Vauhtia ja vaarallisia tilanteita

Kuka meistä on hyvä ja kuka paha? Skattkammarön (Aarresaari) on oivaltava tarina. Se tarkastelee ihmisluonteen negatiivisiakin piirteitä kuten ahneutta, muttei silti törmää tasapäistäviin yleistyksiin, vaan liikkuu harmaalla alueella. Teoksen maailmassa ei ole olemassa yksiselitteisen hyvää eikä pahaa.

Teos on kuitenkin ennen kaikkea nuoren kasvutarina. Paul Garringtonin ohjaus Svenska Teaternissa tuo näyttämölle mainion gender blender -tulkinnan. Näytelmän päähenkilö, Jim-tyttö (Misa Lommi) ottaa paikkansa niin, ettei parhainkaan merirosvoäijä voi väittää vastaan.

Skattkammarön on jännittävä ja näyttävä kokoperheen seikkailutarina, joka vie mukanaan varttuneemmankin merirosvoseikkailujen ystävän. Paul Garringtonin ohjaus ja Bryony Laveryn dramatisointi arvostavat skotti Robert Louis Stevensonin alkuperäistarinan salaperäisyyttä ja seikkailuhenkisyyttä.

Svenska Teaterin tulkinta ei sovellu alle 7-vuotiaille, sen verran hurjaa menoa näyttämöllä nähdään. Ruumiitakin tulee. Andreas Lönnqvistin ja Hanna Mikanderin toteuttama äänimaailma paukkuu ja rytisee. Tom Kumlinin valaistus – itse asiassa pimeys – voi myös olla sen verran pelottavaa, että ihan perheen pienimmät voivat kokea näytelmän liiankin jännittävänä. Valoilla ja äänillä saadaan suurelle näyttämölle luotua kyllä roppakaupalla hienoa merirosvotunnelmaa. Mutta 7-vuotiaasta ylöspäin tarina ja sen tulkinta imaisevat mukaansa takuu varmasti kaikki katsojat ja kuljettavat upean kaksi ja puolituntisen seikkailun läpi.

Svenska Teatern, Skattkammarön. Valokuva Cata Portin.

Tekstityslaite tuo turvaa, jos tuntuu, että ruotsin taito ei riitä. Omalla kohdalla ruotsin taito riitti. Konteksti antaa tarpeelliset viitteet ymmärtämiseen kun puhutaan takilasta, reivataan purjeita tai mitä näitä ”merisanoja” nyt onkaan. Näytelmän käsiohjelma tarjoaa sitä paitsi mainion sanaston ruotsiksi aiheeseen liittyvistä tärkeimmistä termeistä ja käsitteistä.

Jim Hawkins Jr (Misa Lommi) on jäänyt orvoksi ja hänen isoäitinsä (Sue Lemström) pitää majataloa. Vanha merimies, Bill Bones (Niklas Häggblom), ottaa ja kuolee majatalossa. Hänen merimieskirstustaan löytyy aarrekartta, jota monet entisistä merimiestovereistakin tuntuvat tavoittelevan. Paikallisen lääkärin ja aatelisherran avustuksella varustetaan kuunari ja lähdetään aarrejahtiin! Satamassa mukaan tempautuvat edesmenneen kapteeni Flintin aikaisempi miehistö, mukaan lukien juonitteleva Long John Silver (Niklas Åkerfelt) ja hänen mainio vihreä papukaijansa, Kapteeni Flint. Tästä alkaa seikkailu, jossa riittääkin jännitettävää loppuun asti.

Erik Salvesenin lavastus onnistuu tuomaan katsojan todellisuuteen muutamalla näyttämön pyöräytyksellä sekä pimeän ja nukkavierun majatalon tummine sopukoineen että myrskyssä taistelevan kuunarin, kuten lopulta myös Karibian aarresaaren. Hanne Horte on suunnitellut teokseen aikakaudelle uskollisen ja näyttävän puvustuksen ja Pirjo Ristolan maskeeraus, kampaukset ja peruukit täydentävät kokonaisuutta ja teoksen tunnelmaa mainiosti.

