Mies naisen orjana

Helsingin kaupunginteatterin Venus turkiksissa pyöräyttää seksuaalisen vallan ja halun useampaan kertaan ympäri esityksen aikana. Mies, joka haluaa olla naisen orja on aiheena kiinnostava ja tietysti myös erittäin epäporvarillinen.

Näytelmää kannattelevat Armi Toivanen ja Sampo Sarkola. Heidän työnsä on intensiivistä ja tiivistunnelmaista. Toivanen ja Sarkola tuovat lavalle sähäkkyyttä ja molempien näyttelijäntyö on yhtä aikaa tarkkaa ja ilmavaa. Sitä on ilo katsella ja pari onnistuukin tekemään katsojan mielenkiinnon vangitsevat roolisuoritukset. 

Molempien näyttelijöiden työskentelyssä on vahvaa läsnäoloa – näyttelijäntyön rytmi ja intensiteetti tekevät siitä motivoitunutta ja luonnollista. Molemmilta löytyy kykyä ymmärtää ja hallita rytmiä. Tämä rytmi luo Pengerkadun näyttämölle kiehtovan eroottisen valtapelin. 

Hilkka-Liisa Iivanaisen ohjaus ja näytelmän sovitus onnistuvat erityisesti näytelmän rytmityksessä. Reita Lounatvuoren suomennos on luonnollista ja soljuvaa kieltä.

Helsingin kaupunginteatteri, Venus turkiksissa. Valokuva Antti Mattila.

Pääparin sadomasokistisuus, seksuaalisuuden erilaiset ilmentymät ja niihin liittyvä valta vaihtuvat yllättävästikin näytelmän edetessä. Sukupuoliroolit saavat monenlaista kyytiä ja pyöristystä lavalla.

Teos sekoittaa jännittävällä tavalla näyttelijän ja näytelmän käsikirjoittajan omaa elämää ja heidän esittämiensä roolihahmojen personaa. ”Kusiemski” kuten Vanda, tyhmä näyttelijätär, Thomasin sukunimen ääntää, tulee Broadway-näytelmän koekuvauksiin armottoman myöhässä. Vanda on näennäisesti täysin tietämätön Venus turkiksissa -näytelmän käsikirjoituksesta. Hahmo on kirjoitettu näytelmän alussa aikamoiseksi bimboksi, mutta pikkuhiljaa alkaakin paljastua kaikenlaista ja roolit näyttämöllä alkavat vaihtua…

En kirjoita enempää juonipaljastuksia, koska yllätyksellisyydestä Venus turkiksissa -näytelmä elää. Mutta sen sanon, että teos suhtautuu aiheeseensa, seksuaalisen valtaan, myös ironisesti ja sarkastisesti.

Venus turkiksissa on yhdysvaltalaisen David Ivesin vuonna 2010, ensin Off-Broadway kantaesitettynä ja sittemmin Broadway-tulkintana suosiota saavuttanut kahden näyttelijän kannattelema draamakomedia. Teoksessa viehättää eniten sen monikerroksellisuus. David Ivesin näytelmä perustuu itävaltalaisen kirjailija ja historioitsija Leopold Ritter von Sacher-Masochin (1836 - 1895) novelliin Venus in Pelz, tarina turkisfetissin omaavasta masokistisimiehestä. Termi masokismi tulee Sacher-Masochin sukunimestä. Sacher-Masochin teki aikoinaan myös itse sopimuksen erään paronittaren kanssa omasta orjuudestaan. Hän muun muassa matkusti orjana Italiaan palvelemaan ruhtinatartaan junan kolmannessa luokassa kun sopimuksen toinen osapuoli, Fanny Pastor, matkusti ensimmäisessä luokassa.

Helsingin kaupunginteatteri, Venus turkiksissa. Valokuva Henrik Schütt.

Venus in Pelz on kiehtonut taiteilijoita ilmestymisestään asti. Viiteen kertaan siitä on tehty elokuva, tunnetuimpana varmaakin Roman Polanskin versio. Musiikissa Velvet Underground on levyttänyt vuonna 1967 Lou Reedin säveltämän, nyt jo lähes kulttimaineeseen nousseen kappaleen Venus in Furs. Jotain hyvin kiehtovaa aiheessa onkin. Nyt tuota kiehtovuutta voi käydä testaamassa Pengerkadulla.

Ei Helsingin kaupunginteatterin esitys täysin ongelmaton ole. Välillä se tuntuu jopa hieman junnaavan paikoillaan, takertuvan kiiltokuvamaisuuteen ja kovin esteettiseen esittämiseen. Olisikohan tulkinta saanut todemman maun, jos pääosia olisivat esittäneet jotkut muut, eivät niin kauniit ja timmikuntoiset Sarkola ja Toivanen? Elämää nähneet seitsenkymppiset? Kenties. Toivanen ja Sarkola tekevät toki hienoa työtä, sitä ei käy kiistäminen. Vesa Ellilä on tehnyt teokseen toimivan, näytelmän tunnelmaa hyvin seuraavan ja sitä tukevan valaistuksen. Esityksessä tehostekeinona käytetyt ukkosen jyrähdykset olisi voinut jättää hieman vähemmälle, nyt ne tuntuvat lähinnä päälle liimatuilta.

Venus turkiksissa on viihdyttävä, rohkea, sukupuolirooleilla leikittelevä ja niitä raikkaasti pöllyyttävä yllätyksellinen teos, jonka voima on vahvassa näyttelijäntyössä.


David Ives, Venus turkiksissa
Suomenkielinen kantaesitys Helsingin kaupunginteatterin Pengerkadun näyttämöllä 7.4.2016.

Rooleissa Armi Toivanen, Sampo Sarkola
Suomennos Reita Lounatvuori
Ohjaus Hilkka-Liisa Iivanainen
Lavastus Antti Mattila
Puvut Sari Salmela
Valosuunnittelu Vesa Ellillä
Äänisuunnittelu Eradj Nazimov
Naamiointi ja kampaukset Tuula Kuittinen

Töppöhörö ja oodi ilolle

Juha Hurmeen kirjoittama ja ohjaama Töppöhörö ansaitsee tulla esitetyksi Kansallisteatterin suurella näyttämöllä. Näytelmän tematiikka ja sen yhteiskunnallisuus ovat vastaansanomattoman tärkeitä ja ajankohtaisia juuri nyt.

”Jumala armahtaa, minä en”, kirjoitti aikoinaan nyt jo edesmennyt kansanedustaja Tony Halme. Tony Halme voisi hyvin olla näytelmän päähenkilön, Vikin esikuva. Näyttelijä Jarkko Lahti pelmauttaa näyttämölle luotaantyöntävän ja inhorealistisen hahmon. Viki on stereotypia suvaitsemattomasta, kulttuuria ja kaikkea erilaista suorastaan vihaavasta suomalaisesta miehestä. Päähenkilö ei ehkä kuitenkaan ole pelkästään suomalaisen miehen, vaan ennemminkin koko kovenevan asenneilmapiirimme kuva. Viki halveksii maahanmuuttajia, homoja, naisia – ylipäänsä kaikkea hänen oman kapean änkyrämachon maailmankuvan ulkopuolelle jäävää. Naiset on luotu pantaviksi, homot ja mamut hakattaviksi. Kaikki on muiden syytä – ex-vaimon, poliisin tai yhteiskunnan.

Suomen Kansallisteatteri. Töppöhörö. Valokuva Tuomo Manninen.

Näytelmän ensimmäinen puoliaika on Vikin synkkää, mutta valitettavan ajankohtaista ja realististakin uhomonologia. Lahti tekee intensiivisen, keskittyneen ja erittäin fyysisen roolin Vikinä. Hän onnistuu osuvasti tuomaan Vikin hahmoon ärsyttävän kapeakatseisen juntin, joka uhoaa puolustaessaan isänmaata ja urheilua ja halveksii avoimesti kulttuuria ja kaikkia mahdollisia vähemmistöjä. Kaikki vieras on uhka ja aiheuttaa Vikissä suurta ahdistusta ja torjuntaa; sossuämmät ja kaiken maailman apurahataitelijat saavat kuulla kunniansa.

Toisaalta Vikin hahmossa on jotain hyvin koomista ja jopa hellyttävää. Tuon rivouksia laukovan, räävittömän töppöhörön maailma on äärimmäisen pieni, naiivi ja iloton. Vikin maailmaan mahtuvat perinteisessä heteroavioliitossa maalla elävät parit – naiset leipovat, miehet metsästävät ja tuvan seinillä on sellaista taidetta, josta heti ymmärtää, mitä se esittää.

