäiset kyynistyvät ja uupuvat. Nuoret tulevat ikoniseen laitosteatteriin ja työelämään tietysti täynnä intoa ja tarmoa. Toiveikkaina he haaveilevat suurista päärooleista, päätyen esittämään hevosen takapäätä lastennäytelmään. Kyyniset keski-ikäiset haaveilevat mahdollisuudesta hankkia Volkswagen Kleinbus ja lähteä tekemään vapaata katuteatteria Euroopan turuille ja toreille. Miten me suhtaudumme pettymyksiin ja jopa katastrofeihin, joita elämä – ja siis myös työelämä – väistämättä eteemme tuo?

Svenska Teatern, Titanic. Valokuva: Yoshi Omori
Työelämän lisäksi Titanic ironisoi osuvasti sekä Svenskiksen asemaa suomenruotsalaisen kulttuurielämän lippulaivana että parinkymmenen vuoden takaista James Cameronin ohjaamaa samannimistä Hollywood-elokuvaa. Paljon on Pettersson tuonut tematiikkaa lavalle, mutta kokonaisuus on silti hallittu. Petterssonin tapana on rakentaa esityksensä työryhmän kanssa kokeillen ja improvisoiden. Se näkyy Titanicissa tuoreena ilmaisuna, jossa ohjaaja on selvästikin antanut näyttelijöilleen tilaa löytää rooliinsa sopiva ilmaisu. Titanicin näyttelijöistä kukaan ei lopulta ole enempää pääroolissa kuin kukaan toinenkaan. Työryhmän näyttelijäntyö on tasaisen vahvaa. Ensembe-hengen ja työnilon voi aistia katsomoon asti.

Lavalla nähdään työryhmä rakentamassa Svenska Teaterniin Titanic-näytelmää. Titanicin katastrofi on ajallisesti turvallisen, yli sadan vuoden välimatkan päässä. Estonian katastrofi olisi varmasti aivan liian lähellä, että siihen voisi yhdistää kaiken laivassa tapahtuvan banaalin söpöilyn. Mukana on paljon metateatteria, teatteria teatterissa. Pettersson on myös aiemmissa teoksissaan (esim. Dark Side of the Mime, Kaspar Hauser ja How the West was Won) pohtinut teatterin tekemisen mahdollisuuksia ja ulottuvuuksia. Niin nytkin.

Näytelmä lähtee liikkeelle paljon puhuvalla kohtauksella, jossa nuoret näyttelijät ”hukkuvat” etunäyttämön orkesterisyvennyksen laskeutuessa alas. Nuoret löytävän itsensä pian teatterin uumenista ja sen sokkeloisista käytävistä ja portaista. Teatterilaiva on heti alkajaisiksi imaissut heidät syövereihinsä. Videokamera seuraa näyttelijöitä pitkin teatteria ja kuvaakin pian heidän haaveitaan ja unelmiaan, kuten saada näyttelijän töitä Tukholmasta tai vapautta orjuuttavien laitosteattereiden kahleista. Kaikki nuoret haluaisivat tietenkin näytelmän pääroolit – Jackin tai Rosen.


Svenska Teatern, Titanic. Valokuva: Yoshi Omori
Esityksen videografian ja lavastuksen on toteuttanut Ville Seppänen. Videototeutus on oivaltava ja hyödyntää tilaa hyvin. Videoa hyödynnetään myös niin, että näyttämöllä nähtävä kohtaus voi välittyä katsojalle myös videokuvan kautta, kuten erinomaisesti toteutetussa Jackin ja Rosen rakastelukohtauksessa. Näyttelijän kannalta toteutus on kuin tehtäisiin yhtä aikaa sekä Titanic-elokuvaa että -näytelmää. Seppäsen lavastus on myös toimiva ja rakentaa näyttämölle hienoja tiloja laivahytistä aina teatterinjohtajan toimistoon.

Petterssonin Titanic tekee vaikutuksen juurikin työelämätematiikkansa ja ironisuutensa puolesta. Jos ruotsin taito arveluttaa, on esityksiin luvassa tekstitys suomeksi huhtikuusta alkaen.


Svenska Teatern: Titanic
Kantaesitys Suurella näyttämöllä 16.3.