Svenska Teatern, Skattkammarön. Valokuva Cata Portin.

Misa Lommin näyttelijäntyö Jiminä on keskittynyttä, selkeää ja hän onnistuu tuomaan tulkintaan sopivan herkän Jimin, joka kasvaa tarinan aikana murrosikäisestä nuoreksi naiseksi. Teoksen muu tyyppigalleria on vinha ja lavalla nähdäänkin toinen toistaan oivallisempia merimieshahmoja. Oma suosikkini on saarelta löytyvä, sinne aikaisemmalla matkalla jätetty Ben Gunn. Simon Häger onnistuu luomaan hykerryttävän hauskan hahmon sekä vahvan fyysisen ilmaisun että puheilmaisunsa avulla.

Skattkammarön on näyttävä ja jännittävä seikkailutarina, mutta onnistuu samalla säilymään lämminhenkisenä, ilman turhaa näyttämisen halua. Katsoja voi antautua tarinan, sen henkilöiden ja aarrejahdin vietäväksi ja kokea nautinnollisen matkan Jimin, merimiesten, mainioiden merirosvohahmojen ja yhden vihreä papukaijan mukana.


Svenska Teatern: Skattkammarön. Ensi-ilta Suurella näyttämöllä 7.9.2016.

Rooleissa:

Misa Lommi/Sophia Heikkilä, Niklas Åkerfelt, Mikael Andersson, Romulus Chiciuc, Max Forsman, Emil Grudemo El Hayek, Patrick Henriksen, Simon Häger, Niklas Häggblom, Jenni Kitti, Jan Korander, Katariina Lantto, Sue Lemström, Arne Nylander, Alfons Röblom, Anders Slotte, Hellen Willberg.

Teksti: Robert Louis Stevenson
Dramatisointu: Bryony Lavery
Käännös: Marianne Möller
Ohjaus: Paul Garrington
Koreografia/Ohjaajan assistentti: Jakob Höglund
Stage fighting: Oula Kitti
Lavastus: Erik Salvesen
Pukusuunnittelu: Hanne Horte
Maskeeraus ja hiukset: Pirjo Ristola
Valosuunnittelu: Tom Kumlin
Äänisuunnittelu: Andreas Lönnquist ja Hanna Mikander
Sävellys, sovitus, musiikin harjoitus: Hanna Kronqvist

Nuoren naisen synkkä salaisuus

Teatteri Avoimien Ovien Anna Liisa on tiheätunnelmainen ja onnistunut päivitys Minna Canthin viimeiseksi jääneestä näytelmästä. Teoksen moraaliset teemat syyllisyydestä, häpeästä, totuuden kohtaamisesta ja rajojen rikkomisesta sekä yksilön vastuusta ovat ajankohtaisia aiheita vielä tänäänkin. Ne koskettivat jo aikalaisia teoksen kantaesityksessä vuonna 1895.

Yhtälailla Anna Liisan kasvutarina tekee vaikutuksen nykykatsojaan, niin vahvoja sekä tarina että Heini Tolan dramatisoima ja ohjaama tulkinta ovat. Klassikosta tehty modernisointi on viiltävä ja koskettava. Sitä paitsi näytelmän teemat eivät ole Canthin ajoista tippaakaan vanhentuneet, ei edes miehisen vallan käyttö naista alistamaan. Jopa kunniamurhat ovat arkipäivää Suomessa ja maailmalla.

Anna Liisa (Helmi-Leena Nummela) on lähes hajoamassa suuren salaisuutensa taakan alla. Yhteisö on määrännyt hänet rooliin, jossa hän ei itse päätä mistään, ei edes omasta kehostaan. Ja kun tuo salaisuus uhkaa paljastua, alkavat läheiset ympärillä näytellä peliä, jossa ollaan valmiita tekemään lähes mitä vain häpeän peittämiseksi.