Esityksen toinen puoliaika on pieni helmi. Viki lähtee sianruhon perässä paikalliseen Prismaan, mutta hämmästys on suuri, kun kotona jääkiekkokassista tupsahtaakin pohjoiskarjalan murteella haastava, balettia tanssiva Heli-keiju (Alina Tomnikov). Keiju alkaa haastaa Vikiä ja näyttämöllä nähdäänkin nyt humanismin ja taiteen hieno puolustuspuhe, joka on samalla oodi ilolle. Viki alkaa juomaa tarpeeksi nautittuaan ammentaa sielustaan tunteita syvästä yksinäisyydestä ja tyhjyydestä.

Hurme ja näytelmän toinen ohjaaja Hanna Brotherus ovat luoneet toisesta puoliajasta tärkeän, suvaitsevuutta, taiteen moninaisuutta ja vapautta puolustavan pamfletin. Esityksen jälkimmäinen puolisko on voimauttava ja palauttaakin katsojan uskon taiteeseen, ihmiseen ja jopa tulevaisuuteen.

Suomen Kansallisteatteri. Töppöhörö. Valokuva Tuomo Manninen.

Tomnikovin Heli-keiju on Lahden Vikin lailla fyysinen roolisuoritus, mutta siinä missä Viki on liikkeissään uhoava, kulmikas ja aggressiivinen, on Tomnikovin keiju ilmava ja herkkä. Tomnikov leijuu näyttämöllä fyysisen keveästi, mutta henkisesti vahvana ja onnistuu tuomaan näyttämölle vahvan ja jämäkän teräskeijun. Esityksessä nähdään hyvin paljon fyysistä ilmaisua ja Tomnikovin roolissa myös tanssia. Näytelmän monipuolinen fyysisyys on tanssin puolella mainetta niittäneen Brotheruksen käsialaa.

Näytelmän lavastuksen ovat toteuttaneet Matti Rasi ja Juha Hurme. Näyttämöllä oleva valtava tuoli korostaa Vikin persoonan ja roolihahmon henkistä pienuutta suuresta älämölöstä ja uhosta huolimatta. Jättituoliltaan, ikään kuin omasta kuplastaan, Viki ponkaisee alas näyttämölle meuhkaamaan milloin mistäkin kokemastaan epäkohdasta. Ison tuolin päälle Viki ja Heli-keiju rakentavat myöhemmin myös oman pesänsä. Kodin, jossa Heli-keijun humanismi ja avarakatseisuus saavat tilaa siinä, missä Vikin uho laantuu.

Vikin inhorealistista vihamonologia katsellessa ja kuunnellessa alkaa kuitenkin varsin nopeasti tuntua siltä, että tämähän on jo moneen kertaan kuultu. Vikin sielunmaisema tuntuu aikaansa seuraavan katsojan mielestä jopa hieman vanhentuneelta ja kuluneelta. Roolihahmo vaikuttaa paikoitellen jopa liiankin alleviivaavalta. Juhan Hurmeen kieli on totutun ilotulitusmaista, kekseliästä ja mukaansa tempaavaan, mutta olisiko niin, että näytelmän aika olisi ollut jo aiemmin? Kokemus olisi tuoreempi ja osuvampi, jos Hurme ja Lahti olisivat tuoneet kokkolaisessa kapakassa yli viisi vuotta sitten syntyneen alkuperäisideansa näyttämölle jo muutama vuosi sitten.

Vikin ja Heli-Keijun voi nähdä tulkintana myös yhden ihmisen persoonan eri puolista. Olisiko niin, että meistä jokaisesta voisi löytyä sisältä sekä pieni töppöhörö että Heli-keiju? Äityykö meidän sisäinen töppöhörömme toisinaan uhoamaan kotona läheistemme kanssa tai kenties työpaikalla? Saako kaunosielu keiju meissä vallan silloin tällöin vai aivan liian harvoin? Josko kaksi puolikasta loksahtaa yhdeksi tasapainottaen ja tukien toinen toistaan...

Pessin ja Illusian luona -teatteriblogin kirjoittajana en voi olla vertaamatta teosta Yrjö Kokon samannimiseen kirjaan. Siinä Pessi-peikon alakulo, suru ja pessimismi löytävät vastakohtansa Illusia-keijun optimismista, ilosta ja toivosta. Pimeässä luolassa sotaa paossa vietetyn talven jälkeen he saavat yhdessä karvattoman ja siivettömän lapsen – uuden ihmisen.

Näytelmä antaa tilaa katsojalle kertoa itse itselleen sen, mistä se lopulta kertoo. Katsoja poistuu Kansallisteatterin Töppöhöröstä matkassaan jotain uutta ja puhdistavaa. Tunteessa on ripaus jopa jotain ylevää.

Töppöhörö. Suomen Kansallisteatterin suuri näyttämö
Kantaesitys 28.1.2016.

Rooleissa: Jarkko Lahti ja Alina Tomnikov
Ohjaus: Juha Hurme ja Hanna Brotherus
Lavastus:Matti Rasi ja Juha Hurme
Valosuunnittelu Matti Tiilama
Äänisuunnittelu: Raine Ahonen

Nuorten unelmat törmäävät työelämässä vanhojen pierujen kyynisyyteen

Osui ja upposi! Akse Petterssonin Svenska Teaternin suurelle näyttämölle ohjaama Titanic on riemukas komedia. Pettersson marssittaa lavalle 11 kirkasotsaista Teatterikorkeakoulun viidennen vuosikurssin näyttelijäopiskelijaa ja viisi ikuisuuden – ”ainakin jostain 50-luvun alusta” ­– Svenskiksessä homehtunutta näyttelijää. Pettersson asettaa näyttämölle vastakkain nuorten haaveet ja vanhan kaartin kokemuksen.

Titanic käsittelee työelämää riemukkaan huumorin kautta. Työelämää, jossa vasta-aloittavien nuorten unelmat törmäävät mikä mihinkin jäävuoreen ja jossa keski-ikäiset kyynistyvät ja uupuvat. Nuoret tulevat ikoniseen laitosteatteriin ja työelämään tietysti täynnä intoa ja tarmoa. Toiveikkaina he haaveilevat suurista päärooleista, päätyen esittämään hevosen takapäätä lastennäytelmään. Kyyniset keski-ikäiset haaveilevat mahdollisuudesta hankkia Volkswagen Kleinbus ja lähteä tekemään vapaata katuteatteria Euroopan turuille ja toreille. Miten me suhtaudumme pettymyksiin ja jopa katastrofeihin, joita elämä – ja siis myös työelämä – väistämättä eteemme tuo?

Svenska Teatern, Titanic. Valokuva: Yoshi Omori

Työelämän lisäksi Titanic ironisoi osuvasti sekä Svenskiksen asemaa suomenruotsalaisen kulttuurielämän lippulaivana että parinkymmenen vuoden takaista James Cameronin ohjaamaa samannimistä Hollywood-elokuvaa. Paljon on Pettersson tuonut tematiikkaa lavalle, mutta kokonaisuus on silti hallittu. Petterssonin tapana on rakentaa esityksensä työryhmän kanssa kokeillen ja improvisoiden. Se näkyy Titanicissa tuoreena ilmaisuna, jossa ohjaaja on selvästikin antanut näyttelijöilleen tilaa löytää rooliinsa sopiva ilmaisu. Titanicin näyttelijöistä kukaan ei lopulta ole enempää pääroolissa kuin kukaan toinenkaan. Työryhmän näyttelijäntyö on tasaisen vahvaa. Ensembe-hengen ja työnilon voi aistia katsomoon asti.

Lavalla nähdään työryhmä rakentamassa Svenska Teaterniin Titanic-näytelmää. Titanicin katastrofi on ajallisesti turvallisen, yli sadan vuoden välimatkan päässä. Estonian katastrofi olisi varmasti aivan liian lähellä, että siihen voisi yhdistää kaiken laivassa tapahtuvan banaalin söpöilyn. Mukana on paljon metateatteria, teatteria teatterissa. Pettersson on myös aiemmissa teoksissaan (esim. Dark Side of the Mime, Kaspar Hauser ja How the West was Won) pohtinut teatterin tekemisen mahdollisuuksia ja ulottuvuuksia. Niin nytkin.