Näytelmän kotisivu 

Käsikirjoitus ja ohjaus: Akse Pettersson
Lavastus ja videografia: Ville Seppänen
Musiikki/sävellys: Kasperi Laine
Äänisuunnittelu: Tom Kumlin
Maskeeraus ja hiukset: Pirjo Ristola


Näyttämöllä: Riko Eklundh, Marcus Groth, Emil Grudemo El Hayek, Jon Henriksen, Anna Hultin, Mari-Helen Hyvärinen, Julia Högnabba, Samuel Karlsson, Stella Laine, Elisa Makarevitch, Dennis Nylund, Amanda Nyman, Lilian Pettersson, Tom Rejström, Anders Slotte, Johan Storgård

tiistai 15. maaliskuuta 2016

Hypnoottinen matka helvetistä paratiisiin


Jälleen näimme tähdet – A riveder le stelle on Cloud Feet Companyn tuottama musiikin, tanssin ja lausunnan kohtaaminen Paavalin kirkossa, Vallilassa. Esitys yhdistää tanssia, suomeksi ja italiaksi lausuttuja katkelmia Danten Jumalaisesta näytelmästä sekä musiikkia. Se on unenomainen kokemus, jossa liike, ääni ja hiljaisuus löytävät toisensa.

Danten 1300-luvun alussa kirjoittama Jumalainen näytelmä on monitulkintainen, eurooppalaisen kulttuuriperintömme keskeisimpiin teoksiin kuuluva runoeepos. Se voidaan nähdä matkana puhdistumiseen ja synnistä vapautumiseen. Se on toki myös kuvaus ihmisestä maailmankaikkeudessa ja matka helvetistä kiirastulen kautta paratiisiin – vaikeuksista voittoon.

Jälleen näimme tähdet – A riveder le stelle tervehtii kauneudella jo ennen alkamistaan. Katsojat astuvat sisään korkeaan kirkkosaliin, jonne Janne Teivainen on toteuttanut upean valaistuksen. Tuskin mitään parempaa paikkaa onkaan Helsingissä Italian ja Danten keskiajan maailmaan, kuin italialaishenkinen, 1920-luvun klassismia edustava Paavalin kirkko. Alttarilla odottaa tanssija Helena Romppanen kuin morsiamena. Hän on meditatiivisesti polvillaan valtavan, valkoisen mekon kanssa. Kasvot yleisöön suunnattuna, silmät kiinni.

Cloud Feet Company, Jälleen näimme tähdet – A riveder le stelle. Valokuva Esa Kytösaho.

Esityksen tekevät ja luovat lausujat Gabrielle Goria ja Mirjami Heikkinen, tanssija Helena Romppanen sekä muusikot Eero Hämeenniemi ja Jarno Julkunen. Goria ja Heikkinen lausuvat katkelmia Jumalaisesta näytelmästä rytmittäen hienosti intensiteettiä. Välillä Danten eeppinen runous ottaa ilmaa lausujien kiivaastakin ilmaisusta, välillä teksti soljuu rauhassa eteenpäin. Lausujat hyödyntävät upeasti myös koko tilaa, liikkuen välillä kirkkosalissa, pysyen välillä paikallaan saarnatuolissa tai alttarilla. Danten teksti elää lausujissa hienosti. Eino Leinon suomennoksen kieli on omaleimaista ja vähintään yhtä maagista kuin alkuperäinen tekstikin.

Muusikot Hämeenniemi ja Julkunen loihtivat tilaan musiikillisesti harmonisen ja kauniin äänimaailman. Instrumentit sopivat hyvin Jumalaisen näytelmän tekstiin ja luovat osaltaan teokseen unenomaisen meditatiivista tunnelmaa.

Kirkkosali on suorakulmainen, lukuun ottamatta alttaripäädyn apsista. Tanssija Helena Romppasen suoritus on häkellyttävä. Hän pyörii alttarilla ympyrää tauotta ja yhteen suuntaan koko esityksen ajan – lausunnan, musiikin ja hiljaisuuden vuorotellessa. Tuloksena on vahva ja vangitseva vaikutelma. Pyörivä liike pyöreän kattokupolin alla luo voimakkaan tilallisen kokemuksen. Teos yhdistelee hienolla tavalla erilaisia kontrasteja – valoja ja varjoja, valkoista ja mustaa, musiikkia ja hiljaisuutta. Useassa kohdin valaistus saa aikaan voimakkaita varjoja kirkkosalin vaaleille seinille, Romppasen pyöriessä valtavassa valkoisessa mekossaan ympyrää. Ei voi olla ihailematta hänen kykyään pyöriä ympyrää 55 minuutin ajan kertaakaan pysähtymättä.

Jälleen näimme tähdet – A riveder le stelle on pysähdyttävä, hiljentävä ja vaikuttava esitys. Sen jälkeen olo on jopa puhdistunut ja ennen kaikkea esityksen kauneudesta vaikuttunut.


Cloud Feet Company

Jälleen näimme tähdet – A riveder le stelle
Sunnuntaina 13.3. 2016 klo 19.00 Paavalinkirkko
Esitys on osa Kirkko soikoon -tapahtumaa 11.–20.3.2016

Lausujat: Gabrielle Goria ja Mirjami Heikkinen
Tanssija: Helena Romppanen
Muusikot: Eero Hämeenniemi renessanssiurut, Jarmo Julkunen renessanssikitara
Valosuunnittelu: Janne Teivainen