Näytelmä on riipaiseva tarina nuoren naisen kohtalosta: rakkaudesta, raskaudesta ja vastasyntyneen lapsensa tukehduttamisesta. Hänen suuri rakkautensa Mikko (Kai Bäckström) on lähtenyt maailmalle, koska Anna Liisan isä (Jukka Pitkänen) ei hyväksynyt suhdetta. Neljä vuotta on kulunut ja koko tuon ajan Anna Liisa on kantanut raskasta salaisuuttaan. Juuri kun hän on menossa naimisiin Johanneksen (Paavo Kerosuo) kanssa, Mikko palaa takaisin. Parikymppinen Anna Liisa joutuu äkisti kohtaamaan raskaan menneisyyteensä ja ottamaan vastuun omasta elämästään ja teoistaan.

Teatteri Avoimet Ovet, Anna Liisa. Valokuva: Mikko Mäntyniemi.

Anna Liisa kuvaa nuoren tytön psyykeä ja sen murtumista. Se on myös kertomus kyläyhteisön valheellisuudesta. Tola on häivyttänyt tulkinnastaan sekä uskonnon että oikeastaan yhteiskuntaluokatkin. Mikkohan on alkuperäisteoksessa talon renki eikä näin siis voi kelvata talollisen tytön mieheksi. Ohjaajan ratkaisu on toimiva, koska näin teos tulee huomattavaksi lähemmäksi tämän päivän suomalaista katsojaa. Tolan dramatisointi on tiivistänyt alkuperäisteosta ja hän on jättänyt teokseen sen kuusi keskeistä henkilöä. Vaikka tulkinta näyttämöllä on uusi ja moderni, on Tola säilyttänyt Canthin voimakkaan ja vahvan dialogin.

Helmi-Leena Nummelan Anna Liisa on tuskaisen vereslihainen tulkinta. Hänen näyttelijäntyönsä on intensiivistä ja saa päähenkilön sielunmaiseman välittymään katsojalle terävästi. Nummela rakentaa roolin taitavasti ja vähäeleisesti ja juuri siksi Anna Liisasta rakentuukin näyttämölle koskettava hahmo. Karoliina Kudjoi Anna Liisan äitinä ja Jukka Pitkänen isänä onnistuvat tulkitsemaan riipaisevasti tytön pettyviä ja vihaisia vanhempia, jotka kuitenkin tarjoavat lopulta myös anteeksiantoa ja armoa.

Teatteri Avoimet Ovet, Anna Liisa. Valokuva: Mikko Mäntyniemi.

Teoksen modernin musiikin on säveltänyt Suvi Isotalo ja mukana on myös tanssia ilmentämässä erityisesti Anna Liisan ja Mikon intohimoista suhdetta. Veera-Maija Murtolan lavastus on minimalistista. Näyttämön takaseinä on täysin valkoinen, sivuseinät mustia. Järvenrannan kaislat näyttämön takaseinällä, muutama tuoli ja pari liikuteltavaa mustaa lavaa ovat lähes ainoat lavasteet. Mustan ja valkean kontrastia Murtolan lavastus ja videoprojisoinnit hyödyntävät taitavasti. Näyttelijöiden varjot valkeassa seinässä yhdessä sinne heijastetun ja muotoaan alati muuttavan mustan varjon kanssa muodostavat hienoja kuvia ja luovat teokseen uhkaavaa tunnelmaa.

Anna Liisan rohkeus kohdata totuus vapauttaa hänet ja antaa mielenrauhan. Canthin teoksen yksi suuruuksista on siinä, ettei päähenkilö ajaudu itsetuhoon vaan että hän kasvaa näytelmän aikana moraalisesti rohkeaksi ja uskaltautuu vastustamaan yhteisön sosiaalisisia pidäkkeitä silläkin uhalla, että joutuu sen hyljeksimäksi.


Teatteri Avoimet Ovet: Anna Liisa. Ensi-ilta 14.9.2016. Esityksiä 13.12.2016 asti.