Näytelmä lähtee liikkeelle paljon puhuvalla kohtauksella, jossa nuoret näyttelijät ”hukkuvat” etunäyttämön orkesterisyvennyksen laskeutuessa alas. Nuoret löytävän itsensä pian teatterin uumenista ja sen sokkeloisista käytävistä ja portaista. Teatterilaiva on heti alkajaisiksi imaissut heidät syövereihinsä. Videokamera seuraa näyttelijöitä pitkin teatteria ja kuvaakin pian heidän haaveitaan ja unelmiaan, kuten saada näyttelijän töitä Tukholmasta tai vapautta orjuuttavien laitosteattereiden kahleista. Kaikki nuoret haluaisivat tietenkin näytelmän pääroolit – Jackin tai Rosen.

Svenska Teatern, Titanic. Valokuva: Yoshi Omori

Esityksen videografian ja lavastuksen on toteuttanut Ville Seppänen. Videototeutus on oivaltava ja hyödyntää tilaa hyvin. Videoa hyödynnetään myös niin, että näyttämöllä nähtävä kohtaus voi välittyä katsojalle myös videokuvan kautta, kuten erinomaisesti toteutetussa Jackin ja Rosen rakastelukohtauksessa. Näyttelijän kannalta toteutus on kuin tehtäisiin yhtä aikaa sekä Titanic-elokuvaa että -näytelmää. Seppäsen lavastus on myös toimiva ja rakentaa näyttämölle hienoja tiloja laivahytistä aina teatterinjohtajan toimistoon.

Petterssonin Titanic tekee vaikutuksen juurikin työelämätematiikkansa ja ironisuutensa puolesta. Jos ruotsin taito arveluttaa, on esityksiin luvassa tekstitys suomeksi huhtikuusta alkaen.


Svenska Teatern: Titanic
Kantaesitys Suurella näyttämöllä 16.3.
Näytelmän kotisivu 

Käsikirjoitus ja ohjaus: Akse Pettersson
Lavastus ja videografia: Ville Seppänen
Musiikki/sävellys: Kasperi Laine
Äänisuunnittelu: Tom Kumlin
Maskeeraus ja hiukset: Pirjo Ristola


Näyttämöllä: Riko Eklundh, Marcus Groth, Emil Grudemo El Hayek, Jon Henriksen, Anna Hultin, Mari-Helen Hyvärinen, Julia Högnabba, Samuel Karlsson, Stella Laine, Elisa Makarevitch, Dennis Nylund, Amanda Nyman, Lilian Pettersson, Tom Rejström, Anders Slotte, Johan Storgård

Hypnoottinen matka helvetistä paratiisiin

Jälleen näimme tähdet – A riveder le stelle on Cloud Feet Companyn tuottama musiikin, tanssin ja lausunnan kohtaaminen Paavalin kirkossa, Vallilassa. Esitys yhdistää tanssia, suomeksi ja italiaksi lausuttuja katkelmia Danten Jumalaisesta näytelmästä sekä musiikkia. Se on unenomainen kokemus, jossa liike, ääni ja hiljaisuus löytävät toisensa.

Danten 1300-luvun alussa kirjoittama Jumalainen näytelmä on monitulkintainen, eurooppalaisen kulttuuriperintömme keskeisimpiin teoksiin kuuluva runoeepos. Se voidaan nähdä matkana puhdistumiseen ja synnistä vapautumiseen. Se on toki myös kuvaus ihmisestä maailmankaikkeudessa ja matka helvetistä kiirastulen kautta paratiisiin – vaikeuksista voittoon.

Jälleen näimme tähdet – A riveder le stelle tervehtii kauneudella jo ennen alkamistaan. Katsojat astuvat sisään korkeaan kirkkosaliin, jonne Janne Teivainen on toteuttanut upean valaistuksen. Tuskin mitään parempaa paikkaa onkaan Helsingissä Italian ja Danten keskiajan maailmaan, kuin italialaishenkinen, 1920-luvun klassismia edustava Paavalin kirkko. Alttarilla odottaa tanssija Helena Romppanen kuin morsiamena. Hän on meditatiivisesti polvillaan valtavan, valkoisen mekon kanssa. Kasvot yleisöön suunnattuna, silmät kiinni.

Cloud Feet Company, Jälleen näimme tähdet – A riveder le stelle. Valokuva Esa Kytösaho.

Esityksen tekevät ja luovat lausujat Gabrielle Goria ja Mirjami Heikkinen, tanssija Helena Romppanen sekä muusikot Eero Hämeenniemi ja Jarno Julkunen. Goria ja Heikkinen lausuvat katkelmia Jumalaisesta näytelmästä rytmittäen hienosti intensiteettiä. Välillä Danten eeppinen runous ottaa ilmaa lausujien kiivaastakin ilmaisusta, välillä teksti soljuu rauhassa eteenpäin. Lausujat hyödyntävät upeasti myös koko tilaa, liikkuen välillä kirkkosalissa, pysyen välillä paikallaan saarnatuolissa tai alttarilla. Danten teksti elää lausujissa hienosti. Eino Leinon suomennoksen kieli on omaleimaista ja vähintään yhtä maagista kuin alkuperäinen tekstikin.

Muusikot Hämeenniemi ja Julkunen loihtivat tilaan musiikillisesti harmonisen ja kauniin äänimaailman. Instrumentit sopivat hyvin Jumalaisen näytelmän tekstiin ja luovat osaltaan teokseen unenomaisen meditatiivista tunnelmaa.

Kirkkosali on suorakulmainen, lukuun ottamatta alttaripäädyn apsista. Tanssija Helena Romppasen suoritus on häkellyttävä. Hän pyörii alttarilla ympyrää tauotta ja yhteen suuntaan koko esityksen ajan – lausunnan, musiikin ja hiljaisuuden vuorotellessa. Tuloksena on vahva ja vangitseva vaikutelma. Pyörivä liike pyöreän kattokupolin alla luo voimakkaan tilallisen kokemuksen. Teos yhdistelee hienolla tavalla erilaisia kontrasteja – valoja ja varjoja, valkoista ja mustaa, musiikkia ja hiljaisuutta. Useassa kohdin valaistus saa aikaan voimakkaita varjoja kirkkosalin vaaleille seinille, Romppasen pyöriessä valtavassa valkoisessa mekossaan ympyrää. Ei voi olla ihailematta hänen kykyään pyöriä ympyrää 55 minuutin ajan kertaakaan pysähtymättä.

Jälleen näimme tähdet – A riveder le stelle on pysähdyttävä, hiljentävä ja vaikuttava esitys. Sen jälkeen olo on jopa puhdistunut ja ennen kaikkea esityksen kauneudesta vaikuttunut.


Cloud Feet Company

Jälleen näimme tähdet – A riveder le stelle
Sunnuntaina 13.3. 2016 klo 19.00 Paavalinkirkko
Esitys on osa Kirkko soikoon -tapahtumaa 11.–20.3.2016

Lausujat: Gabrielle Goria ja Mirjami Heikkinen
Tanssija: Helena Romppanen
Muusikot: Eero Hämeenniemi renessanssiurut, Jarmo Julkunen renessanssikitara
Valosuunnittelu: Janne Teivainen

Malja kuolleille ideologioille!

Vuosi 2018 – sisällissodasta 100 vuotta – ja Suomi ajautuu ennennäkemättömään vastakkainasettelun tilaan. Rajat ovat kiinni, perusporvarit ovat näivettäneet maan, kansallissosialistit ovat osa hyväksyttävää julkista keskustelua. Hyökkäyksissä pakolaiskeskuksiin jo useita ihmisiä on saanut surmansa. Punaviherkuplan suvakit ajautuvat ottamaan käyttöön väkivaltaisia menetelmiä.

Näistä, lähes dystopiaa lähestyvistä kuvista lähtee liikkeelle Ville Muhosen, Taimi Nevaluoman ja työryhmän Ylioppilasteatterille kirjoittama ja Ville Muhosen ohjaama Unelmia – musiikkisuruttelu vastakkainasettelun Suomesta. Näytelmä on arvokas ja rohkea puheenvuoro. Se on rohkeuden ja suvaitsevaisuuden puolella.

Näytelmä on räväkän poliittinen kuvaus ajastamme ja nyky-Suomesta, pienin lisämaustein.  Hyytävintä onkin ehkä se, että näytelmän kuvaama todellisuus tuntuu jopa yhdeltä mahdolliselta tulevaisuuden vaihtoehdolta. Sen kuvaama todellisuus on lopulta varsin pieni askel eteenpäin nykyhetkestä.

Ylioppilasteatteri, Unelmia – musiikkisuruttelu vastakkainasettelun Suomesta. Valokuva: Mitro Härkönen

Poliittista teatteria, etenkään poliittista musiikkiteatteria ei Suomessa juuri tehdä. Ylioppilasteatterilla on tässä kuitenkin vahvoja ja kunniakkaita perinteitä ja Unelmia sopiikin mainiosti 90 vuotta täyttävään teatteriin. Teos alkaa pysäyttävällä Isis-soturin esittämällä alkukuvalla ja viittauksella Lapualaisoopperan kuuluisaan lauluun ”Jumalauta, näillä lakeuksilla ei Jumalauta pilkata Jumalaa!".

Tekijäryhmä on selvästi valinnut puolensa ja niinpä uusnatsit ja pakolaisvastaiset ääriainekset saavatkin tuta. Unelmia ei kuitenkaan jätä nauramatta myöskään niin sanotulle vastapuolelle – punavihreälle suvakkikukkahattutätikaartille. Kaiken tämän näytelmä tekee lempeän humoristisella otteella ja myös syvästi ihmistä ymmärtäen. Näytelmän eräässä, jopa herkkyyttä löytävässä kohtauksessa perin inhimillisen oloiset roolihahmot, uusnatsi ja suvakki, rakastuvat toisiinsa Kaisaniemen puistossa.

Kohtaus, jossa perussuomalaiset kärkipoliitikot muistelevat puolueen nousun hetkiä ja päätyvät seksiorgoihin on kyllä todella hervotonta katsottavaa ja koettavaa.

Näyttelijäryhmän työ on intensiivistä, tosin ei ihan tasavahvaa. Joukosta löytyy myös erittäin hyviä suorituksia. Vilma Kinnusen Jumala on vahva, varma ja vakuuttava tulkinta. Kinnunen saa tulkintaansa luontevaa ilmaisua pienten eleiden ja nyanssien avulla.

Ylioppilasteatteri, Unelmia – musiikkisuruttelu vastakkainasettelun Suomesta. Valokuva: Mitro Härkönen

Teoksen esiintyjät ovat kaikki  laulutaitoisia ja suurin osa on esiintymisessään myös varmanoloisia. Itse olisin kaivannut esitykseen jopa hieman enemmän musiikillista antia. Timo Metsäpeuran sävellykset olivat sen verran hyvää kuultavaa, että muutama laulu lisää ei olisi ollut pahitteeksi.

Teoksen parasta antia ovat keskustelut Timo Soinin (Anssi Niemi) ja Jumalan (Vilma Kinnunen) välillä. Jumala tulee ärsyttävälläkin tavalla kyseenalaistamaan ja tivaamaan Timolta hänen maailmankuvansa ja näkemystensä oikeutusta. Jumala yrittää taivutella ja vaatiakin Soinia kantamaan vastuuta. Pizzaa mussuttava Soini ja Jumala käyvät pitkiä, pohtivia keskustelua ja Jumala tuntuu lopulta varsin pettyneeltä koko touhuun. Koko maailman menoon, jossa luonto ja ihmiskunta ovat tuhon tiellä. No – Jumalalta löytyy toki iltapuvun taskusta suunnitelma B.

Ylioppilasteatteri, Unelmia – musiikkisuruttelu vastakkainasettelun Suomesta. Valokuva: Mitro Härkönen

Dramaturgisesti näytelmä kaipaisi pientä jäntevöittämistä. Noin vartin tiivistäminen ja muutaman kohtauksen poisjättäminen parantaisivat esitystä.

Ville Muhosen videosuunnittelu on toimiva. Varsinkin kohtaus, jossa juoksutetaan nopeassa tahdissa kuvia, lähtien pakolaisten täyteen ahdetuista veneistä, pakolaisleireistä ja Lahden Ku Klux Klan -ääliöistä aina hakaristiksi muovautuvaan siniristilippuun ovat sykähdyttävää katsottavaa. Myös someraivo saa hienon tulkinnan yhtä aikaa sekä näyttämöllä että videolla tapahtuvana kohtauksena.

Ylioppilasteatteri on tuonut studionäyttämönsä lavalle ajassa kiinni olevaa poliittista musiikkiteatteria – melko harvinaista herkkua Suomessa.

Ylioppilasteatteri: Unelmia – musiikkisuruttelu vastaikkainasettelun Suomesta.
Ylioppilasteatterin studio, Aleksanterinkatu 23
Ensi-ilta la 27.2.2016

Muut esitykset: ti 1.3. / ke 2.3. / pe 4.3. / la 5.3. / to 10.3. / pe 11.3. / la 12.3. / su 13.3. / ti 15.3. / ke 16.3. / pe 18.3. / la 19.3.

Teksti: Ville Muhonen, Taimi Nevaluoma sekä työryhmä
Ohjaus: Ville Muhonen

Rooleissa: Tiina Ekola, Robert Katz, Vilma Kinnunen, Marius Laiho, Kiia Laine, Taimi Nevaluoma, Anssi Niemi, Judith Regwan

Sävellys Timo Metsäpeura
Koreografia Ville Haikola
Lavastus Rasmus Strandell
Pukusuunnittelu Monica Rusanen
Valosuunnittelu Perttu Lähdesmäki
Äänisuunnittelu Saku Nurmiranta
Videosuunnittelu Ville Muhonen

Älkää, älkää, en minä mitään pahaa

Jos Tuntematon sotilas joskus kannattaa nähdä, niin nyt kannattaa. Kajaanin kaupunginteatterin Tuntematon sotilas on upea, koskettava ja paikoin lyyrinenkin tulkinta Linnan romaanista. Juha Luukkosen ohjaus ja dramatisointi on väkevän pasifistinen. Kajaanin kaupunginteatterin ja Projektori-ryhmän yhteistuotanto perustuu Linnan Sotaromaaniin, siihen sensuroimattomaan Tuntemattomaan sotilaaseen. Linnan Sotaromaani julkaistiin vuonna 2000 ja se sisältää alkuperäiskäsikirjoituksesta aikoinaan poistettuja, Suomen ylintä sodanjohtoa ja sotaa itseään arvostelevia osia sekä toisaalta yhteiskuntaluokkien vastakkainasettelua painottavia jaksoja, jotka nyt saavat tulkintansa myös näyttämöllä.

Upeasti saavatkin.

Linnan alkuperäinen, sodanvastainen kritiikki pääsee nyt lavalle. Muuan muassa kuuluisa Lahtisen sodanvastainen ja sodanjohtoa reippaalla otteella rusikoiva, vahvan poliittinenkin monologi ottaa nyt tulta uudella, raikkaalla tavalla.

Luukkosen ohjauksessa puheenvuoron saavat nyt myös ne tuntemattomat sotilaat, joiden ääni on muissa kirjasta tehdyissä näytelmä- ja elokuvasovituksissa usein jäänyt sankaritarinoiden alle. Toki Rokka, Hietanen, Lehto, Lahtinen, Kariluoto ja kaikki muut teoksen tutut hahmot ovat lavalla, mutta näkökulma on tuore ja uusi. Luukkosen ohjaus nostaa keskiöön miesten pelon, sodan kauhun sekä sotimisen ja tappamisen mielettömyyden. Kajaanin kaupunginteatterin tulkinta on voimakkaan humaani, sodanvastainen puheenvuoro.

Kajaanin kaupunginteatteri, Tuntematon sotilas. Valokuva: Aki Loponen

Luukkonen käyttää kertojanomaisia katkelmia limittäin draamallisen toiminnan kanssa. Dramatisointi yhdistää sekä kronologisen tarinan eteenpäinviennin että päähenkilöiden oman kertomuksen kuvauksen taitavasti. Välillä keskeiset tapahtumat, kuten Lehdon kuolema, paloitellaan pieneksi, vähä vähältä kasvavaksi kokonaisuuksiksi. Näytelmän episodimaiset kohtaukset toimivat hyvin ja mahdollistavat henkilöhahmojen syväluotauksen näyttämöllä. Luukkonen on valinnut tulkintaansa teemat – pelon, ahdistuksen ja sodan mielettömyyden – ja kuljettaa niitä hienosti alusta loppuun.

Konekiväärikomppanian hahmot saavat tulkinnassa uudenlaisen, psykologisesti syvemmän käsittelytavan. Ratkaisu avaa raikkaasti miesten luonnetta ja persoonaa ja esimerkiksi Lehdon hahmo näyttäytyy katsojalle uudella tavalla. Ratkaisu mahdollistaa myös sen, että pitkän sodan vaikutukset henkilöhahmojen psyykein kehittymiseen on mahdollista tulkita näyttämöllä hienosti.

Esityksessä on upean lyyrisiäkin kohtauksia, jotka saavat katsojan herkistymään. Esimerkiksi Eerolan (Janne Kinnunen) kuolema joukkosidontapaikalla tai Veran (Satu Lipponen) ja Hietasen (Jukka Peltola) tanssi Petroskoissa ovat upeaa nähtävää ja koettavaa.