Teksti: Minna Canth
Dramaturgia ja ohjaus: Heini Tola
Lavastus: Veera-Maija Murtola
Musiikki: Suvi Isotalo
Valosuunnittelu: Antti Kujala
Koreografinen konsultaatio: Marjo Kuusela

Rooleissa:

Anna-Liisa: Helmi-Leena Nummela
Mikko: Kai Bäckström
Johannes: Paavo Kerosuo
Äiti: Karoliina Kudjoi
Isä: Jukka Pitkänen
Husso: Petriikka Pohjanheimo

Aja! Lyö! Ammu!

Teatteri Jurkan Bonnie & Clyde on kiihkeän hikinen ja tyylitelty kuvaus kahden laman lapsen matkasta jonnekin. Jonnekin sinne, missä kaikki on toisin ja ennen kaikkea paremmin. Matka, jonka aikana voi lopulta toteuttaa ympäröivän kulutusyhteiskunnan kovaäänistä vaatimusta. Osta! Kuluta! Tuhlaa!

Paitsi, että rahaa ei näillä kahdella lamaluuserilla ole… Mutta sitähän voi aina hankkia ryöstämällä ja tavaraa voi aina varastaa!

Laman rappeuttaman lähiön ilma on kuumaa ja painostavaa. Rakennukset ovat rumia, ihmiset tylsiä. Työtä ei ole tai sitten hanttihommissa saa raataa pienellä palkalla yötä päivää. Ei ole rahaa eikä lomia pidettäviksi. On päästävä jonnekin pois! Löydettävä jotakin ihan muuta.

Iida Hämeen-Anttilan ja Essi Räisäsen käsikirjoittama ja Räisäsen Teatteri Jurkkaan ohjaama Bonnie & Clyde on intensiivinen ja mukaansatempaava tarina kahdesta, parempaa huomista ja elämää janoavasta nuoresta. Bonnie (Essi Hellén) ja Clyde (Markus Järvenpää) kohtaavat, ja heti kohta ajautuvat yhteiselle tuhon tielle. Samalla kuitenkin koko ajan kuin jotenkin ymmärtäen, että he eivät yhteiskuntaan kuulu, eivätkä edes kelpaa.

Teatteri Jurkka. Bonnie & Clyde. Valokuva, Marko Mäkinen.

Bonnien ja Clyden historialliset esikuvat, Bonnie Parker ja Clyde Barrow, löytyvät Yhdysvaltain 1930-luvun laman epätoivosta, väkivallasta ja ahdingosta. Hämeen-Anttila ja Räisänen ovat tuoneet onnistuneesti nämä pankkeja, huoltoasemia ja pikkupuoteja ryöstelleet hahmot nykypäivään ja Suomeen.

Jurkan Bonnie & Clyde kutsuu löytämään erilaisia tulkintoja ja teemoja teoksesta. Siihen johdattavat ennen kaikkea älykäs ja puhutteleva käsikirjoitus, mutta myös Hellénin ja Järvenpään vimmaisen kiivas näyttelijäntyö. Itse huomasin katsovani esitystä sekä kärkevänä kulutusyhteiskuntakritiikkinä että pala palalta kasvavana, kahden nuoren vääjäämättä tuhoon päätyvänä tarinana.

Rahaa, ruokaa, vaatteita, hiusten pidennyksiä, tikkareita… ja päälle intohimoa. Pitää saavuttaa ja saada kaikki se, mitä mainosmiehet ”tietävät” meidän haluavan, jopa himoitsevan. Pidäkkeitä tai rajoja Bonniella ja Clydella ei ole. Ei niitä kukaan ole ehtinyt asettaa. Se, mitä ei saada, otetaan. Lopulta Bonnie ja Clyde ottavat kaiken. Piehtaroivat tavarassa, uima-altaissa ja hienoissa mojito-drinkeissä.

Ei Jurkan Bonnie & Clyde -näytelmää tarvitse kuitenkaan katsoa vain kulutusyhteiskuntaa ja lamaa kritisoivien lasien läpi. Ei ollenkaan. Näytelmä toimii erittäin hyvin myös road moviena... Toki tuhoon tuomittuna.

Teatteri Jurkka. Bonnie & Clyde. Valokuva, Marko Mäkinen.

Hellén ja Järvenpää onnistuvat tekemään Bonnien ja Clyden hahmoista intohimoisia ja tuskaisenkin kuumeisia, hetken lapsia. Heidän ADHD-tyyppistä käytöstä seuratessa alkaa toivoa, etteivät he enää menisi pidemmälle, että kaikki jäisi tähän viimeisimpään ryöstöön. Mutta ei tietystikään jää. Bonnie ja Clyde jatkavat loppuun asti, kun kerran ovat rahan ja tavaran makuun päässeet. Täytyy jatkaa, aina vaan. Vaikka pohjalta tihkuisi esiin lopulta aivan jotain muuta. Herkän ihmisen toive luonnon kauneudesta, linnun laulusta ja metsän lumosta.

Sekä Hellénin että Järvenpään työ näyttämöllä on fyysistä ja ennen kaikkea tarkkaa. He onnistuvat saamaan rooliensa fyysiseen ilmaisuun juuri sitä vimmaa, rauhattomuutta ja nuorten varsamaisuutta, mitä hahmoilta vaaditaankin. Lopulta heidän ilmaisunsa puristuu tiiviiksi ja Jurkan huoneteatterin näyttämöllä isossa ja vahvassa fyysisyydessään jopa pienieleiseksi.

Näyttämöllä nähdään Milla Martikaisen onnistunut visuaalinen suunnittelu. Puolikasta, 90-lukulaista auton torsoa hyödynnetään mainiosti. Ohjauspyörä ja penkit taipuvat tulkinnan mukana ja varastetut tavarat löytävät paikkansa jalkatilasta. Martikainen on puvustuksessan löytänyt jotain lähiönuoren ominta. Sieltä 90-luvun laman ajoilta.


Teatteri Jurkka – Räisänen & Hämeen-Anttila
Bonnie & Clyde
Kantaesitys 10.9.2016. Esityksiä 31.12.2016 asti.

Rooleissa: Essi Hellén ja Markus Järvenpää
Ohjaus: Essi Räisänen
Dramaturgia: Iida Hämeen-Anttila
Visuaalinen suunnittelu: Milla Martikainen
Äänisuunnittelu: Pauli Riikonen

Tuotanto: Teatteri Jurkka, Turun kaupunginteatteri Circus Maximus sekä Työryhmä

Kuusikymppinen ja (t)yöelämää jäljellä...

Tuuti (Terhi Panula) huomaa olevansa Suomen vanhin stand-up –koomikko. Ei kovin hyvä myyntivaltti. Työ- ja yöelämän parasta ennen päivä alkaa olla auttamattomasti ohi… Vielä hetki sitten sitä oli ensimmäinen stand-upia Suomessa tekevä nainen.

Tuuti on epävarma ja hämillään. Hän huomaa pohtivansa, löytyisikö sieltä entisiltä ajoilta jotain sopivaa sketsiä. Jotain myyvää ja nykyhetkeen osuvaa. Tuuti saa stand-up –klubin omistajalta ukaasin. Pitäisi uudistua ja muuttua. Katsojamäärät eivät täyty. Baari ei vedä ja jotain pitää tehdä.

Kaikki tämä kuulostaa monille työelämässsä oleville hyvin tutulta, korvissa soi tuttuja työn vaatimuksia. Varmasti etenkin kuusikymppisille, työelämän loppusuoraa uurastaville. Pitääkö kaikki jälleen laittaa uusiksi? Toivottavasti ei taas sentään ihan joka vuosi...

Pitääkö stand-up –koomikon tehdä se estradilla entistä rivomman ja rajumman alapäähuumorin kautta? Vaiko stand-up –huumorin perimmäisen, entistä henkilökohtaisemman kautta? Kun se henkilökohtainen on jotain ihan, ihan muuta kuin rivoa ja rajua. Saanko olla työssäni se, mitä juuri nyt olen? Se mitä osaan ja mihin pystyn? Se missä olen hyvä? Vai pitääkö minun lähteä mukaan johonkin sellaiseen, mitä en edes halua?