Riitta Raunion lavastus ja pukusuunnittelu tukevat hienosti esityksen dramaturgisia ratkaisuja. Näyttämöltä kulkevat kapeat, puiset sillat salin takaosaan – sekä katsomon keskellä että molempia sivustoja pitkin. Näitä hyödynnetään etenkin taistelukohtauksissa. Tämä tuo kohtaukset ja niiden jännityksen – miesten pelon ja kauhun – hyvin lähelle katsojaa. Keino on hyvin tehokas. Näyttämön eteen rakennettua juoksuhautaa hyödynnetään myös monessa kohtauksessa hyvin ja salin seinien naamioverkot viimeistelevät tunnelman.

Kuoleman hetket on näyttämöllä toteutettu valon, äänen ja liikkeen kautta kauniisti. Katsojan näkökulmasta on jopa lohdullista, että kuolema tulee jokaisen kohdalle samalla tavalla kauniina. Esityksen valo- ja videosuunnittelun on tehnyt Hanna Käyhkö. Äänisuunnittelu on Sinikka Isoniemen ja Juho Lukinmaan. Sodan jyly ja pauke kaikessa uhkaavuudessaan ja pahaenteisyydessään on taustalla silloin kun pitääkin. Musiikkia on esityksessä käytetty rohkeasti ja ennakkoluulottomasti ja se tuokin moniin kohtausiin uudenlaisia näkökulmia.

Esityksen näyttelijäkaartin työ on tasaisen vahvaa. Jukka Peltola tulkitsee hienosti Hietasen, jonka sota muuttaa lupsakasta ja joviaalista kyyniseksi ja pettyneeksi. Peltola saa puristettu Hietasen hahmoon sekä sopivaa herkkyyttä että aidonoloista pettymystä ja katkeruutta. Mika Silvennoinen tulkitsee ja tavoittaa terävän vaikuttavasti Riitaojan pelon ja kauhun. Luukkosen ohjaus antaa upeasti tilaa tälle pelolle ja kaikelle sodan kauhulle.

Kajaanin kaupunginteatteri, Tuntematon sotilas. Valokuva: Aki Loponen

Niko Karjalaisen Lehto avautuu täysin uusiin ulottuvuuksiin ja Karjalainen onnistuu tuomaan Lehdon hahmoon juuri oikeanlaista suomalaisen nuoren miehen uhoa. Sitä uhoa, johon pelko hukkuu. Seppo Kaisanlahti on humaani ja omiaan puolustava Koskela. Kaisanlahden Koskela on lempeä ja ymmärtäväinen, kuten rooli vaatii.

Esko Vatula auktoriteettivastaisena Rokkana on vakuuttuva ja hän saa hahmoon myös aimo annoksen isällisyyttä, varsinkin opastaessaan vartiomies Hauhiaa. Vatulan Rokka vakuuttaa myös kuulussa suoaukiolla tapahtuvassa venäläissotilaiden teurastuksessa. Vatula onnistuu välittämään hienosti sen psyykkisen mekanismin, jolla omaa mieltään voi ainakin yrittää suojella tappamiskäskyä täyttäessään ja sen jälkeen.

Kajaanin Tuntematon on vavahduttava näytelmä, jonka sodanvastaisuus puhuttelee. Hahmot tulevat nyt lähelle katsojaa. Kaikki on tietysti myös niin valitettavan ajankohtaista.


Kajaanin kaupunginteatteri. Tuntematon sotilas. Ensi-ilta 20.2.2016.
Esityksiä 20.5.2016 asti. Näytelmän kotisivu

Dramatisointi ja ohjaus: Juha Luukkonen
Lavastus ja pukusuunnittelu: Riitta Raunio
Video- ja valosuunnittelu : Hanna Käyhkö
Äänisuunnittelu: Sinikka Isoniemi ja Juho Lukinmaa

Rooleissa: Perttu Hallikainen, Antti Hovilainen, Seppo Kaisanlahti, Niko Karjalainen, Janne Kinnunen, Satu Lipponen, Jukka Peltola, Mika Silvennoinen, Heikki Törmi, Teija Töyry, Asko Vaarala ja Esko Vatula

Pasin ja Hemmon tarina nykypäivästä 80-luvulle

Pasi Was Here on hykerryttävän hauska, tummia sävyjä pelkäämätön teos, joka tarjoaa katsojalle naurun ohella pohtimisen aihetta. Näytelmän on kirjoittanut Veikko Nuutinen ja hallitun kokonaisuuden on KOM-teatteriin ohjannut Lauri Maijala.

Teos on samalla aikamatka suloiselle 80-luvulle. 80-luvulla farkkujen vyötäröt olivat korkealla eikä pöytäpuhelimissa ollut pelejä. Oli kirkkaanvärisiä lenkkareita, talvilenkkareita tarrakiinnityksellä ja tupsupipoja. Tyttöjen tukat oli krepattu, pojilla oli takatukat.

Pasi Was Here on tarina kahdesta lapsuudenystävästä. Hemmo (Juho Milonoff) on lähtenyt opiskelemaan Helsinkiin, punavuorelaistunut, punaviherkuplassaan elävä hispteri. Pasi (Johannes Holopainen) on jäänyt Savonlinnaan, Kellarpellon taantuvaan lähiöön syrjäytymään. Näytelmä lähtee liikkeelle Pasin päätymisestä itsemurhaan ja alkaa Hemmon näkökulmasta tutkia, miten näin pääsi käymään. Samalla näytelmä on kertomus siitä, miten väki lähtee taantuvien paikkakuntien lähiöistä ja 80-luvun elinvoimaisetkin alueet ovat nykyhetkeen tultaessa näivettyneet .

KOM-teatteri, Pasi Was Here. Valokuva: Tanja Ahola

Ensimmäisen puoliajan teoksen näkökulma on lapsen. Ollaan tukevasti 80-luvulla, jonka me kaikki ajan eläneet muistamme tietysti elämän parhaimpana aikana. Vaan oliko se sitä Pasille? Nähdään miten Hemmo ja Pasi ystävystyvät päiväkodissa. Lastentarhan hervottoman hauska ja yhtä aikaa kylmiä väreitä synnyttävä Sinikka-täti (Robert Enckell) vihaa lapsia ja heittelee näitä hernepusseilla. Vertaillaan lasten koteja ja perheitä ja aina se oma tuntuu jotenkin kummalliselta ja oudolta. Teos tavoittaa hienosti lasten maailmaan niin kiinteästi kuuluvan muilla on kaikki paremmin ja meillä on tällaista kummallista –ajattelutavan.

Toisella puoliajalla näkökulma vaihtuu enemmän nykyisyyden aikuismaailmasta lapsuuden tapahtumia arvioivaksi, syitä ja taustoja tapahtumille pohtivaksi. Hemmo ja hänen ja Pasin yhteinen lapsuudenystävä Turnajaiskeppi (Vilma Melasniemi), pohtivat syitä Pasin itsemurhaan; löytyykö syy sadistisesta ja nöyryyttävästä opettajasta vaiko tunnekylmistä suomalaisista miehistä, kuten Pasin isästä. Aikuisuudesta käsin voi myös pysähtyä miettimään, mitä lapsuudesta muistamme ja haluamme muistaa. Muistammeko ne aurinkoiset ja lämpimät lapsuudenhetket ja –kokemukset vai jäämmekö kiinni negatiivisiin muistoihimme? Pasinkin lapsuudessa on molempia. 

KOM-teatteri, Pasi Was Here. Valokuva: Tanja Ahola

Yksi tapahtuma Pasi ja Hemmon lapsuudesta, jota ei itse asiassa näyttämöllä nähdä, mutta johon viitataan pariinkin kertaan on käärmeenlumoajaesitys koulun juhlissa. Useat muutkin Pasin lapsuuden tapahtumat välittävät Pasista kuvaa luovana ja kekseliäänä poikana, joka kuitenkin lopulta nujertuu taantuvan pikkupaikkakunnan tasapäistävän ja latistavan paineen alla. Teos pohtiikin muun muassa sitä, miten näennäisen samoista lähtökohdista syntyy lopulta hyvinkin erilaisia identiteettejä ja elämäntarinoita.

Vaikka teemat alkavat kuulostaa raskailtakin, tutkii näytelmä tätä kaikkea upean huumorin kautta ja lavalla nähdäänkin monia toinen toistaan hauskempia hahmoja. Yksi hervottomimmista kohtauksista on Pasin ja Hemmon kiljunhakumatka Laktoosilerssin (Robert Enckell) luo.