Suomen Kansallisteatteri, 60. Valokuva Tuomo Manninen

Veera Tyhtilän kirjoittama ja Otso Kauton ohjaama 60 on pieni tragedia stand-up –koomikosta. Pienimuotoinen, koskettavakin teos on kertomus vanhenemisesta ja sen väistämättä eteen tuomista rajoituksista. Näytelmä pohtii myös, mitä kautta määritymme yksilöinä yhteiskunnassa. Määrittääkö meitä ennen kaikkea työ vai ikämme? Sukupuolemme vaiko parisuhteemme?

Keskeisiksi teemoiksi nousevat vanheneminen ja pitkä parisuhde. Tuuti ja Tarmo (Juhani Laitala) ovat olleet naimisissa pitkään. Pitkän parisuhteen dynamiikkaa Tyhtilä on myös ottanut monella tapaa mukaan näytelmään. Tarmo kärsii alkavasta muistisairaudesta ja tuo näin Tuutin kotielämään lisähaasteita. Tarmo myös tekee kotona juuri mitä haluaa. Kysymättä keneltäkään lupaa, vähiten Tuutilta.

Suomen Kansallisteatteri, 60. Valokuva Tuomo Manninen

Terhi Panulan kannattelee esitystä ensimmäisen puoliajan ja hyvin toistakin. Valitettavasti pian toisella puoliajalla draaman kaari katoaa ja näytelmän teemat jakautuvat liian moneen suuntaan, muuttuvat epäselviksi. Näytelmälle kuin näytelmälle väliaika antaa haasteen siinä, miten teoksen intensiteetti saadaan jälleen kohoamaan. Niin nytkin. Väliajan pois jättäminen ja toisen puoliajan tiivistämien olisi tehnyt dramaturgialle hyvää. Tummenpia sävyjä sisältäva näytelmän toinen puolisko jää nyt valittettavan epätasaiseksi.

Terhi Panula tekee hienon roolin. Panulan näytelmä 60 onkin. Panulan näyttämöilmaisu on herkkää ja hän luo näyttämölle kauniisti koti- ja työelämän vaatimuksia kokevan, vanhenevan naisen. Hän myös vaihtaa suvereenisti näyttelijäntyönsä intensiteettiä. Lavalla on yht'äkkiä tuon tuosta estoton stand-up –koomikko ja kohta Panula on taas kuusikymppinen, kotona hämmentyvä tavis.

Antti Paranko on näytelmän mainio, myötäelevä muusikko ja häntä säestää Petri Liski baarinpitäjä Henrinä. Lauluista Georges Brassensin säveltämä Hiukan pornografista – mutta kaunista (san. Jukka Alihanka) kuvaa mainiosti päähenkilön yritystä nousta uuteen vireeseen ja ottaa haltuun uudestaan työnsä stand-up –koomikkona.

Camilla Nenonen on tehnyt Kansallisteatterin Omapohjaan toimivan, pieneen tilaan soveltuvan lavastuksen, jossa stand-up –baarin glitter kohtaa kodin tavallisen arjen sohvineen ja saunan kiukaineen.  


Veera Tyhtilä: 60
Suomen Kansallisteatteri.
Kanta-esitys Omapohjassa 7.9.2016.

ROOLEISSA Juhani Laitala, Petri Liski ja Terhi Panula
MUUSIKKO Antti Paranko

OHJAUS Otso Kautto
LAVASTUS Camilla Nenonen
PUKUSUUNNITTELU Saija Siekkinen
MUSIIKKI Antti Paranko
VALOSUUNNITTELU Harri Kejonen
ÄÄNISUUNNITTELU Esko Mattila
NAAMIOINNIN SUUNNITTELU Tuire Kerälä
DRAMATURGI Eva Buchwald