Johannes Holopainen onnistuu tarkasti ja pienieleisestikin tuomaan nuoren Pasin hahmoon herkkyyttä ja hämmennystä mutta samalla näyttämöllä on myös energiaa ja kepposia pursuava pojanviikari. Juho Milonoff vakuuttaa Hemmona tasaisen varmalla tyylillään ja Robert Enckell ja Vilma Melasniemi luovat näyttämölle monia riemukkaita sivurooleja. Janne Vasama on tehnyt esitykseen onnistuneen lavastuksen, jossa pikkukaupungin lähiöelämää on rakennettu sekä talojen pienoismallien että monille katsojille tutun 80-luvun rekvisiitan avulla. Niina Pasanen on pukusuunnittelijana tehnyt ison työn etsiessään ja luodessaan näyttämölle 80-luvun vaatetusta parhaimmillaan tai pahimmillaan, miten vain.

Pasi Was Here pysyy myös dramaturgisesti hyvin kasassa, se ei eksy sivupoluille ja näin saadaan kokoon toimiva, riemukas ja koskettavakin draamakomedia. Olin ensi-illassa lapsuudenystäväni kanssa ja voin suosittella muillekin tätä, jos vain mahdollista. Huomasimme väliajalla ja esityksen jälkeen pohtivamme itse esityksen lisäksi omia lapsuuden kokemuksia ja koulumuistoja ja niitä muita yhteisiä lapsuudenystäviämme.


Pasi Was Here – Kantaesitys KOM-teatterissa 24.2.2016. Esityksiä 14.5.2016 asti.

TEKSTI: Veikko Nuutinen
TEKSTIN SOVITUS: Lauri Maijala ja työryhmä
OHJAUS: Lauri Maijala
OHJAAJAN ASSISTENTTI: Jussi Sorjanen
LAVASTUS: Janne Vasama
MASKEERAUS: Leila Mäkynen
PUKUSUUNNITTELU: Niina Pasanen
VALOSUUNNITTELU: Anniina Veijalainen
ÄÄNISUUNNITTELU: Jani Rapo
YLEISÖTYÖ: Jenni Bergius ja Maaretta Riionheimo

ROOLEISSA: ​Robert Enckell, Johannes Holopainen, Vilma Melasniemi ja Juho Milonoff

Haluan olla tavis! Tavallisuus arjessa ja juhlassa

Q-teatterin uutuus Tavallisuuden aave, alaotsikoltaan kuvia kotimaasta on tarkkanäköinen ja ironisen absurdi kuvaus suomalaisesta tavallisuudesta ja arjesta. Teksti ja ohjaus ovat Saara Turusen. Esitys onnistuu olemaan yhtä aikaa riemullisen hauska ja traagisen julma. Se piirtää mainiosti kuvaa myös Suomen tämänhetkisestä julkisesta keskustelukulttuurista.

Tavallisuuden aave koostuu useista kohtauksista. Varsinaista juonta ei ole, vaan kohtaukset käsittelevät suomalaisuuden normeja ja tavallisuuden ilmenemismuotoja. Jokainen suomalainen pystyy varmasti tunnistamaan näytelmän kohtauksista arkipäivään tai juhlaan liittyvää komiikkaa, jäykkyyttä tai piinallisuuttakin. Välillä naurattaa ja arkisetkin tilanteet näyttäytyvät absurdeina. Välillä taas lähes itkettää ihmisten, osin tiedostamattaankin, toisiaan ja erilaisuutta kohtaan osoittama tylyys ja kovuus. Miten taidokkaasti joku osataan eristää yhteisön ulkopuolelle, mistä lie erilaisuudesta johtuen. Jotain kovin tutun suomalaista erilaisuuden pelossa ja joukosta erottumisen kauhussa on.

Q-teatteri, Tavallisuuden aave. Valokuva: Pate Pesonius.

Tavallisuuden aaveen esikuvana on ollut espanjalaisen Luis Buñuelin elokuva Vapauden aave. Ohjaaja on valinnut oivasti espanjalaisuudesta poimitut kliseet, kuten flamencon, peilaamaan esityksen suomalaisuudesta luomia stereotypioita. Buñuelin absurdissa elokuvassa päähenkilöiden tavoittelema vapaus pakenee aina jonnekin. Tavallisuuden aaveessa saman tekee tavallisuus.

Hääkohtaus kahvitteluineen on jo alussa niin piinaava, että katsojana melkein toivoisi, ettei kukaan nyt sentään intoutuisi pitämään puhetta, mutta tietysti sitä sieltä pukkaa. Pakkoruotsia hääjuhlassa on yhtä aikaa riemastuttavaa ja jotenkin jopa kiduttavaa katsottavaa.

Kolme miestä beigeissä ja harmaissa popliinitakeissa vetää kalsarit lipputankoon ja tekee natsitervehdyksen. Kun nainen (Elina Knihtilä) tähän puuttuu, alkaa yksi poplaritakkisista (Pyry Nikkilä) puhumaan natsitervehdystä aivan joksikin muuksi ja eihän sillä nyt voi olla mitään tekemistä natsismin kanssa kun Suomessa ei koskaan ole natseja ollutkaan. Pikku hiljaa saadaan se, joka on asiaan puuttunut tuntemaan olonsa syylliseksi. Sama tilanne toistuu esityksen loppupuolella. Lavalla nähdään mieshahmo kohtauksessa, joka imitoi kovaa pornoa ja väkivaltaa. Kun nainen siihen puuttuu, aletaan puhua tilannetta niin päin, että nainen on se tiukkapipo, joka ei ymmärrä, että sehän nyt on ihan tavallista. Entäpä se hyvän ja kunnollisen tytön esikuva, jota vasten kaikkia nuorten naisten roolimalleja peilataan. Se kunnon, hyvä tyttö soittaa viulua, huilua ja tanssiin balettia. On viehättävä, kunnollinen ja hymyilee nätisti. Kaikki normin mukaan.

Q-teatteri, Tavallisuuden aave. Valokuva: Pate Pesonius.

Esitystä katsoessani jäin miettimään, kuinka paljon kulttuurissamme onkaan kieltoja ja pakkoja tai vain jonkinlaisiin sanattomiin sopimuksiin pohjaavia, kahlitsevia normeja ja rooleja. Normien kahlitsevuuden vastakuvauksiksi ohjaaja on tuonut näytelmän toteutukseen lintukuvastoa ja välillä lavastuksena olevan, arkisempaakin arkisemman olohuoneen takaseinälle heijastetaankin upeita von Wrightin veljesten lintukuvia. Veljesten lintutaulut ovat osa suomalaista identiteettiä siinä missä jäyhyys tai hiljaisuus.

Näyttelijöiden lavalla olosta aistii keskittymistä ja intensiteettiä. Useissa kohtauksissa näyttelijäntyön pohjaa enemmän eleisiin ja ilmeisiin. Puhetta on vähän ja sehän sopii suomalaiseen tavallisuuden kuvaukseen. Monia upeita elokuvarooleja tehnyt Laura Birn onnistuu alkukohtauksessa tekemään itsestään niin arkisen että niin sanotusti sulautuu tapettiin. Birnin esittämä tanssikohtaus, jäykän diskokohtauksen jälkeen yksin jäätyään, on hauskaa ja hienoa katseltavaa.

Q-teatteri, Tavallisuuden aave. Valokuva: Pate Pesonius.

Ylermi Rajamaa tekee mainion roolin androgyyninoloisena, hieman kapinallisenakin perheen tyttärenä. Elina Knihtilä on näyttämöllä vakuuttava ja hänen näyttelijäntyönsä tarkkuutta ja oivaltavuutta on ilo katsella. Nuori Antti Heikkinen teatterikorkeakoulusta tekee esityksessä taiteellisen opinnäytetyönsä. Sanoisin, että läpi menee ja rytinällä!

Mistä ihmeen 80-luvun kirpparilta pukusuunnittelun tehnyt Laura Haapakangas ja tarpeiston näytelmään hankkinut Maija Poskiparta ovatkaan onnistuneet löytämään kaikki ne lähes värittömät vaatteet, karseat kengät ja ylisuuret silmälasit? Kaikki ne luovat kyllä onnistuneesti kuvaa ja tunnelmaa tavallisuudesta.

Q-teatterin Tavallisuuden aave on hauska, oivalta ja ajatuksia herättävä, mukavan erilainen näytelmä Helsingin teatteritarjonnassa.

Kantaesitys Q-teatterissa 19.2.2016. 
Esityksiä 21.5. asti. Näytelmän kotisivu.
Teksti ja ohjaus: Saara Turunen
Rooleissa: Elina Knihtilä, Laura Birn, Ylermi Rajamaa, Pyry Nikkilä ja Antti Heikkinen (Teak)
Äänisuunnittelu: Tuuli Kyttälä
Lavastus: Milja Aho
Valosuunnittelu: Erno Aaltonen
Pukusuunnittelu: Laura Haapakangas
Maskeeraussuunnittelu: Riikka Virtanen
Koreografia: Janina Rajakangas

Mahdollinen maailmamme lapsuudesta, nykyisyydestä ja tulevaisuudestakin katsottuna

Ovatko muistot totta? Valitsemmeko tiemme vai valitseeko tie meidät? Muun muassa näitä puntaroi Mahdolliset maailmat -näytelmän päähenkilö, Antti Tähtinen, 45 v. (Eero Aho). Antti on Paavo Westerbergin Kansallisteatterin kantaesityksen näytelmäkirjailija, ohjaaja ja entinen lapsitähti.

Aika, todellisuus ja teatteri alkavat pian sotkeutua toisiinsa päähenkilön sukeltaessa elämänvalintojen ja suurten kysymysten äärelle. Mikä osuus elämäntarinassamme on sattumilla ja mikä valinnoillamme?

Näytelmä kysyy: ”Jos te saisitte palata johonkin merkittävään lapsuuden hetkeen niin mikä se olisi?” Mielenkiintoista on pohtia omalla kohdalla, miltä tuo hetki näyttäisi ja tuntuisi nykyisyydestä tarkasteltuna? Mitä siitä nyt ajattelisi ja miten sitä tulkitsisi? Näyttäisikö se maailman nyt kovinkin erilaiselta kuin aikoinaan? Mahdolliset maailmat pohtiikin aihettaan monikerroksellisesti, useasta kulmasta lähestyen ja valottaen. Näytelmä liikkuu eri aikatasoilla, menneestä nykyisyyteen ja tulevaan.

Mahdolliset maailmat on tarina keski-ikäisestä, työpaineiden ja parisuhteen kariutumisen alhossa elämänvalintojaan pohtivasta entisestä lapsitähdestä. Nuori Antti Tähtinen, 12v. (Marja Salo) käy koekuvauksissa ja tulee imaistuksi teatterin maailmaan saadessaan roolin Galilein elämä –näytelmästä. Nykyhetken teatterimies Antti ajautuu kriisiin sekä näytelmänsä ohjauksen että vaimonsa kanssa. Antin ja hänen läheistensä välillä tuntuu olevan näkymättömiä seiniä. Antin aikuinen tytär on kirjoittanut tunnustuksellisen näytelmän omasta perheestään, jota isä ei hyvällä katsele.

Suomen kansallisteatteri, Mahdolliset maailmat. Valokuva: Stefan Bremer

Se mikä on totta nyt, tässä maailmassa, ei välttämättä ole totta enää pian. Galileo Galilein suurin saavutus liittyy siihen, että hän todisti maan kiertävän aurinkoa, ei päinvastoin. Galilein ajan maailmassa totuus oli toinen. Ovatko nykytotuutemme maailmasta totta enää sadan tai kahdensadan vuoden kuluttua? Filosofiassa ja modaalilogiikassa jokaista erillistä tapaa, jollainen maailmasta olisi voinut tulla, pidetään mahdollisena maailmana. Aktuaalinen maailma, jossa elämme, on siis vain yksi mahdollinen maailma.

Mahdolliset maailmat pohtii muun muassa sitä, miten nykyisen sosiaalisen median aikana rakennamme itsestämme erilaisia kuvia ja rooleja – jokainen on tavallaan oman elämänsä näytelmäkirjailija. Sosiaalisessa mediassa voimme rakentaa itsestämme ja elämästämme täysin rinnakkaisen todellisuuden. Tähän liittyy myös kysymys taiteen tunnustuksellisuuden ja omakohtaisuuden oikeutuksesta. Mitä kaikkea läheistensä elämästä voi tuoda näyttämölle? Mitä voimme sosiaalisessa mediassa kertoa elämästämme ja miten meidän tulisi siellä ottaa läheisemme huomioon? Onko meillä oikeutus kertoa omasta elämästämme mitä vain, missä menee maailmojemme rajat? Onko olemassa vain minun elämäni, vain minun maailmani – johon minulla, ja vain minulla, on rajaton tekijänoikeus?

Antin ja hänen läheistensä maailmoja erottavat näkymättömät seinät. Teatterissa niin sanottu neljäs seinä erottaa erillisiksi maailmoiksi näyttelijät ja katsojat. Mahdolliset maailmat pohtii myös tätä fiktion ja todellisuuden rajapintaa. Onko fiktio lopulta todempaa? Pystyyhän fiktio kiteyttämään todellisuudesta sen kaikein keskeisimmän ja karsimaan pois kaiken oikean elämän hähmäisyyden.

Mahdollisten maailmojen näyttelijätiimin työ on tasaisen vahvaa. Eero Aho Antin aikuisroolissa tuo hahmoon onnistuneesti rosoisuutta ja toisaalta herkkyyttä elämäntilanteen kolhiessa. Marja Salo nuorena Anttina tekee upeaa työtä herkkänä ja koskettavana, aikuisten maailmaan imeytyvänä poikana. Salo onnistuu hyvin pienin elein tuomaan 12-vuotiaan pojan rooliin sen vaatimaa lapsekkuutta. Esko Salmisen mies metroasemalla ja näyttelijä Lasse ovat Salmiselle hyvin sopivia vanhan viisaan ja lempeän miehen rooleja.

Suomen kansallisteatteri, Mahdolliset maailmat. Valokuva: Stefan Bremer

Markus Tsokkisen lavastus on varsin niukka, mutta hyvin toimiva. Päähenkilö Antin nuoruuden Galilein elämän näyttämö pyörii kuin maapallo auringon ympäri ja aikuis-Antin ohjaaman näytelmän liukuportaat ja lavaratkaisut sukeltavat syvälle kellareihin ja metrotunneleihin. Lavalla nähdään muutama upea kohtaus, kuten vaikkapa taaksepäin kulkevat metropenkit tai päähenkilöä läpivalottamaan laskeutuva suuren näyttämön valaistusapparaatti.

Pietu Pietiäisen valosuunnittelu on taitavaa ja luo erilaisia tunnelmia näyttämölle hienosti. Esimerkiksi nuoren Antin Galilein elämä -näytelmän valot ovat kuin taivaan tähtiä.  Timo Teräväinen on tehnyt esitykseen toimivan videosuunnittelun ja elävää videokuvaa käytetään hienosti muun muassa tuomaan katsojan silmien eteen näyttämöllä tapahtuvia kohtauksia ikään kuin valkokankaalle.

Teos ikään kuin yhdistelee sekä teatterin että elokuvan ja television maailmoja. Myös näyttelijäntyössä yhdistyy näin pieni ja suuri – Kansallisteatterin suuren näyttämön vaatima teatraalinen ilmaisu yhdistyneenä lähelle tulevan kameran vaatimaan ilmaisun herkkyyteen. Kaksi mahdollista maailmaan samaan aikaan. Sanna Salmenkallion musiikki ja äänimaailma luovat hienoja tunnelmia, olematta kuitenkaan liian päällekäyviä.

Westerberg viittaa teoksessaan suorasti ja epäsuorasti yhteen viimevuosien parhaimmista yhdysvaltalaisista elokuvista, Alejandro González Iñárritun Birdmaniin. Myös Birdmannissa teatterin tekeminen ja elämänvalinnat nousevat keskeisiksi teemoiksi. Antti Tähtisen viuhahtelu, kokaiinin huuruisten teatterin pikkujoulujen jälkeen yöllisen Helsingin kaduilla, on riemukas – ilman alushousuja ja videolle tallentuneena.

Mahdolliset maailmat on monitasoinen, koskettava ja mukaansatempaava teos, joka puhuttele katsojaa monin eri tavoin. Tosin pientä dramaturgista jäntevöittämistä etenkin toinen puoliaika olisi kaivannut, 10-15 minuuttia pois, terävöittäisi tulkintaa selvästi. Westerbergin uutuusteos täydentää tematiikaltaan osuvasti myös Kansallisteatterin kuluvan näytäntökauden muuta ohjelmistoa. Erityisesti pienen näyttämön Martin Crimpin Onnellisuuden tasavalta ja Heini Junkkaalan Olipa kerran minä pohtivat samantyyppistä aiheita.

Suomen Kansallisteatteri – Mahdolliset maailmat. 

Kantaesitys Suurella näyttämöllä 17.2.2016. Esityksiä 19.5.2016 asti

ROOLEISSA: Eero Aho, Pia Andersson, Kristiina Halttu, Leo Honkonen, Saara Kotkaniemi, Pirjo Luoma-aho, Markku Maalismaa, Jukka-Pekka Palo, Antti Pääkkönen, Seppo Pääkkönen, Esko Salminen ja Marja Salo
HARPISTI Lily-Marlene Puusepp / Hanna Kenttämies
OHJAUS Paavo Westerberg
LAVASTUS Markus Tsokkinen
PUKUSUUNNITTELU Pirjo Valinen
VALOSUUNNITTELU Pietu Pietiäinen
MUSIIKKI JA ÄÄNISUUNNITTELU Sanna Salmenkallio
VIDEOSUUNNITTELU Timo Teräväinen
NAAMIOINNIN SUUNNITTELU Laura Sgureva
DRAMATURGIT Eva Buchwald, Minna Leino ja Jukka Viikilä

Väkevä Neljäntienristeys kasvaa tarina tarinalta

Kotkan kaupunginteatterin Neljäntienristeys on vahva ja puhutteleva, hieman synkkäkin draama, joka kertoo neljän keskushenkilön kautta tärkeää tarinaa Suomen historiasta. Sitä historiaa, jossa vuosikymmenten saatossa monenlaisten ihmisten – naisten ja miesten – elämä on tullut helpommaksi hengittää.

Snoopi Siren on dramatisoinut ja Miko Jaakkola ohjannut Tommi Kinnusen alkuperäisteoksen rakennetta seuraavan näyttämösovituksen. Marian, Lahjan, Kaarinan ja Onnin tarinat kerrotaan erillisinä, toisiaan seuraavina ja toki toisiinsa limittyvinä, itsenäisinä tarinoina. Ratkaisu on dramaturgisesti siinä mielessä toimiva, että Kinnusen romaania tuntemattomalle esitys säilyttää salaisuutensa kirjan tavoin loppuun asti. Päähenkilöiden tarinat, luonteet ja persoonat rakentuvat pala palalta näyttämölle. Tulkinta mahdollistaa romaanin tavoin näkökulmahenkilön vaihtamisen ja samojen tapahtuminen tarkastelun neljästä eri näkökulmasta. Teoksessa on neljä tietä ja tarinaa, jotka ikään kuin kohtaavat toisensa neljän tien risteyksessä.

Maria, koulutettu kätilö ja itseellinen yksinhuoltaja raivaa tilaa elää omanlaistansa elämää viime vuosisadan alun Kuusamossa. Tahtonainen Maria elää yksin tyttärensä Lahjan kanssa. Lahja saa myös aviottoman lapsen, muttei halua äitinsä tavoin elää yksin vaan nai Onnin. Lestadiolaisyhteisö kuiskii. Lahjan miniä, Kaarina yrittää miehensä Johanneksen ja lastensa kanssa elää samassa talossa, jota Lahja vahtii.

Kotkan kaupunginteatteri, Neljäntienristeys. Valokuva: Juha Lahtinen

Dramatisoinnissa on valittu alkuperäisteoksesta monet draamallisesti kaikkein hurjimmat ja ahdistavimmatkin kohtaukset, kuten alun kuolleen lapsen synnytys ja paloittelu ja vaikkapa väliaikaiskorsussa 1946 tapahtuva Lahjan Onniin kohdistama pahoinpitely. Sirenin dramatisointi ja Jaakkolan ohjaus korostavat Lahjan ja Onnin raastavaa suhdetta ja erityisesti Lahjan persoonan ja luonteen muotoutumista. Toisaalta tulkinta jättää tarkoituksellisesti alkuperäisteoksen Onnin tarinasta kokonaan pois onnen hetkiä, kuten kohtaamisen vaikkapa puolalaisen kapakkamuusiko Czezlawin kanssa tai oululaisen nauravasilmäisen kanssa kesämökkiä rakentaessa vietetyt kauniit hetket. Kaikki tämä saa aikaan sen, että tulkinnassa korostuu nyt synkkyys. En muista romaanin lukukokemuksen olleen näin synkkä ja musta.

Ohjaaja Miko Jaakkola on tehnyt myös esityksen videosuunnittelun. Esityksen taustalla, näyttämön kohtauksia tukee rauhallinen, tunnelmia rakentava videomateriaali. Philip Glassin, Arvo Pärtin, Zbigniew Preisnerin ja Snoopi Sirenin musiikki sopii hyvin näytelmän tunnelmaan, varsinkin Arvo Pärtin jousivoittoinen musiikkimaailma tuntuu osuvalta Neljäntienristeykseen.

Ohjaaja käyttää näytelmän osoitteistoa ja kadunnimistöä myös videomateriaalissa ja näin monet kohtauksista saavat ikään kuin otsikon – tunnetilaosoitteen, kuten ohjaaja ja näyttelijä Jarkko Sarjanen käsiohjelmassa toteavat. Varsinkin näytelmän toisen puoliajan alkupuolella ratkaisu tuntuu kuitenkin hieman raskaalta, kohtaukset vaihtuvat niin tiuhaan, että se tuo toteutukseen hetkeksi aikaan turhankin huohottavan tunnelman.

Neljäntienristeyksen näyttelijäntyö on kauttaaltaan vahvaa. Miia Maaranen onnistuu rakentamaan Lahjan rooliin hienoa herkkyyttä. Lahjan kovan, katkeroituneen ja pettyneen pinnan alta Maaranen onnistuu herkästi tuomaan esiin roolin muitakin puolia – menettämisen pelkoa, yksinäisyyttä ja rakkautta. Maaranen rakentaa roolinsa intensiivisen koskettavaksi henkilökuvaksi.

Osku Haaviston Onni on näytelmän alusta loppuun vereslihainen, rikki, ja tuskainen. Haavisto tulkitsee hienosti Onnin syvän toivottomuuden ja hahmon järkyttävyyden ja pystyy taitavan hienovireisesti tuomaan roolihahmoonsa syyllisyyden syvänteet ja kärsimyksen, jota on rankkaakin katsella. Maarasen ja Haaviston Lahja ja Onni ovat monitahoisessa häpeässään ja nöyryytyksessään koskettavaa katseltavaa ja kuultavaa.

                               Kotkan kaupunginteatteri, Neljäntienristeys. Valokuva: Juha Lahtinen

Anne Niilolan tulkinta Mariasta on ilmeikäs ja sävykäs. Niilola onnistuu tuomaan roolihahmoonsa Marian lujuutta ja sitkeyttä eriomaisen hyvin. Mirka Mylläri on Kaarinan roolissa vakuuttava lapsiaan puolustavana ja toisaalta anoppiaan ymmärtävänäkin miniänä.

Näytelmän sivuhenkilöt elävät Kotkan kaupunginteatterin tulkinnassa hienosti. Erityisti Sokea-Helena (Henni Kiri) ja Kaarinan mies, Onnin ja Lahjan poika Johannes (Mikkomarkus Ahtiainen) tuovat esitykseen hahmojensa kautta tietynlaista jäntevyyttä ja rakentavat hienosti kokonaisuutta. Kiri näyttelee nuorta Helenaa koskettavasti ja Ahtiainen tuo Johanneksen rooliin näytelmän tarvitsemaa lämpöä.

Kotkan kaupunginteatterin työryhmä on onnistunut vaativassa tehtävässä sovittaa Kinnusen romaanista toimiva, vahva näyttämöteos, joka säilyttää yllätyksensä loppumetreille asti. Monella katsojalla on varmasti sulateltavaa esityksen jälkeen. Se onkin merkki onnistuneesta ja puhuttelevasta esityksestä.



Kotkan kaupunginteatteri, Neljäntienristeys. 
Ensi-ilta Suurella näyttämöllä 6.2.2016. 

Dramatisointi: Snoopi Siren
Ohjaus: Miko Jaakkola (vier.)
Lavastus: Lucie Kuropatová
Pukusuunnittelu: Anne Hannula
Valosuunnittelu: Mikko Laaksonen
Äänisuunnittelu: Kaj Günther
Videosuunnittelu: Miko Jaakkola (vier.)

Rooleissa: Anne Niilola, Miia Maaranen, Mirka Mylläri, Osku Haavisto, Mikkomarkus Ahtiainen, Lise Holmberg, Jarkko Sarjanen, Kari Kukkonen, Antti Leskinen, Teemu Koskinen, Jenni Rautiainen, Henni Kiri, Nea Laakkonen, Meeri Länsmans. Videossa Miisa Laitinen